Part 12

Mitä Filipiin tulee, hämmentyi hän tästä erinomaisesta kunniasta niin, että vavisten häpesi enemmän kuin jos hänen hallitsijattarensa olisi häntä julkisesti loukannut. Hän loi katseensa maahan, ja sydän jyskyi ihan haljetakseen. Merkillinen mielenliikutus, varmaankin kiivaan kulun herättämä, valtasi myös kuningattaren, sillä hän veti kohta kätensä takaisin ja nojasi sen sijaan neiti de Taverneyhin, pyytäen päästä istumaan. Hänelle tuotiin telttatuoli.

"Anteeksi, herra de Taverney", sanoi hän Filipille.

Sitten hän lisäsi äkkinäisesti:

"Voi, Jumalani, kuinka onnetonta, kun ympärillä aina on uteliaita... ja narreja", lisäsi hän vielä hiljaa.

Asianomaiset kamariherrat ja hovinaiset olivat saapuneet hänen luokseen ja tuijottivat Filipiin, joka hämiään salatakseen riisui luistimia. Tämän tehtyään Filip väistyi syrjään antaakseen tilaa hoviväelle. Kuningatar oli hetken aikaa mietteissään, kohotti sitten päänsä ja sanoi:

"Tunnen vilustuvani, jos jään tähän istumaan; vielä yksi kierros!"

Ja hän astui taas rekeen. Filip odotti turhaan käskyä. Silloin tarjosi parikymmentä aatelismiestä palvelustaan.

"Ei, kiitos, herrat!" sanoi kuningatar. "Tulkoot tänne palvelijani!"

Kun nämä sitten olivat saapuneet, sanoi hän:

"Hiljaa, hiljaa."

Ja ummistaen silmänsä hän vaipui syviin ajatuksiin. Reki poistui hiljakseen, niinkuin oli käsketty, perässä parvi kunnianhimoisia, uteliaita ja kateellisia.

Filip jäi yksin, pyyhkien hikipisaria otsaltaan. Hän etsi katseillaan Saint-Georgesta, lohduttaakseen tätä tappiosta joillakin kohteliaisuuksilla. Mutta kilpailija oli saanut sanan suojelijaltaan, Orleansin herttualta, ja poistunut taistelutantereelta.

Hieman surullisena ja väsyneenä, itsekin melkein kauhistuneena siitä, mitä oli tapahtunut, oli Filip pysynyt liikkumatta seuraten silmillään kuningattaren loittonevaa rekeä, kun tunsi jonkun kosketusta sivullaan. Hän käännähti katsomaan ja näki siinä isänsä.

Ihan kurtistuneena kuin jokin Hoffmannin romaanien hahmo, kääriytyneenä turkkiin kuin samojeedi, oli pieni ukko kyynäspäällä sysännyt poikaansa, jottei tarvitsisi vetää käsiään puuhkasta, joka hänellä riippui kaulaan sidottuna. Hänen joko kylmästä tai riemusta laajentuneet silmänsä näyttivät Filipistä leimuavan.

"No, poikani, etkö tahdo minua syleillä?"

Ja nämä sanat hän lausui sillä äänensävyllä, jolla kreikkalaisen atleetin isä olisi kiittänyt poikaansa kilpakentällä saavutetusta voitosta.

"Kaikesta sydämestäni, rakas isä", vastasi Filip.

Mutta helppo oli huomata, ettei näiden sanain sävy ollut sopusoinnussa merkityksen kanssa.

"Kas niin, ja nyt kun olet siitä päässyt, riennä joutuin!"

Ja ukko työnsi häntä menemään.

"Mutta minne te tahdotte minun menemään?" kysyi Filip.

"Tietysti tuonne, hitto vie!"

"Tuonneko?"

"Niin, kuningattaren luo."

"Eikä mitä, isä, ei, kiitos vaan!"

"Miksi ei? Miksi kiitos vaan? Oletko hullu? Etkö tahdo takaisin kuningattaren luo?"

"En, se ei käy päinsä; te ette ajattele, mitä tahdotte."

"Vai ei käy päinsä! Etkö voi palata kuningattaren luo, joka odottaa sinua?"

"Joka odottaa minua?"

"Juuri niin; kuningattaren luo, joka ikävöi sinua."

"Ikävöi minua!"

Ja Filip loi parooniin tuikean silmäyksen.

"Uskonpa todellakin, isäni, että unohdatte, mitä sopii puhua", sanoi hän kylmästi.

"Kummallista, kunniani kautta!" sanoi ukko suoristuen ja polkien jäätä. "Kuuleppas, Filip, ole niin hyvä ja sano, mistä tulet."

"Monsieur", vastasi toinen surumielisesti, "pelkään tosiaankin, että minulle tulee varmuus."

"Mikä varmuus?"

"Se, että teette pilaa minusta taikka..."

"Taikka..."

"Anteeksi, isäni, taikka olette tulemassa hulluksi."

Ukko tarttui nyt poikaansa käsivarteen niin rajusti, että nuori mies rypisti kipeäntunteesta kulmakarvojaan.

"Kuulkaapa, herra Filip", sanoi ukko. "Amerika on hyvin kaukana Ranskasta, sen kyllä tiedän."

"Hyvin kaukana", toisti Filip, "mutta en ymmärrä, mitä tarkoitatte; olkaa hyvä ja selittäkää."

"Se on sellainen maa, jossa ei ole kuningasta eikä kuningatarta."

"Eikä alamaisia."

"Aivan oikein! Eikä alamaisiakaan, herra filosofi. Siitä en kiistele, eikä se minua vähääkään liikuta, mutta minusta ei ole yhdentekevää, vaan päinvastoin minua piinaa ja nöyryyttää se, että minäkin pelkään saavani erään varmuuden."

"Minkä? Kaikissa tapauksissa luulen, että varmuutemme koskevat ihan eri asioita."

"Minulla näet on se pelko, että sinä olet hölmö, poikani, eikä se ole luvallista tuonnäköiselle kookkaalle veitikalle. Katso nyt tuonne!"

"Katson kyllä."

"No? Kuningatar kääntyy tänne päin, jo kolmannen kerran. Niin, herraseni, kuningatar on kolmasti kääntynyt, ja katso, nyt hän taas kääntyy. Hän etsii... ketä? Herra hölmöä, herra puritaania, Amerikan herraa! Aha!"

Ja pieni ukko puri, ei enää hampailla, vaan ikenillä harmaata peurannahkaista hansikastaan, johon olisi mahtunut kaksikin sellaista kättä kuin hänen.

"Entä sitten, isäni, vaikka olisikin totta, mikä ei ole luultavaa, että kuningatar etsii juuri minua?"

"Ah!" toisti ukko tömistäen jalkaansa. "Vaikka olisi totta, sanoo hän. Mutta siinä miehessä ei ole minun vertani, se ei ole Taverneyn poika!"

"Vai ei minulla ole suonissani teidän vertanne", mutisi Filip. Sitten hän sanoi aivan hiljaa, katsahtaen taivasta kohti:

"Pitääkö minun siitä kiittää Jumalaa?"

"Monsieur", sanoi ukko, "sanon sinulle, että kuningatar kaipaa sinua, hakee sinua."

"Hyvin te näette, isä", vastasi Filip kuivasti.

"Kuuleppa", jatkoi ukko leppeämmin, koettaen hillitä maltittomuuttaan, "anna minun selittää. Tosin kyllä sinulla on omat syysi, mutta minulla on kokemusta. Sano nyt, hyvä Filip, oletko mies vai etkö?"

Filip kohautti hieman hartioitaan eikä vastannut. Kun ukko nyt huomasi turhaan odottavansa vastausta, rupesi hän, pikemmin ylenkatseen kuin minkään tarpeen vuoksi, tuijottamaan poikaansa, ja silloin hän harmikseen sai tämän kasvoissa nähdä sen arvokkuuden, järkkymättömän maltin, voittamattoman tahdon, jolla Filip oli varustettu taisteluun kaiken hyvän puolesta. Hän salasi tuskansa, hyväili puuhkalla nenänsä punaista nipukkaa ja virkkoi niin suloisella äänellä kuin Orfeus oli puhutellut Tessalian kallioita:

"Filip, ystäväiseni, kuunteleppa nyt, mitä sanon."

"Minusta tuntuu, etten neljännestuntiin ole muuta tehnyt kuin kuunnellut."

"Kyllä minä sinut, herra amerikalainen, romahutan majesteettisesta korkeudestasi", ajatteli ukko. "Lienee sinullakin, jättiläinen, heikko puolesi; kunhan pääsen siihen kiinni vanhoilla kynsilläni, niin saat nähdä."

Sitten hän sanoi ääneen:

"Erästä asiaa et ole huomannut, Filip."

"Mitä?"

"Erästä seikkaa, joka on kunniaksi lapselliselle mielellesi."

"Antakaa kuulla, isä."

"Asia on se, että sinä tulet Amerikasta, jonne olit lähtenyt siihen aikaan, kun oli vain kuningas, mutta ei kuningatarta, ellei oteta lukuun rouva Dubarryta, jollainen majesteetti ei juuri herätä kunnioitusta. Sitten palaat, näet kuningattaren ja tuumit: kunnioittakaamme häntä."

"Epäilemättä."

"Lapsi-parka!" sanoi ukko.

Ja hän peitti suunsa puuhkalla, tukehuttaakseen yskänsä ja samalla hohotuksensa.

"Kuinka", kysyi Filip, "te surkuttelette minua, että pidän arvossa kuninkuutta, te Taverney Maison-Rouge, ranskalainen kelpo aatelismies?"

"Malta, en minä kuninkuudesta puhu, vaan kuningattaresta."

"Teistä siinä on eroa!"

"Totta vie! Mitä kuninkuus on? Kruunu, eikä siihen kajota, hornan nimessä! Mitä on kuningatar? Nainen, niin juuri, nainen, ja siihen kajotaan."

"Kajoatteko häneen?" huudahti Filip punastuen suuttumuksesta ja ylenkatseesta ja liitti näihin sanoihin niin ylpeän liikkeen, ettei yksikään nainen olisi voinut häntä katsella rakastamatta eikä yksikään kuningatar ihailematta.

"Sinä et sitä usko, tietysti et. No hyvä, --" sanoi ukko matalalla, ilkeällä äänellä, hymähtäen riettaasti, "kysy herra de Coignylta, kysy herra de Lauzunilta, kysy herra de Vaudreuililta."

"Vaiti, vaiti, isä!" huudahti Filip kumeasti, "taikka, kun en näistä kolmesta herjauksesta voi teitä kolmasti lävistää miekallani, niin lävistän itseni, sen vannon, ja armotta, heti paikalla!"

Taverney peräytyi askeleen, käännähti ympäri niin kevyesti kuin Richelieu kolmikymmenvuotiaana, ravisti puuhkaansa ja sanoi:

"Jaa, jaa, elukat ovat tyhmiä: hevonen on aasi, kotka on hanhi, kukko on kuohilas. Hyvästi, sinusta on ollut huvia! Luulin olevani esi-isä, jokin Kassander, mutta nyt minussa ilmeneekin jokin Valerus, Adonis, Apollo. Hyvästi!"

Ja taas hän pyörähti kantapäillään.

Filip oli käynyt synkäksi; hän pysäytti ukon puolikäännöksessä.

"Ettehän ole tarkoittanut, mitä puhutte, isäni?" sanoi hän. "Sillä jalosukuisen aatelismiehen, kuten teidän, on mahdotonta uskottaa tuollaisia parjauksia, joiden alkuunpanijat eivät ole vain naisen ja kuningattaren, vaan samalla kuningasvallan vihollisia."

"Vielä hän epäilee, pahkahupsu!" ivasi Taverney.

"Oletteko puhunut totta, niinkuin puhuisitte Jumalan edessä?"

"Olen kun olenkin."

"Jumalan edessä, jota lähestytte joka päivä!"

Nuori mies oli itse jatkanut niin ylenkatseellisesti keskeyttämäänsä puhelua; tämän edun huomasi parooni ja astui taas likemmäksi.

"Luulisin", sanoi hän, "että minussa on hiukan aatelismiestä, herra poikani, ja etten valehtele... aina."

Tämä "aina" tuntui vähän naurettavalta, mutta Filip ei nauranut.

"Te siis arvelette", sanoi Filip, "että kuningattarella on ollut rakastajia?"

"Mokomakin uutinen!"

"Ne, jotka nimititte?"

"Ja muita... mistä minä tiedän? Kysy kaupungilta ja hovilta. Täytyy olla Amerikasta tullut, ellei tiedä, mitä puhutaan."

"Ja kutka puhuvat, monsieur? Kurjat häväistyskirjailijat?"

"Ahaa! Vai pidätkö minua uutistenlevittäjänä?"

"En, ja sehän juuri on onnetonta, että teidän kaltaisenne toistavat sellaisia häväistyksiä, jotka muuten häipyisivät kuin epäterveelliset huurut pimittämästä ihaninta aurinkoa. Juuri te ja muut ylimykset, kun kertaatte näitä huhuja, annatte niille kauhean sitkeyden. Voi, isäni, älkää Herran tähden enää puhuko semmoisia asioita!"

"Puhun sittenkin."

"Ja miksi niin teette?" huudahti nuori mies jalkaa polkien.

"Siksi", vastasi ukko, takertui poikansa käsivarteen ja katseli häntä hymyillen kuin paholainen, "että saisin sinut uskomaan olleeni oikeassa, kun sanoin: Filip, kuningatar kääntyy; kuningatar etsii; kuningatar ikävöi; riennä, riennä, kuningatar odottaa!"

"Taivaan nimessä", huudahti nuori mies peittäen kasvonsa käsillään, "vaietkaa, isä, muuten teette minut hulluksi!"

"Todellakaan en sinua ymmärrä, Filip", sanoi ukko. "Onko rakastuminen rikollista? Sehän todistaa, että ihmisellä on sydän. Eikö tämän naisen silmistä, äänestä, käytöksestä näy mitä hänellä on sydämessä? Hän rakastaa, kuuletko? Mutta sinä olet filosofi, puritaani, kveekari, Amerikan ihminen, sinä et rakasta. Jätä hänet siis katselemaan, käännähtelemään, odottelemaan, loukkaa häntä, ylenkatso, hylkää, sinä Filip, nimittäin: _Josef de Taverney_!"

Ja nähtyään, mitä nämä julman ivallisesti korostetut sanat vaikuttivat, riensi pieni ukko tiehensä kuin kiusaaja annettuaan ensi neuvon rikokseen.

Filip jäi yksin paisunein sydämin, kuohahtelevin miettein; ei huomannut sitäkään, että oli jo puolen tuntia seissyt kuin naulattuna yhteen paikkaan, että kuningatar oli lopettanut kierroksensa ja nyt palasi katsahtaen häneen, kunnes kuningatar ohitse kulkiessaan huusi saattueensa keskeltä:

"Nyt lienette jo kyllin levännyt, herra de Taverney? Tulkaa siis, ei täällä kukaan muu niin kuninkaallisesti osaa kuljettaa kuningatarta. Antakaa tilaa, herrat!"

Filip riensi hänen luokseen sokeana, hurjana, huumaantuneena.

Laskiessaan kätensä reen selkämykseen hän tunsi liekehtivänsä; kuningatar oli veltosti nojautunut taaksepäin; nuoren miehen sormet olivat hipaisseet Marie-Antoinetten hiuksia.

XI

SUFFREN

Vastoin hovitapaa oli salaisuus uskollisesti säilynyt Ludvig XVI:n ja Artoisin kreivin kesken. Kukaan ei tiennyt, mihin aikaan ja miten herra de Suffren saapuisi.

Kuningas oli illaksi kutsunut peliseurueen. Kello seitsemän hän astui sisään perheensä prinssien ja prinsessojen kanssa. Kuningas tuli taluttaen kuninkaallista prinsessaa, joka oli vasta seitsenvuotias. Seura oli lukuisa ja loistava.

Sillä välin, kun kaikki järjestyivät paikoilleen, lähestyi Artoisin kreivi hiljaa kuningatarta ja kuiskasi:

"Katsokaapa hieman ympärillenne. Mitä näette?"

Kuningatar silmäili joka taholle, tarkasteli tiheitä kohtia, tutki tyhjät välit, mutta ei huomannut muuta kuin kaikkialla ystäviä, kaikkialla palvelijoita ja heidän joukossaan Andréen ja hänen veljensä.

"Täällä näkyy hyvin miellyttäviä kasvoja", vastasi hän.

"Älkää katselko, keitä meillä on, kälyni, vaan kuka meiltä puuttuu."

"Ahaa, se on kun onkin totta!"

Artoisin kreivi alkoi nauraa.

"Vielä poissa", jatkoi kuningatar. "Voi, pitääkö hänen aina minua karttaa?"

"Ei", sanoi Artoisin kreivi. "Kuje vain venyy. _Monsieur_ on mennyt tulliportille odottamaan herra de Suffrenia."

"Mutta sitten en ymmärrä, miksi nauratte, lanko!"

"Vai ette sitä ymmärrä!"

"En ollenkaan; jos _Monsieur_ on tulliportilla vastaanottamassa herra de Suffrenia, on hän ollut meitä sukkelampi, siinä kaikki, sillä hän saa ensimmäisenä julkisesti onnitella vierastamme."

"Kas niin, rakas käly", vastasi prinssi yhä nauraen, "te vähäksytte meidän valtioviisauttamme. Hän on kyllä mennyt Fontainebleaun tulliportille tapaamaan sankariamme, se on totta, mutta meidän puolestamme on joku odottamassa samaa sankaria Villejuifin kievarissa."

"Todellako?"

"Niin että", jatkoi Artoisin kreivi, _"Monsieur_ saa yksin värjötellä tullipuominsa ääressä, kun taas kuninkaan määräyksestä herra de Suffren kiertää Pariisin ja saapuu suoraan Versaillesiin, jossa häntä odotamme."

"Mainiosti keksitty!"

"Ei ainakaan huonosti, ja siitä olenkin itseeni tyytyväinen. Ruvetkaa nyt pelaamaan, kälyni!"

Tällä hetkellä oli pelisalissa vähintään sata ylhäisintä henkilöä: Condén prinssi, Penthièvren ja Trémouillen herttuat, prinsessat.

Kuningas yksin huomasi, että Artoisin kreivi nauratti kuningatarta, ja ollakseen edes jotenkin mukana heidän salajuonessaan hän loi heihin hyvin merkitsevän katseen.

Uutinen komentaja de Suffrenin tulosta, kuten jo sanoimme, ei ollut päässyt leviämään, mutta ei oltu kuitenkaan voitu ehkäistä, että kaikkien mielissä pyöri jokin aavistus; että jokin salaisuus paljastuisi; että jotakin uutta tapahtuisi. Jokin outo harrastus valtasi tämän ylhäisen maailman, jossa pieninkin tapahtuma käy kohta tärkeäksi, kun hallitsija on paheksuen rypistänyt kulmakarvojaan tai hyväksyen hymyillyt.

Kuningas, jonka tapana oli pelata vain yhden écun [entinen kultaraha, arvoltaan 6 livreä; nykyään se merkitsee 3 frangia. -- _Suom._] panoksella, rajoittaakseen prinssien ja hoviherrain peliä, ei huomannut panneensa taskustaan pöydälle kaikki kultarahat. Kuningatar, näytellen osaansa mainiosti, puhui politiikkaa ja eksytti seuran huomiota, ollen kovin innostuvinaan peliinsä.

Filip, joka sai ottaa osaa tähän peliin ja istui vastapäätä sisartaan, nautti yhtaikaa kaikilla aisteillaan tästä tavattomasta, huumaavasta suosiosta, jolla häntä odottamatta hyväiltiin.

Vastoin tahtoaankin hän muisteli isänsä sanoja. Hän kysyi itseltään, eikö hänen isänsä, joka oli nähnyt kolme tai neljä suosikkivaltaa, saattaisi tarkoin tuntea aikojen ja tapojen historiaa; eikö tämä puritaanisuus, joka läheni jumaloimista, ollut niitä naurettavaisuuksia, joita hän oli mukanaan tuonut kaukaisista maista.

Tuo kuningatar, niin runollinen, niin kaunis, niin herttainen -- eikö hän olisikaan muuta kuin erinomainen kiemailija, jonka mieli teki liittää muistoihinsa yksi intohimo lisää, niinkuin hyönteistutkija kiinnittää laatikkonsa pohjaan jonkin perhosen välittämättä siitä, mitä itikka-parka kärsii sydän neulan lävistämänä.

Eikä kuningatar sittenkään ollut tavallinen nainen, jokapäiväinen luonne. Hänen luomansa katse merkitsi jotakin, hänellä kun aina oli selvillä joka silmäyksensä kantavuus.

"Coigny, Vaudreuil", toisti Filip, "ovat rakastaneet kuningatarta ja saaneet vastarakkautta. Voi, miksi tämä parjaus on niin kaamea, miksi ei ainoakaan valonsäde pujahda tähän syvään hornaan, jota sanotaan naisen sydämeksi, ja joka kuningattaren sydämenä on vieläkin syvempi?"

Ja kylliksi pyöriteltyään mielessään näitä kahta nimeä Filip katseli herroja Coignyta ja Vaudreulia, jotka olivat sattumalta joutuneet vierekkäin pöydän päähän ja istuivat siellä katsellen aivan toisaalle kuin missä kuningatar oli, kylmäkiskoisina, melkeinpä huolimattomina.

Silloin Filip tuumi itsekseen olevan mahdotonta, että nuo kaksi miestä olivat rakastaneet ja nyt pysyivät noin tyyninä, että he olivat saaneet rakkautta ja nyt olivat noin huolimattomia. Oi, jos kuningatar rakastaisi häntä, hullaantuisi hän onnesta; jos kuningatar rakkautensa unohtaisi, surmaisi hän itsensä epätoivosta.

Ja herroista de Coignysta ja Vaudreuilista Filip käänsi silmänsä kuningattareen. Yhä haaveissaan hän tiedusti tältä niin puhtaalta otsalta, niin käskevältä suulta, niin majesteettiselta katseelta; hän pyysi tämän naisen kaikkia suloja paljastamaan kuningattaren salaisuuden.

Ei, ei, pelkkää parjausta kaikki nuo epämääräiset huhut, jotka alkoivat liikkua kansassa ja joille vain hovin harrastukset, vihat tai juonet soivat vähänkään tukea.

Näin pitkälle oli Filip päässyt mietteissään, kun henkivartijain salissa kello löi neljännestä vaille kahdeksan. Samassa kuultiin vilkasta hälinää.

Mainitusta salista kuului hätäisiä askelia. Pyssynperät jysähtivät kivilattialle. Äänten tohina tunkeutui raollaan olevasta ovesta ja herätti kuninkaan huomiota, niin että hän paremmin kuullakseen käänsi päätään taaksepäin. Sitten hän antoi merkin kuningattarelle, joka käsitti sen ja kohta lopetti pelin. Kaikki pelaajat ottivat talteen edessään olevat rahat ja odottivat kuningattaren päätöstä. Kuningatar siirtyi suureen vastaanottosaliin, jonne kuningas oli jo ehtinyt mennä.

Kuningatarta lähestyi meriministeri de Castriesin ajutantti ja kuiskasi hänelle jotakin.

"Hyvä", vastasi kuningas, "menkää!" Sitten hän sanoi kuningattarelle: "Kaikki käy hyvin."

Jokainen loi naapuriinsa kysyvän silmäyksen; nuo sanat "kaikki käy hyvin" antoivat kaikille paljon ajattelemista. Äkkiä astui saliin marski de Castries ja kysyi äänekkäästi: "Suvaitseeko teidän majesteettinne ottaa vastaan komentaja de Suffrenin, joka saapuu Toulonista?"

Kun tämä nimi lausuttiin kovalla, riemastuneella, voitollisella äänellä, herätti se seurassa kuvaamattoman hälinän.

"Kyllä, monsieur", vastasi kuningas, "hyvin mielelläni."

Herra de Castries poistui. Melkein kaikki syöksyivät nyt ovelle päin, josta ministeri juuri oli mennyt.

Ei tarvita montakaan sanaa selittääksemme, miksi Ranska oli näin myötätuntoinen herra de Suffrenille, miksi kuningas, kuningatar ja kuninkaalliset prinssit pitivät niin tärkeänä saada ensimmäisinä häntä tervehtiä. Suffren on aitoranskalainen nimi, niinkuin Turenne, Catinat, Jean-Bart.

Siitä saakka, kun sodittiin Englannin kanssa, tai oikeammin viimeisestä taistelukaudesta rauhantekoon asti oli komentaja de Suffren suorittanut seitsemän meritaistelua ilman ainoatakaan tappiota; hän oli vallannut Trinquemalen ja Gondelourin, turvannut ranskalaisten alusmaat, puhdistanut meren ja opettanut intialaiselle ruhtinaalle Hyder-Alille, että Ranska on Euroopan valloista etevin. Meriammattinsa ohella hän oli osoittanut taitavan ja rehellisen välittäjän valtioviisautta, soturin urhoollisuutta ja taktiikkaa, älykkään hallitusmiehen kykyä. Rohkeana, uupumatonna, ylpeänä, kun asia koski Ranskan lipun kunniaa, hän oli väsyttänyt englantilaisia maalla ja merellä niin, etteivät nämä kopeat merimiehet uskaltaneet kehittää voittonsa alkua loppuun tai karata Suffrenin kimppuun, kun jalopeura näytti hampaitaan.

Taistelun jälkeen, jossa hän oli pannut henkensä alttiiksi yhtä uljaasti kuin mikä tahansa matruusi, hänet oli nähty inhimillisenä, jalomielisenä, sääliväisenä. Komentaja de Suffrenissa Ranska taas tapasi oikean meriurhon perikuvan, jollainen oli Jean-Bartin ja Duguay-Trouinin ajoista jäänyt hieman unohduksiin.

Emme yritäkään kuvata sitä hälinää ja ihastusta, jonka hänen tulonsa Versaillesiin herätti tähän juhlaan kutsutuissa ylimyksissä.

Suffren oli kuudenkuudetta ikäinen mies, pyylevä ja tanakka, katseissa tulta, liikkeissä ylevyyttä ja luontevuutta. Ketteränä, vaikka oli lihava, arvokkaana, vaikka oli vilkasliikkeinen, hän piti ylväästi pystyssä tukkaansa eli oikeammin harjaansa; kun hän oli tottunut selviämään kaikista pulmista, oli hän nytkin matkavaunuissa saanut vaihdetuksi pukua ja käherretyksi hiuksensa.

Hänen yllään oli sininen, kullalla kirjailtu takki, punaiset liivit, siniset housut; kaulaansa hän oli jättänyt sotilaskauluksen, jota vasten hänen mahtava leukansa pullistui tavattoman ison pään arvokkaana liitteenä.

Hänen astuessaan henkivartijain saliin oli joku kuiskannut pari sanaa herra de Castriesille, joka maltitonna käveli edestakaisin, ja silloin tämä oli huutanut:

"Herra de Suffren, hyvät herrat!"

Henkivartijat tarttuivat heti musketteihinsa ja asettuivat itsestään riviin, ikäänkuin olisi tullut Ranskan kuningas, ja komentajan sivuutettua heidät he järjestyivät hänen taakseen, säännöllisesti neljä vierekkäin, ikäänkuin hänen seurueekseen. Herra de Suffren puristi ministerin kättä ja tahtoi häntä syleillä, mutta toinen torjui sävyisästi sanoen:

"Ei, ei, herra, en tahdo eräältä itseäni arvokkaammalta riistää onnea saada ensimmäisenä teitä syleillä."

Ja sitten hän vei herra de Suffrenin Ludvig XVI:n luo.

"Herra komentaja!" huudahti kuningas säteillen, nähdessään hänet; "tervetuloa Versaillesiin! Tuotte tänne kunniaa, tuotte kaikkea, mitä sankarit voivat maan päällä aikalaisilleen antaa; jälkimaailmasta en puhu, se on teidän omanne. Syleilkää minua, herra komentaja!"

Herra de Suffren oli notkistanut polvea, mutta kuningas sydämellisesti, että koko seurassa kulki riemun kohina. Arvonanto majesteettia kohtaan esti kuitenkin puhkeamasta hyvä-huutoihin.

Kuningas kääntyi kuningattareen päin.

"Madame", sanoi hän, "tässä on herra de Suffren, Trinquemalen ja Condelourin voittaja, englantilaisten naapuriemme kauhu, minun Jean-Bartini!"

"Monsieur", sanoi kuningatar, "minun asiani ei ole pitää teille ylistyspuhetta, mutta tietäkää, että jokainen Ranskan kunniaksi ampumanne kanuunanlaukaus on sydäntäni sykähdyttänyt ihailulla ja kiitollisuudella teitä kohtaan."

Tuskin oli kuningatar puhunut, kun Artoisin kreivi läheni mukanaan poikansa, Angoulêmen herttua.

"Poikani", sanoi hän, "tuossa näet sankarin. Katsele tai kasti, sillä sellainen on harvinaisuus."

"Monseigneur", vastasi pikku prinssi isälleen, "äsken luin Plutarkoksessa suurista miehistä, mutta en nähnyt heitä. Kiitos, että näytitte de Suffrenin!"

Ympärillä olevien sorinasta saattoi lapsi käsittää lausuneensa sanoja, jotka jäisivät muistiin.

Sitten kuningas tarttui herra de Suffrenin käsivarteen ja aikoi viedä hänet työhuoneeseensa saadakseen maantieteilijänä puhella hänen kanssaan matkoista ja sotaretken vaiheista. Mutta herra de Suffren esteli kunnioittavasti.

"Sire", sanoi hän, "koska teidän majesteettinne katsoo hyväksi minulle osoittaa niin suurta kunniaa, niin suvainnette, että..."

"Pyydättekö jotakin, herra de Suffren?"

"Sire, eräs upseerini on niin ilmeisesti rikkonut sotakuria vastaan, että mielestäni vain teidän majesteettinne voi asiassa tuomita."

"Kah, herra de Suffren", sanoi kuningas, "toivoin ensi pyyntönne koskevan jotakin suosionosoitusta eikä rangaistusta."

"Sire, minulla oli kunnia sanoa, että teidän majesteettinne on itse päättävä, mitä on tehtävä."

"Kuuntelen."

"Viimeisessä taistelussa se upseeri, jota tarkoitan, palveli _Sévère_-laivalla."

"Sillä, joka laski lippunsa", huomautti kuningas rypistäen kulmakarvojaan.