Part 11

Tämä luulo oli kaikin puolin todennäköinen, sitä ei kumonnut sekään kuvastimessa suoritettu kauneudentarkastus, jossa nähtiin nuori neito kehittyneenä vaimoksi ja kuningattareksi. Marie-Antoinetten mielestä Filipin kaiho siis liittyi siihen, mitä tämä oli sisarelleen asiasta puhunut. Hän hymyili veljelle ja hyväili sisarta ystävällisimmillä katseilla; hän ei tosin ollut arvannut kaikkea, mutta ei myöskään ollut kokonaan erehtynyt, ja viattomassa viehätyshalussaan, jota ei kukaan pidä rikoksena -- olihan kuningatarkin nainen -- hän iloitsi tuntiessaan olevansa rakastettu. Jotkut sielut haluavat myötätuntoa kaikkien läheistensä puolelta, eivätkä nämä sielut suinkaan ole vähimmin jaloja.

Mutta kova kohtalo on sinulle, kuningatar-parka, toimittava hetken, jolloin tuo hymyilysi, jonka suomisesta sinua rakastaville ihmisille olet moitetta saanut, turhaan kohdistuu niihin, jotka eivät sinua rakasta.

Artoisin kreivi astui Filipin luo, ja sillä välin kuningatar neuvotteli Andréen kanssa metsästyspuvun reunustuksesta.

"Onko herra Washington", kysyi prinssi, "todellakin suuri sotapäällikkö?"

"Suuri mies, monseigneur."

"Ja millainen arvo oli siellä ranskalaisilla?"

"Yhtä hyvä kuin englantilaisilla huono."

"Niin minäkin arvelen. Te kannatatte uusia aatteita, hyvä herra de Taverney; mutta oletteko tarkoin harkinnut erästä asiaa?"

"Mitä asiaa, monseigneur? Voin teille tunnustaa, että siellä kaukana, sotaleirien nurmikolla, suurten järvien läheisillä ruoholakeuksilla olen usein joutunut ajattelemaan yhtä ja toista."

"Esimerkiksi sitä asiaa, että sotiessanne siellä ette ole käyneet sotaa intiaaneja ettekä englantilaisia vastaan."

"Ketä vastaan siis, monseigneur?"

"Itseänne vastaan."

"Ah, monseigneur, en tahdo kiistellä; se on hyvinkin mahdollista."

"Siis myönnätte..."

"Myönnän, että sillä, mikä on pelastanut kuningasvallan, voi olla onneton vastavaikutus."

"Niin, mutta tämä vastavaikutus voi viedä hengen niiltä, jotka paranivat alkuperäisestä taudinpuuskasta."

"Valitettavasti, monseigneur!"

"Juuri senvuoksi en pidä herra Washingtonin ja markiisi de Lafayetten voittoja niin onnellisina, kuin väitetään. Se on itsekkyyttä, olkoon vaan; mutta älkää siitä pahastuko, en ole itsekäs vain itseni tähden."

"Ei, ei, monseigneur!"

"Ja tiedättekö, miksi tahdon teitä auttaa kaikin voimin?"

"Olkoon monseigneurilla siihen mikä syy hyvänsä, minä olen siitä aina tunteva teidän kuninkaalliselle korkeudellenne syvintä kiitollisuutta."

"Syy on se, herra de Taverney, että te ette kuulu niihin, joita on joka kadunkulmassa toitotettu sankareiksi. Te olette urheasti täyttänyt tehtävänne, mutta ette ole alinomaa pujahtanut pasuunan suuhun. Teitä ei Pariisissa tunneta, ja siksi teistä pidän, muuten... totta vie, herra de Taverney... muuten... minä olen itsekäs, nähkääs."

Sitten prinssi nauraen suuteli kuningattaren kättä, lausui Andréelle jäähyväiset nopeammin ja kunnioittavammin kuin hänen oli tapana naisia puhutella ja poistui huoneesta.

Kuningatar keskeytti nyt melkein kohta puhelunsa Andréen kanssa, kääntyi Filipiin päin ja kysyi:

"Oletteko tavannut isänne, monsieur?"

"Kyllä, ennen tänne tuloani, madame, tapasin hänet etuhuoneissa; sisareni oli hänelle toimittanut sanan."

"Mutta miksi ette heti käynyt tapaamassa isäänne?"

"Olin lähettänyt hänen luokseen kamaripalvelijani ja pienet matkatavarani, mutta herra de Taverney palautti palvelijan ilmoittamaan sen käskyn, että minun tuli ensin esittäytyä kuninkaalle tai teidän majesteetillenne."

"Ja te tottelitte?"

"Ilomielin, madame: sillä keinoin sain syleillä sisartani."

"Nyt on ihmeen ihana sää!" huudahti kuningatar riemuiten. "Rouva de Misery, huomenna jää sulaa, minun pitää nyt heti saada reki."

Ensimmäinen kamarirouva lähti täyttämään käskyä.

"Ja suklaatini tänne", lisäsi kuningatar.

"Eikö teidän majesteettinne syö suurusta?" kysyi rouva de Misery. "Eikä teidän majesteettinne syönyt eilen illallistakaan."

"Siinä erehdytte, hyvä Misery. Oli meillä eilen illallista; kysykää neiti de Taverneyltä."

"Ja hyvä olikin", huomautti Andrée.

"Silti en nyt jätä juomatta suklaatiani", lisäsi kuningatar. "Pian, pian, hyvä Misery, ihana auringonpaiste houkuttaa; varmaankin tulee tänään paljon väkeä Sveitsiläislammelle."

"Aikooko teidän majesteettinne luistella?" kysyi Filip.

"Kelpaapa teidän laskea meistä leikkiä, herra amerikalainen", sanoi kuningatar, "te kun olette samoillut suunnattomia järviä, joilla kuljetaan useampia penikulmia kuin täällä askelia."

"Madame", vastasi Filip, "täällä teidän majesteettianne huvittaa pakkanen ja tie: siellä se vie hengen."

"Kah, tuossa on suklaatini; Andrée, ottakaa tekin kuppi."

Andrée punastui ilosta ja kumarsi.

"Näette, herra de Taverney, minä olen aina sama, hovisääntö on minulle kauhistus kuten ennenkin. Muistatteko entisaikaa, herra Filip, vai oletteko muuttunut?"

Nämä sanat koskivat nuorta miestä sydämeen; naisen kaipaus on usein tikarinisku asianomaiselle.

"Ei, madame", vastasi hän jyrkästi, "en minä ole muuttunut ainakaan sydämeltäni."

"Jos siis sydän on pysynyt samana", sanoi kuningatar hilpeästi, "ja kun se oli hyvä, niin kiitämme teitä siitä omalla tavallamme: kuppi lisää herra de Taverneytä varten, rouva Misery!"

"Oi, madame", huudahti Filip aivan hämillään, "teidän majesteettinne ei huomaa, että se on liikaa kunniaa minunlaiselleni mitättömälle sotilaalle!"

"Vanhalle ystävälle", korjasi kuningatar, "siinä kaikki. Tänään saan taas hengähtää nuoruuden tuoksua; tämä päivä tapaa minut onnellisena, vapaana, ylpeänä, huimana! Tänään muistuvat mieleeni ensi kävelyni rakkaassa Trianonissani ja ne kujeilut, joita meillä siellä oli, Andréella ja minulla; ruusut, mansikat, rautayrtit, linnut, joita koetin tuntea kukkapenkereillä, kaikki, nekin kelpo puutarhurit, joiden herttaiset kasvot aina merkitsivät minulle uutta kukkaa, makeaa hedelmää; ja herra de Jussieu, ja omituinen Rousseau, joka lepää jo haudassa... Tämä päivä... sanon teille, että tämä päivä... tekee minut vallattomaksi! Mutta mikä teidän on, Andrée, kun olette noin punainen, ja teidän, herra Filip, kun kalpenette?"

Näiden kahden nuoren ilmeet olivat todellakin huonosti kestäneet tämän julman muiston koetusta. Mutta kuningattaren viime sanat kuullessaan he taas rohkaisivat mielensä.

"Poltin kitalakeni", selitti Andrée; "anteeksi, madame."

"Ja minä, madame", sanoi Filip, "en vieläkään osaa tottua ajatukseen, että teidän majesteettinne kunnioittaa minua kuin ylhäistä henkilöä."

"Mitä turhia", keskeytti Marie-Antoinette, itse kaataen suklaatia Filipin kuppiin, "te olette sotilas, sanoitte, ja siis tottunut tuleen: polttakaa nyt itseänne urheasti suklaatilla, minä en jouda odottamaan."

Ja hän alkoi nauraa. Mutta Filip otti asian niin vakavalta kannalta kuin maalainen; ero oli vain se, että mitä tämä olisi tehnyt hämillään, sen Filip suoritti sankaruudella.

Kuningatar ei päästänyt häntä näkyvistään, ja hänen naurunsa vain yltyi.

"Teillä on mainio luonne", sanoi hän.

Sitten hän nousi. Hänen kamarirouvansa olivat hänelle jo tarjonneet viehättävän hatun, kärpännahkaisen viitan ja hansikkaat.

Andrée puki ylleen yhtä nopeasti. Filip otti taas hatun kainaloonsa ja seurasi naisia.

"Herra de Taverney, en tahdo, että jätätte minut", sanoi kuningatar. "Tänään aion sukkelasti ottaa amerikalaisen takavarikkoon. Asettukaa oikealle puolelleni, herra de Taverney!"

Taverney totteli. Andrée siirtyi kuningattaren vasemmalle sivulle.

Kun kuningatar astui alas suuria portaita, kun tehtiin kunniaa lyömällä rumpua, kun henkivartijain torventoitotus ja asentoon nostettujen aseiden kalske nousi palatsiin asti eteisten kaiuttamana, niin tämä kuninkaallinen komeus, tämä kaikkien kunnioitus, tämä yleinen ihailu, joka kohdistui kuningattareen ja sivumennen hipaisi Taverneytäkin, tämä riemusaatto huimasi nuoren miehen jo hämmentynyttä päätä. Hänen otsalleen kihosi kuumeen hiki, hänen askeleensa kävivät epävarmoiksi. Ellei kylmä viima olisi osunut hänen silmiinsä ja huulilleen, olisi hän varmaankin pyörtynyt.

Niin monen synkän päivän jälkeen, jotka hän oli viettänyt murheessa ja maanpaossa, oli tämä paluu ylpeyden ja sydämen suuriin riemuihin nuorelle miehelle liian äkillistä.

Sillä välin, kun kauneudesta säihkyvän kuningattaren astuessa ohitse otsat kumartuivat ja aseet kavahtivat pystyyn olisi voitu nähdä muuan ukko, joka ajatuksiinsa kiintyneenä laiminlöi hovisäännön. Hän näet ei kumartanut eikä luonut katsettaan maahan, vaan kurotti päätään ja tuijotti kuningattareen ja Taverneyhin. Kun kuningatar poistui, tunkeutui pieni ukko erilleen jonosta, joka alkoi hajaantua, ja hänen nähtiin juoksevan niin nopeasti kuin seitsenkymmenvuotisilla pikku jaloillaan pääsi.

XI

SVEITSILÄISLAMPI

Jokainen tuntee sen pitkulaisen neliön, joka kesällä on merivihreä ja läikehtivä, talvella valkoinen ja rosoinen, ja jolla vielä nykyäänkin on nimenä Sveitsiläislampi. Pitkin lammen reunoja kulkee käytävä, jonka lehmukset iloisesti kurottavat punertavia oksiaan aurinkoa kohti, ja siellä on kaikensäätyisiä ja -ikäisiä kävelijöitä, jotka tahtovat nauttia reellä ajon ja luistelun katselemisesta.

Naisten puvuissa tulee hälisevästi esille sekaisin vanhan hovin hieman rasittavaa ylellisyyttä ja uuden kuosin hieman oikullista luontevuutta. Korkeat hiuslaitteet, nuoria otsia varjostavat harsot, useimmilla vaatehatut, turkisvaipat ja silkkihameiden laajat poimureunukset ja toiselta puolen punaiset takit, taivaansiniset univormut, keltaiset liverit ja suuret, valkoiset kaavut tekevät yhteensä hyvinkin merkillisen sekamelskan. Sinivalkoiset palvelijat pistävät tästä joukosta esille kuin uni- ja ruiskukat, joita tuuli huojuttaa tähkäpäiden tai apilain seassa.

Toisinaan kuuluu kokoontuneen väen taholta ihastuksen huuto, kun taitava luistelija Saint-Georges on piirtänyt niin täydellisen ympyrän, ettei mittaustieteilijäkään siinä keksisi mainittavaa virhettä.

Sillaikaa, kun lammen rannoilla on niin paljon katselijoita, että he lämmittävät toisiaan kosketuksella ja kaukaa näyttävät kirjavalta matolta, jonka yläpuolella leijailee usvaa, pakkasen puristamaa hengitystä, tarjoo itse lampi, paksuksi jääkuvastimeksi muuttuneena, mitä moninaisimman ja varsinkin vaihtelevimman näyn.

Tuolla kiitää kolmen suunnattoman ison paimenkoiran vetämä reki kuin venäläinen kolmivaljakko pitkin jäätä. Vaakunakoristeisiin samettiloimiin puetut koirat, päähineinä liehuvia sulkia, ovat sen näköisiä kuin kummituseläimet Callotin paholaiskuvissa tai Goyan velhomaalauksissa.

Niiden isäntä, herra de Lauzun, lojuu huolettomasti tiikerinnahoilla sisustetussa reessä ja painautuu hieman sivulle hengittääkseen vapaammin, mikä luultavasti ei onnistuisi, jos hän kääntäisi kasvonsa suoraan tuulta vasten.

Siellä täällä pyrkivät jotkut hiljakseen kulkevat reet muista eroon. Erääseen näistä reistä astuu nainen, jolla varmaankin kylmän vuoksi on naamio, ja uljas luistelija, yllään kultanauhuksilla koristettu avara samettiviitta, nojaa selkämykseen antaakseen parempaa vauhtia reelle, jota sysää ja samalla ohjaa. Naamioidun naisen ja avaraviittaisen luistelijan välinen keskustelu on kuiskutusta, eikä kukaan voi moittia heidän salaista kohtaustaan vapaassa ulkoilmassa, koko Versaillesin nähtävissä.

Mitä se toisiin kuuluu, mitä he puhuvat, kunhan heidät vain nähdään, ja mitä he siitä huolivat, että heidät nähdään, kunhan vain ei heitä kuulla. Ilmeisesti he kaikkien näiden joukossa elävät omaa eristettyä elämäänsä ja kiitävät muun väen seassa kuin kaksi muuttolintua. Minne he kulkevat? Siihen tuntemattomaan maailmaan, jota kaikki sielut etsivät ja jonka nimenä on autuus.

Äkkiä syntyy näiden keijukaisten kesken, jotka enemmän liukuvat kuin käyvät, suuri hälinä. Se johtuu siitä, että Sveitsiläislammen rannalle on ilmestynyt kuningatar, että hänet on tunnettu ja valmistetaan hänelle tilaa, mutta silloin hän viittaa kädellään, että kaikki jäisivät paikoilleen.

Kajahtaa huuto: eläköön kuningatar! Sitten järjestyvät kiitävät luistelijat ja työnnettävät reet kuin sähkövoimalla suureksi kehäksi sen paikan ympärille, jonne ylhäinen tulija on pysähtynyt.

Kaikkien huomio on kiintynyt häneen.

Herrat lähestyvät sulavin liikkein, naiset järjestävät pukujansa kunnioittavan säädylliseksi, ja jokainen pyrkii melkein yhtymään aatelismiesten ja ylempien upseerien ryhmiin, jotka kiirehtivät tervehtimään kuningatarta.

Ylhäisten henkilöiden joukossa, joita yleisö pitää silmällä, on muuan erittäin huomattava, joka ei seuraa yleistä harrastusta eikä riennä kuningattaren luo, vaikka on tämän puvun ja seuralaiset tuntenut, vaan päinvastoin jättää rekensä ja poikkee vastakkaiselle käytävälle kadoten sinne seurueineen.

Artoisin kreivi, joka nähtiin uljaimpien ja taitavimpien luistelijain joukossa, oli ensimmäisiä rientämään sinne, missä hänen kälynsä oli.

"Näettekö", sanoi hän hiljaa kuningattarelle, suudellen tämän kättä, "kuinka veljemme Provencen kreivi teitä karttaa?"

Ja näin sanoen hän viittasi kuninkaalliseen korkeuteen, joka harpaten kiirehti kuuraisen vesakon halki kiertoteitse vaunujensa luo.

"Hänen ei tee mieli kuulla nuhteitani", selitti kuningatar.

"Mitä nuhteisiin tulee, joita hän odottanee, koskee se asia minua, eikä hän senvuoksi teitä vältä."

"No sitten hänellä on omantunnon vaivoja", sanoi kuningatar hilpeästi.

"Hänellä on toinenkin syy, kälyni."

"Mikä?"

"Sen saatte kuulla. Hän on juuri saanut tietää, että mainio voittaja, herra de Suffren, saapuu tänä iltana, ja kun se on tärkeä uutinen, ei hän suo teidän siitä saavan tietoa."

Kuningatar näki ympärillään muutamia uteliaita, joita ei kunnioitus pitänyt niin loitolla, etteivät olisi kuulleet hänen lankonsa sanoja.

"Herra de Taverney", sanoi hän, "olkaa niin hyvä ja katsokaa, onko rekeni kunnossa, ja jos isänne on täällä, syleilkää häntä; saatte minulta lomaa neljännestunniksi."

Nuori mies kumarsi ja riensi joukon puhki toimittamaan kuningattaren asiaa. Väkijoukko oli myös ymmärtänyt: sillä on joskus tarkka vaisto; se laajensi kehää, ja kuningatar jäi Artoisin kreivin kanssa paremmin rauhaan.

"Selittäkää nyt, lankoni", sanoi kuningatar; "mitä etua hänellä siitä on, etten saisi tietää herra de Suffrenin tulevan."

"Voi, kälyni, onko mahdollista, että te, nainen, kuningatar ja hänen vastustajansa, ette heti pääse selville tämän ovelan poliitikon tarkoituksesta? Herra de Suffren saapuu tänne, eikä hovissa sitä tiedä kukaan. Herra de Suffren on Intianmeren sankari ja siis oikeutettu saamaan Versaillesissa komean vastaanoton. No niin, hän saapuu; kuningas ei tiedä asiasta mitään ja laiminlyö hänet tietämättään, siis vastoin tahtoaankin, ja te, kälyni, samoin. Mutta sillä välin Provencen kreivi, joka nyt tietää odottaa herra de Suffrenia, ottaa herttaisesti vastaan merisankarin, hymyilee hänelle, hellii häntä, laatii hänelle runonkin ja liittyen läheisesti Intian sankariin pääsee itsekin tavallaan Ranskan sankariksi."

"Se on selvä asia", myönsi kuningatar.

"Niin päivänselvä!" sanoi kreivi.

"Teiltä unohtuu vain muuan seikka, hyvä viestintuoja."

"Mikä?"

"Kuinka teille on selvinnyt tämä rakkaan veljen ja langon kaunis suunnitelma?"

"Kuinkako sen tiedän? Samoin kuin kaiken muun, mitä hän puuhaa. Se on hyvin yksinkertaista: huomattuani Provencen kreivin urkkivan kaikkea, mitä minä teen, olen palkannut väkeä ilmoittamaan minulle, mitä hommia hänellä on. Siitä voi olla minulle hyötyä ja teillekin, kälyni."

"Kiitos liittolaisuudesta, mutta entä kuningas?"

"Kuninkaalle on jo ilmoitettu."

"Tekö ilmoititte?"

"En suinkaan, vaan meriministeri, jonka lähetin hänen luokseen. Koko asia ei kuulu minulle; ymmärrättehän, minä olen liian kevytmielinen, tuhlari, hulluttelija, niin ettei minun sovi sekaantua näin tärkeisiin asioihin."

"Oliko meriministerikin tietämätön herra de Suffrenin tulosta Ranskaan?"

"Hyvä käly, olettehan tuntenut kyllin monta ministeriä niinä neljänätoista vuotena, jolloin olette ollut Ranskan dauphine tai kuningatar, tietääksenne, etteivät ne herrat koskaan tärkeätä asiaa tiedä. Tällä kertaa sai ministeri tietonsa minulta ja ihastui."

"Sen kyllä uskon."

"Käsitätte kaiketi, hyvä käly, että se mies on koko ikänsä minulle kiitollinen, ja hänen kiitollisuuttaan juuri tarvitsenkin."

"Mitä varten?"

"Välittämään lainaa."

"Ai, ai", huudahti kuningatar nauraen, "nyt te pilasitte kauniin tekonne!"

"Varmaankin te tarvitsette rahaa", sanoi Artoisin kreivi vakavan näköisenä. "Ranskan pojan kunnian kautta lupaan käytettäväksenne puolet siitä, mitä saan."

"Pitäkää kaikki", sanoi Marie-Antoinette; "tällä haavaa, Jumalan kiitos, en tarvitse mitään."

"Mutta hitto vie, älkää vain kovin myöhään muistuttako minulle lupaustani."

"Miksi niin?"

"Siksi, että jos kauan viivyttelette, minun voisi käydä mahdottomaksi pitää sanaani."

"Olkoon niin; minun on siis myös pidettävä huolta siitä, että keksin jonkin valtiosalaisuuden."

"Mutta te vilustutte, kälyni", sanoi prinssi, "poskenne jo sinertyvät, sanon teille."

"Tuossahan herra de Taverney jo tuo tänne rekeni."

"Ette siis enää kaipaa seuraani?"

"En."

"Siinä tapauksessa pyydän ajamaan minut pois."

"Miksi? Vai luuletteko ehkä, että jollakin tapaa häiritsette minua?"

"En suinkaan, vaan päinvastoin itse tarvitsen vapauttani."

"Hyvästi siis!"

"Näkemiin, rakas käly!"

"Milloin?"

"Tänä iltana."

"Mitä illalla on?"

"Ei ole, vaan tulee."

"No mitä sitten tulee?"

"Paljon väkeä kuninkaan pelipöydän ääreen."

"Minkä vuoksi?"

"Senvuoksi, että meriministeri tuo sinne herra de Suffrenin."

"Hyvä on, hyvästi siis iltaan asti!"

Nuori prinssi kumarsi kuningattarelle viehättävän kohteliaasti, kuten hän osasi, ja hävisi väen joukkoon.

Isä Taverney oli katseillaan seurannut poikaansa, kun tämä poistui kuningattaren luota pitämään huolta reestä. Mutta pian hänen katseensa oli palannut kuningattareen. Marie-Antoinetten vilkas puhelu lankonsa kanssa teki hänet hieman levottomaksi, sillä se katkaisi kaiken tuttavallisuuden, jota kuningatar juuri oli osoittanut hänen pojalleen. Hän tyytyikin vain ystävällisesti nyökkäämään Filipille, kun tämä oli suorittanut reen liikkeellepanoa varten tarpeelliset valmistukset, ja kun nuori mies noudattaen kuningattaren käskyä aikoi syleillä isäänsä, jota ei ollut kymmeneen vuoteen nähnyt, viittasi tämä häntä poistumaan ja sanoi:

"Myöhemmin, myöhemmin, tule sitten, kun virantoimituksesi on päättynyt. Sitten saadaan puhella."

Filip poistui siis, ja parooni näki hyvillä mielin, että Artoisin kreivi sanoi jäähyväiset kuningattarelle.

Tämä istuutui rekeen ja otti Andréen viereensä, ja kun kaksi kookasta palvelijaa kiirehti työntämään rekeä, sanoi kuningatar:

"Ei, ei, en tahdo kulkea sillä tavoin. Ettekö luistele, herra de Taverney?"

"Kyllä, madame", vastasi Filip.

"Antakaa luistimet herra upseerille!" käski kuningatar ja kääntyen Filipin puoleen lisäsi:

"En tiedä, mistä olen saanut päähäni, että te luistelette yhtä hyvin kuin Saint-Georges."

"Jo monta vuotta sitten", sanoi Andrée, "Filip luisteli vallan mainiosti."

"Eikä nyt kukaan voi kanssanne kilpailla, vai mitä, herra de Taverney?"

"Kun teidän majesteetillanne on minuun niin suuri luottamus", sanoi Filip, "niin koetan parastani."

Tällöin hän jo oli kiinnittänyt kenkiinsä luistimet, jotka olivat niin teräviksi hiotut kuin veitset. Nyt hän asettui reen taakse, antoi sille toisella kädellä vauhtia, ja niin alkoi kulku.

Silloin saatiin katsella merkillistä näytelmää. Kaikkien voimistelijain kuningas Saint-Georges, komea mulatti, yleisön suosikki, etevin kaikissa ruumiinharjoituksissa, aavisti itselleen kilpailijaa tästä nuoresta miehestä, joka uskalsi hänen ohellaan heittäytyä kilparadalle.

Hän alkoikin heti liehua kuningattaren reen ympärillä niin kunnioittavin ja siroin kumarruksin, ettei tottuneinkaan hovimies ollut Versaillesin parkettilattialla koskaan tervehtinyt viehättävämmin. Hän piirteli reen ympäri mitä nopeimpia ja säännöllisimpiä kehiä, kietoen sen perätysten renkailla, jotka ihailtavasti liittyivät toisiinsa, niin että jokainen uusi kaari kulki reen editse ja hän sitten, jäätyään reen taakse kehää päättämään, uudella ponnahduksella piirsi eteenpäin kiitäen soikion ja taas voitti sen matkan, minkä reki oli päässyt edelle. Kukaan ei edes katseella voinut tätä liikehtimistä seurata joutumatta ihmettelyn ja hämmästyksen valtaan.

Filip oli tästä jo kiihtynyt ja teki uhkarohkean päätöksen: työnsi rekeä niin pelottavan nopeasti, että Saint-Georges pari kertaa jäi suorittamaan ympyriään sen taakse, ehtimättä edelle, ja kun reen kova vauhti sai monet päästämään kauhun huutoja, jotka olisivat voineet säikäyttää kuningatarta, sanoi Filip:

"Jos teidän majesteettinne tahtoo, niin pysäytän tai ainakin hiljennän."

"Ei, ei!" huudahti kuningatar hurjassa innossa, joka oli hänelle ominainen sekä työssä että huvissa. "En minä pelkää, nopeammin, ritari, jos voitte, nopeammin!"

"Sitä parempi! Kiitän luvastanne, madame. Pidän kyllä lujasti kiinni, saatte luottaa minuun."

Ja kun hänen jäntevä kätensä taas tarttui selkämyksen kolmioon, oli ote niin raju, että koko reki tutisi. Tuntui melkein siltä, kuin hän olisi sen nostanut suoralla kädellä.

Sitten hän käytti työntöön toistakin kättään, mitä ei ollut tähän asti huolinut tehdä, ja kuljetti rekeä edellään, ikäänkuin se olisi ollut vain leikkikalu hänen rautakourissaan.

Tästä lähtien hän kiiti Saint-Georgesin ympyrien halki vielä suuremmissa kehissä, niin että reki liikkui kuin notkein ihminen, kääntyi ja kiersi koko pituudeltaan, ikäänkuin olisi ollut vain tavallinen kengänpohja, jollaisella seisten Saint-Georges muokkasi jäätä; huolimatta koostaan, painostaan ja muodostaan oli kuningattaren reki muodostunut luistimeksi, se eli, liiti ja kieppui kuin tanssija.

Saint-Georges, joka oli kiemuroissaan sirompi, hienompi ja säännöllisempi, alkoi pian käydä levottomaksi. Hän luisteli jo toista tuntia. Filip näki hänen hikoilevan, hänen polvitaipeittensa vavahtelevan jännityksestä ja päätti hänet voittaa uuvuttamalla. Hän alkoi siis liikkua toisella tapaa, herkesi piirtämästä ympyriä, joiden vuoksi oli pakko yhä nostaa rekeä, ja työnsi suoraan eteenpäin. Nyt reki kiiti vasamaa nopeammin.

Saint-Georges tavoitti hänet pian yhdellä ponnahduksella, mutta Filip käytti hyväkseen sitä hetkeä, jolloin toinen rynnistys tekee ensimmäisen vauhdin moninkertaiseksi, ja sai reen liukumaan vielä koskemattomalle kohdalle jäätä, mutta uusi vauhti oli niin ankara, että hän itse jäi taemmaksi.

Nyt syöksähti Saint-Georges ottamaan rekeä kiinni, mutta silloin Filipkin kokosi voimansa, pyyhkäisi luistimen äärimmäisellä särmällä liitäen kilpailijansa ohitse ja pääsi molemmin käsin tarttumaan rekeen. Sitten hän jättiläisliikkeellä kiepautti reen ympäri ja lennätti sitä taas eteenpäin vastakkaiseen suuntaan; sillaikaa Saint-Georges, joka ei voinut kohta hillitä suunnatonta vauhtiaan, menetti korvaamatonta aikaa ja jäi kauas taakse.

Ilma kaikui niin vilkkaista suosionhuudoista, että Filip hämillään punastui. Mutta hän hämmästyi suuresti, kun kuningatar, itsekin taputettuaan käsiään, kääntyi häneen päin ja sanoi hekumallisen nääntymyksen äänensävyllä:

"Voi, herra de Taverney, kun nyt voitto jäi teille, armahtakaa, muuten tapatte minut!"

X

KIUSAAJA

Saatuaan kuningattarelta tämän käskyn eli oikeammin pyynnön, Filip kiristi teräksisiä jäntereitään, jarrutti polvitaipeillaan, ja reki pysähtyi jyrkästi niinkuin arabialainen ratsu kinttujen vielä vavahdellessa erämaan hiekalla.

"Nyt saatte levätä", sanoi kuningatar ja astui reestä hoippuen. "En olisi ikänä uskonut, että nopea vauhti niin huumaa; olitte vähällä tehdä minut hulluksi."

Ja todellakin aivan horjuen hän nojasi Filipin käsivarteen.

Ällistyksen kohina, joka kulki pitkin koko tätä kullattua ja koristettua parvea, oli hänelle merkkinä siitä, että hän taas oli rikkonut hovisääntöä vastaan, jollaiset virheet olivat suunnattomia kateuden ja orjamaisuuden silmissä.