Part 10

"Astuin ylös portaita", jatkoi kuningatar, "jonkinlaiselle ullakolle ja tapasin siellä naisen, jonka esi-isä oli suuri hallitsija, mutta jolta nyt puuttui polttopuita, valoa ja rahaa. Annoin tälle unhotuksen ja kuninkaan laiminlyönnin uhrille sata louisdoria. Ja kun minulta meni jonkun verran aikaa mietiskellessäni ylevyyksiemme mitättömyyttä -- minäkin olen välistä filosofi -- kun oli kova pakkanen ja kun hevosten oli vaikea kulkea iljangolla, varsinkin vuokrahevosten..."

"Vuokrahevosten!" huudahti kuningas. "Tulitteko siis ajurilla?"

"Tulin, sire, ajurilla n:o 107."

"Ohhoh!" mutisi kuningas keinuttaen oikeaa säärtään, jonka oli nostanut ristiin vasemman päälle, mikä hänessä merkitsi kiihkeää maltittomuutta. "Ajurilla!"

"Niin, vieläpä oikein mielissäni, että pääsin ajurin vaunuihin", vastasi kuningatar.

"Madame", sanoi nyt kuningas, "te olette menetellyt oikein; teillä on aina yleviä mielijohteita, jotka syttyvät ehkä liiankin helposti, mutta syynä on teille ominainen hehkuva jalomielisyys."

"Kiitos, sire", vastasi kuningatar ivallisesti.

"Pankaa tarkoin mieleenne", jatkoi kuningas, "etten ole teitä epäillyt mistään, mikä ei olisi täysin oikeata ja kunniallista. Minua on pahoittanut vain menettelytapa, kuningattaren seikkailumainen esiintyminen. Olette tehnyt hyvää, niinkuin ainakin; mutta tehdessänne muille hyvää olette sattunut tekemään itsellenne pahaa. Siinä katson erehtyneenne. Nyt minun on siis korjattava jokin unohdus, pidettävä huolta jonkun kuningassuvun kohtalosta. Olen valmis: mainitkaa ne kovaonniset; minun hyviä töitäni ei tarvitse kauan odottaa."

"Valois-nimi on luullakseni kyllin mainio, sire, jotta se on muistiinne jäänyt."

"Ahaa!" huudahti Ludvig XVI purskahtaen nauramaan, "nyt minä tiedän, kenestä on puhe. Se on pikkuinen Valois vai mitä, jokin kreivitär de... vartokaa vähän..."

"De la Motte."

"Ihan niin, de la Motte. Ja hänen miehensä on santarmi?"

"Niin juuri."

"Ja vaimo on juoniniekka! Älkää pahastuko, mutta hän myllertää maat ja taivaat, uuvuttaa kaikki ministerit, hätyyttää tätejäni, nujertaa minut itsenikin anomuksilla, hakemuksilla, sukuluetteloilla."

"Kaikki tuo todistaa vain, että hän on tähän asti pyytänyt turhaan."

"Sitä vastaan en väitäkään."

"Onko hän Valois-sukua vai ei?"

"Uskon kyllä, että hän on!"

"No niin, antakaa siis eläke, kunniallinen eläke hänelle, rykmentti hänen miehelleen, yleensä sellainen asema, joka sopii kuningassuvun jälkeläisille."

"Hiljaa, hiljaa, madame! Voi hitto, kuinka te ryntäätte! Kyllä se pikku Valois osaa minut kyniä teidän auttamattanne. Sillä on hyvä nokka, sillä pikku Valoisilla, uskokaa, kun sanon!"

"Ei teidän tähtenne tarvitse pelätä; teillä on höyhenet lujassa."

"Kunniallinen eläke, kyllä kai! Ei teille vähät riitä, madame! Tiedättekö, kuinka hirveästi käsikassani suonta on tänä talvena isketty? Ja rykmentti sille pikku santarmille, joka on puolisokseen keinotellut oikean Valoisin! Eikä minulla enää ole annettavana rykmenttejä niillekään, jotka niistä maksavat tai jotka ne ansaitsevat. Noille kerjäläisille sellainen asema, joka vastaisi heidän kuninkaallisten esi-isiensä arvoa! Jopa nyt jotakin, kun meikäläisillä kuninkailla ei enää ole sitäkään rahallista asemaa kuin yksityisillä rikkailla. Orleansin herttua on lähettänyt hevosensa ja muulinsa Englantiin myytäviksi ja supistanut talouttaan kaksi kolmannesta. Minä taas olen lakkauttanut sudenajokustannukset. Herra de Saint-Germain on pakottanut minut supistamaan henkivartiotani. Kaikki me olemme puutteenalaisia, suuret ja pienet, kultaseni."

"Mutta eiväthän Valoisit saa kuolla nälkään!"

"Etkö juuri sanonut antaneesi sata louisdoria?"

"Mokomakin almu!"

"Kuninkaallinen."

"No antakaa siis yhtä paljon."

"Sen jätän kauniisti tekemättä. Se, mitä te annoitte, riittää meiltä molemmilta."

"Entä pikkuinen eläke?"

"Ei suinkaan, ei mitään määrättyä. Semmoiset ihmiset osaavat itsekin kylliksi kiskoa, ne ovat imijän sukua. Jos minussa herää halu antaa, niin annan jonkin summan, ilman ennakkopäätöstä, ilman velvoitusta vastaisen varalta. Sanalla sanoen, minä annan sitten, kun on runsaasti rahaa. Siitä pikku Valoisista en todellakaan voi teille kertoa kaikkea, mitä hänestä tiedän. Hyvä sydämenne on joutunut ansaan, rakas Antoinette. Pyydän hyvältä sydämeltänne anteeksi."

Ja näin sanoessaan Ludvig ojensi kätensä kuningattarelle, joka noudattaen ensi tunnelmaansa vei sen huulilleen. Mutta pian hän sen sysäsi luotaan ja sanoi:

"Te ette ole minulle hyvä. Minä olen suuttunut."

"Vai suuttunut minuun, tekö?" ihmetteli kuningas. "Kuulkaapa, minä taas... minä..."

"Koettakaa nyt sanoa, ettette ole minuun suuttunut, vaikka suljette minulta Versaillesin portit, tulette puoli seitsemän aamulla etuhuoneisiini, avaatte väkisin oveni ja astutte luokseni aivan raivoisin silmin."

Kuningas rupesi nauramaan.

"Ei", sanoi hän, "en minä ole suuttunut."

"Vai niin, vai on suuttumuksenne jo mennyt!"

"Mitä annatte, jos todistan, ettei minulla tänne tullessanikaan ollut vähääkään suuttumusta?"

"Katsotaan ensin, kuinka sen todistatte."

"Se on perin helppoa", vastasi kuningas. "Todistus on minulla taskussa."

"Johan nyt!" huudahti kuningatar nousten taas uteliaana istumaan. "Teillä on minulle jokin lahja? Silloin olette todellakin rakastettava. Mutta kuulkaa, minä en usko, ellette heti paikalla näytä todistusta. Ei, ei, metkut pois! Lyön vaikka vetoa, että taas tulee vain lupauksia!"

Silloin kuningas hymyili lempeästi ja alkoi penkoa taskuaan noudattaen tahallista hitautta, josta toisen halu yltyy, sitä hitautta, joka vie viimeisenkin maltin lapselta leikkikalun vuoksi, eläimeltä herkkupalan vuoksi ja naiselta silloin, kun hän odottaa lahjaa. Vihdoin hän veti taskustaan esille sahviaaninahkaisen punaisen kotelon, jonka pinta oli taiteellisesti röyhelletty ja kultauksilla kaunistettu.

"Jalokiviä!" huudahti kuningatar. "Katsotaan!"

Kuningas laski kotelon vuoteelle. Kuningatar sieppasi sen käsiinsä ihastuneena.

Tuskin hän oli sen avannut, kun hän huumaantuneena, häikäistynä huudahti:

"Voi kuinka kaunis se on! Hyvä Jumala, kuinka kaunis!"

Kuningas tunsi sydämessään jonkinlaista riemun kutitusta.

"Siltäkö näyttää?" kysyi hän.

Kuningatar ei voinut vastata, hän huohotti. Sitten hän otti kotelosta kaulanauhan, jonka timantit olivat niin isoja, puhtaita ja säihkyviä ja niin hyvin valikoituja, että hän oli näkevinään fosfori- ja liekkivirran soluvan kauniiden käsiensä välissä. Timanttikoriste läikehti kuin käärmeen renkaat, jos joka suomu olisi salama.

"Onpa se komea!" sanoi kuningatar saatuaan taas puhekyvyn. "Komea!" toisti hän silmiensä säteillessä joko loistavien jalokivien vaikutuksesta tai siitä ajatuksesta, ettei kellään muulla naisella saattanut olla sellaista kaulakoristetta.

"Olette siis tyytyväinen", sanoi kuningas.

"Ihastunut, sire. Teette minut liian onnelliseksi."

"Todellako?"

"No katsokaa tuota ensi riviä: timantit pähkinän kokoisia!"

"Niin näkyy."

"Ja kuinka ne on toisiinsa sovitettu! Niitä ei toisistaan erottaisi. Ja kuinka taitavasti on noudatettu asteikkoa! Katsokaa, kuinka kauniisti ensimmäisen ja toisen välinen suuruusero suhtautuu toisen ja kolmannen erotukseen! Se jalokiviseppä, joka on yhteen sovittanut nämä timantit ja valmistanut koristeen, on tositaiteilija."

"Heitä on kaksi."

"Silloin lyön vetoa, että he ovat Boehmer ja Bossange."

"Oikein arvattu."

"Tosiaankaan ei ole muita, jotka uskaltaisivat tämmöistä yrittää. Kaunis se on, sire, todellakin kaunis!"

"Madame, madame", sanoi kuningas, "tämä kaulanauha käy teille liiankin kalliiksi, olkaa varuillanne!"

"Ah!" huudahti kuningatar, "ah, sire!"

Ja äkkiä synkistyi ja vaipui hänen äsken loistanut otsansa. Tämä muutos tapahtui hänen ilmeissään niin nopeasti ja haihtui taas niin nopeasti, ettei kuningas ehtinyt sitä huomatakaan.

"Tehkää mielikseni", sanoi hän.

"Millä tapaa?"

"Että annatte minun panna tämän koristeen kaulaanne."

Kuningatar torjui häntä.

"Se lienee hyvin kallis, vai mitä?" sanoi hän surullisesti.

"Kyllä sillä on hintaa", vastasi kuningas nauraen. "Mutta kuten jo sanoin, olette äsken maksanut siitä enemmän kuin sen hinnan, ja vasta oikealla paikallaan, teidän kaulassanne, sillä on oikea arvonsa."

Ja näin sanoen Ludvig lähestyi kuningatarta pidellen molemmin käsin kaulanauhan päitä, yhdistääkseen ne soljella, joka myös oli suuresta timantista tehty.

"Ei, ei", sanoi kuningatar, "ei mitään lapsellisuuksia! Pankaa kaulanauha takaisin koteloon, sire."

Ja hän pudisti päätään.

"Ette siis suo, että minä ensimmäisenä saan nähdä teidän pitävän tätä koristetta kaulassanne?"

"Jumala varjelkoon siitä, että kieltäisin teiltä sen huvin, sire, jos ottaisin kaulanauhan, mutta..."

"Mutta..." toisti kuningas hämmästyen.

"Mutta ette te eikä kukaan muu saa nähdä minun kaulassani niin kallista koristetta!"

"Ette tahdo pitää tätä kaulanauhaa, madame?"

"En koskaan."

"Ette huoli sitä minulta?"

"En tahdo panna kaulaani miljoonaa tai ehkä puoltatoista miljoonaa, sillä minusta näyttää, kuin tämä kaulanauha olisi arvoltaan viisitoista sataa tuhatta livreä, eikö niin?"

"En väitä vastaan", vastasi kuningas.

"Ja minä kieltäydyn ripustamasta kaulaani puoltatoista miljoonaa, kun kuninkaan kirstut ovat tyhjinä, kun kuninkaan on pakko supistella apurahojaan ja sanoa köyhille: Minulla ei enää ole rahaa, Jumala teitä auttakoon!"

"Mitä? Puhutteko tosissanne?"

"Kuulkaa, sire, herra de Sartines sanoi minulle kerran, että puolellatoista miljoonalla saa linjalaivan, ja Ranskan kuninkaalle on todellakin enemmin tarpeen linjalaiva kuin Ranskan kuningattarelle kaulanauha."

"Oo!" huudahti kuningas riemuissaan ja silmät kyynelistä kosteina, "nyt te menettelette ihanan jalosti! Kiitos, kiitos!... Antoinette, te olette kelpo nainen."

Ja asianmukaisesti päättääkseen tämän sydämellisen ja porvarillisen lausuntonsa hyvä kuningas kiersi kätensä Marie-Antoinetten kaulaan ja suuteli häntä.

"Kuinka teitä tullaan siunaamaan Ranskassa, madame!" jatkoi hän, "kun saadaan kuulla, mitä äsken lausuitte."

Kuningas huokasi.

"Vielä on aikaa", sanoi kuningas vilkkaasti. "Kaipuun huokaus!"

"Ei, sire, vaan helpotuksen huokaus. Sulkekaa kotelo ja toimittakaa takaisin jalokivisepille."

"Olin jo määrännyt maksuajat, rahat ovat tiedossa. Mitä niillä nyt teen? Älkää olko niin epäitsekäs, madame."

"Ei, minä olen kyllä hyvin harkinnut. Kaulanauhaa en mitenkään ota vastaan, mutta tahdon jotakin muuta."

"Hitto vie, taitaa tulla hyvä lovi kuuteentoista sataan tuhanteen livreeni!"

"Kuusitoista sataa tuhatta livreä! Näettekö? Mutta oliko se niin kallis?"

"Niin, madame, kun tuo summa kerran huuliltani pääsi, en voi peruuttaa."

"Rauhoittukaa. Se, mitä minä pyydän, ei maksa niin paljon."

"Mitä siis pyydätte?"

"Että annatte minun vielä kerran pistäytyä Pariisiin."

"Se on helppoa myös rahallisesti."

"Odottakaa pikkuisen!"

"Hitto vie, mitä?"

"Pariisiin, Vendôme-torille."

"Niin, niin, mutta sitten?"

"Herra Mesmerin luo."

Kuningas raapaisi korvallistaan.

"Kun olette luopunut mieliteosta, joka maksaa kuusitoista sataa tuhatta", sanoi hän sitten, "niin voinen hyvinkin suoda teille tuon toisen. Lähtekää siis herra Mesmeriä tapaamaan, mutta minun puolestani yhdellä ehdolla."

"Mikä se on?"

"Otatte mukaanne jonkun kuninkaallisen prinsessan."

Kuningatar punnitsi ehtoa.

"Hyväksyttekö rouva de Lamballen?" kysyi hän.

"Rouva de Lamballe, olkoon menneeksi."

"Se on sanottu."

"Kirjoitan sen alle."

"Kiitos!"

"Ja minä", sanoi kuningas, "menen nyt suoraa päätä tilaamaan linjalaivaa, ja sen nimeksi tulee _Kuningattaren kaulanauha._ Saatte olla sen kummina, madame, sitten lähetän sen Lapeyrouselle."

Kuningas suuteli puolisonsa kättä ja poistui hyvällä tuulella.

VIII

KUNINGATTAREN AAMU-VASTAANOTTO

Heti kun kuningas oli lähtenyt, nousi kuningatar ja astui akkunan ääreen hengittämään raitista ja kylmää aamuilmaa.

Näkyi tulevan ihana päivä, täynnä sitä suloa, jota liian pikainen kevät suo muutamille huhtikuun päiville: yön pakkasta seurasi jo tenhoavan auringon suloinen lämpö; tuuli oli edellisestä illasta kääntynyt pohjoisesta itään. Jos tuulen suunta pysyisi tällaisena, olisi talvi, 1784 vuoden ankara talvi, lopussa.

Rusottavalla taivaanrannalla näkyi jo todellakin nousevan harmahtavaa usvaa, joka ei ole muuta kuin auringon tieltä pakenevaa kosteutta. Puutarhassa härmä valui vähin erin oksilta, ja pikkulinnut alkoivat saada kyntensä esteettä kiinni jo puhjenneihin nuppuihin.

Huhtikuun kukka, keltainen orvokki, lyyhistyneenä pakkasen alle niiden kukka-poloisten tavoin, joista Dante puhuu, kohotti tummaa pääkköstään tuskin vielä sulaneen lumen povesta, ja paksujen, kovien ja leveiden lehtien alta pisti salamyhkäisen kukan pitkulainen umppu esille, kaksi soikeata lehdykkää, jotka ennustavat kukoistusta ja hyvää tuoksua.

Käytävillä, kuvapatsailla ja ristikkoporteilla solui jää liukkaina timantteina; se ei vielä ollut vettä eikä enää jäätä.

Kaikki julisti kevään salaista kamppailua pakkasta vastaan ja ennusti talven pikaista tappiota.

"Jos tahdomme käyttää hyväksemme jäätä", huudahti kuningatar, "niin täytyy, luulemma, kiirehtiä. Vai mitä, rouva de Misery?" lisäsi hän kääntyen ympäri, "sillä nyt on kevät todella tulossa."

"Teidän majesteettinne on jo kauan halunnut tehdä huviretken Sveitsiläislammelle", vastasi ensimmäinen kamarirouva.

"Hyvä on, tehdään se retki jo tänään, sillä huomenna voisi kenties olla myöhäistä."

"Mihin aikaan siis tapahtuu teidän majesteettinne pukeutuminen?"

"Heti. Sitten syön vähän suurusta ja lähden."

"Siinäkö kuningattaren kaikki määräykset?"

"Pitää käydä kysymässä, onko neiti de Taverney jo noussut, ja sanoa hänelle, että haluan häntä puhutella."

"Neiti de Taverney on jo teidän majesteettinne seurusteluhuoneessa", vastasi kamarirouva.

"Joko nyt?" ihmetteli kuningatar, joka paremmin kuin kukaan muu tiesi, kuinka myöhään Andrée oli päässyt makuulle.

"Hän on ollut siellä odottamassa jo ainakin kaksikymmentä minuuttia, madame."

"Kutsukaa hänet tänne."

Andrée astuikin kuningattaren huoneeseen juuri silloin, kun tornikello Marmoripihalla alkoi lyödä yhdeksän. Jo huolellisesti pukeutuneena, kuten jokainen hovinainen, joka ei saanut näyttäytyä kuningattarelle aamupuvussa, saapui neiti de Taverney hymyillen ja melkein levotonna. Kuningatar hymyili myös, ja siitä Andrée rauhoittui.

"Saatte mennä, hyvä Misery", sanoi kuningatar, "ja lähettäkää tänne Léonard ja räätälini."

Seurattuaan sitten katseellaan rouva de Miseryä ja nähtyään oviverhon sulkeutuvan hänen jälkeensä hän sanoi Andréelle:

"Ei mitään, kuningas oli ihastuttava, hän nauroi, häneltä on aseet riistetty."

"Saiko hän tietää...?" kysyi Andrée.

"Ymmärrätte kai, Andrée, ettei se valehtele, joka on Ranskan kuningatar, eikä ole väärässä."

"Se on totta, madame", vastasi Andrée punastuen.

"Ja kuitenkin minusta näyttää, että olemme yhdessä suhteessa olleet väärässä."

"Yhdessäkö suhteessa?" sanoi Andrée. "Epäilemättä olimme hyvinkin väärässä."

"Mahdollisesti, mutta ainakin ensiksi siinä, että olemme surkutelleet rouva de la Mottea; kuningas ei pidä hänestä. Tunnustan kuitenkin, että rouva de la Motte miellytti minua."

"Teidän majesteettinne on niin hyvä tuomari, että täytyy alistua teidän päätökseenne."

"Tässä on Léonard", sanoi rouva de Misery astuen jälleen sisään.

Kuningatar istuutui kullatun pukeutumiskuvastimensa eteen ja mainio hiustaituri ryhtyi työhönsä.

Kuningattarella oli maailman kauneimmat hiukset, joita hän hyvin mielellään soi ihailtavan.

Léonard tiesi sen eikä siis kiirehtinyt, kuten olisi tehnyt kähertäessään jonkun muun naisen tukkaa, vaan jätti kuningattarelle aikaa ihailla itseään.

Tänään oli Marie-Antoinette tyytyväinen, vieläpä iloinen: hänen kauneutensa loisti. Kuvastimesta hän kääntyi katsomaan Andréeta, johon hän loi mitä herttaisimpia silmäyksiä.

"Teitä ei ole toruttu", sanoi hän, "te kun olette vapaa ja ylväs, jota kaikki hieman pelkäävät, sillä te olette jumalallisen Minervan lailla liian viisas."

"Minäkö, madame?" änkytti Andrée.

"Juuri te, hovikottaraisten ilonhäiritsijä. Hyvä Jumala, kuinka suureksi onneksi teille on neitsyytenne, Andrée, ja varsinkin se, että tunnette olevanne siitä onnellinen!" [Tämän sikermän edellisestä romaanista tiedämme, että neiti de Taverney oli hypnoottisen unitilan uhrina joutunut äidiksi. -- _Suom._]

Andrée punastui ja koetti surumielisesti hymyillä.

"Olen tehnyt lupauksen", sanoi hän.

"Jonka aiotte pitää, kaunis Vestan neitsyt?" kysyi kuningatar.

"Toivoakseni." "Kuulkaapa", sanoi nyt kuningatar äkkiä, "nyt muistan..."

"Mitä, madame?"

"Että vaikkette ole naimisissa, teillä on eilisestä saakka isäntä."

"Mikä isäntä?"

"Niin, rakas veljenne. Mikä hänen nimensä onkaan? Filip, eikö niin?"

"Niin, madame, Filip."

"Hän on saapunut tänne."

"Eilen, kuten teidän majesteettinne äsken suvaitsi minulle ilmoittaa."

"Ettekä vielä ole häntä tavannut! Niin itsekäs minä olen, että tempasin teidät hänen näkyvistään ja vein Pariisiin; sitä ei todellakaan voi anteeksi antaa."

"Voi, madame", sanoi Andrée hymyillen, "koko sydämestäni suon sen anteeksi, ja Filip myös."

"Onko varmaa?"

"Siitä vastaan."

"Omasta puolestanne?"

"Omasta ja hänen puolestaan."

"Millainen hän nykyään on?"

"Aina kaunis ja hyvä, madame."

"Kuinka vanha hän nyt on?"

"Kolmenkymmenenkahden."

"Filip parka! Tiedättekö, että olen jo kohta neljätoista vuotta hänet tuntenut, ja näistä vuosista on yhdeksän tai kymmenen semmoista, jolloin en ole häntä nähnyt."

"Kun teidän majesteettinne suvaitsee ottaa hänet vastaan, on hän tunteva itsensä onnelliseksi saadessaan vakuuttaa, ettei poissaolo ole vähääkään laimentanut niitä kunnioittavan ihailun tunteita, jotka hän on kuningattarelle omistanut."

"Voinko nyt heti hänet tavata?"

"Kyllä, neljännestunnin päästä hän on heittäytyvä teidän majesteettinne jalkain juureen, jos sen sallitte."

"Hyvä, hyvä, -- sen sallin, -- oikein haluan sitä."

Tuskin oli kuningatar tämän lausunut, kun joku vilkas, nopea, meluisa pujahti tai oikeammin ponnahti pukuhuoneen matolle ja näytti nauravia, veitikkamaisia kasvojaan samassa kuvastimessa, jossa Marie Antoinette hymyili omalle kuvalleen.

"Lankoni Artois", sanoi kuningatar. "Ihan säikäytitte!"

"Hyvää huomenta, teidän majesteettinne", sanoi nuori prinssi. "Kuinka teidän majesteettinne on viettänyt yönsä?"

"Kiitos, lankoni, hyvin huonosti."

"Ja aamun?"

"Oikein hyvin."

"Se onkin pääasia. Äsken aloinkin aavistaa, että koetus oli onnellisesti kestetty, sillä tavatessani kuninkaan hän hymyili minulle niin herttaisesti. Sitä se luottamus merkitsee!"

Kuningatar alkoi nauraa. Artoisin kreivi, joka ei tiennyt asian laitaa, nauroi myös, mutta aivan toisesta syystä.

"Nyt vasta huomaan", sanoi hän, "etten ole hätiköidessäni tullut kysyneeksi, kuinka neiti de Taverney parka on aikansa viettänyt."

Kuningatar rupesi taas katsomaan kuvastimeensa, niin ettei häneltä jäänyt huomaamatta, mitä tahansa huoneessa tapahtuisi.

Léonard oli lopettanut työnsä, ja vapautuneena musliinisesta kampausviitasta kuningatar otti ylleen aamunuttunsa.

Ovi avautui.

"Kuulkaapa", sanoi hän Artoisin kreiville, "jos teillä on jotakin kysyttävää Andréelta, niin tuossa hän tulee."

Juuri silloin astuikin huoneeseen Andrée taluttaen kaunista tummanverevää aatelismiestä, jonka ruskeissa silmissä selvästi ilmeni jaloutta ja surumielisyyttä: siinä oli reipas sotilas, näöltä älykäs, ryhdiltä vakava, jollaisia saadaan nähdä Cuyperin tai Gainsboroughin maalaamissa viehättävissä perhekuvissa.

Filip de Taverneyn yllä oli tummanharmaa, hopealla hienosti kirjailtu puku, mutta tämä harmaus näytti mustalta ja hopea raudalta; valkea kaulaliina ja himmeänvaalea röyhys erosivat jyrkästi tummien liivien väristä, ja puuteroitu tukka lisäsi ihon ja piirteiden miehekästä tarmokkuutta.

Filip astui esille, toinen käsi sisarensa kädessä, toinen kiertyneenä hattunsa ympärille.

"Teidän majesteettinne", sanoi Andrée kumartaen kunnioittavasti, "tässä on veljeni."

Filip kumarsi juhlallisesti ja hitaasti. Hänen jälleen kohottaessaan päätänsä ei kuningatar vielä ollut kääntänyt silmiään kuvastimesta. Totta on, että hän kuvastimessa näki yhtä hyvin, kuin jos olisi katsonut herra de Taverneytä kasvoihin.

"Hyvää päivää, herra de Taverney!" sanoi kuningatar ja kääntyi.

Hänen kauneudessaan oli kuninkaallista loistoa, joka hänen valtaistuimensa ympärillä hämmensi yhteen kuninkuuden ystävät ja naisen ihailijat, hänessä oli kauneuden valtaa, ja suotakoon meidän kääntää nämä sanat toisin päin, hänessä oli myös vallan kauneutta. Nähdessään hänen hymyilevän, tuntiessaan olevansa tämän kirkkaan, ylvään ja samalla lempeän silmäyksen katseltavana Filip kalpeni, ja koko hänen olemuksensa ilmaisi mitä syvintä mielenliikutusta.

"Herra de Taverney", jatkoi kuningatar, "teidän ensi vieraskäyntinne näkyy tulleen meidän osaksemme. Kiitos!"

"Teidän majesteettinne suvaitsee unohtaa, että päinvastoin minun on kiittäminen teidän majesteettianne", vastasi Filip.

"Kuinka monta vuotta, kuinka pitkä aika on siitä kulunut, kun viimeksi toisemme näimme!" sanoi kuningatar. "Elämän kaunein aika, valitettavasti!"

"Minulta kyllä, madame, mutta ei teidän majesteetiltanne, jolle kaikki päivät ovat kauniita."

"Olette siis hyvin viihtynyt Amerikassa, herra de Taverney, koska jäitte sinne, vaikka muut sieltä palasivat?"

"Madame", vastasi Filip, "kun herra de Lafayette lähti Uudesta maailmasta, tarvitsi hän luotettavaa upseeria, jolle voitaisiin uskoa osa apujoukkojen päällikkyyttä. Senvuoksi herra de Lafayette ehdotti minua kenraali Washingtonille, joka suvaitsi minut hyväksyä."

"Uudesta maailmasta, josta puhutte", sanoi kuningatar, "näkyy meille palaavan paljon sankareita."

"Teidän majesteettinne lausunto ei koskene minua", vastasi Filip hymyillen.

"Miksi ei?" sanoi kuningatar.

Sitten hän kääntyi Artoisin kreivin puoleen:

"Katsokaapa, lanko, herra de Taverneyn pulskaa ja sotilaallista näköä."

Nähdessään nyt joutuvansa tekemisiin kreivi Artoisin kanssa, joka oli hänelle outo, astui Filip pari askelta häntä kohti ja pyysi lupaa lausua hänelle tervehdyksensä.

Kreivi antoi kädellä merkin, ja Filip kumarsi.

"Komea upseeri", myönsi nuori prinssi, "ylevä aatelismies, jonka tuttavuus minua ilahuttaa. Mitä suunnitelmia teillä on, koska palasitte Ranskaan?"

Filip katsahti sisareensa.

"Monseigneur", vastasi hän "minun on valvottava sisareni etua enemmän kuin omaani; mitä hän haluaa minun tekevän, sen myös teen."

"Mutta isänne on kai vielä elossa?" virkkoi Artoisin kreivi.

"Meillä on ollut se onni, että isämme vielä elää, monseigneur", vastasi Filip.

"Mutta sillä ei ole väliä", keskeytti kuningatar vilkkaasti. "Minusta on parempi, että Andrée on veljensä suojeluksessa, ja Andréen veli teidän suojeluksessanne, herra kreivi. Otatte siis pitääksenne huolta herra de Taverneystä, lupaattehan?"

Artoisin kreivi nyökkäsi myöntävästi.

"Tiedättekö", jatkoi kuningatar, "että meitä yhdistävät hyvin läheiset siteet?"

"Läheiset siteet, mitä se on, kälyni? Kertokaa heti paikalla!"

"Niin, herra de Taverney oli ensimmäinen ranskalainen, jonka näin saapuessani Ranskaan, ja minä olin pyhästi luvannut rakentaa ensimmäisen täällä näkemäni ranskalaisen onnen."

Filip tunsi punastuvansa ja puri huultaan näyttääkseen tyyneltä. Andrée katsahti häneen ja laski päänsä.

Marie-Antoinette yllätti yhden niistä silmäyksistä, joita sisarukset vaihtoivat; mutta kuinka hän olisi voinut aavistaa niitä tuskallisia salaisuuksia, mitä sellaiseen katseeseen sisältyi! Hän ei tiennyt mitään niistä tapauksista, jotka olemme maininneet kertomussarjamme edellisissä osissa. Huomaamansa surumielisyyden hän katsoi johtuvan toisesta syystä. Kun niin moni oli vuonna 1774 rakastunut dauphineen [v. 1774 Marie-Antoinette ei vielä ollut kuningatar, vaan _dauphine_ kruununprinssin puoliso. -- _Suom._], niin miksi ei herra de Taverneylle olisi tuottanut kärsimyksiä tämä ranskalaisten kulkutaudintapainen rakastuminen Maria-Teresian tyttäreen?