Part 1
ROUVA DE LA MOTTE
Kirj.
ALEXANDRE DUMAS
Ranskankielestä suomentanut
Werner Anttila
Alexandre Dumas'n historialliset romaanit IV
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1917.
SISÄLLYS:
Alkulause. Johdanto Vanha aatelismies ja vanha hovimestari. Lapeyrouse. I. Kaksi tuntematonta naista. II. Muuan koti. III. Jeanne de la Motte de Valois. IV. Bélus. V. Matka Versaillesiin. VI. Pääsykielto. VII. Kuningattaren makuukomero. VIII. Kuningattaren aamu-vastaanotto. IX. Sveitsiläislampi. X. Kiusaaja. XI. Suffren. XII. Herra de Charny. XIII. Kuningattaren sata louisdoria. XIV. Mestari Fingret. XV. Kardinaali de Rohan. XVI. Mesmer ja Saint-Martin. XVII. Mesmerin soikko. XVIII. Neiti Oliva. XIX. Herra Beausire. XX. Kulta. XXI. Erikoisasunto. XXII. Muutama sana oopperasta. XXIII. Oopperanaamiaiset. XXIV. Sapfo. XXV. Beausiren akatemia. XXVI. Lähettiläs. XXVII. Herrat Böhmer ja Bossange. XXVIII. Lähetystössä. XXIX. Kauppa. XXX. Sanomalehtimiehen asunto. XXXI. Kaksi ystävää muuttuu vihamiehiksi. XXXII. Neuve-Saint-Gilles-kadun talo. XXXIII. Taverneyn perheen pää. XXXIV. Provencen kreivin runo. XXXV. Lamballen prinsessa. XXXVI. Kuningattaren luona. XXXVII. Muuan alibi. XXXVIII. Herra de Crosne. XXXIX. Kiusaajatar. XL. Kaksi himoa rakkauden varjossa. XLI. Naamioiden alta alkaa näkyä kasvoja. XLII. Ducorneau ei käsitä asiain kulkua. XLIII. Harhaluuloja ja tosiasioita. XLIV. Neiti Oliva alkaa ihmetellä, mitä hänestä tahdotaan.
ALKULAUSE
Tässä suomennossarjassa ilmestyneet kolme ensimmäistä romaania muodostavat oman kokonaisuutensa, jossa kuvataan Ranskan vallankumouksen alkusyitä -- vanhan elostelijakuninkaan Ludvig XV:n huoletonta hummailua kansan napinan lisääntyessä valistusfilosofien oppien kannustamana. Neljännessä ja viidennessä vallankumousromaanissaan Dumas esittelee Ranskan viimeisen hallitsijaparin ennen tasavaltaa, siitä ajankohdasta alkaen, jolloin kuuluisa "kuningattaren kaulanauhan" häväistysjuttu pääsi lopullisesti horjuttamaan valtaistuimen vakavuutta.
Viidennen romaanin alkulauseessa lisätään tekijän esitykseen joitakuita huomautuksia tästä kohtalokkaasta salajuonesta. Tässä yhteydessä kerrattakoon edellisistä romaaneista muutamia seikkoja, jotka on edellytettävä tunnetuiksi "Rouva de la Motten" lukijoille, koska osa niissä toimineita henkilöitä esiintyy nyt uudelleen, vaikkakin useita vuosia, myöhempänä aikana.
Näistä vetää ensimmäisenä huomion puoleensa italialainen "kreivi" _Josef Balsamo_, historian ihmeellisimpiä seikkailijoita. Hänen ristiriitaisessa luonteessaan yhdistyivät keinottelu ja aatteellisuus, kun hän perustamansa salaseuran johtajana asettui Pariisiin kaivamaan perustuksia kuningasvallan alta. Hänen erikoisena etunaan oli harvinaiset hypnoottiset lahjat; hänen vaimonsa _Lorenza Feliciani_ taasen oli niitä harvinaisia olentoja, joihin hypnotismi tehoaa erittäin voimakkaasti, aiheuttaen täten nukutetussa n.s. kaukonäkemyksen. Tämä meidän päiviimme asti vain osittain selitetyksi saatu ilmiö merkitsee sitä, että nukutettu horrostilassaan aistii tapahtumia ihmisten sielussa yhtä hyvin kuin etäisillä paikkakunnillakin, kyeten kertomaan havaintojansa, joista hän ei herätessään muista mitään.
Herättelemäänsä kaukonäkemystä Balsamo käytti tietojensa hankkimiseen, voidakseen punoa juoniansa ja saavuttaa arvovaltaa tietäjälahjoillaan. Kuningasvallan rappeuduttamiseksi hän tuki Ludvig XV:n rakastajattaren, alhaissyntyisen rouva _Dubarryn_ asemaa hovin epävirallisena kuningattarena ja hänen kiitollisuutensa saavuttamiseksi lahjoitti tälle muka erityisen nuortumisjuomankin. Kaikki Balsamon vehkeet raukesivat lopuksi siihen hirveään tapaukseen, että hänen satavuotias opetusmestarinsa _Althotas_ erästä ihmeellistä "elämäneliksiiriänsä" valmistaakseen tarvitsi ihmisverta ja "tieteen nimessä" mutkattomasti teurasti oppilaansa rakastetun vaimon. Tihutyötä seuranneessa rajussa kohtauksessa Balsamon talon ylikerta syttyi tuleen ja tuhosi iäkkään mestarin. Balsamo matkusti murtuneena miehenä maailmalle. -- "Rouva de la Motte" alkaa hänen uudesta esiintymisestään Pariisissa, nyt "kreivi" Cagliostrona.
Ensimmäisellä matkallaan Pariisiin Balsamo oli tutustunut Taverneyn rappeutuneessa maalaiskartanossa aatelisperheeseen, jolla on suuri sija Dumas'n koko vallankumous-romaanisarjassa.
Vanha parooni _de Taverney_, joka toisen kartanonsa rippeiden mukaan saattoi liittää nimeensä vielä _Maison-Rougen_ kreiviyden, oli ajattelemattomalla elämällään köyhtynyt periaatteeton ylimys, jonka ainoaksi toivoksi oli jäänyt, että hänen poikansa _Filip_ -- kruununprinssin santarmirykmentin luutnantti Strassburgissa -- ja silloin kuusitoistavuotias tyttärensä _Andrée_ voisivat palauttaa sukuun varallisuutta sellaisilla tempuilla kuin turmeltuneessa hienostopiirissä oli mahdollista. Kehno isä oli kuitenkin saanut vastuksikseen lujaluontoista kuntoa harrastavat lapset, jotka olivat mitä hartaimmin kiintyneitä toisiinsa. Balsamo huomasi Andréellakin taipumusta kaukonäköisyyden horrostilaan ja katsoi sentähden tärkeäksi saada hänet hovipiiriin lähettyvilleen. Se onnistuikin helposti, kun nuoren aatelisneidon veli oli jo päässyt prinsessa _Marie Antoinetten_ suosioon, tämän ollessa matkalla kotoansa Wienin keisarihovista vihittäväksi Ranskan kruununprinssin kanssa; Filip oli sattunut ensimmäisenä ranskalaisena upseerina Itävallan arkkiherttuatarta vastaan Ranskan alueella, ja Marie Antoinette mieltyi nuoreen kelpo soturiin, tahtoen edistää hänen uraansa. Niinpä myös Andréesta tuli kruununprinsessan hovineiti, ja ihastunut isä seurasi mukana Versaillesiin, Pariisin lähellä sijaitsevaan hovin kaupunkiin.
Hovissa yritteli vanha ja viekas sotamarski _Richelieun_ herttua menestyä milloin milläkin puolella, väliin rouva Dubarryn kannattajana, väliin vastustajana. Jälkimäisessä asemassa taas kerran ollessaan hän pani merkille, että neiti de Taverneyn ylväs kauneus oli saanut osakseen mieltyneitä silmäyksiä vanhalta kuninkaalta, ja päätti koettaa syrjäyttää rouva Dubarryn, toimittamalla Ludvig XV:lle uuden rakastajattaren. Hänen entinen sotakumppaninsa parooni de Taverney ei häikäillyt yhtyä juoneen tyttärensä langettamiseksi loistavien etujen toivossa. Tyttären taipumattoman puhdas luonne vaati käyttämään apuna suoranaista rikosta -- unijuomaa, jonka antajaksi lahjottiin Andréen kamarineito _Nicole Legay_.
Tämä "kuningattaren kaulanauha-jutusta" sittemmin historiaan siirtynyt älykäs maalaiskeimailijatar oli niin Marie Antoinetten näköinen, että Richelieu oli voinut toimittaa hänet Andréen palvelukseen Versaillesiinkin ainoastaan antamalla yksityissihteerinsä _Raftén_ muutella hieman hänen muotoansa muutamilla toilettikeinoilla. Unijuoman seikoitettuaan Nicole pakeni tiehensä rakastajansa, aliupseeri _Beausiren_ kanssa, Richelieun tahdosta, kun marski ei kaivannut tuollaista todistajaa jäämään paikalle. Aikaisemmin oli Nicolella ollut lemmensuhde valtiattarensa imettäjän pojan, seitsentoistavuotiaan _Gilbertin_ kanssa. Gilbert oli elellyt Taverneyn kartanossa jokseenkin jouten ja laiminlyötynä. Hänellä oli luontaista ylpeyttä ja suuria pyrkimyksiä asemansa yläpuolelle; hän oli itsekseen lueskellut Rousseaun teoksia ihmisten tasa-arvoisuuden mahdollisuuksista ja kansanvaltaisesta yhteiskuntajärjestelmästä sekä päättänyt raivata tiensä korkeammille tiedon aloille, itsenäiseen asemaan.
Nuorukaisella oli tavattomasti sisua ja tarmoa, ja ylimysmielisen isäntäväkensä halveksimana hän oli paatunut yhä yksinomaisemmin ajattelemaan vain itseänsä, edistystään; sentähden hän olikin purkanut tuon lemmensuhteensa Nicolen kanssa, kun se oli alkanut tuntua hänestä lapselliselta ja tulevaisuudenunelmille haitalliselta. Olipa Gilbert rohjennut kohottaa katseensa juuri valtiattareensa, siirtäen rakkaudenkaipuunsa ylvääseen aatelisneitiin, joka ei ollut hänestä tietääkseenkään. Syrjäytetty Nicole oli huomannut tuon salaisen kiintymyksen, joka sai hänet väliin epäilemään neiti Andréetakin ja senvuoksi kylmenemään tälle sekä paatumaan, hyljätyn rakkautensa rauettua, seikkailijattareksi.
Gilbert oli tahtonut pysytellä Andrée-neidin lähettyvillä ja saapunut omin neuvoin etsimään onneansa pääkaupungista, ensin ansaiten toimeentulonsa juuri ihailemansa Rousseaun nuottienkopioitsijana ja sitten päästen puutarha-apuriksi Versaillesiin, kruununprinsessan asumaan Trianonin huvipalatsiin. Andrée de Taverney ei suonut tälle rakkaudessaan nöyrälle, mutta pyrkimyksissään sisukkaalle haaveksijalle mitään huomiota, vaan katkerasti pilkaten syytti häntä valehtelijaksikin, kun Gilbert tuli maininneeksi pelastaneensa oman henkensä kaupalla hänen henkensä, Andréen sorruttua pyörtyneenä väkijoukon jalkoihin kruununperillisparin vihkiäisjuhlassa, jolloin muuan ilotulitusonnettomuus aiheutti pakokauhun. Nuorukainen ei muuta tavoitellut kuin jotakuta suopeata sanaa tai katsetta rakastetulta, jota hän ei luonnollisesti voinut toivoakaan omakseen, mutta ylpeään aatelisneitiin hänen pelkkä alituinen läheisyytensä teki niin ärsyttävän vaikutuksen, että hän viimein äärimmäisellä ylenkatseella ja halventamisella sai katkeramielisyyden leimahtamaan nuorukaisessa.
Tässä käänteessä sattui edellämainittu ilta, jolloin Andréen piti joutua elostelijakuninkaan syliin unijuoman voivuttamana. Mutta juuri kun Andrée nosti huulilleen tuon iltalasillisensa, siinä olevasta ansasta tietämättä, sattui Balsamo hypnoottisella voimallaan kutsumaan häntä ulos, tytön ollessa melkein riisuutuneena. Äkillisen horrostilan valtaamana Andrée meni antamaan kaukonäkijätär-palvelustansa "taikurille", joka muuten tahtoi tytölle pelkkää hyvää. Kiireesti sitten poistuessaan Balsamo unohti herättää tytön, joka vaipui jäykistystilaan nurmikolla. Väijyskellyt Gilbert kiirehti apuun ja kantoi hänet sylissään sisälle, tuntien samalla intohimon myllerryksen koko olemuksessaan. Kuningaskin tuli silloin, ja Gilbert ehti hädin tuskin piiloutua. Kauhukseen tapasi Ludvig XV tytön näköjään kuolleena ja pakeni, kiroten koko seikkailuansa. Mutta kun Gilbert nyt oli jäänyt yön rauhaan, ei hän kyennyt rakkautensa ja loukatun itsetuntonsa raivossa pidättymään ottamasta lemmittyään väkisin.
Ludvig XV kääntyi nurjaksi koko Taverney-perhettä vastaan, varsinkin nähdessään Andréella sitten pyörrytyskohtauksia julkisissakin tilaisuuksissa. Hän oli miniänsä pyynnöstä luvannut Filipille rykmentin, mutta suvaitsi unohtaa sanansa eikä sietänyt ilkeäjuonista isää näkyvissäänkään. Richelieun herttua näki parhaaksi kääntää taas purjeitaan tämän käsittämättömän muutoksen johdosta ja tehdä sovinnon rouva Dubarryn kanssa. Kun Andréen jatkuvasta pahoinvoinnista neuvoteltiin lääkärin kanssa, saivat Andrée ja Filip kauhukseen kuulla, että viaton tyttö oli raskaana. Oli ilmeisesti tapahtunut katala ilkityö, ja epäillyksi joutunut Balsamo -- silloin jo vaimonsa kamalasta lopusta murtuneena miehenä -- ratkaisi arvoituksen vaivuttamalla Andréen uuteen kaukonäköisyystilaan, jolloin tämä kykeni kuvaamaan, miten kaikki oli tapahtunut.
Häpeää salatakseen veli ja sisar -- kehnosta isästä eroten -- vetäysivät syrjäisyyteen sillä perusteella, että Andréen sairaus kaipasi ilmastonmuutosta. Balsamoa suretti kovin osallisuutensa tapaukseen, jossa Andrée kuitenkin olisi joutunut unijuoman ja Ludvig XV:n uhriksi, jollei hypnoottista nukutustilaa olisi sattunut väliin. Jo nähdessään ensimmäiset oireet tekonsa seurauksesta Gilbert oli joutunut murjovan katumuksen valtaan; sitten paettuaan Filip de Taverneyn kostoa hän sai suojelusta Balsamolta, vedottuaan siihen, että tämä tahtomattaan oli joka tapauksessa toimittanut hänelle tuon kovan kiusauksen. Balsamo huomasi nuoressa miehessä paljon hyviäkin taipumuksia tämän ollessa valmis tekemään kaikkensa hairahduksen hyvittämiseksi. Taikuri tahtoi luovuttaa suuren myötäjäissumman, jos neiti de Taverney suostuisi muodolliseen avioliittoon Gilbertin kanssa, joka musertuneena pujahti heittäytymään Andréen jalkoihin. Katalasti kohdeltu aatelisneiti vastasi tarjoukseen niin tuimalla vihalla ja repivällä inholla, että Gilbert uudestaan kuohahti ja päätti ryöstää syntyvän lapsen, samalla pelastaakseen tämän joutumasta hoidottomaksi. Se onnistuikin; äidinrakkaus oli samassa jo herännyt, ja lapsen katoaminen (pojan, joka sitten esiintyy "Bastiljin valloitus"- ja "Ange Pitou"-romaaneissa) tuntemattomiin kohtaloihin oli mitä raskain isku jo ennestään niin kovaan kohtaloon sortuneelle ylhäiselle tytölle.
Andrée de Taverney oli jatkuvaan sairauteensa vedoten eronnut lopullisesti hovipalveluksesta ja meni luostariin. Varaton ja kuninkaan huonoon suosioon syyttömästi joutunut Filip kävi liikuttavilla jäähyväisillä Marie Antoinetten luona, jolloin he aavistelivat toistensa sydämissä tavallista lämpimämpiäkin tunteita. Eroten soturiuralta, jolla hänellä ei enää ollut; menestymisen mahdollisuuksia, synkistynyt upseeri läksi laivassa Amerikaan. Samaan laivaan oli Gilbert sattumalta osunut, siirtyessään Balsamon avustamana niinikään vapauden maahan ja jätettyään poikansa Pitoun maalaisperheen kasvatiksi Josef Balsamon antamilla rahoilla. Azorien saarille poikettaessa Filip kohtasi Gilbertin eräässä luolassa, ja kun tämä ei suostunut ilmaisemaan lapsen olinpaikkaa, raivostunut soturi ampui häntä, luullen hänet surmanneensa ja jättäen hänet paikalle. Tähän päättyi "Neiti de Taverney "-romaani.
_V. H.-A._
JOHDANTO
I
VANHA AATELISMIES JA VANHA HOVIMESTARI
Eräänä huhtikuun alkupäivistä 1784, noin neljänneksen yli kolme iltapuolella, kun vanha tuttavamme, iäkäs Richelieun marski, oli pukuhuoneessaan itse sivellyt kulmakarvoihinsa hyvänhajuista väriä, työnsi hän kädellään syrjään kuvastimen, jota piteli hänen kamaripalvelijansa, uskollisen Raftén seuraaja, vaikkei vertainen, ja lausui päätään pudistaen sillä ilmeellä, joka kuului vain hänelle:
"Kas niin, nyt olen valmis."
Ja hän nousi nojatuolista näpäyttäen hyppysillään aivan nuorekkaan näppärästi pois ne valkean jauheen hiukkaset, joita oli tekotukasta varissut samettisille, taivaansinisille polvihousuille.
Sitten hän käveli huoneessa pari kertaa edestakaisin, ojennellen jalkarintojaan ja jännittäen polven tai vettä, ja virkkoi:
"Käskekää tänne hovimestari!"
Viiden minuutin kuluttua saapui hovimestari juhlapuvussa.
Marskin ilme oli nyt vakava ja sellainen, kuin tähän tilaisuuteen sopi.
"Oletan, monsieur", sanoi hän, "että olette minulle toimittanut hyvän päivällisen."
"Kyllä, monseigneur."
"Olen kai teille lähettänyt luettelon pöytävieraistani?"
"Heidän lukumääränsä olen tarkoin pannut mieleeni, monseigneur. Yhdeksän lautasta, eikö niin?"
"Lautasella ja lautasella on ero."
"Tietysti, monseigneur, mutta..."
Marski keskeytti hovimestarin kevyellä kärsimättömyyden liikkeellä, jota kuitenkin majesteettisuus lievensi.
"_Mutta_... ei ole sentään vastaus, monsieur; ja aina kun kuulen sanan _mutta_, ja sen olenkin monesti kuullut kahdeksanyhdeksättä vuoden kuluessa... no niin, joka kerta, kun olen sen sanan kuullut, täytyy minun perin ikävällä mielellä teille sanoa, että heti sen jälestä on tullut jokin tyhmyys."
"Monseigneur!..."
"Ensiksikin, mihin aikaan päivälliseni on valmis?"
"Monseigneur, porvarit syövät kello kahdelta, virkamiehet kolmelta, aatelisto neljältä."
"Entä minä?"
"Monseigneur syö tänään päivällistä kello viisi."
"Oho, vai kello viisi!"
"Niin, monseigneur, samaan aikaan kuin kuningas."
"Ja miksi niinkuin kuningas?"
"Siksi, että luettelossa, jonka monseigneur suvaitsi minulle toimittaa, on erään kuninkaan nimi."
"Ei suinkaan, monsieur, te erehdytte. Tämänpäiväiset vieraani ovat vain tavallista aatelia."
"Monseigneur tahtonee varmaankin laskea leikkiä nöyrästä palvelijastaan, ja saan kiittää minulle täten osoitetusta kunniasta. Mutta Hagan kreivi, yksi monseigneurin pöytävieraista..."
"No mitä?"
"Niin, Hagan kreivi on kuningas."
"En tunne sennimistä kuningasta."
"Suokoon monseigneur minulle siis anteeksi", sanoi hovimestari kumartaen, "mutta minä olin luullut... olin otaksunut..."
"Teidän tehtävänne, monsieur, ei ole otaksua! Teidän toimeenne kuuluu lukea minun antamani määräykset, liittämättä niihin lisäselityksiä. Kun tahdon, että jokin asia tiedetään, niin sanon sen; kun en sitä sano, tahdon, että siitä ollaan tietämättä."
Hovimestari kumarsi toistamiseen, tällä kertaa ehkä kunnioittavammin kuin jos olisi puhutellut hallitsevaa kuningasta.
"Niinmuodoin", jatkoi vanha marski, "kun päivälliselle tulee vain aatelisia, lienette niin hyvä ja toimitatte sen valmiiksi tavalliseen aikaan eli kello neljä."
Tästä määräyksestä hovimestarin otsa synkistyi, ikäänkuin hän olisi juuri kuullut kuolemantuomionsa. Hän kalpeni ja horjahti iskusta. Sitten hän suoristautui ja sanoi epätoivoisen rohkeasti:
"Tapahtukoon niinkuin Jumala tahtoo; mutta monseigneur syö päivällistä vasta kello viideltä."
"Miksi niin?" kysyi marski oikaisten vartaloaan.
"Siksi, että monseigneurin on oleellisesti mahdotonta saada päivällistä aikaisemmin."
"Monsieur", sanoi vanha marski, ylpeästi ravistaen vielä eloisaa ja nuorekasta päätään, "te olette, luulemma, ollut palveluksessani jo kaksikymmentä vuotta?"
"Kaksikymmentäyksi vuotta, monseigneur, ynnä yhden kuukauden ja kaksi viikkoa."
"Jaha; näihin kahteenkymmeneen yhteen vuoteen, yhteen kuukauteen, kahteen viikkoon ette lisää päivääkään, ette tuntiakaan. Ymmärrättekö?" lausui vanhus pinnistäen ohuita huuliaan ja rypistäen värjättyjä kulmakarvojaan. "Jo tänä iltana saatte etsiä uutta isäntää. En siedä, että minun talossani lausutaan sana _mahdoton_. Minun iälläni en tahdo sitä oppia. Minun ei sovi tuhlata aikaa."
Hovimestari kumarsi kolmannen kerran.
"Tänä iltana saan monseigneurille lausua jäähyväiset, mutta ainakin suoritetaan palvelukseni viimeiseen hetkeen asti sopivalla tavalla."
Ja hän astui pari askelta takaperin ovea kohti.
"Mikä teidän mielestänne on _sopiva tapa_?" huudahti marski. "Tietäkää, monsieur, että täällä pitää asiat toimittaa niinkuin _minulle_ sopii; se on sopiva tapa. Tahdon syödä päivällistä kello neljältä, ja kun kerran tahdon syödä kello neljältä, niin _ei minulle sovi_, että toimitatte minulle päivällistä kello viideltä."
"Herra marski", sanoi hovimestari kuivasti, "olen palvellut yliviinurina Soubisen prinssillä, taloudenhoitajana prinssikardinaali Louis de Rohanilla. Edellisen luona aterioitsi hänen majesteettinsa Ranskan kuningasvainaja kerran vuodessa jälkimäisen luona hänen majesteettinsa Itävallan keisari kerran kuukaudessa. Tiedän siis, monseigneur, kuinka hallitsijoita kohdellaan. Soubisen prinssin luona kuningas Ludvig XV turhaan nimitti itseään parooni de Gonesseksi; hän oli silti kuningas. Toisen luona taas, -- kardinaali de Rohanin luona, -- nimitti keisari Josef itseään suotta kreivi von Packensteiniksi; hän oli kuitenkin keisari. Tänään herra marski saa vieraan, joka turhaan käyttää nimeä Hagan kreivi; sittenkin Hagan kreivi on Ruotsin kuningas. Joko jätän tänä iltana herra marskin hotellin [Hotelli merkitsi myös yksityisen asumaa isohkoa taloa. -- _Suom._], taikka Hagan kreivi saa osakseen sellaisen kohtelun kuin kuningas."
"Juuri sitähän minä kaikin mokomin koetan teiltä kieltää, herra härkäpää; Hagan kreivi tahtoo ehdottomasti salata säätynsä ja nimensä. Totta vie, siinä taas tulee esille tyhmä turhamielisyytenne, te lautasliinan ritarit! Ette te kruunua kunnioita, vaan omaa itseänne te kirkastatte meidän kultakolikoillamme."
"Oletan", sanoi hovimestari katkerasti, "ettei monseigneur tarkoita täyttä totta, puhuessaan minulle rahasta."
"En suinkaan, monsieur", vastasi marski melkein nolostuneena. "Rahasta! Kuka hitto teille puhuu rahasta? Olkaa niin hyvä ja koettakaa pysyä asiassa; ja nyt toistan tahtovani, ettei tässä saa olla puhetta mistään kuninkaasta..."
"Mutta, herra marski, millaiseksi te minua oikein luulette? Ettäkö olisin kuin umpisokko? Kertaakaan ei tule puhetta mistään kuninkaasta."
"Älkää siis olko itsepäinen, vaan antakaa minun syödä kello neljä."
"Ei, herra marski, sillä kello neljäksi ei vielä ehdi saapua se, mitä odotan."
"Mitä te odotatte? Kalaako, niinkuin herra Vatel?"
"Herra Vatel, herra Vatel", mutisi hovimestari.
"Mitä nyt? Loukkaako se vertaus teitä?"
"Ei; mutta kurja miekanpisto, jolla herra Vatel puhkaisi ruumiinsa, on tehnyt herra Vatelin kuolemattomaksi!"
"Ahaa, ja teistä tuntuu, että virkaveljenne maksoi kunniastaan liian halvan hinnan?"
"Ei, monseigneur, mutta kuinka moni muu sankari meidän ammatissamme kärsii enemmän kuin hän, niellen harmia ja nöyryytyksiä, jotka ovat miekaniskua sata vertaa pahempia, eikä heistä silti tehdä kuolemattomia!"
"Vai niin, monsieur; ettekö siis tiedä, että kuolemattomuuden voi saavuttaa vain olemalla akatemian jäsen tai vainaja?"
"Monseigneur, jos asian laita on niin, parempi on pysyä kauniisti hengissä ja hoitaa virkaansa. Minä en rupea vainajaksi, vaan suoritan edelleen palvelustani, niinkuin Vatelkin olisi tehnyt, jos hänen korkeutensa Condén prinssi olisi malttanut odottaa puoli tuntia."
"Tehän lupaatte minulle ihmeitä; siinä teette taitavasti."
"Ei, monseigneur, ei mitään ihmettä."
"Mutta mitä te oikeastaan odotatte?"
"Tahtooko monseigneur, että sen sanon?"
"Toden totta, olen utelias sen tietämään."
_Vanha aatelismies ja vanha hovimestari_
"No niin, monseigneur, odotan yhtä pulloa viiniä."
"Yhtä pulloa! Selittäkää, monsieur; asia alkaa kiinnittää mieltäni."
"Asian laita on siten, monseigneur, että hänen majesteettinsa Ruotsin kuningas... anteeksi, hänen ylhäisyytensä Hagan kreivi, piti sanomani, ei koskaan juo muuta kuin Tokay-viiniä."
"No onko viinikellarini niin tyhjennetty, ettei siellä ole ainoatakaan Tokay-pulloa? Silloin olisi yliviinurini ajettava tiehensä."
"Ei, monseigneur; päinvastoin teillä on sitä lajia vielä noin kuusikymmentä pulloa."
"Luuletteko siis, että Hagan kreivi juo päivällisekseen kuusikymmentä yksi pulloa viiniä?"
"Malttia, monseigneur; kun Hagan kreivi ensi kerran tuli Ranskaan, oli hän vielä vain kruununprinssi; hän söi päivällistä kuningas-vainajan luona, joka oli saanut kaksitoista pulloa Tokay-viiniä hänen majesteetiltaan Itävallan keisarilta. Tiedätte, että ensi korjuusta saatu Tokay-viini varataan keisarin omaan tarpeeseen ja etteivät hallitsijatkaan saa tätä esikoisviiniä enempää kuin mitä hänen majesteettinsa keisari suvaitsee heille lähettää."
"Tiedän kyllä."
"No niin, monseigneur, noista kahdestatoista pullosta, joiden viiniä kruununprinssi sai maistaa pitäen sitä vallan mainiona, on nyt jäljellä ainoastaan kaksi pulloa."
"Ohoh!"
"Toinen on vielä kuningas Ludvig XVI:n viinikellarissa."
"Ja toinen?"
"Sepä se, monseigneur", sanoi hovimestari voitonriemuisesti hymyillen, sillä pitkällisen taistelun jälkeen, jonka hän oli kestänyt, näytti voiton hetki nyt lähenevän. "Toinen, niin, se toinen vietiin."
"Kuka sen vei?"
"Muuan ystäväni, kuningas-vainajan juomanlaskija, joka oli minulle suuressa kiitollisuudenvelassa."
"Ahaa! Ja hän antoi sen teille?"
"Juuri minulle, monseigneur", vastasi hovimestari ylpeillen.
"Ja mitä sille teitte?"
"Talletin sen huolellisesti isäntäni viinikellariin."
"Isäntänne? Kuka siihen aikaan oli isäntänne, monsieur?"
"Hänen ylhäisyytensä prinssi-kardinaali Louis de Rohan."
"Voi toki! Siis Strassburgissa?"
"Savernessa."
"Ja te olette lähettänyt noutamaan sen pullon minua varten!" huudahti vanha marski.
"Teitä varten, monseigneur", vastasi hovimestari sillä sävyllä, jolla olisi lausunut: kiittämätön!
Richelieun herttua tarttui vanhan palvelijansa käteen huudahtaen:
"Pyydän anteeksi, monsieur, te olette hovimestarien kuningas!"
"Ja te tahdoitte minut ajaa tieheni!" vastasi toinen tehden päällään ja hartioillaan kuvaamattoman liikkeen.
"Minäkö? Minä maksan siitä pullosta teille sata pistolia." [Kultaraha, nykyään arvoltaan 10 frangia. -- _Suom._]
"Ja siihen lisäten sata pistolia matkakuluja se tulee herra marskille maksamaan kaksisataa pistolia. Mutta monseigneur myöntänee, että se on melkein kuin ilmaista."