Part 8

-- Voiko löytyä _sellaista_ jumalaa, jota papit uskottelevat? Ja onko pappien jumala hyvä? Koettakaa, äiti, ajatella, että löytyisi jossakin ihminen, joka moninverroin voittaisi julmuudessa Neron, Kaligulan, Iivana-Julman, joka koko elämänsä-ijän piinaisi ihmisiä tähän asti keksimättömillä kidutuskeinoilla ja tuhannet ihmiset, vaimot ja lapset... sortuisivat hänen kauhistavan julmuutensa uhreina... Tällainen hirviö olisi julmin, mitä mielikuvituksemme voi keksiä...

-- Mitä se tähän kuuluu... Mitä sillä tarkoitat?

-- Tarkoitan sitä, ettei tällainenkaan julmuri olisi vielä mitään pappien jumalan rinnalla! Sillä ajatelkaa: hän on kaikkitietävä, kaikkivoipa ja laupias. Hän tiesi siis jo "luodessaan" ihmisen, että tämä tulee "lankeamaan syntiin"; hän tiesi sen suunnattoman kurjuuden ja tietämättömyyden, johon ihmissuku tulisi vajoamaan; asetti hyvän- ja pahantiedon puun, vaikka tiesi Evan siitä syövän; tiesi jo silloin, ettei vielä tänäänkään kuin ainoastaan pieni osa ihmisistä tiedä kristinuskosta ja "pelastuksesta" mitään, vaan menevät helvettiin tietämättä, että sitä onkaan! Tämän kaiken hän tiesi -- koska hän on kaikkitietävä! ja kuitenkin hän "loi" ihmisen! Mikä isällinen hyvyys ja laupeus! Mikä sanomaton hyväntahtoisuus ja rakkaus! -- Ja koska hän on kaikkivoipa, hänelle ei ole mikään mahdotonta, niin voisi hän nytkin lähettää kaikille "pakanoille" tiedon pelastuksesta; hän voisi lopettaa sen suunnattoman kurjuuden, mikä maailmassa vallitsee; hän voisi kääntää jokaisen mielen niin, että kaikki tuntisivat hänet. Mutta sitäpä hän ei tee, vaan katselee kylmänä taivaastaan, miten ihmiset taistelevat nälkäkuoleman kanssa, sortuvat rikoksiin ja paheisiin, tappavat toisiaan sadointuhansin ja syöksyvät miljoonittain, kirous huulillaan helvettiin... Ja lopuksi hän tuomitsee nämä onnettomat, _omat lapsensa_ ijankaikkiseen tuskaan ja vaivaan siitä syystä, että hän jo alussa on niin määrännyt -- koska hän kerran on kaikkitietävä, kaikkivaltias ja kaikkivoipa! Sellainen on pappien jumala! Täytyy sanoa, että perkele on julmuudessa ainoastaan pieni oppipoika tämän jumalan rinnalla.

-- Kuinka jumalaton sinä olet! -- huudahti äiti kauhuissaan ja alkoi katkerasti itkeä. Heti sen jälkeen tuli hän sairaaksi ja minä kaduin katkerasti, että olin hänen mielensä pahoittanut... Hän kun on jo niin vanha...

Kaikesta huolimatta en _voinut_ olla kirjoittamatta tätä! Välttämätön kuolema silmieni edessä -- minä kuolen huomenna -- valtaa minut syvä katkeruus niitä kohtaan, jotka vuosisatoja ovat tuollaisilla inhottavilla kahleilla yksinkertaista kansaa orjuuttaneet, jotka ovat tehneet jumalasta ruoskan, jolla kansaa on ruoskittu -- ruoskittu siihen määrään, ettei se vieläkään jaksa nousta, karistaa kahleitaan, vaan sallii järjestelmää, joka tuhoaa tuhansien elämän... Mieleni valtaa katkeruus, kun en voi mitään... olen heikko... Ja minun täytyy nyt kuolla...

Mutta kuolema ei _pelota_ minua. Sillä minulla on se vakaumus, että _jos_ on elämä kuoleman jälkeen, _Jos_ on olemassa jumala, niin hän ei voi olla mikään hirviö, joka omat lapsensa ijankaikkiseen kadotukseen syöksisi. Ja jos jotain on kuoleman jälkeen, niin on se ikuinen -- rauha. Jos on jumala, niin on hän hyvä, oikeudenmukainen; kaikkialla missä on totuutta, hyvyyttä -- siellä on jumala!

Voi äitiparkani! Nyt hän luulee, että joudun helvettiin, kun kirjoitan näin. Mutta enhän minä voi uskoa muuta, kuin mitä uskon -- ei kukaan voi toisin! Äitiraukka!

Olisin tahtonut kirjoittaa tästä vielä, mutta en ehdi enempää ja lapsetkin tulivat taas sisälle...

* * * * *

Olisi vielä kirjoitettava muistakin asioista, asioista, jotka vaikuttavat sen, etten voi elää. Mutta... Äh! ver...

Kaksi tuntia takaperin, tätä kirjoittaessani, sain taas verensyöksyn, mutta se on jo ohitse...

* * * * *

_Viimeisenä elinpäivänäni!_

Tuntuu niin kummalliselta, että minä vielä elän, ajattelen, hengitän... kirjoitan tätä -- ja tunnin kuluttua tartun revolveriin, kohdistan sen ohimooni, liipasen... täältä kuuluu laukaus, ihmiset rientävät katsomaan ja löytävät kuolleen, elottoman ruumiin, joka ei enää koskaan ajattele, ei liiku, ei kirjoita... ja se olen minä. Tuntuu niin kummalliselta, etten koskaan näe toista päivää -- ja kuitenkin on huomenna samanlainen päivä; en näe lapsiani, vaikka he ovat olemassa...

Minä lähetin heidät juuri pois, he eivät ole vielä kaukana -- korkeintaan puolen kilometrin päässä -- ja kuitenkaan en näe heitä enää koskaan, en koskaan... Rakkaani... rakkaani... En luullut sitä eroa niin kamalaksi. Minä en voisi kestää enää toista samanlaista hetkeä!

Kun äsken viimeisen kerran syleilin lapsiani, suutelin niiden keltakiharoita -- luulin, että sydän putoo rinnastani tai tulen hulluksi... Vaimoparalleni en uskaltanut sanoa edes jäähyväisiä... en voinut, hän olisi huomannut, kuinka vapisin tuskasta. Ja heidän lähtiessään sattui jotakin hirmuista: vanhin poikani kääntyi ovella ympäri, loi minuun syvät, totiset silmänsä ja sanoi vakavasti:

-- Aarne tuo isälle namusia, jos Aarne saa.

Pienempi Unto tämän kuultuaan juoksi luokseni ja huusi silmät loistaen innostuksesta:

-- Ja Unto tuo isälle karamellin! Oikein makean! Punasen!

Olin vähällä huudahtaa: Lapseni, rakkaani, odottakaa... älkää menkö! Kuitenkin hillitsin itseni purin hammasta ja he menivät -- viimeisen kerran!

Viimeinen näky heistä oli seuraava: vaimoni on kääntynyt tiellä, hymyilee minulle surullisesti ja pitää nuorinta sylissään, joka sekin on huomannut minut akkunan lävitse ja hymyilee; vanhemmat pojat nauravat iloisesti ja heiluttavat käsiään hyvästiksi ja huutavat jotakin, jota en akkunan lävitse kuule... En nähnyt enempää...

Nyt näen, miten kolea syystuuli ravistelee puita ja keltaiset, kuolleet lehdet putoilevat kosteanniljakkaan maahan... siihen mädäntyäkseen. Ja omituista! Minä tahtoisin vielä kerran nähdä _kesän_-- nähdä puut vihreinä, elinvoimaisina, vihreitä nurmia, kukkia, marjoja... Oih!

Mikä houkko olen! En elä enää tuntiakaan -- ja puhun kesästä! Eilen illalla juuri oli se verensyöksy. Verta tulvasi keuhkoistani suuntäysittäin ja luulin kuolevani, mutta se pysähtyikin. Kauhistuin, pelkäsin, etten pääse enää ylös vuoteesta, tulisin virumaan siinä ehkä kuukausia ja syömään lasten leipää... Silloin en myöskään olisi voinut toteuttaa aijettani: vaimoni ei olisi jättänyt minua yksin. Verenvuodosta ja kuumeesta olen nytkin äärettömän heikko -- näetkö, kuinka käteni ovat vavisseet tätä kirjoittaessani! -- ja ehkä vain epätoivo sekä tieto siitä, että ponnistelen viimeisen kerran, antaa minulle voimia tätä kirjoittaa.

Tuntiessani jo kuoleman hyisen henkäyksen kasvoillani, lentää mieleeni kysymys: miksi olen elänyt, kärsinyt ja mikä on ollut elämäni tarkoitus? Ja vastaus on mielestäni selvä: _ei mikään!_ Sokea sattuma vain, että olen syntynyt -- ja kärsinyt, kuten tuhannet muut. -- Siinä se!

Ääretön ijankaikkinen tyhjyys on siellä, mihin nyt astun... mutta siellä ei ole myöskään tuskaa, eikä kärsimystä -- _siellä ei ole mitään... ei mitään_. Siksi en pelkää sinne astua.

Mutta nytkin tunnen, että tahtoisin elää! Niin polttavalla halulla tahtoisin tietää, kuinka käy pojilleni, saavatko he kärsiä yhtä paljon kuin minä; tahtoisin tietää, koska lakkaa se verinen vääryys, joka nyt hallitsee maailmassa... kuinka kauvan köyhät suostuvat kulkemaan sortajien kahleissa -- ja ennen kaikkea tahtoisin _sanoa_ niin paljon... paljon... Mutta se on jo myöhäistä... myöhäistä! Kun ajattelen, että kaikki olisi _voinut_ olla toisinkin, niin tunnen, että menetän järkeni... tulen mielipuoleksi -- jos vielä hiukan odotan...

Orporaukkani!

Kuinka tuotankaan teille surua! Kuinka paljon itkettekään! Mutta en voi tehdä toisin... ei ole muuta mahdollisuutta -- en voi! Antakaa minulle kaikki anteeksi... anteeksi!

Kun te, pienet poikani, olette täysikasvuisia ihmisiä, ymmärrättekö te silloin onnetonta isäraukkaanne? Tuomitsetteko tekin häntä siitä, että hän lähti hiukan aikaisempaan pois...? Muistakaa, että hän teki sen _teidän tähtenne_ -- vaikka hän ei voinutkaan hyväksenne paljon tehdä...

Vielä pyydän, ettei ruumistani avattaisi. Tietysti tullaan sitä vaatimaan -- että saataisiin selville, jos olin hullu! Itsemielestäni en ole vielä hullu -- ja niiltä, jotka epäilevät järkeäni, kysyn, _mitä te itse olisitte tehneet minun sijassani?_

Oih! Miten kummallista! Seinän takana alkoi heleä naisääni laulaa lempilauluani: "Sydämeni laulu". Tuudittaa kai lastaan... Kuinka kylmän ja kumman tunteen synnyttävätkään nyt nuo sanat!

Tuonen lehto, öinen lehto Siell' on hieno hietakehto...

Hän laulaa tietämättänsä kuolinlauluani... Olisin tahtonut, että te, rakkaani, olisitte olleet vuoteeni vieressä, kun kuolen -- mutta se ei käy päinsä! Minun täytyy kuolla yksin... yksin... yksin...

Jospa minulla olisi vielä ollut enempi aikaa, niin olisin kirjoittanut vielä siitä, miten... Mutta ei! Tunnen, miten kuume alkaa minussa nousta, päässäni kohisee ja pauhaa kumeasti... silmäni hämärtyvät... Ja minusta tuntuu, että kuolema, -- suuri, sysimusta kuolema -- seisoo vieressäni järkähtämättömänä ja sen ontot silmäkuopat kiiluvat kärsimättömyydestä... Se odottaa -- sillä on kiire!

Rakkaani! Minä en voi enää kirjoittaa -- käteni ei tahdo totella, kun minun täytyy kohta kirjoittaa viimeinen sana... Seinän takana kuuluu laulu ja kohta pamahtaa laukaus...

Rakkaani... lapseni, vaimoni -- ja kaikki:

_Hyvästi!_