Part 7

Kun toiset söivät niukkaa osaansa mökissä, hiipi hän horjuvin askelin läheiseen mäenrinteeseen, heittäytyi kanervikkoon ja itki rajusti, niin että koko ruumiinsa värisi ja vapisi... itki, niinkuin itkee vain karaistu mies, joka kauan, kauan on ollut itkemättä...

Oi, mikä pohjaton tuska ja epätoivo vähäsikään hänet, kun hän ajatteli elämäänsä! Menneisyys oli vain kärsimystä ja kurjuutta ja tulevaisuus -- samaa! Leppymätöntä, katkerata taistelua kurjasta leipäpalasta! Hänen lapsensa saisivat kärsiä nälkää jo rintalapsina... Eikö sitten koskaan koita köyhille onnellisempi aika? -- Koittaa varmasti, mutta köyhien itsensä on valloitettava se sitkeällä taistelulla. Ja se, etteivät edes omaiset käsittäneet tätä taistelua, tuntui sietämättömän tuskalliselta. Kaikkea muuta vielä voisi kestää...

-- Minä hullu, kun haaveilin omasta mökistä puutarhoineen... iloisista lapsista... onnellisesta perhe-elämästä...! Oih!

Se parahti hänen kuivien huuliensa välistä kuni haavoitetun eläimen valitus...

Kun tähdet jo vilkkuivat taivaalla, lempeällä kesätaivaalla, makasi hän vielä kanervikossa, tuijottaen kuumeisin silmin avaruuteen ja hänen rinnastaan pusertui silloin tällöin raskas, käheä, tuskanvoihkelta muistuttava huokaus...

III.

Seuraavana aamuna lähti Mauri tapansa mukaan kaupunkiin katsomaan, kuuluisiko jotakin sulun loppumisesta. Tunnin kuluttua palasi hän kädessään nippu kuivia ruisleipiä ja kertoi ilosta loistavin silmin, että sulku oli päättynyt; työnantajien oli täytynyt suostua samoihin ehtoihin kuin ennen olivat voimassa: työpäivää ei siis pidennetä! Sulkukomitea kokoontuu tänään kello 5 allekirjoittamaan sopimuksen ja työt alkavat huomenaamulla!

-- Jumalalle olkoon kiitos, että hän vihdoinkin on pehmittänyt työnantajien sydämet! -- huudahti äiti hartaana liittäen kätensä ristiin.

Maurin mieli teki tosin huomauttaa, että se oli yksinomaan työväen _oma ansio:_ heidän yksimielisyytensä ja kestävyytensä tulos, mutta hän oli liian iloinen nostaakseen nyt juuri erimielisyyttä -- siksipä hän vain hymähteli...

* * * * *

Kun he kaikki kolme pääsivät iltasin tuntia aikaisempaan työstä, saivat saman palkan kuin ennenkin ja perhe alkoi taas jotenkin tulla toimeen, ei kukaan muistanut, että se oli Maurin ansio, etteivät he silloin menneet tovereitansa pettämään -- Maurin, jota he silloin villitsijäksi nimittävät.

Eikä hän sitä vaatinutkaan.

ITSEMURHA

Istuin huoneessani ja katselin miten syyspilvet liitelivät iltataivaalla synkkinä ja uhkaavina lähellä maata, aivankuin harmaat, mahdottoman suuret petolinnut, jotka kiertelevät turvattoman saaliin ympärillä, tietäessään ettei se voi paeta -- kun tuotiin sana, että eräs ystäväni, Vilho Koskenkorva oli ampunut itsensä.

Kun kysyin sanantuojalta, miten se oli tapahtunut, selitti hän hengästyksissään, että Koskenkorva oli aamulla pyytänyt vaimoansa menemään lasten kanssa erään tuttavan luokse jollekin asialle. Kun he äskettäin palasivat, tapasivat he hänet makaamassa sängyssään kuolleena ohimo lävistettynä -- vielä lämpimän verivirran pulputessa kuulanreijästä...

Nopeasti sieppasin takin ylleni ja juoksin Koskenkorvan asunnolle. Siellä kohtasi minua surkea näky: huone oli epäjärjestyksessä; vaimo oli polvillaan vuoteen vieressä ja syleili miehensä kuollutta ruumista; kaksi lapsista, 3-4 vuotiaita poikia, riippuivat kiinni äidissään, mutta pienin -- tuskin vuoden vanha lapsi -- istui yksin kylmällä, likaisella lattialla -- ja he kaikki olivat itkusta nääntymäisillään... Vaimo ei huomannut tuloani, ennenkuin kosketin häntä keveästi olkapäähän. Hän kääntyi, tuijotti kuin mieletön vääristynein kasvoin ja itkusta turvonnein silmin, ikäänkuin ei olisi minua koskaan nähnyt -- mutta heittäytyi uudestaan nyyhkyttäen ruumiin ylitse. Nostin hänet väkivalloin tuolille istumaan, asetin itkusta ja kylmästä sinistyneen, melkein nääntyneen pienokaisen hänen syliinsä ja sanoin:

-- Lakatkaa... Lapsihan huutaa itsensä kuoliaaksi. -- Älkää nyt pudottako sitä...!

Hän ei tyyntynyt. Hän lysähti polvilleen kuin riepu ja vaikeroi itkunsa lomasta katkonaisesti:

-- Voi jumala! Miksi näin... miksi hän ei saanut elää? -- Minä tiedän... siksi hän ampui... kun oli sairas... Rakkaani... minä kuolen... ja pienet... Miksi... miksi... miksi...!

Hän syöksyi uudelleen miehensä ruumiin viereen, syleili kiihkeästi sen kylmeneviä, kangistuneita jalkoja ja vanhemmat lapset seurasivat esimerkkiä -- ainoastaan pienin, omaan onneensa jätettynä, lysähti lattialle vatsalleen... He kaikki itkivät... itkivät toivottomasti, sydäntäsärkevästi...

Mutta kuurona kaikille itkuille ja valituksille lepäsi ystäväni jäykkänä vuoteellaan. Kädessään puristi hän vielä revolveria; toinen käsi oli nyrkissä rinnalla, aivankuin siinä olisi tuntunut kipua viime hetkellä. Kummastakin ohimosta johti kapea, tummanpunainen veriviiru kaulan ja hartiain välillä olevaan hyytyneeseen verilammikkoon: kuula oli mennyt toisesta ohimosta sisään, toisesta ulos. Parta oli ajeltu, hienot viikset kierretty hieman ylös ja pitkä, vaalea tukka kammattu taaksepäin... Silmät ja suu olivat päättävästi suletut ja huulilla väikkyi tuskin huomattava katkera hymy -- samanlainen kuin eläessäänkin usein... Jos ei kuulanreikiä ja verilammikkoa olisi ollut, olisi luullut hänen nukkuvan -- siksi tyyneltä ja rauhalliselta hän näytti.

Hän oli luultavasti asettunut sänkyyn selälleen ja siinä ampunut itsensä.

Silmäillessäni ympärilleni huomasin pöydällä suuren kirjekuoren. Se sisälsi seuraavan käsikirjoituksen:

_Jälkeenjääneille_.

Oletteko koskaan ajatelleet, mitä tuntee ihminen, jolta kaikki toivo on loppunut, kaikki tiet suletut -- jonka on pakko lausua nuo kamalat sanat: minun täytyy surmata itseni. Kuinka usein te, kuullessanne jonkun itsemurhasta, olette huudahtaneet: se on raaka, jumalaton teko! Te tuomitsette vain, mutta oletteko ajatelleet, kuinka julmasti ihminen kärsii, kuinka hirvittävä on hänen epätoivonsa ja tuskansa, ennenkuin hän jättää elämän... rakkaansa... Ja oletteko ajatelleet, _miksi_ hän on sen tehnyt...?

Omaiseni, ystäväni, ihmiset, tutut ja tuntemattomat, kuulkaa minua! Te saatte taas yhden tuomittavan: Mutta ennenkuin sen teette, seuratkaa tämä kyhäykseni loppuun ja päättäkää: _mitä te itse olisitte tehneet_ minun sijassani -- koettakaa ajatella, ymmärtää minua, -- sillä minunkin täytyy tähän kirjoittaa nuo toivottomat, kauheat sanat: _Minun täytyy ampua itseni!_

Se on ollut minulla selvillä jo kauan, ettei minulla ole mitään muuta mahdollisuutta, mitään muuta ratkaisutapaa kuin se, mutta kun en voi sitä enää viivytellä pitkiä aikoja, täytyy minun seikkaperäisesti kirjoittaa tähän, _minkätähden_ minun täytyy se tehdä.

Niin. Minä olen tuomittu kuolemaan. Sain keuhkotaudin työssä ollessani vuosi takaperin -- taudin, josta ei ole enää toivoa paranemisesta.

Mahdollisesti olisin parantunut, jos _alussa_ olisin päässyt parantolaan -- mutta mihin pääsin minä? Ei ollut varoja! Ja mistä olisin saanut varoja? Kolme pientä lasta ja vaimo -- eikä ollut silloin edes työtä.

Tosin kyllä sain tietää, _miten_ paranisin. Lääkäri selitti sen minulle niin selvästi, että muistan sen sanasta sanaan. Hän sanoi: "Keuhkotaudista ei parane muuten kuin hyvän ruuan, puhtaan ilman ja huolettoman mielentilan avulla. Teidän pitää siis syödä hyvää ruokaa 4-5 kertaa päivässä; runsaasti paistia, lihalientä, hyvää soppaa, hedelmiä ja väliajoilla vielä kuorimatonta maitoa, kahvia hyvän leivän ja runsaan kerman kanssa... Sitten pitää teidän asua yksinäisessä huoneessa, jossa noudatetaan ehdotonta puhtautta, akkuna auki yöt ja päivät. Ulkona pitää teidän käydä joka päivä -- mutta lämpimissä vaatteissa, ettette vilustu. Ja mikä on tärkeätä: teidän on oltava iloisella mielellä, vältettävä kaikkea mielenliikutusta ja murehtimista. -- Työhön ette luonnollisesti voi nyt mennä. Kun tarkoin noudatatte määräyksiäni, niin kyllä siitä hyvä tulee!" -- Näin neuvoi tuo ystävällinen mies ja hän oli kyllä oikeassa!

Mutta minulle oli se mahdotonta. Mistä saisin minä paisteja, lihalientä syödäkseni ja maitoa juodakseni, kun en ollut saanut työtä kuin silloin tällöin? Kun töintuskin voitiin ostaa yksi litra maitoa päivässä, sekin usein kuorittua, niin tämän pienen tilkan tarvitsivat lapset -- ei niille voi olla antamatta! Miten voin asua yksinäisessä huoneessa, kun meillä oli vain yksi huone ja pieni kyökkipahanen ja kolme lasta! Voiko siinä olla puhdasta? Ja lämpimät vaatteet? Iloinen mieli? Mistä saan minä ne, kun lapseni kärsivät nälkää? -- Tämän selitin lääkärille. Hän tuli surulliseksi, kohautti olkapäitään, eikä vastannut mitään.

Mitä voin? Kun muutama päivä sen jälkeen satuin saamaan työtä, täytyi minun mennä -- enhän voinut nähdä lasteni kärsivän nälkää! Tautini paheni tietysti niin, etten tahtonut voida mitenkään tehdä työtä, mutta ei auttanut: niinkauvan kun suinkin jaksoi, täytyi mennä! Nyt en enää voi ja tautini on sillä asteella, ettei minua voi mikään pelastaa...

Tätä en ole tahtonut sanoa vaimolleni; en ole voinut -- enkä voi sanoa hänelle koko totuutta. Se on parempi näin -- hän menehtyisi nyt jo. Se on niin äärettömän julmaa!

Erään tapauksen muistan niin selvästi. Tulin työstä -- se oli viimeisiä päiviä kun olin työssä -- ja olin kai tavallista kalpeampi ja väsyneempi, koska vaimoni huomasi, että olin menehtymäisilläni. Hirveä aavistus valtasi hänet: hän syöksyi jalkoihini, syleili minua kiihkeästi, niinkuin olisi nähnyt viimeisen kerran ja vaikeroi sanomattomassa tuskassa itkien:

-- Jos sinä kuolet...? Rakkaani... rakkaani... Jos kuolet... kuolet...

Silloin olin vähällä purskahtaa itkuun ja sanoa hänelle kaikki. Vihlova tuska tuntui repelevän rautakynsin sydäntäni. Ankaralla tahdonponnistuksella sain itseni tyyneksi ja lohdutin häntä parhaani mukaan -- vieläpä nauroinkin hänen muka turhalle pelolleen. -- Nyt tietää hän kyllä, että sairastan keuhkotautia, mutta luulee sen olevan sillä asteella, että vielä paranen, kun en ole vielä aivan laiha kasvoiltani...

Nyt kun vaimoni tietää tautini laadun koettaa hän aina valita minulle parhaat palat syötäväksi, että vain paranisin! Jos hän voi ostaa vähän lihaa ja maitoa, valmistaa hän niistä minulle paistia, velliä y.m. käskee lapset kyökkiin ja pakottaa minut syömään... Ja kun minun pitäisi syödä _velliä_, niin lapseni -- pienet, _rakkaat_ poikani -- syövät kyökissä kuivaa leipää, silakkaa ja kaljaa, silloin en voi, vaikka tahtoisinkin, sitä tehdä. Heidän rukoilevat, moittivat lapsensanansa: "Eikös äiti Untolle annakkaan velliä"! "Antakaa Aarnelle myös velliä!" putoilevat sydämeeni kuni rautamöhkäleet... Minä en voi... en _saa_ syödä! Se olisi kamalaa vääryyttä! Se olisi rikos! Ei ole minulla oikeutta syödä, kun heidän pienet, heikot hampaansa nakertavat kivikovaa leipäpalaa ja heidän vatsansa huutavat parempaa ruokaa ja laihtuneet pikku kasvot, rukoilevine katseineen, kääntyvät sinne, missä minä syön. Ja ajatelkaa: kun minä en voi tehdä työtä, en voi ansaita -- ainoastaan kulutan -- revin minä sillätavoin viimeisenkin leipäpalan heidän pienistä, kalpeista kätösistään! Sydämeni on pakahtua tuskasta sitä ajatellessani -- enkä enää tee niin! Se olisi rikosta -- julmaa rikosta!

Käsitättekö te: _jokainen päivä, minkä elän_ ja syön, on _lapsiraukoilleni kuolemaa ja nälkää_... Sentähden -- juuri sentähden täytyy minun ampua itseni!

Kuinka mielelläni eläisinkään!

Olenhan vielä niin nuori -- vasta 26-vuotias! Muille on elämä siinä ijässä kauneimmillaan, minun lähenee jo loppuaan -- ikäänkuin uppoaisin hitaasti, mutta varmasti pohjattomaan suohon, taikka ryömisin pimeän, pilkkopimeän rotkon pohjaa, jossa terävät kivet ja lähimmäisteni luunsirpaleet haavoittavat polveni... Kummallakin puolella ovat seinänjyrkät, kylmät kalliot ja näkymätön voima pakottaa minua armotta eteenpäin ja edessä kohisee kalmanmeren kumea pauhu... Sellainen on elämäni!

En tahtoisi erota lapsistani -- tuntuu kauhealta jättää heidät ilman turvaa, ilman isää ja suojelijaa... Ehkä heidän täytyy lähteä kerjuulle, kokea kaikki ne tuskat ja kärsimykset, mitä kylmä, kova maailma voi tarjota. Ehkä heitä lyödään... Oih! minä en jaksa ajatella sitä! Se on liian hirvittävää... Vereni hyytyy sitä ajatellessa...

Mutta mitä voin tehdä? En mitään! Korkeintaan vuoden ajan saatan elää... mutta kuolemaani asti syön joka päivä pienokaisteni elämismahdollisuuksia. Siis: mitä pikemmin lopetan itseni, sitä parempi!

* * * * *

Kohtaloni hermostuttaa ja kiusaa minua sanomattomasti. Olen toisinaan kuin hullu. Tulistun turhista asioista silmittömästi ja olisin valmis tekemään vaikka mitä! Yksi esimerkki siitä, miten ihminen tällaisissa olosuhteissa voi menettää kaiken harkintakykynsä:

Oleskelin kotona joku aika takaperin. Veljeni -- 19-vuotias nuorukainen, josta pidän tavattoman paljon -- kiusotti erästä tyttöä, ei laskenut häntä irti, vaikka tyttö pyysi. Synkissä mietteissä siinä istuessani alkoi se jostakin syystä minua hermostuttaa ja sanoin käskevästi veljelleni:

-- Laske irti!

-- No, mikäs käskijä sinä olet? -- vastasi veljeni puoleksi pilkallisesti, puoleksi leikillään ja naurahti.

-- Mene ulos! -- ärjäsin minä yht'äkkiä raivostuneena ja tunsin, miten korvissani alkoi humista, niinkuin ulkona olisi alkanut myrsky.

-- Ulos? -- Mitä minä ulkona teen?

Minä raivostuin tahtomattani ihan silmittömästi, näin kaikki kuin mustan sumun lävitse, kyyristyin eteenpäin kuin saaliinsa kimppuun hyökkäävä peto ja kuulin, miten ääneni kähisi sanoessani hitaasti mutta selvästi:

-- Mene ulos! Taikka tapan sinut!

Kun hän ei silmänräpäyksessä lähtenyt, juoksin minä kuin hullu läheisen pöydän ääreen, sieppasin puukon ja syöksyin mielettömänä veljeni jälestä -- hän oli heti juossut ulos nähdessään muotoni. Jos hänet silloin olisin saavuttanut, niin varmasti olisin iskenyt hänet kuoliaaksi -- ja kuitenkin pidin hänestä niin paljon, että olisin tehnyt vaikka mitä hänen edestään! Heti kyllä huomasin mielettömyyteni ja kaduin katkerasti, tulin ihan sairaaksi -- kuume nousi tavattomasti -- mutta sillä hetkellä en ymmärtänyt enkä käsittänyt mitään.

Siitä asti olen karttanut kaikkea kinasteluakin ja ihan pelännyt, ettei kukaan vain sanoisi minua vastaan, silloin kun olen suutuksissani, sillä tunnen, että saattaisin tehdä mitä tahansa, ilman etten itse voisi sille mitään.

Sellaiseksi voi epätoivo ja tuska tehdä ihmisen!

* * * * *

Ne lapset!

Heidän mielikuvituksensa on niin herkkä, heidän puheensa niin sattuvaa, sydämellistä ja omituista, että se panee toisinaan sydämeni värisemään tuskasta -- ja hetkeksi umpeen kasvaneet sydänhaavat aukenevat ja kirvelevät...

Eilen illallakin, kun istuin yksin pöydän ääressä, tuli vanhin poikani hiljaa luokseni, asetti pienen kätensä kouraani, katsoi silmiini ja kysyi arasti:

-- Isä... miksi ette ota meitä enää syliin ja laula... niinkuin ennen...? Onko isä vihainen?

Oh! Nuo sanat sattuivat minuun kuni piiskaniskut! En ole uskaltanut ottaa heitä syliini peläten tartuttavani heidät... en suudella, hyväillä -- vaikka niin mielelläni olisin tahtonut! Hämmentyneenä vastasin:

-- Ei isä vihanen ole...

Tämän kuuli hänestä nuorempi poikani ja juoksi kimppuuni huutaen:

-- Ottakaa minut myös... ja laulakaa... isä on sitten niin kiltti!

He kapusivat molemmat kuin pienet hiiret polvilleni ja komensivat laulamaan. Lauloin erään laulun, jossa kerrotaan pojasta, jolta kuoli isä ja joutui kärsimään nälkää... Yht'äkkiä vanhin poikani keskeytti laulun ja kysyi kyyneleet silmissä:

-- Eikö se saanut enää nähdä isäänsä?

-- Ei saanut.

Hänen pikku suunsa vääristyi ja pyyhkien kyyneleitään pienillä nyrkeillään nojautui hän minuun itkien.

-- Vietiinkö sen pojan isä hautaan?

-- Vietiin.

-- Kuka sitten toi rahaa sen pojan äidille?

-- Ei isä tiedä...

-- Eikö se poika saanut hapanta kakkuakaan?

-- Kai se sai...

-- Ei isä vaan saa kuolla... Eikös vaan?

-- Tulisiko Aarnen ikävä?

Tulisi... ei isä...! -- kuului heikko, särkynyt parahdus ja nyyhkytykset tukahduttivat lopun ja hennot kädet kiertyivät lujemmin kaulaani... Minä en voinut kauemmin pidättää mielenliikutustani, vaan irrotin hellävaroin hänen kätensä, menin ulos, istahdin kostealle kivelle ja itkin...

Lapsiraukkani! Kuinka kovasti he itkevätkään kun näkevät minun kuolleena... kun he noin hyvin kaikki ymmärtävät. Ja nyt syön minä heidän viimeisen leipäpalasensa, annan palkkioksi taudin -- ja sitten jätän heidät turvattomiksi! Se on kamalaa!

Voiko kukaan aavistaa, miten paljo olen kärsinyt -- ja kärsin -- kaikesta tuosta? Kuinka monta yötä olen valvonut... itkenytkin! Olen monasti ihmetellyt, miksei ihminen voi kuolla paljaasta tuskasta... Mutta ei kuole -- vaan tuntee, kärsii niin julmasti... julmasti...! Toisinaan tuntuu, kuin olisin jo kauan uinut tuskien meressä, äärettömällä ulapalla, jossa ei näy maata, ei pelastusta -- vaan täytyy auttamattomasti hukkua... Tai miksi yritän kuvailla tuskaani -- sehän on mahdotonta! Vaikka kirjoittaisin sydänverelläni, niin en kykenisi kuvaamaan sitä, mitä _tunnen_. Sentähden täytyy minun tehdä pian loppu... pian, pian -- ennenkuin tulen hulluksi! Se olisi pahempi kuin kuolema...

* * * * *

Minkätähden täytyy minun kärsiä nämä helvetin tuskat -- miksi täytyy minun nyt kuolla? -- Sentähden, että olen köyhä. Jos olisin päässyt parantolaan, tai saanut kotona kunnon ruokaa, ja tarpeellista hoitoa, niin olisin pelastunut. Ja jospa olisin ainoa! Mutta kun samanlaisia onnettomia on niin äärettömän paljon... Tuhannet kärsivät samoja tuskia ja kuolevat -- kuolevat "luonnollisesti" tai lopettavat itse elämänsä... Me kuljemme kuin teuraat kuolemaan... me vajoamme joukottain hautoihin... Mutta se on niin jokapäiväistä, ettei kukaan huomaa sitä! Ne, joilla valta on, eivät tahdo meitä kuulla -- vaikka me huudamme haudoista...

Samaan aikaan tuhlataan miljooneja sotalaivoihin, tykkeihin ja pistimiin, joilla ihmisiä murhataan (taudit eivät tapa tarpeeksi!) Muutamat, jotka eivät mitään tee, kokoovat ryövärilinnoihinsa suunnattomia rikkauksia. Ja -- huomatkaa se! -- kaikki maailman rikkaudet ovat näiden köyhien keräämiä. Niitä kootessaan ovat he uhranneet terveytensä, onnensa, elämänsä -- ja kuolevat _omien_ rikkauksiensa viereen puutteeseen!

Tämä on niin kauheata, niin mieletöntä, että haluttaisi -- jos olisi voimaa -- huutaa niin että se ukkosena kaikuisi ympäri maailmaa:

-- Köyhät! Te hullut! Miksi kärsitte tällaista järjestelmää? Te voitte muuttaa sen -- jos järjestytte. Lopettakaa tämä olotila, joka levittää ympärilleen vain kauhua, kuolemaa ja kirousta! Luokaa uusi! Sellainen, jossa ei tarvitse sortua tauteihin, puutteeseen. Te voitte tehdä sen! Älkää kulkeko orjina -- kun koko maailma on teidän...! Mutta kaikki on turhaa. "Sääsken ääni ei kuulu taivaaseen" -- minun ääneni ei kuulu mihinkään. Minua ei kuule kukaan. Kaikki on turhaa...

* * * * *

Kuolema, järkähtämätön kuolema silmieni edessä, kysyn itseltäni: Pelkäätkö sitä? Pelkäätkö astua tuon tuntemattoman kalmankynnyksen yli, josta et koskaan voi palata? -- Ja vastaus on: -- En. Minä en pelkää. Kuoleman esiripun taakse ei ole vielä kukaan kurkistanut ja sieltä palannut näkemiään kertomaan. Sentähden jokainen, joka vakuuttaa, että on elämä kuoleman jälkeen, on höperö -- koska kukaan ei _tiedä_ sitä. Kukaan ei voi myöskään sanoa, ettei ole, sillä sitäkään ei kukaan tiedä. Tiede ja ihmisjärki pakottaa epäilemään, ettei ole mitään; tiede todistaa, että ihminen on pitkien ajanjaksojen kuluessa kehittynyt alemmista eläinmuodoista ja niin ollen on samaa sukupuuta kuin eläimetkin. Ja kun kuolemme, kun kerran verenkierto ja hengitys lakkaavat, ruumis mätänee inhottavaksi raadoksi, niin mikään "sielu" tai "henki" ei ruumiintoiminnan jälkeen voi elää.

Sieluksi voitaisiin kutsua ajatuskykyä, aivotoimintaa, joka hallitsee koko elimistöämme, ja jota on eläimilläkin vähemmässä määrässä -- mutta sehän loppuu samassa kuin ruumis kuolee! Missä olisi silloin se osa ihmisestä, jonka pitäisi mennä joko taivaan iloon tai ijankaikkiseen helvettiin? Jos emme tiedäkään mitään varmaa, niin pitääkö meidän ehdottomasti uskoa kuoleman esiripun takana olevan jotain typerää, kamalaa ja mahdotonta! Minä ainakin uskon -- toisille en voi sitä vakuuttaa -- ettei siellä ole mitään, ettei ole mitään elämää kuoleman jälkeen ja kuolen tyynesti siinä vakaumuksessa.

En tiedä, miksi tämän kirjoittaminen tuntuu vääryydeltä äitiäni kohtaan -- hän kun on jo niin vanha. Usein tuntuu siltä, että vanhojen pitäisi antaa olla rauhassa -- antaa heidän kuolla lapsellisessa, typerässä uskossaan, jos he kerran ovat siinä onnellisia...

Niinpä käydessäni hiljattain äitini luona ja hetken puheltuamme jokapäiväisistä asioista, hän äkkiä kääntyi puoleeni ja syvä huolen- ja tuskanväre äänessään kysyi:

-- Sano, oletko tullut jumalankieltäjäksi... etkö sinä usko?

-- Niin, mitä sitten? -- kysyin vältellen.

-- Uskotko, että Kristus on sinunkin syntikuormasi maksanut... ja että me hänen armostaan nousemme kirkastettuina ijankaikkiseen elämään...

-- En minä sitä juuri noin voi uskoa...

-- Voi poikaparka... -- puhui äiti purskahtaen itkuun. -- Niin elävä usko kun sinulla oli lapsena... ja nyt on vihollinen saanut sinut noin valtaansa... Että minun piti tuota kuulla...

-- Mutta äiti... älkää nyt välittäkö siitä noin kovasti... Eihän kaikkia voi uskoa...

-- Etkö sinä usko ijankaikkiseen elämäänkään?

-- Sitäkö, että löytyisi taivas, jossa on ikuinen onni ja autuus... ja helvetti, jossa vallitsee ijankaikkinen piina ja kärsimykset...

-- Niin.

-- Se on niin mahdoton ja järjetön oppi, ettei kukaan, joka vielä kykenee selvästi ajattelemaan, voi sitä uskoa!

-- Poikaparka, kuinka sinä voit... noin puhua?

-- Älkää nyt hermostuko äiti. Koettakaa hiukan ajatella, niin näette itsekin...

-- Mitä ajatella...?

-- Koettakaa kuvitella, että olette kuollut, joudutte taivaaseen ja näette, että minä ja kaikki lapsenne ovat helvetissä ja tiedätte, ettemme koskaan -- kuuletteko, _koskaan_ pääse sieltä pois, vaan meidän täytyy ijankaikkisesti kärsiä hirmuisia tuskia. -- Sanokaa äiti, onko teillä silloin yhtään ilon ja onnen hetkeä taivaassa?

-- Mitä sinä puhut... mitä tarkoitat? -- soperteli äiti hätääntyneenä.

-- Tarkoitan sitä, mitä puhunkin. Sanokaa nyt, voitteko olla onnellinen taivaassa, jos lapsenne ovat helvetissä?

-- Ehkä jumala vielä armossaan minun lapseni huomaansa korjaa...

-- Te ette uskalla vastata suoraan, josta näkyy, että tekin epäilette taivaan iloa ja onnea... Sillä vaikka teidän lapsenne pääsisivätkin taivaaseen, niin siellä olevien omaisia on helvetissä äärettömän paljon, koska vain pienen pieni murto-osa joutuu taivaaseen! Voivatko he silloin olla onnellisia? Ja voitteko te olla onnellinen taivaassa, vaikka tiedätte, että miljoonat ihmiset -- lähimmäisenne -- kärsivät helvetissä? Jos voitte -- silloin teillä ei ole sielua jälellä!

-- Sinä puhut kauheita...

-- Olkoot kauheita, mutta minä sanon vielä enempi, kun kerran on alettu! Ajatelkaa äiti, että olette helvetissä ja näette lapsenne taivaassa; silloin ajattelette: olipa hyvä, että he edes pääsivät tuonne, ettei heidän tarvitse täällä kärsiä. -- Teidän mielenne olisi siis parempi kuin rakkaittenne taivaassa, joiden täytyy kärsiä siitä, että tietävät äitinsä kituvan helvetissä.

-- Kyllä siellä omantunnon tuskat tulena polttavat!

-- Mitkä omantunnon tuskat? Jos olette helvetin tulikiviliekeissä kituneet parikin vuotta, niin etteköhän ala arvella: nyt se jo riittää minun synneistäni -- olen jo tarpeeksi kärsinyt! Koko jälelläoleva, kauhistava ijankaikkisuus on siis vain tunnetta siitä, että kärsitte hirmuista vääryyttä! Missä ovat silloin omantunnontuskat? Ei missään! Koko tämä oppi helvetistä ja taivaasta on niin kauhistuttavan typerä ja julma, että se luhistuu omaan mahdottomuuteensa!

-- Me emme voi niitä ihmisjärjellä käsittää... meidän täytyy jättää ne asiat jumalan haltuun... Luottaa hänen hyvyyteensä...