Part 5

-- Tarvitaan sinua täälläkin... Nuori olet... paljon saisit aikaan... hukkaan menee elämäsi...

-- En voi jäädä, isä... tiedäthän. Minun täytyy! -- huudahti hän odottamattoman päättävästi, mutta niin tuskallisella äänellä, että sydäntäni viilsi.

Huomasin, ettei hän muuttaisi päätöstään. Ja minun tuli niin äärettömän surullinen olla. Että näkisin hänet viimeisen kerran -- se ajatus painoi minua kuin raskas, kauhea kivi...

Olimme saapuneet jo sinne, mihin aijommekin ja seisoimme ääneti vanhan ränsistyneen aidan vieressä kalpeassa satumaisessa valossa... Ja aivan lähellämme jossakin lauloi laulurastas ihanata, myöhäistä lauluaan... Olin purskahtaa itkuun...

-- Luuletko sinä Kullervo, että minun on hauska lähteä?--sanoi hän äänellä jossa värähteli katkeruus, tuska ja hellyys ja katsoen kummasti mustilla, loistavilla silmillään, jatkoi: -- Jos tietäisit... jos tietäisit...

Hän seisoi edessäni hurmaavan kauniina, notkeana... Rinta hiukan koholla, posket vienosti punertavina, huulet puoliavoimina, silmät omituisesti loistaen, oli hän kuin ilmestys -- ilmestys taivaasta! Yhtäkkiä syöksähti hän kaulaani, suuteli suulle, poskille, silmille kiihkeästi... ja purskahti katkeraan itkuun.

-- Niinkö...? Rakas... -- huudahdin ja tempasin hänet äärettömän riemun vallassa syliini. -- Rakastatko todellakin?

-- Niin...

Itkien lepäsi hän sylissäni kuin lapsi. Puristin häntä rintaani vastaan... suutelin... Olin kuin juopunut riemusta. Tuntui kuin valtaava myrsky olisi silmänräpäyksessä pyyhkäissyt kaikki surut, huolet, koko maailman -- ja jättänyt vain hänet, joka sylissäni lepäsi. En nähnyt muuta, kuin hänen kyyneleiset silmänsä, puoliavoimen, surullisen suunsa... En tuntenut muuta kilin hänen värisevät, hennot käsivartensa kaulallani, hänen poskensa ja tukkansa pehmeyden, kun hän minuun puristautui... Unohdin kaikki! Kuin kuumeessa kuiskin:

-- Onko tämä unta? Pidänkö sinua... rakas... todella sylissäni... Onko mahdollista, että rakastat...?

-- Sinua rakastan... Yksin sinua! -- puhui hän tulisesti. -- Koko maailma on tyhjä ilman sinua! Voi, kuinka olen kärsinyt... itkenyt... Kun en olisi sinua nähnytkään... Tai ei niinkään... -- Hän puhkesi uudelleen itkuun.

-- Mutta miksi menet? Älä mene... kirjoita isällesi...

-- Minun täytyy -- älä kiellä! -- keskeytti hän kiihkeästi. -- Mutta minä tulen takaisin... En voi... luulen että kuolen, jos en sinua saisi nähdä... Tulen... -- Hän puristautui minuun yhä lujemmin.

-- Mutta jos vangitsevat...

-- Eihän ne... enhän ole mitään pahaa tehnyt. Mutta pidätkö sinäkin... niin paljo minusta...?

-- Älä kysy... Rakkaani!

Me istuimme kauvan siinä kaatuneella puunrungolla, sylitysten, väristen riemusta, katsellen toisiamme ilokyynelistä loistavin silmin -- kuiskien, haaveillen onnesta... Ja ympärillä loisti kaikki himmeässä, satumaisessa valossa ja laulurastas lauloi ihanasti myöhäistä lauluaan...

Seuraavana aamuna, kun olin poissa, tulivat poliisit erään tummaverisen, venättä puhuvan miehen johdolla ja vangitsivat Veran. Sisaren kuvauksesta huomasin, että se vieras oli ollut poliisiagentti Kraloff, joka oli jonkun aikaa oleskellut kaupungissa ja jonka olin tavannut kolme kertaa hiipimässä asuntoni ympärillä. -- Vera lähetettiin samana päivänä Pietariin, enkä minä nähnyt häntä enää milloinkaan...

II.

Siitä oli kulunut viisi viikkoa, kun hänet vangittiin -- viisi kauhean pitkää viikkoa. Olin ollut kuin hourupäinen koko ajan. Hän oli sisarelleni luvannut heti kirjoittaa, kun saa tilaisuuden -- eikä kirjettä kuulunut. Öisin en voinut nukkua, vapisin pelosta, epätietoisuudesta, olen itkenytkin -- en häpeä sitä tunnustaa...

Olin juuri synkkien ajatusteni vallassa eräänä aamuna, kun ovikello soi. Aijoin mennä avaamaan, mutta siskoni tuli vastaani kirje kädessä huudahtaen: -- Kirje sinulle!

Sieppasin sen kuin kuumetautinen. Katsoin postileimaa: Pietarista -- mitä...? tämähän ei ole hänen...

Vapisevin sormin revin rikki kuoren -- sieltä solahti käteeni aivan vieraalla käsialalla kirjoitettu, lyhytsanainen kirje. Aloin lukea...

Mitä pitemmältä luin, sitä kummallisemmaksi tunsin itseni. Tuntui aivankuin olisin jäätynyt yhdeksi jäämöhkäleeksi -- niinkuin aivonikin olisivat muuttuneet lumi- tai jääsohjoksi. Aijoin puhua jotakin, mutta kieli ei taipunut -- enkä enää muistanut, mitä minun pitäisi sanoa...

-- Mikä sinun tuli... mikä... mitä...? -- sopersi siskoni pelästyneenä, sieppasi kirjeen ja alkoi ahnaasti lukea. Näin, miten hänen kasvonsa kalpenevat, silmät suurenevat kauhusta -- ja hänen huulensa vavahtelevat ja sitten hän kirkaisten heittäytyy suulleen sohvalle purskahtaen hillittömään itkuun... Äiti tulee sisälle... lukee -- molemmat itkevät...

Uudestaan tartuin kirjeeseen. Järkähtämättömänä kuin kuolema on siinä tuo turmiosanoma, kirjoitettuna kauniilla, hieman hermostuneella käsialalla. Luin uudestaan:

Toveri!

Niinkuin tiedätte vangittiin sisareni Vera siellä. Häntä syytettiin valtiopetoksesta ja kapinan valmistamisesta ja vietiin Pietari-Paavalin linnaan. Yhtään kirjettä en saanut häneltä. Asun nykyään enoni luona Inkerinmaalla. Neljä päivää sitten tuli eräs kalastaja kertomaan enolleni, että hänen verkkoonsa oli taas tarttunut ruumis -- naisen ruumis. Riensimme rantaan. Ja arvaatte suruni ja raivoni kun ruumis oli -- Veran! Hän oli miltei muodoton. Kalat olivat jo syöneet hänen kasvonsa, silmät olivat poissa -- ainoastaan äitivainajalta saamastaan rististä ja tukastaan tunsin hänet. Ja kauheata: nuoran silmukka oli vielä hänen kaulassaan! Ja kun riisuimme häntä, huomasimme, että koko selkä oli tummansininen ja rikki -- aivankuin verinen, raadeltu maksa... Hennot luut näkyivät useasta paikasta. Sääriluut oli murskattu jollakin tylsällä aseella...

Häntä on siis hirveästi kidutettu -- koetettu luultavasti pakoittaa tunnustamaan jotakin. Mitä tiesi hän, lapsi parka! -- Lopuksi on hänet hirtetty ja heitetty Nevaan, josta virta kuletti hänen ruumiinsa tänne asti... Niin julmasti hänen nuori elämänsä katkaistiin -- hänhän oli vasta 19-vuotias!

Me hautasimme hänet erääseen hiekkakumpuun lähelle rantaa.

Sanomattomalla surulla

Anatol K--lov.

P. S.

Hän pyysi minun ilmoittamaan teille, jos jotain tapahtuisi -- siksi kirjoitin.

En voinut vieläkään puhua -- enkä ajatella. Ainoastaan hämärästi tunsin, että hän oli iäksi minulta mennyt ja se tunne oli niin hirvittävä, että se uhkasi tukehduttaa minut joka hetki -- ikäänkuin suunnaton jäämöhkäle olisi hitaasti, mutta varmasti laskeutunut päälleni... Kauhulla havaitsin, että olin itsekin kuin jääpuikko; ainoastaan sydän löi, ei, jyski, tasaisesti, kuuluvasti kuin jättiläiskellon iskut, koskien kipeästi rintaani. Ja kaikki tuntui niin kauhean sekavalta ja kauhealta -- niinkuin ympärilläni olisi ollut ääretön, sysimusta tyhjyys, josta en milloinkaan pääse pois.

Kuinka kauvan siinä istuin, en tiedä. Minun olisi kai aikoja sitten pitänyt mennä toimeeni, mutta siitä en nyt välittänyt -- koetin vain käsittää, ajatella... Ja vähitellen ymmärsin kaikki: he olivat murhanneet hänet, kauhistuttavasti, julmasti: ruoskineet, ja jumalani! -- murskanneet hänen hennot jalkansa! -- mitä lienevät tehneetkään! Kuinka hän onkaan kärsinyt! -- Ooh, en voi -- en voi ajatella sitä!

Mutta itsepäisenä, järkähtämättömänä kuin joku hirvittävä kone painoi se ajatus minua. Näin aivan selvästi edessäni, miten hänet tuodaan sydänyöllä kurjasta, kosteasta komerostaan kidutushuoneeseen: kolkko, maanalainen, ikkunaton huone, josta ei mikään ääni, avunhuuto kuulu... Siellä näkyy outoja, kauheita kidutuskapineita... Synkännäköiset, kamalat miehet vaativat hänen tekemään joitakin tunnustuksia. -- Päänpudistus on vastauksena. Uudestaan vaaditaan, uhataan. -- Sama vastaus. Santarmiupseerin näköinen viittaa kahdelle jättiläismäiselle miehelle; nämä riistävät raa'asti vaatteet hänen päältään -- ainoastaan pieni hame jää... sitovat kädet ranteista yhteen ja vetävät ylös pylvääseen, niin että ainoastaan varpaat koskettavat maata; tarttuvat kamaliin lyijynuppisiin nagaikkoihin... Viuhahtaa... Kun ensimmäinen isku sattuu hänen selkäänsä, parahtaa hän vavahtaen kuin eläin, joka on saanut kuolettavan luodin -- ja kauhea punainen viiru osoittaa, mihin isku on sattunut; mutta pian sitä ei enää erota: koko selkä muuttuu iskujen vaikutuksesta ensin kirjavaksi, punaiseksi, sitten sinertäväksi, mutta yhä vinkuvat iskut... Hän kouristuu, kiemurtelee kuin mato tuskissaan... ja punainen, lämmin veri pirskahtaa hänen selästään...

-- Voi petoja... pedot! -- mutisen ääneen, kauhusta jäykkänä. -- Ja ne ovat ensimmäiset sanat mitä voin lausua sen jälkeen, kun tuo turmansanoma saapui.

... Mutta yhä näen, miten ruoskat heiluvat yhtämittaa järkähtämättä, säälimättä. Nyt roiskuu hänen verensä joka ruoskaniskusta ympäri; pyövelien kädet, vaatteet, lähellä sijaitseva tuoli, lattia ovat veressä... Hänen vaalea hameensa on veressä -- hän näyttää kokonaan punaselta, rikkirevityltä möhkäleeltä... ja yhä satelevat hirvittävät iskut... Hän ei liiku enää...

-- Kirotut... olkaa kirotut! -- huudan oudolla, käheällä äänellä ja tunnen, miten jääkylmä hiki virtaa otsaltani ja koko ruumiini vapisee kuin alkavassa kuumeessa...

* * * * *

... Järkähtämättömänä kuin kuolema -- kuin musta hauta ammottaa hänen pimeä, kostea komeronsa edessäni. Hän kiemurtelee kuumeisena kurjalla vuoteellaan. Silloin tullaan häntä taas noutamaan. Hän taistelee vastaan -- mutta ei auta! Säälimättömästi raahataan hänet ulos pimeään yöhön. Kun lyhtyjen valossa lähestytään takapihaa, seisoo siellä -- hirsipuu. Hänet raastetaan väkivallalla hirsipuuhun, pannaan karkea nuoransilmukka hänen hentoon kaulaansa... potkaistaan lauta jalkojen alta pois -- ja siinä riippuu hän, joka ei koskaan ole kenellekään pahaa tehnyt... riippuu muodottomaksi piestynä, runneltuna... Mutta hän elää vielä! Kasvot ovat vääristyneet tukehtuvan kamalasta kuolemantuskasta ja kauhusta... kieli valahtanut suusta... silmät pullistuvat kuopistaan veristävinä... Ja vieläkin hän liikkuu... nytkähtelee suonenvedontapaisesti...

-- Auta Jumala! Pelasta...pelasta...pelasta!

Ääneni kuului niin oudolta ja kammottavalta että pelästyin itsekin. Sisko juoksi hätääntyneenä luokseni toisesta huoneesta, tuijotti minua kauhistuneena ja sopersi katkonaisesti:

-- Voi kauheata... Mitä sinä nyt...? Koeta tyyntyä... älä katso noin!

-- Murhasivat... murhasivat... -- mutisin mielettömästi, aivankuin nyt vasta olisin saanut sen tietää. -- Minäkin murhaan, tapan...tapan!

Nyt kun käsitin sen kaikessa kauheudessaan, valtasi minut hillitön raivo; huomaamattani kiristelin hurjasti hampaitani, puristin nyrkkejäni niin, että kynnet tunkeutuivat syvälle lihaan -- koko ruumiini, joka lihas värisi ja vapisi pakottavasta voimasta ja raivosta. Tunsin, että minun täytyy ehdottomasti tehdä jotain, kostaa jotenkin, -- muuten kuolen, tukehdun...

-- Minkälainen olet... älä nyt noin, -- vaikeroi sisko. -- Tyynny, rakas... Katso... minkä näköinen olet...

Katsoin peiliin -- ja pelästyin. Ne eivät olleet minun kasvoni. Peilistä tuijotti minuun vieras, kuolemankalpea naama, jonka sieramet olivat laajenneet, suu vääristynyt, silmät tuijottivat liikkumattomina ja kiiluvina kuin hyppyyn kyyristyneen pedon silmät...

Niin, se oli päivänselvää, että minun täytyy tappaa joku noista pedoista. Pedoistako? -- Suuri vääryys petoja kohtaan on kutsua noita murhaajia pedoiksi! Pedothan tappavat syödäkseen, nälkäänsä sammuttaakseen ja joskus raivoissaan, mutta nuo murhaavat kylmästi, järjestelmällisesti, kamalasti kiduttaen. Minkälainen hirveä röykkiö tulisikaan heidän murhaamiensa uhrien ruumiista? Viattomien uhrien... Hänetkin! Sanotaan että petoja saa tappaa. Hyvä! Miksei silloin saisi tappaa noita, jotka ovat tuhansin kerroin pahempia ja julmempia kuin pedot. -- Rupesin melkein tyynesti miettimään, mitä tekisin, kenet murhaisin...

Yht'äkkiä hypähdin ylös. Urkkija! -- se sama, joka pahanhengen lailla oli Veraa väijynyt, hiipinyt jälessä, piileskellyt puutarhassa -- ja sitten lopuksi toimittanut vangituksi, ja kuolemaan... Siinä oli siis yksi niitä! Ei tosin mikään päärikollinen, mutta kumminkin -- se saatana! Ja minä päätin, että hänen on kuoleminen...

-- Paula, -- lausuin kylmällä, matalalla äänellä siskolleni. -- Minä tapan!

-- Kuinka noin puhut! Kenet aijot sinä tappaa? Ketä tarkoitat?

-- Niitä... murhaajia tietysti... kaikki ne pitäisi tappaa! -- huusin kiukkuisesti ja jatkoin hitaasti, julmalla riemulla: -- Mutta arvaa, kenet minä ensiksi...? Sen, joka oli täällä Veraa vangitsemassa, tummaverinen mies, jonka sanoit johtaneen santarmeja. Se juuri antoi Veran ilmi -- ja siksi sen täytyy kuolla.

-- Voi veliparka... älä ajattele tuollaista, puhui sisareni tuskallisesti. Et sinä mitään voi.

-- Minä kostan!

-- Kostat? -- virkkoi sisareni katkeran surullisesti. Hän tarttui hellästi käteeni ja puhui entisellä vakuuttavalla tavallaan, kuten puhutaan sairaalle, itsepäiselle lapselle: -- Kostat? Ethän sinä voi kostaa -- itsesi vain menetät... Tapa vaikka kuinka paljon... Toisia tulee tilalle, niinkauvan kuin tuollainen inhottava _järjestelmä_ on vallassa. Se on muutettava, eikä sitä voida muuttaa joillakin murhilla -- sen luulisin sinun ymmärtävän. Siihen vaaditaan koko köyhälistön yksimielistä ponnistusta. Kaikista vähimmin on tuollainen poliisiagentti syypää... hän tekee inhottavaa työtään leipänsä edestä -- tai tietämättömyydessään.

Näin puhui siskoni, sillä hän oli sosialidemokraatti, mutta minä keskeytin hänet synkästi:

-- Ymmärrän... mutta ajattele: hänen selkänsä ruoskittiin riekaleiksi, hänen hennot jalkansa murskattiin... hänet hirtettiin... Minun täytyy -- muuten tulen hulluksi!

-- Veli raukka! Mutta etkö ymmärrä, ettet voi millään saada niitä tekemättömäksi... itse vain joudut vankilaan. Ei ole järkeä siinä!

-- Olenko sanonut... järkeä! Olen jo hullu. Ne ovat tehneet minut hulluksi... Järkeä... järkeä... Mitä sinä! -- ärjäsin äkkiä raa'asti ja uhkaavasti. -- Varo sinä... Minä tapan kaikki, jotka ovat minua vastaan! ja ole vaiti... taikka minä...

Luultavasti olin minä jo vähän hullu, koska hyppäsin ylös kuin teräsjousi ja juoksin nyrkit puristettuna siskoni eteen, joka vavisten lysähti sohvalle. Silloin havahduin ja ikäänkuin jostakin kaukaa kuulin käheän, tukehtuneen ääneni. Ja kolkosti, hammasta purren jatkoin:

-- Älä ole minulle... vihainen... Minä en tiedä mitä teen... Minulla on niin kauhea olla... Näen aina vain hänet... ja kaikki. Mutta minä en itke, en... en jumal'avita!

... Hänet ruoskivat... hirttivät...

III.

Me istuimme äänettöminä pensaikossa sen polun varrella, josta hänen piti kulkea asuntoonsa K...n mäelle. Me vapisimme jännityksestä ja vihasta, kenties myös vilusta -- syysilta oli ehkä kylmä, vaikkemme sitä tunteneet. Me tuijotimme vain synkästi ja itsepäisesti samaan paikkaan: leveän katajapensaan ja korkean kuusen väliseen aukkoon, johon kaikki kaupungista tulijat ilmestyvät vasemmalta halkopinojen takaa. Oikealla puolella olevan näreen oksia repi kohiseva tuulenpuuska niin, että se pimeässä näytti raivostuneelta, puolijuopuneelta jättiläiseltä, joka huitoo hurjasti näkymätöntä vihollistaan...

Niin, me istuimme ja odotimme milloin aukkoon ilmestyisi nallihattuun ja tummaan päällystakkiin puettu olento, jonka me tunsimme omituisesta, hiipivästä käynnistään. Kaksi iltaa olimme jo odottaneet tässä samassa paikassa -- kaksi iltaa tuijottaneet tuohon samaan paikkaan. Mutta kummallakin kerralla oli hänellä ollut mukanaan eräs toinen. Mutta minä olin päättänyt, että odotan vaikka viikon... jos en tässä tapaa, haen hänet kynsiini vaikka maan alta! Hänen täytyy kuolla!

Jo silloin samana iltana kun se turmansanoma saapui, menin hänen luoksensa, joka nyt on vierelläni, kerroin hänelle juurtajaksain kaikki, selitin suoraan aikomukseni ja pyysin häntä avukseni. Hän ei ensin tahtonut suostua, mutta kun ilmoitin siinä tapauksessa tekeväni sen yksin, suostui hän heti. Ja nyt me istuimme ja odotimme...

Siinä äänettöminä istuessamme hyökkäsivät ajatukset kahta kauheammalla vimmalla kimppuuni. Uudelleen ja uudelleen olin näkevinäni ne hirmut, tuntevinani ne tuskat, joiden alaiseksi rakastettuni joutui. Kolmeen vuorokauteen en ollut hetkeksikään nukahtanut... Kun olin nukahtaa, näin hänet joko ruoskittavana, tai hirsipuussa ja kirkasin kauhusta... Päivät olin kuin mielipuoli; kuljin huoneeni lattialla kuin vangittu villieläin häkissään; pienimmätkin seikat hermostuttivat minua sanomattomasti, enkä voinut ajatella muuta kuin sitä kauheata...

Olimme istuneet kauvan samassa asennossa. En tiedä kuinka kauvan, sillä aikakin oli käynyt minulle joksikin epäselväksi, käsittämättömäksi... Tornikello kaupungissa löi kaksitoista, laskin sen lyönnitkin, mutta mieleeni ei edes juolahtanutkaan, että aika olisi kulunut niin pitkälle... Jossakin kaukana kalisutti tuuli irtonaista kattopeltiä, mutta minusta tuntui kaikki kummallisen sekavalta ja raskaalta unelta. Minä en nähnyt enää toveriani, en pensaita, jotka vaikeroivat riuhtovien tuulenpuuskani kynsissä, enkä mustanharmaata peltoa; minä en nähnyt muuta kuin tuon aukon, josta häntä odotin -- tuijotin siihen kauan, tylsästi, kauheasti...

Viimein ilmestyi siihen tumma, epäselvä haamu ja kun musta pilvenlonka samassa väistyi kuun edestä, näin selvästi vaalean hatun, tumman palttoon, tunsin tuon omituisen, laahustavan käynnin. Ja nyt hän oli yksin! Tunsin miten lihakseni jännittyivät, ikäänkuin hyppyyn kyyristyvän pedon... Tartuin pistooliini...

Nyt! -- kuiskasin käheästi ja ponnahdin seisoalleni.

Nopeasti, äänettömästi kuin kissat hiivimme polulle ja lähdimme häntä vastaan. Siitä ei ollut enää kuin noin kuusikymmentä metriä häneen -- ja yhä lähenimme... Nyt en ollut enää hermostunut, omituinen kylmä tyyneys valtasi minut, aistimeni olivat tarkat, käteni ei värähtänytkään -- tunsin ainoastaan jonkinlaista jännitystä ja hitusen verran pelkoa siitä, jos hän vielä pääsisi pakoon... Puhuin teennäisen iloisella äänellä toverilleni -- en muista, mitä -- ettei urkkija vain olisi alkanut mitään epäillä. Kymmenkunnan askeleen päästä tunsin selvästi hänen mustahkon naamansa -- se oli aivan rauhallinen... Neljän askeleen päässä pysähdyin hänen eteensä, ojensin pistoolin hänen rintaansa vastaan ja ärjäsin kolkosti: -- Nyt kuolet!

Hän nosti kätensä ylös kuin suojaksi rinnalleen, suu aukeni, silmät tuijottivat tylsinä, kauhun jäykistäminä... Kasvot muistuttivat kauhunaamaria. -- Hän näki tietysti, ettei armoa ollut odotettavissa... Kylmäverisesti kuin ampumaharjoituksissa kohotin minä pistoolia, kunnes tähtäsin keskelle kalpeata otsaa -- kuunvalossa näin, ettei käteni hituistakaan vavissut -- ja laukasin...

Pamahti -- ja minusta tuntui se luonnottoman kovalta, terävältä... Hän lysähti kokoon kuin tyhjä säkki, jota on pidetty pystyssä ja yht'äkkiä pudotetaan maahan -- sanaa sanomatta, ääntä päästämättä. Hän retkahti selälleen ja otsasta pulpahti punanen verivirta kuin pienestä ruiskusta. Nopeasti, konemaisesti panin pistoolin taskuuni, sieppasin toverini kainalosta suuren säkin, jonka olimme ottaneet mukaamme, viittasin hänelle ja aloimme äänettömästi työntää ruumista jalat edellä säkkiin. Kädelleni pirskahti lämmintä, tahmaista verta, mutta sekään ei liikuttanut minua -- päinvastoin tuntui kumman keveältä, ikäänkuin olisi päässyt jostakin suuresta taakasta, joka jo kauan, kauan on painanut hartioita... Yhtä äänettömästi tartuimme säkkiin -- hän jalka-, minä pääpuoleen -- ja lähdimme yli peltojen kohti merta.

Emme olleet vielä kulkeneet pitkää matkaa kun tunsin väsymystä; säkki tuntui painavalta, varsinkin kuin sitä voi kantaa ainoastaan yhdellä kädellä. Paita kastui hiestä, se virtasi suolaisena otsalta silmiin ja kirveli, mutta sitä ei ollut aikaa pyyhkiä -- eteenpäin mentiin yhä yltyvällä vauhdilla. Äkkiä olin kuulevinani nopeita askeleita takanamme. Pudotin säikähtyneenä säkin ja tartuin suonenvedontapaisesti pistooliini, valmiina ampumaan jokaisen, ken uskaltaisi lähestyä, mutta kääntyessäni en nähnyt mitään -- se oli ollut vain kuulohäiriö.

Kun me hiestä märkinä ja hengästyneinä saavuimme rantaan, irrotin kiireesti mädänneeseen laituriin kiinnitetyn veneen, laskimme ruumiin siihen ja toverini alkoi soutaa, mutta silloin muistin jotakin unohtaneeni. Hän souti takaisin rantaan ja toin sieltä suuren kiven veneeseen -- sitten lähdimme. Oli onni, että tuuli oli maan puolelta, sillä se oli yltynyt valtavaksi myrskyksi. Mahtavat, synkät pilvenlohkareet kiitivät taivaalla kuin vuoret, niin että täysikuu vain silloin tällöin vilkasi meitä niiden välistä. Läheisestä metsästä kuului uhkaava, salaperäinen humina -- aivankuin joku jättiläishirviö olisi siellä tuskissaan ähkynyt ja lahdelta kuului meren kumea pauhu... Luontokin näytti kuin ärsyyntyneeltä, mutta se ei minua pelottanut, päinvastoin nautin siitä!

Olimme soutaneet jo hyvän matkaa, kun sain uuden päähänpiston:

-- Pysähdy. Tarkastetaan, mitä sillä on taskuissa.

Sanaa sanomatta nosti hän airot veneeseen ja minä kiskoin säkin suunuoran auki ja vedin ruumiin puoleksi ulos siitä; sitten aukasin napit ja aloin kopeloida taskuja: Palttoon povitaskussa oli Brovning-pistooli ja varamakasiini, takin päällystaskussa kotelo, josta löytyi kampa, peili, harja ja hammastikku; povitaskusta löysin lompakon, kiireesti aukasin sen; ensimmäiseksi sain käteeni pari seteliä -- 100 ruplan ja 20 markan -- toiselta puolelta sain käteeni kaksi valokuvaa, joista ensimmäinen kuvasi nuorukaista, -- melkein lasta vielä -- venäläisen ylioppilaan puvussa ja toinen oli -- Veran:

-- Kauhistuneena tuijotin kuvaan. Raivostuneena kähisin viimein:

-- Toivoisin melkein että tuo eläisi... uudestaan tappaisin... kymmenen kertaa... Katso!

-- Roisto! -- murahti hän halveksivasti. -- Kuule! Eikö oteta rahaa... ja tuota... -- hän viittasi pistoolia.

-- Ei ikinä! -- karjasin kiukkuisesti. -- Kirottuja olkoot kaikki, mitä hän on koskenut... Syvyyteen kadotkoon hän kaikkine saastoineen! Tuonne!

Raivoisasti viskasin pistoolin veteen. Kuumeentapaisesti repelin valokuvan ja setelit palasiksi ja aloin työntää ruumista säkkiin. Mutta se oli jo kangistunut eikä ottanut mennäkseen. Kun kuu sattui juuri olemaan ohuen pilven takana ja ruumiista oli vielä pää ulkona säkistä, näin kuun himmeässä valossa selvästi kuolleen kasvot. Kumarruin uteliaana: Sama kauhun ilme, mutta vielä kamalampi, kun veri oli tahrannut toisen puolen kasvoista, ja tunkeutunut toiseen silmään... Ajattelin: miksei hän ole sulkenut silmiänsä, koska veri on päässyt silmään -- mutta samassa taas muistinkin, että hän oli kuollut. Se huvitti minua niin, että suuni vääntyi johonkin nauruntapaiseen irvistykseen -- ensimäisen kerran kolmen vuorokauden aikana. Toverinikin vilkasi kuolleen kasvoihin, mutta kääntyi heti inhoten pois ja katsoen minuun pelästyneenä, mutisi epäselvästi:

-- Nauratko... Älä sentään... naura... Ei se...

Mutta minä kumarruin vielä lähemmäksi noita kamalia kasvoja ja tarkastin kylmällä uteliaisuudella tuota silmää, johon oli valunut verta -- se näytti punaisen harson peittämältä pöllön silmältä. Ja ennen tuntematon vihan ja julmuuden sekainen riemu sykähdytti sydäntäni -- luultavasti tuntee naarastiikeri samaa, maatessaan pentunsa tappajan ruumiilla!

Huomasin erään toisenkin seikan: minä en tuntenut mitään sääliä. Olin ennen itkenyt, jos tiesin jonkun kärsivän, enkä voinut mitenkään olla läsnä kun eläimiä teurastettiin -- niin hellä olin. Mutta nyt! Jos olisin sillä hetkellä istunut ruumisröykkiön päällä, olisin luultavasti nauraa hohottanut täyttä kurkkua, koska nytkin nauroin -- oman tappamani ääressä. Sellainen olin -- peto! Mutta kutka ovat syypäitä? Kutka murhasivat rakastettuni? Ne... ne... kirotut...

-- Hornaan ne kaikki... -- lausuin ääneen, tartuin säkin suuhun, asetin jalkani ruumiin toiselle olalle ja painoin sen raa'asti säkkiin. Ja pitäen säkkiä pystyssä käskin:

-- Anna se kivi tänne!

Toverini otti kiven, laski sen hyvin varovasti säkkiin -- aivankuin olisi pelännyt loukkaavansa ruumista. En tiedä, miksi tuo taas alkoi minua huvittaa ja suu naurunirveessä ilkuin: