Part 4

Se oli pahaenteistä ja kamalaa aikaa. Epämääräinen pelko jäyti ihmisten mieliä, kuin joku tuntematon kauhea tauti. He katsoivat toisiaan säikähtynein, epävarmoin silmin ja puhuivat kuiskaten salaperäisistä ryöstöistä, pommiräjähdyksistä ja yöllisistä vangitsemisista, joita oudot, naamioidut miehet olivat panneet -- tai tulisivat panemaan -- toimeen. Poliisi "paljasti" useita ryöstösuunnitelmia, jotka poikkeuksetta olivat "vallankumouksellisten" laatimia! -- Kaduilla maleksi luihuja, epäilyttävän näköisiä miehiä, jotka vilkuilivat levottomasti ympärilleen ja kuuntelivat ahnaasti, korvat höröllään kulkijoiden puheita; jos pysähtyi kadulle tai porttikäytävään keskustelemaan, sai olla varma, että sellainen olio pian hiiviskeli läheisyydessä, niinkuin shakaali hiipii raadon ympärillä...

Tuona pahaenteisenä ja kamalana aikana oli Suomessa paljon nuoria venäläisiä, jotka jollakin tavoin olivat ottaneet osaa vapausliikkeeseen, ja sentähden olivat paenneet omaa hirmuhallitustaan. He olivat kodittomia, turvattomia, elivät puutteessa ja kieltäytymisessä, -- heillä ei ollut muuta kuin aatteensa, hehkuva innostuksensa ja luja uskonsa totuuden ja oikeuden lopulliseen voittoon... Heidän ainoa rikoksensa oli se, että he tahtoivat levittää tietoa ja valistusta, tahtoivat parempaa olotilaa ja rakastivat vapautta enempi kuin omaa henkeänsä!... He olivat luulleet täällä saavansa olla ...pelastuvansa ainakin hirsipuusta! -- mutta monet, monet saivat katkerasti pettyä! Suomalainen hallitus ryhtyi, Venäjän hallituksen huomautuksesta, järjestelmälliseen ajojahtiin näitä turvattomia ihmisiä vastaan. Juuri _heidän_ syykseen sysättiin salaperäiset roistoteot, joita palkatut provokaattorit tekivät; juuri etupäässä heitä seurasivat salaperäiset miehet -- venäläiset urkkijat kuin verikoirat, tai varjot...

Ja kun nuo vainotut nukkuivat rauhatonta untaan, tapahtui usein, että nuo tummat miehet tunkeutuivat väkisin heidän asuntoonsa ja vangitsivat heidät -- lukuisan suomalaisen poliisijoukon avustamana. Vastustus sellaista ylivoimaa vastaan oli turha -- eivätkä he tahtoneetkaan väkivallalla täällä ruveta vastarintaan -- ja huhuttiinpa, että eräs nuori mies, joka ryhtyi vastarintaan, kannettiin pois revolverin kuulan lävistämänä ja hän kuoli toisena päivänä... Heidät vietiin aina vankilaan, sieltä parin päivän perästä kaikessa hiljaisuudessa Pietariin vietäväksi, jossa heitä useita tuomittiin viattomina, kuten Venäjällä on tapana -- hirteen. Sanomalehdet kertoivat näistä yöllisistä vangitsemisista tuhkatiheään, mutta paljon hävyttömän paljon -- tapahtui niin, ettei niistä julkisuudessa tiedetty mitään.

Sellaista oli silloin!

Niinpä oli kaupungissa sinäkin yönä, kun aamulla Sadovsky vangittiin, pantu toimeen oikea ajometsästys: kuuteen eri asuntoon oli tunkeuduttu ja vangittu kahdeksan eri henkilöä. -- Korpela luuli nähneensä aamulla jo niin paljo raakuutta, ettei häntä enää liikuttaisi mikään, mutta hän ihan kiehui raivosta kuullessaan, miten poliisit yöllä olivat menetelleet! Eräänkin venäläisen asunnossa oli ainoastaan nuori vaimo vastasyntyneen lapsensa kanssa kotona, kun poliisit sydänyöllä tulivat vaatimaan sisälle. Vaimoparka oli vallan jähmettynyt kauhusta eikä uskaltanut laskea, vaan alkoi sydäntäsärkevästi huutaa apua. Poliisit särkivät hirmuisella ryskeellä oven säpäleiksi, tunkeutuivat sisälle ja tarkastivat kaikki perinpohjin. Vaimoraukka sai pelästyksestä ja kauhusta ankaran hermokohtauksen -- ja jälestäpäin tuli hän mielipuoleksi...

Kaupungin työväenlehti leimasikin sellaiset raakamaisuudet teoiksi, jotka vetävät vertoja venäläisen poliisin hirmutoimille -- jopa muutkin lehdet paheksuivat sellaista petomaisuutta... Sitäpaitsi veti Sadovskyn vangitseminen erikoista huomiota ja osanottoa puoleensa... Mielet olivat kiihdyksissä...

III.

Toisena päivänä vangitsemisen jälkeen Korpela vielä kerran näki Sadovskyn. Se tapahtui sellaisissa olosuhteissa, että se painui hänen mieleensä aivankuin se olisi poltinraudalla poltettu hänen sielunsa pohjaan. Se tapahtui seuraavasti:

Kaupungin työväentalolla pidettiin samaan aikaan oppikursseja, jossa luennoitiin eri aineista, harjoiteltiin esitelmien pitoa, runonlausuntoa, kokoustenpitoa, oikokirjoitusta y.m. Maaseudun työväenyhdistykset olivat lähettäneet sinne etevimpiä jäseniään, jotta nämä toisivat ne pienetkin oppimurut ja kokemukset, joita siellä jaettiin, yhteiseksi hyödyksi kotiseudulleen. Kaikkiaan oli siellä noin kaksisataa osanottajaa, ja innokkaasti ja toverillisesti siinä ponnisteltiin eteenpäin. -- Kun nämä kurssilaiset kaikessa rauhassa Korpelan opastamana harjoittelivat oikeinkirjoitusta, avautui ovi ja sisään tunkeutui poliisimestari lukuisan poliisijoukon ympäröimänä ja mukanaan oli heillä vangittuna -- Sadovsky.

Kaikkien katseet kääntyivät poliiseihin kysyvinä, synkkinä... ja tuli hiljaisuus, niin syvä, että olisi kuullut kärpäsen surinan... Poliisit pysähtyivät hämmästyneinä -- nähtävästi eivät luulleet salissa olevan ketään arkipäivänä. He näkivät jotain pahaaennustavaa noissa kalpeissa kasvoissa, tuijottavissa, synkissä silmissä. He kalpenivat ja nolostuivat -- niinkuin nolostuu varas, joka murtautuu huoneeseen ja huomaakin isännän pyssy kädessä rauhallisena tarkastelevan häntä... Viimein he Sadovskyn viittauksesta astuivat erääseen sivuhuoneeseen, vahdit jätettiin ovelle... Nyt käsittivät kaikki aseman: tuossa huoneessa oli Sadovsky ottanut vastaan sairaitaan, siellä olivat vieläkin hänen lääkäri-tarpeensa ja nyt tultiin -- kai raivostuneina siitä, ettei edellisellä kerralla löydetty mitään "tärkeätä"! -- tarkastamaan tännekin!

Opetus keskeytyi ja Korpela alotti laulun venäläisen vallankumouslaulun "Varschavjankan" -- johon kaikki kuin yhteisestä sopimuksesta yhtyivät ja tuon synkän surullisen ja samalla uhmaavan laulun poljennot jymähtelivät raskaina kuin marssivan armeijan askelten jyske... Kun se oli laulettu, alettiin heti toinen -- vallankumouslaulu sekin -- ja kun tarkastusta yhä jatkui, kajahti yhä paisuvalla voimalla leimuava Marseljeesi. Kummallista! Ei ollut Korpela koskaan kuullut sillä tavalla laulettavan: kaikkien silmät loistivat, posket hohtivat... useat itkivät... Tuntui siltä, kuin tahtoisi jokainen tässä laulussa tuoda ilmi ne vääryydet, joita olivat saaneet kärsiä, ilmaista vastalauseensa ja suuttumuksensa sellaista yhteiskuntaa vastaan, joka telkien taakse sulloo totuuden puolustajat...

Vihdoin tuli Sadovsky poliisien saattamana ulos sivuhuoneesta ja pysähtyi tuon laulavan joukon eteen -- seisoi siinä niin omituisen surumielisenä ja ylevänä... ja silmissä kimaltelee kyynel... Silmänräpäyksessä viritetään uusi laulu, mahtava internationale; eivät tohtineet poliisit viedä häntä pois, vaikka ensin näytti siltä, laulu vaikutti heihinkin. Ei se ollut enää ainoastaan tuo pieni joukko, joka lauloi. Ei! Korpelasta tuntui, kuin olisivat koko maailman köyhät siinä huutaneet julki tuskansa, vihansa, raivonsa, huutaneet kostoa, hyvitystä, oikeutta... Siinä kuvastui katkeruus vuosisatoja kärsityistä vääryyksistä, kuului totuuden sankarien kuolonkorahdukset, miesten kolkot kiroukset ja tuhansien nälkäisten vaimojen ja lasten valittava itku... Vaikka useimmat itkivät, niin siinä ei ollut mitään heikkoutta, se ei ollut valitusta, vaan kaikkivoittavan kosken pauhua, joka hurmasi ja valloitti jokaisen... Siinä oli samalla salaperäistä riemua ennen aavistamattomien voimien löytymisestä -- niinkuin ihminen, joka kauan on ollut sairaana, yhtäkkiä huomaisikin itsensä terveeksi ja voimakkaaksi... Tuo laulu antoi aavistuksen siitä, ettei enää kauvan voida tuollaisia tekoja tehdä. Niin käsitti sen myöskin Sadovsky, koska päänsä kohosi pystyyn, kasvot kirkastuivat sisäisen voiton varmuudesta; vaikka kyyneleet vuotivatkin hänen silmistään, niin ne näyttivät ilon ja toivon kyyneleiltä...

Kun laulu läheni loppuaan, näytti siltä kuin aikoisi tuo joukko vapauttaa Sadovskyn, sillä he olivat tietämättänsä miltei ympäröineet hänet ja seisoivat siinä kädet nyrkkiin puristettuina, kasvot liikutuksesta kalvenneina... Ainakaan ei olisi sillä hetkellä tarvinnut muuta kuin huutaa: lyökää poliisia! ja tuokiossa olisivat nämä olleet ruumiina -- siksi uhkaavilta näyttivät miesten kiihoittuneet, kalpeat kasvot ja salamoivat silmät. Mutta juuri kun laulu loppui huudahti Korpela innostuksesta ja mielenliikutuksesta värisevällä äänellä:

-- Eläköön ensimmäisen valtakunnanduuman jäsen, tohtori Sadovsky! Eläköön!

Eläköönhuuto sellainen, kuin tahtoisi se repiä seinät... kuulua koko maailmalle, kajahti salissa.

Sadovsky astui Korpelan luokse, syleili ja suuteli häntä, astui askeleen taaksepäin ja liikutettuna, katkonaisesti sanoi:

-- Toverit... veljet... Kiitän teitä!

Hän kääntyi ja astui pää pystyssä ulos -- poliisijoukon saattamana...

Uudestaan viritettiin hehkuva Marseljeesi... mutta Sadovsky sulettiin pimeään vankivaunuun ja vietiin uudestaan tyrmään...

* * * * *

jokainen ymmärtää, kuinka hartaasti tuo sairas vaimoparka halusi vielä kerran tavata miestänsä. Hän lähetti erään tuttavansa pyytämään lupaa läänin kuvernööriltä ja kuvernööri -- entinen suomalainen upseeri -- _lupasi_ sen hänelle. Tähän luottikin vaimoparka ja eräänä päivänä, saadessaan kutsun tulla miestänsä tapaamaan, hän nousi horjuvana, kuumeisena vuoteeltaan ja meni suurella vaivalla vankilaan; mutta saman päivän aamuna oli hänen miehensä jo lähetetty Pietariin -- odottamaan tuomiota rikoksesta, jonka laatua ei vielä tiedetty. Mutta ei tarvinnut vaimonkaan sinne turhaan itseänsä vaivata -- _hänet vangittiin myöskin_ ja lähetettiin neljän päivän kuluttua Venäjälle. Hänet tuomittiin ja lähetettiin Siperiaan -- siitä syystä, että oli kerran saanut kirjeen eräältä vallankumoukselliselta sukulaiseltaan. Siperian kauhuja ja kärsimyksiä hänen taudin runtelema ruumiinsa ei enää kestänyt: tundrojen jäinen viima hänen heikon elonliekkinsä sammutti...

Ei olleet omaisten hellät kädet keventämässä hänen viime hetkiään, ei saanut hän enää nähdä kotiaan... miestään... Sillä mies istui samaan aikaan Pietari-Paavalin linnassa ja odotti tuomiota olemattomasta rikoksesta...

TUOMITTU

I.

Hän oli ollut niin reipas, elämänhaluinen, toivorikas -- sillä hän oli kahdenkymmenen vuotias ja naimisissa vasta vuoden.

Nyt kuvastui hänen kasvoissaan vain tuska ja epätoivo, viruessaan vuoteellaan kalpeana ja nääntyneenä ja odottaessaan synnytystä. Poltteita oli ollut jo kuusi tuntia -- eikä vieläkään! Tuntui kuin koko hänen ruumiinsa olisi ollut tulessa, hän vääntelehti voihkien ja valittaen; toisinaan hän nyyhkytti hiljaa ja vaikeroiden kuin hyvin heikko, sairas lapsi, toisinaan kirkasi rajusti ja sydäntäsärkevästi -- aivankuin hänen jäseniänsä revittäisiin irti. Joskus oli hän hetken ääneti ja silloin puri hän hampaansa yhteen, katseensa harhaili ympäri avuttomana, pyytävänä ja suunsa vääntyi niinkuin lapsen, joka huomaa eksyneensä metsään, eikä äiti olekaan saapuvilla ja hänen otsaltaan pusertuivat esiin suuret hikikarpalot kuin valkeat helmet...

Mutta ei vieläkään!

Hän tunsi itsensä niin äärettömän heikoksi, kuoleman väsyneeksi; hänen mieleensä juolahti, ettei hän voi tätä kestää -- hänen täytyy kuolla. Silloin hän alkoi pelätä. Voi, miksi hän ei ennen ajatellut sielunsa tilaa, ei viljellyt jumalan sanaa, ei käynyt ripilläkään kahteen vuoteen... Hän rukoili hiljaa: -- Jumala, jumala, auta minua!

Mutta tuska kiihtyi yhä, samalla kun epäilys, pelko ja kuolemankauhu kalvoi vielä ankarammin kuin ruumiilliset tuskat. Mitä, jos hän nyt kuolee? Mihin hän joutuu? Pääseekö hän taivaaseen, tai syöksyykö hän -- kauheata ajatellakin! -- ijankaikkiseen kadotukseen, helvettiin! Ei. Hänen täytyy saada jotain tietoa, varmuutta...

-- Sanokaa Kristolle, että... että hän menee hakemaan pastoria, -- sammalsi hän arasti ja katkonaisesti kätilölle.

-- Eihän tässä nyt mitään pelkoa ole... se kyllä kohta menee ohi, -- huomautti tämä viihdytellen. -- Odottakaahan vain vähän vielä...

-- Ei! Se täytyy... täytyy! Sanokaa, että pian, pian...! -- huusi hän tuskallisesti ja kiihkeästi, niinkuin hänen elämänsä olisi riippunut siitä. Peittäen kasvonsa alkoi hän rajusti itkeä; mutta yhtäkkiä hän kohotti päätään, katsahtaen kauhistuneena ympärilleen ja parahti kuin haavoitettu eläin:

-- Minä kuolen!

Pappia lähdettiin hakemaan...

II.

Synnytys ei ollut vieläkään tapahtunut, kun pastori arvokkain askelin, otsa ankarissa rypyissä astui sisälle. Kuitenkin kirkastuivat sairaan kasvot hetkeksi, kun pastori häntä tervehti ja siirti tuolinsa hänen vuoteensa viereen.

-- No, kuinka on teidän sielunne laita? -- kysyi pappi äänellä, jota hän turhaan koetti saada lempeäksi -- sillä sairas ei kuulunut varsinaisiin uskovaisiin.

-- Niin... niin... en tiedä... - soperteli tämä neuvottomana ja epävarmana.

-- Tunnetteko te Jeesuksen? -- kysyi taas ankarasti ja virallisesti pappi ja kohdisti kylmän katseensa sairaaseen.

Tuskanhiki poreili sairaan kelmeällä otsalla; hän hämmentyi yhä enemmän eikä voinut vastata mitään.

-- Kadutteko te syntejänne? -- kuului taas tiukka kysymys.

-- Kadun... kadunhan minä... mutta... Jos te sydämestänne kadutte syntejänne, niin minä herran jumalan palvelijana voin antaa teille syntinne anteeksi, koska jumala suuressa rakkaudessaan on lähettänyt ainokaisen poikansa pelastamaan syntisiä helvetin vallasta. -- Uskotteko te jumalan ainoan pojan päälle?

Sairaan kasvot vääristyivät tuskasta, hänen sisältään vihiäsi kuin tulisen raudan kosketuksesta ja maailma näytti pimenevän hänen ympärillään; kun hän vihdoin vähän tointui, ei hän muistanut mitään ja änkytti hätääntyen:

-- Voi hyvä pastori... kun minä en muista... en ymmärrä...

-- Mitä ette ymmärrä? Ettekö kadu syntejänne?

-- Kyllä mutta tahtoisin katua... enemmän... -- hän purskahti hillittömään itkuun ja sen lomasta kuului rukoilevasti ja katkonaisesti: -- Sanokaa hyvä pastori... kuinka on... pääsenkö minä taivaaseen jos nyt kuolen, kun... jollen minä osaa oikein katua...

Ilman totista katumusta on mahdoton saada jumalan armoa -- jotapaitsi edessämme on vain ijankaikkinen kadotus -- selitti pappi varmasti.

-- Mutta kun en voi... en voi! -- vaikeroi sairas ja vääntelehti vuoteessaan kuin kidutuspenkissä.

-- Kuka olet sinä, joka et tahdo nöyrtyä jumalan kasvojen edessä? Se on perkele, joka ihmisessä puhuu tuolla tavalla!

-- Kyllä minä tahtoisin, mutta nyt minä kuolen voihki sairas sydäntäsärkevästi ja jatkoi hetken kuluttua kiihkeästi ojennellen käsiään kuin hukkuva: -- Voi herra pastori, auttakaa, neuvokaa minua... ja antakaa herranehtoollista... ehkä jumala antaa minulle kaikki anteeksi... Antakaa... minä kuolen...

-- Teidän pitää ensin katua suuret syntinne! lausui pappi järkähtämättömästi. -- Jos te katumattomalla sydämellä nautitte hänen pyhää ruumistansa, niin te syötte ja juotte itsellenne tuomion ja kadotuksen. Se on herran oma, pyhä sana!

Sairaan kasvoilla kuvastui sellainen hätä ja tuska kuin ruoskittaisiin häntä lyijynuppisilla ruoskilla. Koettaen vapisevilla käsillään kohottautua vuoteesta, ähkyi hän käheästi kuin tukehtumaisillaan:

-- Mitä... mitä...? Kun minä en tiedä, en voi enempää... En tiedä tehneeni mitään erityistä... Minä _tahdon_ katua, rukoilla... Antakaa herranehtoollista... hyvä pastori...

-- Kuinka sinä voit pyytää, kun et oikein kadu? enhän minä voi antaa.

-- Antakaa! -- huusi sairas yht'äkkiä hurjasti ja tuijotti pastoria kauhusta pyörein silmin. Minun _täytyy_ saada herranehtoollista! Pian pian!

Pappi ei ollut liian järjellä ja ihmistuntemuksella pilattu. Sentähden ei hän nytkään ymmärtänyt, että naisraukka oli kuolemantuskassa -- tulemaisillaan hulluksi, vaan hän luuli sitä röyhkeydeksi ja hirveäksi paatumukseksi ja vastasi kiivaasti:

-- Sillä tavallako sinä luulet herran armopöytään pääseväsi, sinä kurja, katumaton syntinen! Sinun paikkasi ei ole jumalan valittujen luona sinun paikkasi on helvetissä!

Mutta sairas ei enää tiennyt mitä teki; hän huusi kuin mieletön, vihlovasti, sydäntäsärkevästi:

-- Antakaa...! antakaa...! antakaa!

Pappi otti päällystakkinsa ja lähti talosta...

III.

Helvettiin... helvettiin... hoki sairas ontolla äänellä, kohoutui hiukan vuoteellaan ja tuijotti tylsin silmin läsnäolevia.

Nopeasti kuin salama välähti hänen hämärtyvissä aivoissaan helvetti, sen ijankaikkisuus ja kauheus. -- Kuin eilisen päivän muisti hän senkin sunnuntain, jolloin hän pääsi ensikerran ripille ja pastori kuvaili kuinka loppumattoman pitkä on ijankaikkinen kadotus. "Ajatelkaa, sanoi pastori, että löytyisi suunnattoman suuri santavuori ja pieni lintu tulisi joka tuhannen vuoden perästä, ottaisi siitä vuoresta yhden santajyvän, niin sekin loppuisi _joskus_; mutta ijankaikkisuus on loppumaton, ijäinen -- _se ei lopu koskaan_!"

-- Ei koskaan: pois... ei koskaan... _koskaan_, -- ähkyi onneton äänellä, joka muistutti teurastettavan eläimen kurkusta lähtevää korinaa.

Hän vaipui tämän jälkeen tunnottomana, tuskanhiestä märkänä vuoteelle, ja hänen kasvonsa olivat niin kelmeät kuin kuolleen. Hetken kuluttua alkoi hän aukoa suutaan kuin pieni lintu, joka on tuotu kuumaan huoneeseen ja on lentänyt itsensä akkunaruutua vastaan tainnoksiin. Mutta se ei kestänyt kauan; hän alkoi taas huutaa ja voihkia surkeasti: hän mutisi käsittämättömiä sanoja, joista vain vaivoin erotti sanat "helvetti", "ijankaikkinen" ja muita samantapaisia, jotka kauhistuttivat läsnäolijoita; he -- kaksi sairaan sisarta ja pari naapurin emäntää -- pyörivät huoneessa kalpein, pelästynein kasvoin, vääntelivät käsiään epätoivosta ja heidän huulensa sopertelivat rukouksia sairaan sielun puolesta, jota he pitivät menetettynä -- olihan pastori sen sanonut!

Tätä kesti kauan -- mutta synnytystä vain ei tapahtunut...

Yht'äkkiä kajahti huoneessa niin vihlova, kamala tuskanhuuto, että läsnäolijat värähtivät sydänjuuriaan myöten.

-- Jeesus... Kristus... auttakaa... auttakaa! -- kirkui hän luonnottomasti, hänen kasvonsa kalpenivat liituvalkoisiksi ja hänen silmänsä tuijottivat kattoon kuin hullun, pyöreinä, hirvittävinä.

Hänen miehensä syöksyi toisesta huoneesta, vaipui sanomattoman tuskan vallassa polvilleen hänen vuoteensa viereen, soperteli lohdutussanoja ja koetti estää häntä riuhtomasta. Mutta sairas houraili jo eikä tuntenut enää miestään, vaan loittoni hänestä kauhulla -- ikäänkuin olisi nähnyt aaveen.

-- Älä tule! -- parkasi hän kauhistuneena. -- Älä tule vielä... minä koetan vielä kerran...! Minä koetan vielä rukoilla... rukoilla... rukoilla...

Mies lysähti lattialle kuin olisi saanut halvauksen ja purskahti valtavaan itkuun.

-- Se on myöhää... myöhää! -- voihki taas kuoleva. -- Minun täytyy vajota helvetin tulisiin liekkeihin... Voi kuinka se polttaa... polttaa... ijankaikkisesti...!

Hän vaipui voimatonna patjoihin ja hänen verettömien, kuivien huuliensa välistä tunkeutui katkonaisia, epäselviä sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt.

Sairas oli jo puoleksi tajuton. Harmaa sumu laskeutui raskaana hänen silmiensä eteen, niin ettei hän tuntenut, eikä nähnyt enää ketään. Hänen kuolemanpelkonsa, kuvittelunsa ja ruumiilliset tuskansa sulivat yhdeksi hirvittäväksi poltoksi, joka vei häneltä lopunkin ymmärryksen; hän luuli näkevänsä helvetin.

-- Auttakaa! -- kaikui äkkiä niin hirvittävä huuto, että se sai huoneessa olijat kauhusta vavahtamaan. Ja tarttuen suonenvedontapaisesti sängyn laitoihin ja tuijottaen kylmästä kauhusta lasittuneilla silmillään suoraan eteensä, jatkoi hän läähättäen, niin että sanansa kuuluivat vain käheänä korinana:

-- Minä putoan... putoan... aut-ta-kaa!

Nainen, joka vielä eilen toivorikkaana odotti äidiksi tuloaan, kiemurteli nyt kuolemantuskassa, mielettömänä vuoteellaan ja oli näkevinään, miten hänen allaan, pohjattomassa syvyydessä leveni, yhtä äärettömänä kuin taivaan avaruus, kauhistava tulimeri -- helvetti; synkän pimeyden lävitse näki hän sen ijankaikkiset sinipunervat liekit. Hänen suunsa vääristyi kamalaan kauhunhuutoon, mutta ääntä ei tullut enää -- sillä hän alkoi nopeasti vajota sinne kammottavaan syvyyteen... Hän näki jo kadotettujen nyrkkiin puristettuja käsiä, vääntyneitä suita ja kuuli heidän vihlovat tuskanhuutonsa ja liekkien rätinän, jotka sulivat yhtämittaiseksi hirmuiseksi ärjynnäksi, pauhuksi -- aivankuin sadat valtameret olisivat syösseet yhteen tulivuorten kanssa... Hän putosi yhä edelleen, tunsi liekkien polttavan ruumistaan ja oli tukehtumaisillaan... Hän tahtoi vielä kerran saada ilmaa keuhkoihinsa -- mutta se oli myöhää: helvetin sinipunervat lieskat nuoleskelivat hänen kasvojaan... polttivat hiukset... ja hän henkäsi sisäänsä helvetin tulikuumaa liekkiä... Yhtäkkiä pimeni kaikki...

* * * * *

Hän oli kuollut.

MURHAAJA

I.

Rakastin häntä...

En voi sanoin kertoa, enkä tiedä itsekään, kuinka paljo häntä rakastin. Sen vain tiedän, että rakastin äärettömästi, rajattomasti... En tiedä sitäkään, mitä hänessä rakastin, hänen puhdasta sieluaan, hehkuvaa uhrautuvaisuuttaan; vai rakastinko siksi, että hän oli kaunis, kaunis kuin unelma hentoine vartaloineen, kalpeine, hienopiirteisine kasvoineen, tummine silmineen. -- Niin, sitä en tiedä... Sen vain tiedän, että olisin antanut hänen edestään elämäni, terveyteni, sieluni autuuden... kaikki!

Ja hän rakasti minua...

En tiedä miksi, enkä sitä ennen uskonutkaan -- vasta viimeisenä iltana, kun hän täällä oli sain sen tietää.

Oh, sitä iltaa en milloinkaan unohda! -- Se oli mitä ihanin ilta heinäkuun loppupuolella. Yön jumalatar loisti kirkkaana tummalla taivaalla, hopeoiden vainiot, metsät, koko maailman salaperäisen ihanaksi... Hän oli pyytänyt minua kanssaan kävelemään ja nyt kuljimme rinnakkain tutulla polulla, joka johti ulos kaupungista.

Olimme kävelleet hetken ääneti. Vihdoin havahduin tummista ajatuksistani ja kysyin hämmästyen:

-- Minne menemme?

-- Minne tahansa, kunhan vain pois täältä... hälinästä -- sanoi hän hymyillen surumielisesti. -- Tai kuule! -- jatkoi hän innostuen. -- Mennään sinne, missä olimme mansikoita poimimassa... tiedäthän...

-- Mutta sinnehän on täältä vielä kaksi kilometriä! -- sanoin, vaikka sydämessäni iloitsin.

-- Väsytkö? -- hän naurahti veitikkamaisesti.

Katkesi puhe. Mieleni oli musta kuin yö. Ajatellessani, että minun täytyy erota hänestä tuntui se aivan mahdottomalta -- tuntui ikäänkuin joku kauhea käsi olisi kiskonut sydäntä rinnastani. Ja huomenna pitäisi hänen matkustaa! Jos ne vielä vangitsevat hänet. Kuinka silloin eläisin?

Hän oli venäläinen pakolainen. Toimi kirjallisuuden levittäjänä sotaväelle ja oli asunut meillä sen ajan, pari kuukautta, minkä oli täällä ollut. Hänen tarinansa oli samanlainen, kuin niiden toistenkin -- kammottava, julma: Hänen isällään oli ollut huvila lähellä Riigaa -- jossa hän toimi kimnaasin johtajana. Kun rangaistusretkikunnat saapuivat, pantiin heilläkin toimeen perinpohjainen tarkastus. Onnettomuudeksi löydettiin veljen revolveri ja pieni määrä "luvatonta" kirjallisuutta.

Heti hyökkäsivät santarmit raakamaisesti isän kimppuun, löivät häntä kasvoihin, niin että veri purskahti ja alkoivat sitoa köysiin. Veli juoksi mielettömänä isäänsä auttamaan, iski nyrkillään maahan komentavan upseerin. Muuta hän ei ehtinytkään, sillä heti hyökkäsi kokonainen lauma hänen kimppuunsa; hänet sidottiin ja juopuneet kasakat pieksivät hänet veriin nagaikoillaan ja viimein upseerin käskystä hirttivät puutarhan vaahteraan, sekä sytyttivät talon palamaan.

Hän ja nuorempi veljensä pääsivät salaa pujahtamaan vanhaan perunakuoppaan ja näkivät sieltä koko hirvittävän näytelmän. Yöllä hiipivät he piilopaikastaan, juoksivat Riigaan ja pääsivät vielä samana yönä laivalla Suomeen. -- Hänen isänsä oli nyttemmin päässyt vapaaksi vaikutusvaltaisten sukulaistensa avulla.

-- Puhu jotain Kullervo. Miksi olet noin surullinen? -- katkasi tyttö äänettömyyden, tarttuen hellästi käsivarteeni.

-- Olisinko iloinen, kun sinä lähdet! -- huudahdin tuskallisesti. -- Älä lähde Vera! Ne vangitsevat sinut -- aivan varmaan ne vangitsevat sinut... rääkkäävät... ehkä tappavat... Tiedäthän... ei siellä todistajia tarvita!

-- En pelkää kuolemaa! -- huudahti hän uhma huulillaan. -- Paljon ovat tappaneet... Tappakoot...