Part 2

Mutta hän parani hitaasti. Vasta neljän viikon kuluttua voi hän nousta vuoteelta. Kalpeana, horjuvana lähti hän etsimään työpaikkaa. Mutta se oli vaikeata. Palvelukseen hän ei päässyt, vaikka kävi monessa paikassa pyrkimässä -- kukaan ei huolinut palveliattaresta jolla oli lapsi. Hän kävi konttorista konttoriin, tehtaasta tehtaaseen, hän etsi kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat -- mutta turhaan: kukaan ei tahtonut työhönsä niin heikkoa ja sairaannäköistä työntekijää, kun terveitä ja voimakkaita oli yllinkyllin saatavissa! Hän tunsi olevansa hukassa, hänellä ei ollut mitään toivoa, ei pelastusta! -- Vihdoin, kun hän oli menehtymäisillään, kun matamikin oli uhannut ajaa hänet pellolle, jos ei saisi työpaikkaa, pääsi hän työhön erääseen tulitikkutehtaaseen.

Mutta nyt tuli pahinta, mitä hän siihen asti oli kokenut. Hänen täytyi olla kaksitoista tuntia tehtaassa ja se oli niin kaukana, ettei hän ehtinyt edes päivällisaikana asuntoonsa, eikä niinollen voinut imettää pikku Arnoaan, vaan täytyi jättää se hoidettavaksi matamille. Hän kärsi kaikki helvetintuskat, nähdessään sille syötettävän sinistä, vedellä sekoitettua maitoa -- kun hän itse olisi niin mielellään imettänyt sitä vaikka sydänverellään! Mutta mitäpäs hän voi tehdä! -- Sitäpaitsi oli tehtaassa urakkatyö ja ensimäisinä viikkoina sai hän ainoastaan 3-4 mk. viikolta, vaikka kuinka olisi ponnistellut. Mihinkä se riitti! Ei siis voinut olla puhettakaan paremman maidon hankkimisesta lapselle -- hän itsekään ei saanut edes huonoakaan ruokaa tarpeekseen! Hän laihtui ja surkastui murheesta ja nälästä yhä enemmän, niin että oli mahdoton tuntea häntä entiseksi kauniiksi, reippaaksi ja punaposkiseksi Irjaksi.

Ja Arno vaan ei kirjoittanut -- ei edes yhtä sanaa! -- ei auttanut häntä taistelussaan heidän yhteisen lapsensa puolesta! Voi jumala! Miksihän ei auttanut? Miksi... miksi...?

Mutta siitä huolimatta rakasti Irja häntä...

III.

Kaksi vuotta on kulunut.

Kurjalla vuoteella, rikkinäisten räsyjen keskellä virui laihana ja kuolonkalpeana Irja ja tuijotti kuoppaantuneilla silmillään toivottomasti ja tylsästi likaiseen kattoon, jossa pitkäkoipiset, pyöreät hämähäkit istuivat lihavina, liikkumattomina verkkojensa keskellä ja imivät tyytyväisinä, mutta armotta, elonnestettä niistä kärpäsistä, jotka olivat niihin sotkeutuneet; niiden loppumaton, vaikeroiva surina olikin ainoa, mikä häiritsi hiljaisuutta ja muistutti voimattomuudellaan, toivottomuudellaan ja omituisella hentoudellaan sairaan lapsen kaukaista valitusta. Laatikolla jonka piti olla pöytänä, seisoi kynttilänpätkä, valaisten keltaisenhimmeällä valollaan viheliäistä huonetta, kurjine huonekaluineen, ja muutti sen omituisen kylmäksi ja haudantapaiseksi. Nurkissa piilotteli salaperäinen hämärä ja ainoasta pienestä ikkunasta tuijotti sisään kaamea, hiilimusta pimeys... Ja lattialla, kylmällä, kostealla lattialla, makasi kokoonkyyristyneenä pikku Arno. Hän oli itkenyt itsensä uuvuksiin, pyytäessään leipää ja itkuunsa nukkunut... Vielä unessaankin nytkähteli nyyhkytyksestä pieni ruumis...

Kaksi vuotta!

Ne olivat olleet Irjalle kärsimysten ja loppumattoman tuskan vuosia. Elämä oli pidellyt häntä rautakourin, armottomasti... Monasti oli hän ollut äärimäisessä epätoivossa. Hän olisi jo menehtynyt, jos ei pikku Arnoa olisi ollut -- se antoi hänelle voimaa. Arnon tähden hän tahtoi kärsiä, taistella, niin kauan kuin hänellä oli pisarakaan verta ruumiissaan! Usein täytyi hänen mennä levolle nälkäisenä -- no, siitä hän ei olisi välittänyt, mutta ne tuskat, mitä hän tunsi kuullessaan lapsensa pyytävän leipää, sitä saamatta, olivat sietämättömät. Hän sai tehtaassa työskennellessään vielä keuhkotaudin ja se teki hänen elämänsä täydelliseksi helvetiksi -- hän ei uskaltanut edes maata lapsensa kanssa! Hän asui kaukana kaupungista eräässä yksinäisessä mökissä, jonka hän oli saanut vuokrattua hyvin halvasta ja hänen ollessaan tehtaassa, oli pikku poikansa päivät erään lesken luona, jolla itsellään oli kolme lasta. Pikku Arno oli sangen älykäs lapsi ikäisekseen: hän puhui jo aivan selvästi ja ymmärsi ihmeteltävän tarkasti kaikki. Tosin hän ei vielä kyennyt kävelemään, sillä hän oli saanut risataudin, josta pikku jalkansa olivat tulleet veltoiksi -- ehkä hän oli heikko myöskin nälästä -- mutta Irja rakasti häntä äärettömästi ja hänen sydämmensä vuoti verta, kun pikku raukka oli niin laiha ja kalpea...

Ja Arno vaan ei heistä välittänyt... ei auttanut pientä poikaansa...

Mutta sitten sattui uusi onnettomuus. Irja astui tehtaassa jalkansa naulaan. Siitä sai hän verenmyrkytyksen, jalka ajettui hirveästi ja hänen täytyi luonnollisesti jäädä pois työstä. Lääkäriä hän ei saanut, sillä hän ei voinut itse kävellä kaupunkiin -- sinne oli kolme kilometriä -- eikä ollut niin paljo rahaa, että olisi voinut maksaa lääkärille niin pitkästä matkasta. Joku puoskariakka tosin saatiin hänen jalkaansa lääkitsemään, mutta oliko se sitte hyödyksi tai pahennukseksi, tosiasia kuitenkin oli se, että jalka yhä enemmän ajettui ja hän valitti ja voihki päivät ja yöt. Pahinta tietysti oli se, että hän ei ansainnut penniäkään -- ja vanhoja säästöjä ei ollut. Ensi hätään vietiin panttilaitokseen Irjan päällystakki ja kaikki sinne kelpaava, mutta niistä saadut pennit hupenivat heti.

Kolme viikkoa oli Irja jo virunut vuoteen omana, jalka oli käynyt yhä pahemmaksi ja rahat olivat kaikki loppuneet -- eikä apua ja pelastusta tullut mistään! Kahteen päivään ei kukaan ollut käynyt heidän luonaan, ja pikku Arno oli eilen saanut viimeisen leivänpalan -- eikä äitiparka päässyt sängystä hievahtamaan. Leski oli tähän asti käynyt häntä katsomassa joka päivä, mutta miksi hän ei nyt tullut? Oliko hänkin tullut sairaaksi? Irjan valtasi jäätävä yksinäisyyden tunne, hän tunsi itsensä eroitetuksi koko maailmasta, tunsi itsensä kaikkien hylkäämäksi. Miksi? Sitä hän ei voinut ymmärtää, kärsi vain. Hänen jalkaansa poltti kuin tulessa, nälkä kalvoi hänen ruumistaan ja epätoivo sieluaan; hän tunsi olevansa yhtä avuton ja nääntynyt kuin nuo hämähäkkien kynsissä kituvat kärpäsraukat joiden hento, heikkenevä surina on ainoa jäännös heidän elämästään.

Kalpea nälistynyt pienokainen, joka makasi kostealla lattialla kokoonkyyristyneenä, sopersi unissaan epäselvästi:

-- Voi... nisupullaa...

-- Herra Jumala! Kuule, auta viatonta lastani -- vaikeroi Irja kuolettavassa tuskassa. -- Taivaallinen isä... auta lastani! Rankaise minua niin paljo kun tahdot -- mutta auta lastani! Jumala... Hän ei ole kahteen päivään saanut kuin kuivan leipäpalasen... Älä anna hänen, viattoman, kärsiä! Armahda... Armahda!

Hän rukoili kauvan ja hartaasti, hän väänteli käsiään kovassa tuskassa ja nöyrtyi tomuun. Hän rukoili niin hartaasti kuin kaikki riippuisi siitä, niinkuin ainoastaan epätoivoon joutunut ihminen voi rukoilla... Hän rukoili katkonaisesti huohottaen ääneen ja lopulta alkoi hänen rintansa korista niin raskaasti ja kumeasti -- kuin olisi siellä kaikki särkynyt. Hänen voimansa uupuivat, sanansa muuttuivat sekaviksi kuin kuumehoureisen; hän alkoi rajusti yskiä ja taas sopertelivat hänen huulensa katkonaisia sanoja jumalan rakkaudesta, laupeudesta ja kaikkihyvyydestä. -- Lopulta purskahti hän suonenvedontapaiseen itkuun, joka puisteli hänen raihnaista ruumistaan, niinkuin myrsky puistelee metsän puita -- hän itki niinkuin itkee vain se, jolta kaikki toivo on mennyttä...

Mutta hänen itkuaan eikä rukouksiaan kuullut kukaan, ei auttanut kukaan, ei jumalat eikä ihmiset... Pimeä syysyö vain tuijotti pienen ikkunan takana sysimustana, kylmänä ja kuurona kaikille rukouksille...

Pikku Arno heräsi äidin yskään, nousi istumaan, katseli oudoksuen äitinsä itkua ja kuiskasi heikolla äänellä:

-- Äiti... leipää.

-- Pieni kulta-Arno... Äidillä ei nyt... -- ja nyyhkytys tukahdutti loput.

Sitten ei pitkään aikaan kuulunut muuta kuin katkonainen, toivoton itku, jossa kuvastui vaan epätoivo ja kuoleman väsymys.

Kamalaa! -- ajatteli äitiparka. -- Mikä nyt tulee avuksi! Hänen täytyy jo pian kuolla, ja mihin joutuu tuo pieni raukka silloin? Ja jos hän jäisi elämäänkin, joutuu hän aina kärsimään häpeätä, hänelle huudetaan: äpärä, äpärä! Hänellä ei ole mitään turvaa -- ei mitään. -- Vaivaistalo? Ei siellä kukaan häntä hellisi. Ne löisivät häntä -- hänen lastansa! Ei! Niin ei _saa_ tapahtua! Ei...

-- Antakaa äiti vähän leipää. Arnon on niin nälkä! -- kuului taas lattialta lapsen rukoileva ääni ja pienet kalpeat kasvot kääntyivät tuskallisina vuodetta kohden.

Irjan kasvoissa kuvastui sellainen hätä ja tuska kuin olisi häntä poltettu tulisella raudalla ja hänen äänensä kuului käheältä ja tukehtuneelta.

-- Odota rakkaani... kohta saat... Äidillä ei nyt ole... kohta Arno... -- hän koetti hymyillä, mutta kasvonsa vääntyivät vaan omituiseen irvistykseen jatkaessaan viihdytellen: -- Äiti ostaa Arnolle hevosenkin... sellaisen... oikein kauniin suuren... Jos vain odotat!

-- Ei Arno tahdo hevosta... Arno tahtoo syödä. Antakaa pieni, pikkuinen pala kakkua... Arno on sitte _niin_ kiltti. Antakaa äiti... -- pyyteli lapsi ja rupesi itkemään.

Hänen itkunsa oli vieläkin sydäntäsärkevämpää kuin pyyntönsä, sillä hänen äänensä oli pitkästä itkemisestä niin käheä ja heikko, kuin olisi pieni rinta ja kurkku olleet riekaleina. Itkien sillä hirvittävällä tavallaan lähti hän vaivaloisesti konttaamaan äitiä kohden.

-- Odota rakkaani... kohta saat. Jollet itke niin pääset nukkumaan äidin viereen... lohdutti äiti ja nosti vapisevilla käsillään lapsen viereensä. -- Kas niin, nyt nukutaan hiukan -- sitte saadaan kakkua. Nuku nyt kauniisti äidin kainalossa... Eikös ole nyt parempi? -- Hän suuteli lapsen kalpeita poskia ja likisti häntä hellästi kuihtunutta rintaansa vastaan.

Kuinka paljon rakastikaan hän tuota pikku raukkaa! Hän olisi antanut henkensä, jos olisi voinut sille nyt antaa lämmintä maitoa ja vehnäleipää! Mutta apua ei tule mistään -- he ovat kaikkien hylkäämät. Kukaan ei tule edes katsomaan. Täytyykö hänen lapsensa kuolla nyt nälkään, keskellä suunnattomia rikkauksia, ylellisyyttä! Miten hirveätä, julmaa ja pirullista tämä on!

Oi jumala! Mikä kauhistava ajatus! Miksi lensi se nyt juuri mieleen! -- Lopettaakko hänet? Niin -- sitten loppuisi häneltä kaikki tuskat, hänen ei enää tarvitsisi koskaan kärsiä kurjuutta, nälkää, pilkkaa... Hän pääsisi ijäiseen lepoon... iloon...

-- Auta jumala! Poista tuo kamala ajatus! Poista... poista...! -- rukoili äitiparka melkein mielipuolena tuskasta. Tuo ajatus painoi ja ahdisti rintaa raskaampana kuin kuolemantuska; hän kiemurteli kuin mato ja kylmä tuskanhiki pusertui suurina karpaloina kalpealta otsaltaan... Hän suuteli ja hyväili hellästi lastaan poistaakseen tuon hirvittävän ajatuksen -- mutta se ei poistunut. Se palasi yhä uudestaan, valtasi hänet vastustamattomalla voimalla, se vietteli mielettömällä tenholla kuin jokin kamala kuilu. "Jos rakastat lastasi" -- huusi joku salaperäinen ääni -- "niin tee se! Ainoastaan sillä tavalla voit pelastaa lapsesi nälkäkuolemasta, kurjuudesta, häpeästä... kaikesta! Se on ainoa keino!"

-- Joko Arno pian saa leipää? -- kuiskasivat taas kalpeat huulet hiljaa ja kärsivä katse kääntyi tuskallisen tutkivana ja odottavana äitiin.

-- Kohta... kohta... rakkaani... -- änkytti äiti ontolla äänellä joka vain vaivoin puristui hänen polttavasta kurkustaan.

Äitiparka taisteli taas ajatuksensa kanssa; hän ei voinut, ei tahtonut sitä. Hän koetti löytää jotain pelastusta, -- mutta ei löytänyt. Ja taas hän rukoili. Hän repi tukkaansa, kynsi rintansa verille, hän tahtoi ennemmin kuolla. Hän koetti ajatella joka puolelta ja kauhistui yhä enemmän, kun huomasi ettei hänellä ole mitään muuta mahdollisuutta.

Mutta hän taisteli vieläkin.

Hän kääntyi lapsensa puoleen hyväilläkseen sitä ja asetti sormensa pienen kaulan ympäri -- hän tahtoi vain hyväillä sitä, koettaa miltä se tuntui... Kamalaa, kuinka se on pieni! hänen sormensa ylettyivät ympäri koko kaulan, se tuntui lämpöiseltä ja pieni valtimo tuntui selvästi vaikka heikosti. Jumala, jos hän nyt kuristaisi! Silloin loppuisi tämä kurjuus. -- Ja yht'äkkiä, mitään ajattelematta, tahtomatta, likisti hän sormensa yhteen -- kuristi hentoa kaulaa kaikilla voimillaan...

-- Äiti -- kuului heikko tukehtunut korahdus ja hetkeksi musteni kaikki naisraukan silmissä... Hän tunsi vain, miten Arnon pienet kädet koettivat irroittaa hänen sormiaan hennon kaulansa ympäriltä, miten voimaton ruumis vääntelehti epätoivoisesti päästäkseen irti... Oh herra jumala! Pieni suu aukeni... kieli tuli ulos -- ja silmät, silmät... Tuossa katseessa ja lyhyessä huudahtuksessa "äiti" kuvastui niin paljon hämmästystä, tuskaa, moitetta ja kauhua, että äitiparka jäykkeni kauhusta -- tuntui kuin olisi ilma loppunut hänen keuhkoistaan, veri jähmettynyt lyijyksi hänen suonissaan. Kaikki pyöri kohisevana, harmaana sumuna ja aivankuin painajaisunessa hän vapisevin huulin käheästi ähkyi: Jesus Kristus... pian... pian... pian! Hän tahtoi irroittaa sormensa, mutta ei voinut enää... mielettömän epätoivoisella voimalla puristi hän edelleen ja päästäkseen näkemästä lapsensa pullistuneita, moittivia silmiä hän veti tuon pienen pään vasten rintaansa, painoi huulensa hienoja kullankeltaisia hiuksia vastaan niin kovin, että veri pirskahti ikenistä... painoi, kunnes kaulavaltimo lakkasi sykkimästä, hento ruumis nytkähtelemästä -- ja valahti velttona ja ponnettomana kokoon kuin märkä riepu...

Vasta silloin hän täydellisesti käsitti, mitä oli tehnyt, ikäänkuin olisi herännyt kamalasta unesta. Sen tajuaminen oli niin kauhea, että hän oli tulemaisillaan hulluksi -- kuin olisi hänen eteensä auennut hirvittävä, pohjaton horna jonne hänen täytyisi auttamattomasti vajota. Hän puristi hurjan epätoivoisesti lapsensa hervotonta ruumista rintaansa vastaan, silitti ja taputti sen elottomia piirteitä, suuteli kiihkeästi sinikalpeita huulia -- mutta Arno oli liikkumaton, tuntui jo hiukan kylmältä, eikä vastannut hänen hyväilyihinsä... Äitiparka kirkasi, niinkuin kirkasee haavoitettu metsänotus saadessaan metsästäjältä viimeisen iskun -- ja menetti tajuntansa.

Mutta kynttilä oli loppuun palanut, se sammui -- ja pimeys, joka kauvan oli väijynyt ikkunan takana, syöksyi sisään pelottavana, mustana -- niinkuin jokin julma jättiläispeto syöksyy saaliinsa kimppuun...

* * * * *

Seuraavana päivänä, kun eräs naapurin vaimo vihdoin tuli Irjaa katsomaan, tapasi hän tämän syleilemässä lapsensa kuollutta ruumista. Hänen silmänsä hehkuivat kuumeisina, hän huusi kuin mielipuoli, että hän on murhaaja, että hän on kuristanut lapsensa. Vaimo ei hänen tilaansa ymmärtänyt, vaan luuli hänen huutonsa tunnottomaksi, raakuudeksi. Sentähden juoksikin hän heti hakemaan poliisia; tämä tuli ja asia päättyi lyhyeen: Irja vietiin vankilaan.

IV.

Viisi viikkoa oli Irja ollut tutkintovankeudessa, mutta ne olivat hänelle pitkät kuin ijäisyys. Tuska ja epätoivo kalvoi yhtämittaa hänen sieluaan, öisin näki hän sellaisia hirmukuvia, että kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä niitä muistellessa. Yhä uudestaan ja uudestaan on hän nähnyt poikaraukkansa kalpeat, tuskan vääristämät kasvot moittivine kauheine katseineen, kuullut hänen viimeisen korahduksen, ollut tuntevinaan hänen hennot sormensa irroittamassa omia luisia, kuristavia sormiaan -- voimattomina kuin kuolevan, tuskasta vikisevän hiiren pikku kynsien raapinan... Ja mikä kamala ristiriita raivosi hänen mielessään: hän katui, katui niin, että vääntelehti tuskissaan kuni kiusattu mato. Toisena hetkenä hän taas luuli tehneensä oikein; hän ei voinut, _ei saanut_ tehdä toisin. Sillä nythän oli Arno rauhassa. Hänen ei enää koskaan tarvitsisi nähdä nälkää, ei rukoilla äidiltä leipää -- jota tällä ei ollut -- ei koskaan kärsiä kurjuutta, häpeätä hän on ikuisessa levossa. Siis se oli oikein! Ja seuraavassa tuokiossa valtasi hänet taas kamala, valoton epätoivo; hän ei koskaan enää saa nähdä rakasta pienokaistaan -- _ei koskaan, koskaan!_

Ja hän oli itse siihen syypää -- _hän itse!_ Hän olisi ehdottomasti lopettanut elämänsä, mutta silloin hän joutuisi kadotukseen, saamatta toisessa elämässäkään nähdä lastansa...

Mutta kukaan ei tahtonut ymmärtää hänen tuskaansa ja epätoivoaan. Kukaan ei edes kysynyt, miksi hän oli niin tehnyt, mikä pakotti hänet sen tekemään? -- Siitä ei välittänyt kukaan! Mutta _tuomita_ häntä osasi jokainen. Sanomalehdet kertoivat mitä pöyristyttävimmällä tavalla tapauksen, otsikoilla: "Julma äiti", "Petomainen äiti", "Peto ihmishaamussa" j.n.e. Paikkakunnan vanhoillinen sanomalehti julkaisi jyrisevän pääkirjoituksen heti toisen päivän aamuna otsakkeella: "Kylvö itää", jossa pontevasti ja selväpiirteisesti selitettiin, miten tuollaiset kamalat teot aiheutuvat "uusista opeista, joita edesvastuuttomat konnat saavat julkisesti, puhutun ja painetun sanan avulla levittää kansaan", ja vaati pontevia poikkeuslakeja sellaisia villitsijöitä vastaan. Nämä jalot mielipiteet saivat lämmintä vastakaikua niin esikaupungin juoruakkojen riveissä kuin kaupungin hienostonkin piireissä. Moni ei tahtonut etsimälläkään löytää kyllin ankaria sanoja moisia villitsijöitä ja ihmishirviöitä tuomitessaan! Mieliala oli siis Irjalle vihamielinen, hän oli yksin koko maailmaa vastaan, joka auttamattomasti oli hyljännyt hänet kadotukseen -- mitään armoa ja sääliä ei ollut odotettavissa!

Kun tuomiopäivä vihdoin valkeni ja hänet tuotiin käräjäpaikalle, tunsi hän vaistomaisesti tuon vihamielisyyden. Hän näki sen niistä halveksivista uteliaista, vihaisista, jopa uhkaavistakin katseista, jotka tuijottivat joka puolella -- ikäänkuin tahtoisivat lävistää hänet. Irja ei kylläkään niitä, paremmin kuin tuomiotakaan, pelännyt. Hän oli jo kärsinyt kamalimmat tuskat, mitä ihminen saattaa kärsiä ja kulki kuin unessa, miltei tylsänä -- kulki minne vietiin. Ensin täytyi hänen odottaa kauan miltei pimeässä vankikopissa, ennenkuin hänen asiansa tuli esille.

Viimein vietiin hänet oikeussaliin ja hän katsahti koneellisesti ympärilleen. Hänen hämärän sokaisema katseensa eroitti epäselvästi lautamiehet, joukon kuuntelijoita, pari poliisia, nimismiehen ja vihdoin tuomarin. Hän vavahti kuin ankarasta iskusta -- sillä pöydän takana istui _Arno_.

Koko maailma tuntui pimenevän Irjan silmissä, hänen jalkansa horjuivat ja lattia heilahteli niin, että hän oli kaatumaisillaan; sitten tuntui aivankuin jokin raudankova koura kuristaisi häntä kurkusta ja hänen täytyisi heti kuolla. Hän luuli pyytävänsä apua, hänen pitäisi jotain sanoa, selittää, mutta ääni ei lähde hänen kurkustaan, se kauhea koura ei hellitä, se uhkaa tukehuttaa hänet ja hän jännittää kaikki voimansa pysyäkseen seisaallaan...

Tuomariin vaikutti kohtaus valtavalla voimalla; kalveten liidunvalkeaksi tuijotti hän tylsästi pöytään niinkuin syyllinen seisoessaan yhtäkkiä tuomarinsa edessä. Mutta vähitellen hän sai takaisin kylmäverisyytensä, ja teki Irjalle matalalla, kähisevällä äänellä tavanmukaiset kysymykset: onko se ja se, mikä ikä j.n.e. Irja nyökäytti vain tylsästi päätänsä kaikkiin kysymyksiin.

Irja muisti kaikki kärsimykset, mitä hän oli kestänyt Arnon takia, muisti hänen lupauksensa, hänen lemmenvalansa ja sitten jätti hänet hukkumaan heidän yhteisen lapsensa kanssa... Ja kuitenkin rakasti hän vieläkin tuota miestä!

Sillä aikaa luki nimismies -- joka toimi yleisenä syyttäjänä -- sepittämänsä syytöskirjelmän, jossa mitä räikeimmin kuvailtiin murhan yksityisseikkoja ja tuotiin selvästi ilmi murhaajan petomainen luonne, sekä vaadittiin mitä ankarinta rangaistusta hänelle. Irja ei kyllä kuullut sanaakaan koko kirjelmästä; hän oli kuin kuumeessa. Hän pohti vain hämärissä aivoissaan kysymystä, kuinka voi löytyä niin julmaa vääryyttä -- ja löytyykö jumala, joka sallii kaiken tämän tapahtuvan? Hän heräsi vasta, kun kuuli tuomarin -- Arnon! -- katkonaisella, tukehtuneella äänellä kysyvän:

-- Myöntääkö syytetty edelläluetun syytöksen todenperäiseksi?

-- Myönnän, kuului kuin haudasta Irjan koriseva ääni.

Todistajia ei ollut useita eikä niitä tarvittukaan, koska syytetty itse tunnusti. Useat niistäkin puhuivat vain asiaan kuulumattomia sivuseikkoja, vieläpä väritettyjä, perättömiä juorujakin. Mutta Irja ei kyennyt niitä oikaisemaan -- hän vain tuijotti heitä tyrmistyneenä. Sitäpaitsi käsitti hän hämärästi, ettei tässä mikään auta -- hän on yksin...

Senjälkeen käskettiin syytetty ja todistajat pois oikeussalista, että oikeus saisi tehdä päätöksensä. Kun hänet pienen ajan kuluttua uudestaan kutsuttiin sisälle luettiin _tuomio_, jonka lopussa m.m. mainittiin: "että koska syytetty Irja Maria Mattsson, kuten selville on käynyt ja oman tunnustuksensa mukaan, on kuristanut kahden ja puolenvuotisen, luvattomassa yhteydessä syntyneen poikalapsensa, sekä siten aiheuttanut hänelle kuoleman, katsoo oikeus kohtuulliseksi tuomita syyllisen, naimattoman naisen Irja Maria Mattssonin Rikoslain 21 luvun 1 pykälän nojalla kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen, sekä menettämään kansalaisluottamuksensa kymmeneksi vuodeksi".

Tuomari luki sen samanlaisella käheällä äänellä kuin äskenkin, tavantakaa rykien, aivankuin koettaen poistaa jonkun kurkkuunsa tarttuneen tukehuttavan palan. Sitten hän hengähti tukehtuneesti ja tuijottaen tuskallisella jännityksellä edessään olevaa pöytäalmanakkaa, aivankuin siitä riippuu koko elämä, kysyi hän käheällä, katkonaisella äänellä:

-- Onko syytetyllä vielä... jotain sanottavaa?

Irja tahtoi puhua. Hän tahtoi huutaa julki kamalat tuskansa, kärsimyksensä ja sen hirvittävän vääryyden, jota hän oli saanut kärsiä. Hän tahtoi kysyä -- ja vaatia vastausta! -- minkätähden hänet niin julmasti petettiin ja miksi yhteiskunta, koko maailma leimasi hänet rikolliseksi sentähden, että hän oli tulemassa äidiksi ja osoitti ylenkatsetta ja kovuutta silloin, kun hän kipeimmin tarvitsi auttavaa, lämmintä kättä, rohkaisevaa sanaa. Eikä siinä kyllin! -- se ryösti häneltä leivän, toimeentulon ja viskasi kylmästi yksin lapsensa kanssa taistelemaan taudin, kurjuuden ja nälkäkuoleman kanssa. Hän tahtoi kysyä, saako tuo mies, joka oli suurimpana syynä hänen elämäntappioonsa -- saako sama mies nyt tuomita hänet? Lopuksi tahtoi hän kysyä, löytyykö kaikkivaltias jumala, joka näkee tämän ja antaa viattomien hukkua, joutua ikuiseen vaivaan ilman apua -- vai eikö häntä ole? -- Hän aukasi jo suunsa, mutta samassa tuntui kuin olisi joku iskenyt häntä päähän; häntä huimasi, hänen ajatuksensa sammuivat: hän ei muistanut mitä piti sanoa! Hän tahtoi sanoa edes jotain, mutta hänen päässään pyöri kaikki kohisevana sekamelskana: sanaakaan hän ei muistanut. Hän näki kaikki kuin harmaan sumun lävitse, joka näytti tihenevän, kietoutuvan hänen ympärilleen, kuni kamala, kuristava hämähäkinverkko, häntä ahdistaa, jalat hervahtavat, hän lysähtää polvilleen, hän tarrautuu epätoivoisesti lähellä olevaan tuoliin, hänen täytyy rukoilla Arnolta... mitä? Kuin rukoillen kääntää hän suunnattoman tuskan ja hädän vääristämät kasvonsa tätä kohti, mutta hän näkee vain harmaan, häipyvän haamun: suunnattomat hämähäkinverkot ympäröivät hänet läpitunkemattomana, lähenevät, puristuvat hänen ympärilleen tahmaisina, tukehuttavat... Hän parahtaa kuin hukkuva...

Samassa kuulee hän ankaran jymähdyksen, eikä tunne enää tuskaa... Ja ikäänkuin raskaan unen lävitse kuulee hän jonkun tutun, tukehtuneen äänen ähkyvän:

-- Viekää syytetty ulos:

* * * * *

Seuraavana aamuna löydettiin kopista mielipuoli...

OLIKO SE VÄÄRIN?

I.

Tästä tulee kauniita hautakiviä, kun se on noin tasaista ja hienon väristä... melkein sinervänharmaata...

-- Oo-jaa! Kyllä niiden alla maata kehtaa...

-- Mutta kovaa se on kuin jumalattoman sydän!

-- On sitä saatu kolkutella...

-- No, kunhan saadaan se keskeltä kahtia, niin kyllä me sitten sen herroja olemme.

-- Pianhan se nyt jo menee...

-- Jo räsähtelee...