Part 1

ROTKOISTA

Kirj.

Konrad Lehtimäki

Kuopiossa, Savon Kansan kirjapaino, 1921.

SISÄLLYS:

Marttyyrit Julma äiti Oliko se väärin? Kotitarkastus Tuomittu Murhaaja Taistelija Itsemurha

MARTTYYRIT

He kulkivat kuolemaan...

He kulkivat kädet selän taakse sidottuina, astuivat epätasaisesti eri jalkaa nopein, hermostunein askelin -- astuivat harmaana, kolkkona joukkona. Eräät tuijottivat eteensä tylsin, jähmettynein katsein kuin unissakävijät tai pelästyksen lamauttamat, toisten kasvoilla kuvastui synkkä epätoivo ja tuska; jotkut koettivat näyttää välinpitämättömiltä, pelottomilta, puristaen yhteen vapisevat huulensa ja eräs vilkuili yhtämittaa ympärilleen kuin aikoen paeta. Mutta muutamat astuivat pää pystyssä, ylpeinä ja uhmaavina, heidän kalpeat huulensa olivat lujasti yhteenpuristetut ja heidän silmistään salamoi tulinen, sammumaton viha... Useat vapisivat ja kaikki olivat kalpeita, sillä heidät oli juuri tuotu pimeistä, kosteista kopeista ja tiesivät heti kuolevansa -- ehkä myös vilusta, sillä aamu oli kylmä ja heillä oli yllään vaan ohuet, ruskeat sotilastakit, joista olkalaput oli revitty...

He kulkivat sotamiesten ympäröiminä -- sotamiesten, jotka näyttivät -- vaikka heillä olikin kädet vapaana ja kivärit olalla -- vielä kurjemmilta kuin vangit. Heidän joukossaan ei yksikään näyttänyt rauhalliselta. Kaikkialla näkyi kauhistuneita, kalpeita kasvoja, joiden silmät olivat kuin sammuneet, huulet vapisivat tuskasta ja otsilta valuivat hikipisarat. Toiset tuijottivat tylsällä hämmästyksellä tai välinpitämättömästi eteensä tai pälyilivät ympärilleen pelokkaina, arkoina ja luihuina kuin pahantekijät... Heidän liikkeensä olivat hermostuneita, eivätkä he astuneet tahdissa kuin sotilaat, vaan eri jalkaa, rivit epäjärjestyksessä niinkuin vangitutkin; mutta sitä ei heidän komentajansa nuori luutnantti näyttänyt huomaavan: hän käveli joukon sivulla velttona ja ryhdittömänä kuin juopunut ja hänen alaspainuneilla kuolonkalpeilla kasvoillaan kuvastui sellainen epätoivo kuin olisi häntä itseään kuletettu ammuttavaksi. Äkkiä kajahti laulu! Ensin värisivät äänet epävarmoina eikä tahtikaan ollut moitteeton, mutta pian yhtyivät siihen kaikki vangit, se paisui nopeasti kuin lähenevän pyörremyrskyn pauhina ja siinä kuvastui synkkä suru, viha ja uhka.

Ankarat viimat ne yllämme soivat, hirmua, kauhua haastavat ne, -- Sortoa syöksevät synkeät voimat kuolohon meitäkin vaativat he...

Upseeri vavahti kuin olisi häntä pistetty tikarilla ja pyöreistä, sinisistä silmistään kajasti jähmettynyt, hurja kauhistus... Hänen kasvonsa vääntyivät aivankuin jok'ainoa sana sattuisi nuolena häneen, hän olisi tahtonut paeta tuota laulua, joka vastustamattomana ukkosena vyöryi yli peilikirkkaan merenpinnan kaukaisille saarille, heräävään kaupunkiin, koko maailmaan. Mutta ukkosena vyöryi tyyneeseen aamuilmaan:

Kaatuu ken taistossa aattehen suuren sankarimaine sen säilyvi ain'. Voittojen hymniä laulettaessa kaikuvi huulilta miljoonain...

Laulajiin vaikutti laulu järkyttävällä voimalla. Nuo sanat tuntuivat kajahtavan kuin jäähyväisiksi heille entisyyden kaameasta pimeydestä ja riemukkaana tervehdyksenä tulevaisuudesta ja samalla olivat ne heidänkin jäähyväisensä. Se oli jotain niin oudon suuremmoista, että lähenevä kuolema ei enää pelottanut. He tunsivat uuden, tuntemattoman voiman valtaavan sielunsa ja ruumiinsa, karkoittaen kaiken väsymyksen, epätoivon ja kauhun. Heidän kalpeilla, kärsineillä kasvoillaan kuvastui ikäänkuin yliluonnollinen huumaava innostus kun he jäntevinä ja ryhdikkäinä marssivat kuin paraatissa ja vallankumouslaulun poljennot jymähtelivät raskaina kuin jättiläismoukarin iskut... Ja taas kajahti laulu!

Mutta saattajiin vaikutti se kuin tuomiopasuunan ääni! Kun laulu ensin alkoi, säpsähtivät he ja useat tahtoivat tukkia korvansa -- mutta eihän se sopinut. Siksi he pälyilivät toisiinsa rauhattomina, käänsivät kasvonsa pois vangeista, karistivat äänekkäästi kurkkujaan ja hengittivät raskaasti, läähättäen kuin sairaat -- aivankuin laulu uhkaisi musertaa, tukahduttaa heidät...

* * * * *

He saapuivat perille...

Kolmattakymmentä valmiiksi kaivettua hautaa ja jokaisen haudan ääressä pystytetty paalu -- valkoinen äsken-veistetty paalu...

Vapisevin, haparoivin käsin alkoivat sotamiehet sitoa vankeja paaluihin. He saivat tehdä sen vastusta kohtaamatta -- ainoastaan yksi kalpea, nälistyneen näköinen vanki, jonka kelmeissä kasvoissa kuvastui mieletön kauhu, alkoi vimmatusti riuhtoa ja huusi käheästi:

-- Mitä tämä on? Mitä... mitä te aijotte...? Murhaajat... mitä te teette...

Häneen tartuttiin äänettömästi ja ankarasti, tartuttiin armottomin, itsetiedottomin sormin -- jotka toimivat kuin koneet -- ja hänet sidottiin, vastaanponnisteluistaan huolimatta. Hänen sanansa näyttivät sattuvan piiskaniskujen lailla sotilaihin ja kun he eivät onnistuneet, hyökkäsivät he aivan kuin mielettöminä uhrinsa kimppuun tukkien hänen suutaan ja kuristaen, päästäkseen kuulemasta. Sitten pakenivat he hänen luotaan kuin henkensä edestä. Mutta vielä kauvan hoki hän kuin mielipuoli:

-- Mitä te teette? Murhaajat... mitä... mitä...? Eräs toinen mustatukkainen, harteva mies, jolla oli suuret, synkät, syvällepainuneet silmät ja matala, kolkko ääni, puhui sitojalleen tyynesti, ilman vihaa:

-- Hyvästi Vanjuha! Matrjonalle sano terveisiä... ja vanhuksille... ja pikku pojalleni -- jos joskus kotiin pääset... Kerro siellä... -- ääni muuttui yhä matalammaksi ja karkeammaksi ja vaikeni..

Toinen ei vastannut. Hän kumartui niin, että hänen otsansa painui sidotun rintaa vastaan ja hänen hartiansa alkoivat nytkähdellä nyyhkytyksistä...

Kun viimeisiä vielä sidottiin alkoi muuan vangeista nuori upseeripukuinen mies puhua. Hänen sorja, sidottu vartalonsa suoristui, kaunis pää kohoutui kuin uhmaten, kolahtaen paaluun; hänen mustain silmäinsä katse leimahti läpitunkevan terävänä ja pelottomana yli sotilasjoukon ja tuossa sointuvassa äänessä kajahti selittämätön yliluonnollinen voima ja innostus:

-- Ennenkuin kuolema iäksi sulkee suuni, tahdon sanoa pari sanaa teille jotka joudutte kantamaan Kainin merkkiä otsallanne. Minä en teiltä pyydä elämääni, en syytä enkä uhkaa, sillä te olette tahdottomia aseita sortajien kynsissä -- jotka nyt ovat voittajia. Mutta muistakaa viimeiset sanamme, viekää ne meiltä viime viestinä maailmalle, herroillenne: Tietäkööt, että vaikka he nyt murhaavat meidät, niin me emme kuole turhaan! Meidän veremme ja tuhansien marttyyrien viaton _veri huutaa maasta!_ Ja pian tulee päivä, jolloin sorretut nousevat miljoonapäisenä joukkona murskaten hirmuvallan. Silloin sortajat vapisevat sillä se on tilinteon päivä -- se on koston päivä! Meidät murhataan nyt -- _mutta vapautta he eivät voi murhata!_

Hän vaikeni ja paalurivistä kuului mielenliikutuksesta ja tuskasta värisevä ääni:

-- Muistakaa meitä... muistakaa...

Sen keskeytti komentosana ja sotilaat asettuivat pitkään riviin uhreja vastapäätä ja sitten paalurivillä alkoi kuin yhteisestä sopimuksesta laulu, heidän oma kuolonlaulunsa, niin musertavan raskaana ja synkän surullisena, ikäänkuin viime tervehdyksenä eloonjääviltä:

Te uhreina kaaduitte taistelohon...

Upseeri paljasti sapelinsa ja huudahti kauhusta vapisevalla äänellä:

Asentoon!

Kivärit kohosivat, ei sotilaiden tapaan vaan epätasaisesti; toiset hätäisellä kiireellä vapisevin käsin, toiset epäröiden tai hitaasti kuin kivärit olisivat olleet lyijystä...

Rämähti hätäinen rummunpärrytys ja yli laulun kuului vain vaivoin sama, määrättömän kauhistunut, katkonainen ääni:

-- Am-pu-kaa!

Kului silmänräpäys ja sitten tärisytti tyyntä aamuilmaa hajanainen, räiskyvä yhteislaukaus, niinkuin olisi revennyt taivas...

Vain kolme paaluihin sidottua retkahti nuorien varaan kuolleina; kuului korahduksia ja vaikerrusta, muutamat nytkähtelivät ja vääntelehtivät paaluissaan...

Mutta vielä kaikui laulu synkkänä, katkerana:

Mitä kärsitte laulu ei kertoa voi sen kaikuna kahleenne soivat...

Silmät tuijottavina, kasvot lumivalkeina huitasi upseeri sapelillaan tyhjää ilmaa ja läähätti:

-- Ampu-kaa!

-- Trrrr... trrrr! -- särähti taas hirvittävästi...

Vieläkin kaikui laulu, vaikka paljon heikommin ja värisevämmin:

Ne kertovat urhoist' mi uhmaten verimaljan pohjahan joivat...

Yhtäkkiä viilsi ilmaa pitkä, kauhistava naurunhohotus:

-- Hah-hah-hah-haa!

Kaikki jäykistyivät hetkeksi. Laulukin heikkeni ja kuoli. Upseeri pudotti sapelinsa ja tarttui molemmin käsin päähänsä -- aivankuin olisi pelännyt sen halkeavan: näky oli hänelle liian hirvittävä! Suuri osa sotilaita ei tahtonut tähdätä tovereitaan, vaan ampuivat mieluummin maahan. [Niin omituiselta ja järjettömältä kuin se tuntuukin, ampui suuri osa sotilaista mainitussa tilaisuudessa maahan.] Toiset tekivät sen kauhusta vapisevina -- ja kuulat olivat kivisestä maasta muodottomiksi litistyneinä ponnahtaneet uhreihin, raadellen heitä kauhealla tavalla:

Eräältä on litistynyt luoti repässyt toisen posken miltei kokonaan... poskiluu loistaa valkeana, lihariekaleet riippuvat verta vuotavina ja hänen puhkaistu silmänsä valuu ulos kuopastaan; toiselta on repeytynyt päänahka, leveänä virtana valuu veri kasvoille, tunkeutuu silmiin, soaisten hänet ja hän ähkyy raskaasti ja käheästi kuin tukehtuva. Eräällä on reikä otsassa, josta purskuaa punanen veri kuin ruiskusta... hänen suunsa on ammollaan, silmät ovat avonaiset ja liikkumattomat kuin kuolleella, vaikka hän luultavasti vielä elää... Toinen, jonka kurkku on lävistetty, korisee eläimellisesti ja tempoo mielettömästi paalussaan... Ja se, jonka ääni äsken soi rohkeana ja uhmaavana, riippuu hervottomasti nuorien varassa ja hänen painunut päänsä näyttää punaselta, muodottomalta möhkäleeltä... Häneltä, joka pyysi sotilaiden heitä muistamaan on miltei puoli päätä poissa ja aivot ovat verisenä puurona pärskähtäneet vierustoverin kasvoille... Tämä näyttää kaikista hirvittävämmältä, hänelläkin on jälellä vain yksi silmä, mutta se ei ole ihmisen silmän näköinen: kauhusta laajentuneena ja lasimaisena tuijottaa se suoraan uhkaavana, aavemaisena... Hänen verinen suunsa aukenee ja taas vihlasee ilmaa ontto, pitkäveteinen hullun nauru:

-- Hah-hah-haah! Hah-hah-haa!

Ikäänkuin häntä säestäen kuuluu paaluriviltä valituksia, kirouksia, voihketta ja ölinää, hammasten kiristystä ja kuolon korahduksia... Silvotut ruumiit vääntelehtivät suonenvedontapaisesti ja elävät tuijottavat ympärilleen hurjasti kuin hullut... Yht'äkkiä kuului värisevä ääni:

-- Veljet! Lopettakaa pian, pian... Kristuksen tähden...

Ja paaluilta kuului kaijun tavoin vaikeroivia, katkonaisia huutoja:

-- Lopettakaa... Kristuksen tähden... pian... pian...

Upseerin silmissä kiilui mielipuolisuus ja liidunvalkeana, hurjasti huitoen kirkasi hän keuhkojensa koko voimalla:

-- Ampukaa! Ampukaa! Ampuka-aa!

Sammunein silmin, vapisevina ja tuhkanharmaina kuin haamut kohottivat sotamiehet kiväärinsä, mutta mitään yhteislaukausta ei enää kuulunut -- vain pitkäveteistä, huumaavaa kiväärinräiskettä... ja niiden lomastakin kuului mielipuolen kamala naurunparahdus:

-- Hah-hah-hah... -- ja katkesi.

Vielä kerran värisytti tyyntä aamuilmaa pitkä, pelottava rätinä kiirien kaupunkiin aivankuin viimeisenä tervehdyksenä sankareista, marttyyrien kuolemasta -- ja nyt olivat he vihdoinkin vaiti. Muutamat vain vavahtivat tai jännittyivät omituisesti ja hervahtivat iäksi, siellä täällä puristuivat ja aukenivat koukkuiset sormet, kuin suuret kravunsakset... ja eräät veriset suut aukenivat ammolleen -- aivankuin olisivat vielä kerran, viimeisen kerran, tahtoneet ahmaista ihanaa ilmaa...

Ja mielipuoli upseeri, toisten samanlaisten, mielettömiltä näyttävien ihmisten ympäröimänä kirkui kimakasti:

-- Ampukaa! Ampukaa! Ampukaa!

Häntä ei enää toteltu...

* * * * *

Siteet katkaistiin ja ruumiit retkahtivat maahan kamalaksi, epämääräiseksi riviksi. Siinä, jossa äsken oli joukko eläviä, liikkuvia ja ajattelevia ihmisiä, siinä oli vain murskattuja pääkalloja, verisiä aivoja, puhkaistuja silmiä, lävistettyjä vatsoja ja verta, verta... Sitä vuoti vääristyneistä suista, sitä pursui puhkotuista otsista ja rinnoista, se värjäsi vaatteet ja valui hitaasti hiekkaan, hyytyen siihen tahmeaksi, tummaksi verimassaksi... Ja ilmassa oli veren, tuoreen ihmislihan ja sisälmyksien kirpeätä, inhottavaa löyhkää... Se kohosi vaaleana höyrynä ylöspäin...

* * * * *

Mutta taivaastansa katseli jumala -- ja elokuun yhdennentoista päivän aurinko nousi, kullaten kauniisti viereisen Viaporin jylhät muurit ja kirkon vihreän kupolin...

JULMA ÄITI

I.

-- Miksi te taas tulitte... Olenhan kieltänyt... Miksi te...? Menkää pois... menkää... minä pyydän...

Näin vaikeroi tyttö rukoilevalla, pelokkaalla äänellä, koettaen vetää peitettä paremmin päälleen, peittääkseen paljaita olkapäitään ja käsivarsiaan ja hänen katseensa harhaili kauhistuneena ympäri pientä, hämärää huonetta kuin apua etsien.

Mutta nuori mies puhui kuiskaten, puhui kauan ja hellästi, miten oli tyttöä ikävöinnyt ja kaivannut, miten oli valvonut kokonaisia öitä häntä ajatellessaan ja kuinka paljon oli kärsinyt tytön kylmyydestä. Hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä, jatkaen kiihkeästi:

-- Minä en voinut olla tulematta, sillä pidän sinusta niin paljon -- olen kauvan jo pitänyt... En voi elää ilman sinua!

Tyttö olisi tahtonut kiertää kätensä tuon jumaloidun pään ympäri, nojautua hänen rintaansa vastaan, hyväillä, suudella häntä... Hän olisi tahtonut huutaa, että hänkin rakastaa, rakastaa palavasti, koko nuoren sielunsa ja ruumiinsa hehkulla ja voimalla -- rakastaa enemmän kuin omaa henkeänsä! Mutta samassa hän muisti, että tuo mies oli ylioppilas, aatelismies ja hän -- hän oli vain palvelustyttö! Se tunkeutui mieleen kuin terävä jääpuikko ja täytti hänen sielunsa vihlovalla tuskalla ja epätoivolla. Hän loittoni miehestä ja äänellä, jossa värähteli katkeruus, hellyys ja rajaton suru, hän rukoili:

-- Menkää... menkää... Minä pyydän. Eihän...

Ääni katkesi ja hän purskahti rajuun itkuun, niin että hento ruumiinsa nytkähteli peitteen alla...

Mitä itket...? Älä... älä... -- lohdutteli mies hätääntyneenä ja hänenkin äänensä kuului särkyneeltä ja liikutetulta. -- Miksi itket? Rakastanhan sinua...

Mutta tyttö kääntyi suulleen, painoi kyynelistä kosteat kasvonsa tyynyyn ja katkonaisesti, nyyhkytyksien lomasta kuului katkerasti ja toivottomasti:

-- Te valehtelette. Te narraatte vain minua... Miksi te minusta pitäisitte... minähän en ole -- mikään... en mikään...

-- Kuinka sinä Irja _voit_ noin puhua? -- sanoi mies hellän moittivasti. -- Olenko sen ansainnut? Sinä olet ollut meillä kolme vuotta. Sano, olenko sinulle kertaakaan valehdellut, tai jotenkin pettänyt? Sano!

Ja kun tyttö ei vastannut, laski kätensä hänen hiuksilleen ja jatkoi lämpimästi:

-- Minä en tahdokaan tietää, mikä ja kuka sinä olet... rakastan vain sinua... Enkä eroa sinusta -- en! Menen naimisiin kanssasi...

-- Oi, puhutteko te totta...? tai...

-- Älä puhu noin! -- keskeytti tulisesti mies ja sulki suudelmalla tytön suun. -- Kutsut minua "te", aivankuin olisin sinulle vieras... ja kuitenkin olen sinua jo kauvan rakastanut... Miksi sellainen olet, sano? Vai etkö rakastakaan minua? Tyttö kääntyi häntä kohden, tarttui hänen käteensä ja hymyili kyyneltensä lävitse.

-- Rakastan... enemmän kuin mitään muuta maailmassa... Mutta...

-- Älä sano muuta! Se on kylliksi, että minua rakastat. Kuule, sinä pieni! -- et voi uskoa kuinka paljo sinusta pidän... en tahtoisi itsekään _niin_ paljon pitää... En voi sinusta koskaan erota, puhui mies hellällä, vakuuttavalla äänellä ja suuteli kiihkeästi tyttöä hiuksille, otsalle, huulille... Vastaukseksi painoi tyttö päänsä miehen rintaa vastaan ja itki... ilosta, onnesta tai hämäristä, surullisista aavistuksista -- sitä hän ei itsekään tiennyt, itki vain!

-- Miksi sinä itket, rakas? Sinä et saa itkeä, _et saa!_ Me olemme nyt onnellisia... unohdamme kaikki... koko maailman! Eikö niin?

-- Niin, -- hymyili tyttö onnellisena, vaikka vielä kyyneleet silmissä ja hyväili hellästi miehen korkeata otsaa ja mustaa silkinhienoa tukkaa. Mies tunsi kuin lämpimän virran virtaavan koko ruumiinsa läpi. Hän tempasi tytön rajusti syliinsä, suuteli kuumasti ja kuiskaili hiljaa ja kiihkeästi jotakin tytön korvaan...

Tyttö silmäsi häneen hämmästyneenä.

-- Ei... ei, -- hätäili hän. -- En voi... en uskalla. Jos vielä... mihin sitte joutuisin?

-- Oh, sinä pieni, -- lausui mies, hymyillen anteeksiantavasti kuin lapselle. -- Uskallammehan me. Eihän siitä mitään... kyllä minä ymmärrän. Ja olethan sinä nyt minun, _minun_... mehän rakastamme toisiamme!

-- Onko se sentään totta, että minua rakastat? Pelkään niin kovin, että... unohdat minut... Onhan sinulla parempia... -- soperteli tyttö tuskallisesti ja oli vähällä uudelleen ruveta itkemään.

Mutta mies huumasi hänet suuteloillaan ja hellyydellään, hän pani liikkeelle koko kaunopuheliaisuutensa, kuvatessaan rakkauttaan, kaipuutaan ja miten onnellisia he tulisivat olemaan! Tytön täytyy luottaa häneen, hän ei rakastakaan arvoa ja rikkautta, vaan juuri häntä, tyttöä, ja sentähden tytön täytyy tulla kokonaan hänen omakseen, heidän täytyy rakastaa toisiansa, nauttia onnesta...

Mutta tyttö ei vieläkään suostunut.

-- Niin! Minä ymmärrän -- sanoi mies synkästi ja surullisesti ja kääntyi poispäin. -- Sinä et rakasta minua... Sanot vain...

-- Voi, älä sano niin! Rakastan sinua niin, etten...

-- Jos sinä minua rakastaisit, niin sinä uskaltaisit olla minun omani kokonaan, luottaisit minuun -- puhui mies murheellisena ja lisäsi hetken kuluttua äänellä, jossa värähti katkeruus ja uhka:

-- Mutta minä en jaksa elää... en! Minä surmaan itseni -- niin, sen minä teen! Kun sinä kumminkaan et minua rakasta!

-- Älä... älä nyt ajattele noin... rakastan sinua niin paljon... niinkin -- jos tahdot... -- kuiskaili tyttö hätääntyneenä.

-- Puhutko ihan totta?

-- Puhun, -- värähti tuskin kuuluvasti tytön vapisevilta huulilta.

Silloin mies kiersi käsivartensa hänen hennon vartalonsa ympäri, puristi rajusti rintaansa vastaan, peitti hänen kaulansa, poskensa, suunsa, tulisilla suudelmilla ja niiden lomassa kuumasti kuiski:

-- Sinä rakas...! Kuinka sinä olet kaunis... Omani... rakkaani...

Tyttö ei puhunut enää mitään -- hän värisi pelosta, onnesta... odotuksesta...

II.

Asessorska seisahtui kyökinovelle, pyyhki hitaasti sievällä pitsinenäliinallaan kultasankaiset rillinsä kirkkaiksi, asetti ne varovasti hienopiirteiselle nenälleen ja sinkahutti niiden läpi teräsharmaista silmistään kylmän, tutkivan katseen Irjaan, joka seisoi hänen edessänsä alaspainunein päin, posket hehkuen pelosta ja häpeästä; hän arvasi mitä nyt oli tuleva. Asessorska tarkasteli häntä kauvan ja tutkivasti, kiireestä kantapäähän -- niinkuin olisi tahtonut musertaa tytön paljailla silmäyksillään ja sanoi viimein kylmästi ja arvokkaasti, pannen painon joka tavulle:

-- Onko se totta?

-- On, -- sopersi tuskin kuuluvasti Irja vapisevin huulin ja punastui vieläkin enemmän -- hän olisi sinä hetkenä tahtonut vaipua maan alle!

-- Ja julkeat sen vielä tunnustaa! -- huusi asessorska salamoivin silmin jakun tyttö ei mitään vastannut, käveli hän kiivaasti muutaman kerran edestakaisin lattialla siveellisen suuttumuksen vallassa ja jatkoi loukkaantuneena:

-- Ja _minun_ huoneessani ehkä? Se vielä puuttuisi! Sano, onko sellaista tapahtunut täällä?

-- On.

Asessorska jäi aivan sanattomaksi hämmästyksestä, nähdessään noin kamalaa siveettömyyttä; hän otti jostakin syystä rillit nenältään, alkoi hangata niitä uudestaan ja tirkisteli kaiken aikaa Irjaa, niinkuin olisi erikoisesti tahtonut nähdä, miltä noin siveetön ihminen näyttää paljaalla silmällä katsottuna! Kun hän sai rillit onnellisesti nenälleen, kysyi hän äänellä, jossa väreili ankaruus ja rajaton halveksiminen:

-- Kuka on se roikale? Äsch!

-- Ei hän roikale ole, -- kuului nöyrästi tytön väriseviltä huulilta.

Mutta se oli jo liikaa. Asessorska vallan kauhistui sellaista hävyttömyyttä! Vielä puolustaa! Ja unohtaen tykkänään äskeisen arvokkuutensa hän kiukkuisesti kiljasi:

-- Se on roikale! sanon minä! -- Kuka se on? Mikä on hänen nimensä?

-- Se on teidän poikanne... Arno nuoriherra... -- änkytti Irja pelästyneenä -- Hän rakastaa minua... menemme naimisiin... Antakaa anteeksi...

Asessorska jähmettyi hetkeksi, niinkuin Lotin vaimo muinoin, hän muuttui tuhkanharmaaksi raivosta ja olisi luultavasti saanut halvauksen, ellei Irja olisi tarjonut hänelle vettä. -- Kun hän oli nielaissut lasillisen vettä, sai hän uudestaan puhelahjansa takaisin ja raivosta vavisten kirkui kuin vimmattu:

-- Mi -- mitä! Mitä sinä sanot... uskallat sanoa! Sinä, lutka! Oletko vietellyt hänet, huora! Ulos täältä -- ja heti!

-- En minä vietellyt, -- sopersi arasti Irja ja purskahti itkuun.

-- Suus kiinni...! Minä näytän sinulle -- senkin narttu! Ulos!

Ja ettei Irja vain väärin ymmärtäisi näitä sanoja, läheni asessorska häntä uhkaavana, tulipunaisena kiukusta. Irja juoksi itkien ulos kyökistä.

Sillä tavalla joutui Irja pois paikastaan, asessori B:ltä, jossa hän oli ollut kolme vuotta palveluksessa. Koko ajan oli hän ollut asessorskan suosiossa rehellisyytensä, nöyryytensä -- ja erinomaisen ruuanlaittotaitonsa takia. Ja hänen siveyttään ja käytöstään vastaan ei kellään ollut mitään muistuttamista. Mutta nyt! Asessorska ei antanut hänen olla päivääkään enää toimessaan, kun sai tietää, että Irja oli raskaana. Sillä kun Irja samana päivänä (kun hän pois ajettiin) meni asessorskan luo ja itkien rukoili että saisi olla paikassaan ja kysyi mihin hän joutuu ilman mitään turvaa, oli asessorska vähällä raivostua niinkuin aamupäivälläkin, mutta voitti itsensä ja kylmän ylhäisesti huomautti, ettei hänellä ole tapana pitää palveluksessaan henkilöitä, joiden siveys on niin hataraa laatua ja vielä saattavat ikävyyksiä hänen perheelleen. Kun Irja nyyhkyttäen pyysi anteeksi ja koetti huomauttaa, ettei se ollut hänen syynsä, otti asessorska kukkaron taskustaan ja maksoi Irjalle 14 päivän palkan ja käski hänen niin pian kuin suinkin korjaamaan kapineensa ja poistumaan hänen talostaan, eikä koskaan enää hänen oveansa avaamaan!

Nyt alkoi Irjalle tukala aika. Hän yritti uudestaan palveluspaikkaan, mutta paikansaannista ei ollut puhettakaan, kun näkivät hänen tilansa. Muuhun työhön hän ei myöskään päässyt. Hänen pienet säästönsä kuluivat loppuun, hän oli huutavassa puutteessa ja kurjuudessa -- ja odotti synnytystä Mutta vielä kauheampia tuskia, kuin aineellinen kurjuus, tuotti hänelle se, että Arno oli hänet hyljännyt: lähtenyt ulkomaille, heti toisena päivänä, kun Irja oli pois ajettu, eikä hän nähnyt Arnoa enää kertaakaan, eikä saanut häneltä mitään tietoa. Hän rakasti Arnoa vielä, rakasti enemmän kuin ennen, kaipasi häntä sanomattomasti. Hän itki yökaudet, uskoi että Arno sentään auttaa häntä; hän ei voisi niin julmasti pettää! Ei voi löytyä niin suurta petosta maailmassa!

Mutta turhaan hän odotti. Hänen hätänsä ja kurjuutensa kasvoi yhä huutavammaksi. Ja kun hänellä ei ollut enää penniäkään rahaa, ei mitään pantattavaa, synnytti hän pojan erään pesumatamin luona esikaupungissa. Hän oli nälästä ja surusta niin heikontunut, että se oli viedä häneltä hengen -- monta päivää houraili hän elämän ja kuoleman välillä. Kaikesta huolimatta olisi hän kuollut nälkään, ellei matami olisi antanut ruokaa -- sillä vanhempia hänellä ei ollut, eikä muitakaan sellaisia, joiden puoleen olisi voinut kääntyä. Hän lupasi korvata matamille kaikki kun tulee terveeksi ja pääsee työhön.