Part 8

FRANS. Juo tämä viini! -- Mitä, epäröitkö? -- Tunnusta kohta, mitä olet heittänyt viiniin?

DANIEL. Jumala auta, mitä? -- Minä -- viiniin!

FRANS. Myrkkyä olet heittänyt viiniin! Etkö ole kalvas kuin lumi! Tunnusta, tunnusta! Kuka antoi sitä sinulle? Kreivi, kreivi sitä antoi sinulle, eikö totta?

DANIEL. Kreivi? Jeesus Maaria, kreivi ei ole antanut minulle mitään.

FRANS (tarttuu häneen kovasti). Minä kuristan sinua, että käyt siniseksi, sinä jääharmaa petturi! Et mitään? Ja mitä te sitten suhkailette keskenänne, hän ja sinä ja Amalia! Tunnusta suoraan! Mitä salaisuuksia, mitä salaisuuksia hän on uskonut sinulle?

DANIEL. Kaikkitietävä Jumala sen tietää. Ei hän ole uskonut minulle mitään salaisuuksia.

FRANS. Kiellätkö sen? Mitä juonia te olette punoneet, raivataksenne minut tieltä? Eikö totta: aiotte kuristaa minut nukkuessani? Leikata kurkkuni partaa ajettaessa? Tunnusta, tunnusta! -- Tai nukuttaa minut liemellä ikuiseen uneen? Tunnusta suoraan, minä tiedän kaikki!

DANIEL. Niin totta kuin Jumala minua hädässä auttakoon: sanani teille nyt ovat vain puhdasta, selvää totuutta.

FRANS. Tällä kertaa tahdon antaa sinulle anteeksi. Mutta eikös hän kuitenkin pistänyt rahaa käteesi? Pudistanut kättäsi lujemmin kuin on tapana, melkein niinkuin pudistetaan vanhan tuttavan kättä?

DANIEL. Ei koskaan, herrani!

FRANS. Eikö sanonut sinulle esimerkiksi, että hän tuntee jo sinut? Että oikeastaan sinun pitäisi tuntea hänet? Että kerran sinulta putoavat suomukset silmistä -- että -- mitä? Eikö hän koskaan ole sanonut sinulle sellaista?

DANIEL. Ei viittaustakaan.

FRANS. Että erinäiset seikat estivät häntä -- että täytyi usein naamioida itsensä, yllättääkseen vihollisensa -- että hän aikoo kostaa, aikoo kostaa mitä katkerimmin?

DANIEL. Ei sanaakaan siihen suuntaan.

FRANS. Mitä, ei mitään? Muistelehan tarkoin! -- Että hän on tuntenut vanhan herran tarkkaan, erittäin tarkkaan, -- että hän rakastaa häntä, rakastaa erikoisesti, -- rakastaa kuin hänen poikansa. --

DANIEL. Jonkun sellaisen sanan muistelen kuulleni hänen suustaan.

FRANS (kalpeana). Niinkö, niinkö todella? Miten, kerro toki! Hän sanoi olevansa veljeni?

DANIEL (säpsähtäen). Mitä, herrani? -- Ei, ei hän sitä sanonut. Mutta kun neiti käytti häntä pylvässalissa, jossa minä olin juuri pyyhkimässä pölyä taulujen kehyksistä, pysähtyi hän äkkiä herra-vainajan kuvan eteen, kuin salaman lyömänä. Armollinen neiti osoitti sitä ja sanoi: "erinomainen mies!" "Niin, harvinainen mies", vastasi hän, pyyhkien silmiään.

FRANS. Kuules, Daniel! Tiedäthän, että minä olen aina ollut sinulle hyvänsuopa herra, olen antanut sinulle ravintoa ja vaatetta ja heikommalla iälläsi säästänyt sinua raskaista töistä --

DANIEL. Isä Jumala palkitkoon teitä siitä! Ja minä olen teitä aina palvellut rehellisesti.

FRANS. Sitä aioin juuri sanoa. Et ole eläessäsi vielä sanonut minua vastaan, sillä sinä tiedät kyllin hyvin, että olet velvollinen tottelemaan minua kaikessa, mihin minä käsken sinua.

DANIEL. Koko sydämestäni kaikessa, ellei se sodi Jumalaa ja omaatuntoani vastaan.

FRANS. Lorua, lorua! Etkö häpeä? Vanha mies ja uskoo joulusatuja! Mene, Daniel, se oli tuhma ajatus. Minähän olen herra. Minua Jumala ja omatunto rankaisevat, jos on olemassa Jumalaa ja omaatuntoa.

DANIEL (lyö kätensä yhteen). Armias taivas!

FRANS. Kuuliaisuutesi nimessä! Ymmärrätkö myös sen sanan? Kuuliaisuutesi nimessä minä käsken: huomenna ei kreivi enää saa käydä elävitten joukossa.

DANIEL. Pyhä Jumala, auta! Minkä tähden!

FRANS. Sokean kuuliaisuutesi nimessä! Ja sinä vastaat minun käskyni toteutumisesta.

DANIEL. Minä? Pyhä Jumalanäiti, auta! Minä? Mitä pahaa minä vanha mies sitten olen tehnyt?

FRANS. Tässä ei ole aikaa arvella kauan, sinun kohtalosi pysyy minun kädessäni. Tahdotko nääntyä elämäsi loppuun syvimmässä tyrmässäni, missä nälkä pakoittaa sinut kaluamaan omia luitasi ja polttava jano särpimään jälleen oman vetesi? Vai tahdotko mieluummin syödä leipäsi rauhassa ja pitää lepoa vanhoilla päivilläsi?

DANIEL. Mitä, herra, rauhaa ja lepoa vanhoilla päivillä -- murhamiehenä?

FRANS. Vastaa kysymykseeni!

DANIEL. Harmaat hapseni, harmaat hapseni!

FRANS. Tahdotko vai et?

DANIEL. En! -- Jumala minua armahtakoon!

FRANS (aikoen mennä). Hyvä, siihen sinä saatkin turvautua.

(DANIEL pidättää häntä ja lankee polvilleen hänen eteensä.)

DANIEL. Laupeutta, herra, laupeutta!

FRANS. Tahdotko vai et?

DANIEL. Armollinen herra, täytän tänään yksikahdeksatta vuotta, ja olen kunnioittanut isää ja äitiä, enkä tietääkseni eläessäni tehnyt kenellekään vääryyttä äyrin vertaa, ja olen uskossani riippunut vilpittömästi ja horjumatta, ja olen palvellut Teidän talossanne neljäviidettä vuotta, ja odotan nyt rauhallisena autuasta loppua. Ah, herra (syleilee kiihkeästi hänen polviaan), ja te riistäisitte minulta ainoan lohtuni kuolemassa niin että omantunnon kyy kuristaisi minun viimeisen rukoukseni, että minun pitäisi vaipua ikuiseen uneen hirviönä Jumalan ja ihmisten edessä. Ei, ei, rakas, paras, rakas armollinen herrani, sitä te ette tahdo, sitä te ette voi tahtoa yksikahdeksatta-vuotiaalta mieheltä.

FRANS. Tahdotko vai et? Mitä tuosta porusta?

DANIEL. Tästä lähtien tahdon palvella teitä vielä hartaammin, tahdon kuluttaa kuivettuneita jäseniäni palveluksessanne kuin päivätyöläinen, tahdon nousta aikaisemmin, tahdon myöhemmin mennä levolle, -- ah, ja tahdon muistaa teitä ilta- ja aamurukouksissani, ja Jumala ei hylkää vanhan miehen rukousta.

FRANS. Kuuliaisuus on parempi kuin uhri. Oletko koskaan kuullut pyövelin kursailleen, kun hänen piti panna tuomio täytäntöön?

DANIEL. Ah, niinpä kyllä! Mutta surmata viaton --

FRANS. Olenko minä velvollinen tekemään sinulle tiliä? Saako kirves kysyä pyöveliltä, miksi sinne eikä tuonne? -- Mutta katsos, kuinka pitkämielinen minä olen -- minä tarjoan sinulle palkintoa siitä, mihin kuuliaisuudenlupauksesi sinut velvoittaa.

DANIEL. Mutta tehdessäni kuuliaisuudenlupauksen minä toivoin saavani pysyä kristittynä.

FRANS. Ei vastaväitteitä! Kuules, minä annan sinulle miettimisaikaa vielä kokonaisen päivän. Harkitse vielä asiaa. Onnea ja onnettomuutta -- kuuletko, ymmärrätkö? Korkeinta onnea ja surkeinta onnettomuutta! Minä teen ihmeitä keksiäkseni kidutuksia.

DANIEL (hiukan mietittyään). Minä teen sen, huomenna minä teen sen. (Pois.)

FRANS. Kiusaus on kova, ja tuo ei näy syntyneen uskonsa marttyyriksi --. Olkoon siis onneksenne, herra kreivi! Todennäköisesti saatte huomenillalla nauttia kuolinehtoollisenne! -- Kaikki riippuu vain siitä, mitä asiasta ajattelee, ja narri se on, joka ajattelee vastoin etuaan. Isän, joka on ehkä juonut pullon viiniä liikaa, tapaa himo, -- ja tuloksena on ihmissikiö, ja ihmissikiötä varmasti ajateltiin viimeksi koko Herkuleen-työn aikana. Nytpä sattuu minutkin tapaamaan himo -- ja siitä muudan ihminen heittää henkensä, ja varmaan on tässä enemmän järkeä ja tarkoitusta kuin tuossa hänen syntymässään oli --. Eikö useimpien ihmisten olemassaolo riipu pääasiallisesti jonkun heinäkuunpäivän lämpimyydestä, tai jonkun vuodeliinan viehättävästä näöstä, tai jonkun nukkuvan keittiösulottaren vaakasuorasta asennosta, tai sammutetusta kynttilästä? -- Jos ihmisen syntymä on eläimellisen oikun, sattuman työtä, kuka silloin joutuisi syntymisensä kieltämisen takia ajattelemaan jotakin suuriarvoista? Kirottu olkoon imettäjiemme ja hoitajiemme typeryys, jotka turmelevat mielikuvituksemme hirveillä jutuilla ja painavat pehmeihin aivoihimme julmia kuvia rangaistusten täytäntöönpanosta, niin että kylmät kauhun väreet puistattavat vielä miehenäkin jäseniämme vastustamattomasti, kuristavat päättävimmän rohkeutemme, lyövät heräävän järkemme pimeän taikauskon kahleisiin --. _Murha!_ -- sen sanan ympäri ikäänkuin lepattaa koko helvetin raivotar-parvi -- luonto unohti luoda vielä miehen lisää -- napanuora on jäänyt sitomatta -- isältä on hääyönä ruumis liukunut käsistä -- ja koko varjoleikki on loppunut. Siinä oli jotakin ja siitä ei tullut mitään --. Eikö se merkitse samaa kuin: siinä ei ollut mitään eikä siitä tullut mitään, ja tyhjästä ei sanaa vaihdeta enää --. Ihminen syntyy liejusta, ja mataa hetken aikaa liejussa, ja lisää liejua, ja raukeaa jälleen liejuksi, kunnes hän vihdoin tarttuu ilkeänä tahrana poikansapojanpojan kengänpohjiin. Se on laulun loppu -- ihmisen kutsumuksen liejuinen kiertokulku, ja siis -- onnellista matkaa, herra veli! Joku pernatautinen leininkalvama siveysintoilija häätäköön ominetuntoineen ryppyisiä ämmiä pois porttoloista ja piinatkoon vanhoja koronkiskojia kuolinvuoteella, -- minä en kallista hänelle koskaan korvaani.

(Poistuu.)

KOLMAS KOHTAUS.

Toinen huone linnassa. Rosvo MOOR toiselta puolen, DANIEL toiselta.

MOOR (nopeasti). Missä neiti on?

DANIEL. Armollinen herra! Sallikaa miespolon pyytää teiltä jotakin!

MOOR. Se on sinulle sallittu. Mitä tahdot?

DANIEL. En paljoa ja kaikki, niin vähän ja sentään niin paljon -- sallikaa minun suudella kättänne!

MOOR. Sitä et saa, hyvä vanhus (syleilee häntä), jota minä haluaisin nimittää isäkseni.

DANIEL. Kätenne, kätenne, minä pyydän!

MOOR. Et saa.

DANIEL. Minun täytyy! (Tarttuu siihen, katsahtaa sitä ja lankeaa polvilleen hänen eteensä.) Rakas, hyvä Kaarle!

MOOR (säikähtää, tyyntyy, vieraasti). Ystävä, mitä sanot? En ymmärrä sinua.

DANIEL. Niin, kieltäkää vain, tekeytykää vain toiseksi! Hyvä, hyvä! Te olette aina paras, verraton nuori herrani. -- Rakas Jumala! että minulla vanhalla miehellä oli vielä iloa -- minä hölmö, etten teitä kohta --. Oh herra Jumala! Niin olette siis tosiaankin palannut, ja vanha herra on nurmen alla, ja olettepa jälleen --. Mikä sokea aasi minä olinkaan (lyöden otsaansa), etten teitä ensi vilaukselta --. Voi hyväseni! Kukas sitä olisi uneksinutkaan! -- Ja mitä minä rukoilin kyynelin. -- Jeesus Kristus! Tässähän hän taas seisoo vanhassa tuvassa ilmielävänä!

MOOR. Mitä puhetta tuo on? Oletteko herännyt kuumetaudista, vai tahdotteko näytellä ilveilyä kanssani?

DANIEL. Huh sentään, huh sentään! Ei ole kaunista noin puijata vanhaa palvelijaa --. Nämä arvet! Hee, muistatteko vielä -- suuri Jumala, mihin hätään minut saatoitte silloin, -- minä olen aina rakastanut teitä niin, mitä sydäntuskaa te silloin saatoittekaan tuottaa minulle -- te istuitte sylissäni, muistatteko vielä -- tuolla pyöreässä tuvassa -- eikö niin, pulu? Olette varmaan sen unhoittanut -- kuten käenkin, jota niin halukkaasti kuuntelitte -- ajatelkaahan, käki on siruina, paiskattu mäsäksi -- vanha Sanna sen oli murskannut lakaistessaan huonetta, -- niinpä niin, ja silloin te istuitte sylissäni ja huusitte "heppaa", ja minä juoksin noutamaan heppaa --. Herra Jeesus, miksi minun vanhan aasin pitikin juosta pois? -- Ja kyllä minun selkäpiitäni viilsivät kylmät ja kuumat väreet, kun kuulin parkunan tuolta eteisestä, juoksen sisään, ja siellä veri valuu virtana ja te maassa pitkällänne, te olitte -- pyhä Jumalan äiti! Oli kerrassaan niinkuin sangollinen jäistä vettä olisi valunut niskaani -- mutta niinhän käy, kun ei molemmin silmin vartioi lasta. Suuri Jumala, jos olisi sattunut silmään, -- sattui kuitenkin oikeaan käteen. "Ei ilmoikänäni", sanoin minä, "saa lapsi minulta käsiinsä veistä tai saksia tai muuta teräkalua, sanoin, olivat onneksi herra ja rouva matkoilla, -- jaa jaa, tämä on minulle varoituksena iäksi päiväksi", sanoin, -- Herra Jee, Herra Jee, minä olisin voinut joutua paikastani pois, olisin, Herra Jumala sen teille antakoon anteeksi, jumalaton lapsi -- mutta Jumalan kiitos, se parani onnellisesti, jättäen vain ruman arven.

MOOR. En käsitä sanaakaan kaikesta puheestasi.

DANIEL. Eikö vain, eikö vain, eikö sekin ollut aikaa? Kuinka monta sokerileipää ja korppua ja mantelileivosta olenkaan pistänyt suuhunne, olen aina pitänyt teistä enimmän, ja muistatteko vielä, mitä sanoitte minulle tuolla tallissa, kun minä nostin teidät vanhan herran raudikon selkään ja annoin teidän ratsastaa suuren niityn ympäri? "Daniel, Daniel, annahan kun minä kasvan tästä suureksi mieheksi, niin sinä tulet sitten minulle pehtoriksi ja ajelet minun kanssani." "Tulen, tulen", sanoin minä ja nauroin, -- "jos Jumala lahjoittaa ikää ja terveyttä ja te ette häpeä vanhaa miestä", sanoin, "niin minä pyydän teitä luovuttamaan minulle tuolta kylästä pikku talon, joka on jo hyvän aikaa seisonut tyhjillään, ja sinne minä varustaisin kellariini parikymmentä nassakkaa viiniä ja pitäisin viinitupaa vanhoilla päivilläni." -- Niin, naurakaa, naurakaa vain! Eikö niin, nuori herra, sen olette jo kerrassaan unohtanut? Vanhaa miestä ei haluta tuntea, silloin tekeydytään niin vieraaksi, niin korkeaksi, -- oh, mutta tehän olette minun hyvä nuoriherrani -- hiemasen kyllä ollut huikentelevainen, -- älkää pahastuko minuun! -- Niinkuin nuori veri useimmiten on -- lopultahan kyllä kaikki voi sentään korjaantua.

MOOR (lankeaa hänen kaulaansa). Niin, Daniel, en tahdo enää salata asiaa. Olen holhokkisi Kaarle, kadonnut Kaarle! Mitä Amaliani tekee?

DANIEL (puhkee itkemään). Että minä vanha rahjus saan kokea vielä tämän ilon, ja herra vainaa itki turhaan! -- Jo, jo on aikanne, valkopää, hauraat luut, painukaa ilolla hautaan! Herrani ja mestarini elää, minun silmäni ovat nähneet hänet!

MOOR. Ja hän tahtoo pitää lupauksensa -- ota tämä, kunnon harmaapää, raudikon sijasta! (Työntää hänelle kouraan raskaan kukkaron.) En ole unhoittanut vanhaa miestä.

DANIEL. Mitä, mitä teette! Aivan liiaksi! Te olette erehtynyt!

MOOR. Enpä ole, Daniel! (Daniel aikoo langeta polvilleen.) Nouse, sano minulle, mitä Amaliani tekee?

DANIEL. Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! Oo Herra Jee! -- Amalianne, oh, hän ei kestä sitä, hän kuolee ilosta.

MOOR (kiivasti). Hän ei ole minua unhoittanut!

DANIEL. Unhoittanut? Mitä te taas turhia! Unhoittanut teidät? Olisittepa ollut täällä, olisittepa ollut näkemässä, miltä hän näytti kun tuli sanoma teidän kuolemastanne, jota armollinen herra levitytti -.

MOOR. Mitä sanot? Veljeni --

DANIEL. Niin, veljenne, armollinen herra, veljenne -- kerron siitä teille toisella kertaa enemmän, kun aika sallii --, ja kuinka kauniisti neiti torjui hänet, kun hän teki neidille jok'ikinen Jumalan päivä tarjouksiaan ja tahtoi tehdä hänet armolliseksi rouvaksi. Oh, minun täytyy, täytyy lähteä sanomaan hänelle, viemään hänelle uutista! (Aikoo mennä.)

MOOR. Seis, seis! Hänen ei tarvitse sitä tietää, ei kenenkään tarvitse sitä tietää, ei veljenikään --

DANIEL. Veljenne? Ei, ei kuolemakseni, hän ei saa sitä tietää! Hän nyt ei ainakaan! -- Ellei hän tiedä jo enemmän kuin mitä saisi tietää --. Oo, minä sanon teille, kyllä niitä on pahoja ihmisiä, pahoja veljiä, pahoja herroja -- mutta vaikka minä saisin kaikki herrani kullan, en haluaisi olla paha palvelija -- Armollinen herra pitää teitä kuolleena.

MOOR. Hm, mitä siinä muriset?

DANIEL (hiljempään). Ja kun sitä vielä osaa herätäkin niin äkkiarvaamatta kuolleista -- Teidän veljenne oli herra vainaan ainoa perillinen --

MOOR. Vanhus! Mitä mutiset hampaittesi välitse, ikäänkuin kielelläsi pyörisi hirmusalaisuus, joka arkailee tulemasta esiin, vaikka sen pitäisi tulla? Puhu selvemmin!

DANIEL. Mutta minä tahdon ennemmin kaluta vanhoja luitani nälissäni, ennemmin juoda janooni oman veteni, kuin ansaita murhateolla ylellisen hyvinvoinnin. (Poistuu nopeasti.)

MOOR (hypähtäen, kolkon hiljaisuuden jälkeen). Petosta, petosta! Kuin salama lyö läpi sieluni! _Konnanjuonia!_ Taivas ja helvetti! Et sinä, isä! _Konnanjuonia! Murhaajaksi, rosvoksi_ konnanjuonien takia! Hän on tahrannut minua! Väärentänyt, salannut kirjeeni, -- muka sydän rakkautta täynnä -- oh, minä mieletön narri -- "hänen isänsydämensä rakkautta täynnä" -- oh, konnuutta, konnuutta! Olisi riittänyt minun puoleltani polvillenilankeaminen, kyynel olisi riittänyt, -- oh minä kirottu, kirottu, kirottu hullu! (Rynnäten päin seinää.) Olisin voinut olla onnellinen -- oh veijaria, veijaria! Kavaltanut minulta konnuudella elämäni onnen! (Juoksee raivona edestakaisin.) Murhaajaksi, rosvoksi konnanjuonien takia! -- Hän ei muka kantanut edes kaunaa, ei muka pahaa ajatusta sydämessään -- Oh, paholainen, käsittämätön, vaaniva, alhainen ilkiö!

KOSINSKY tulee.

KOSINSKY. No päällikkö, mitä viivyt? Mitä nyt? Näytät aikovan jäädä tänne kauemmaksikin aikaa?

MOOR. Pois, satuloi hevoset! Meidän täytyy vielä ennen auringonlaskua ehtiä rajan taa!

KOSINSKY. Lasket leikkiä.

MOOR (käskevästi). Nopeaan, nopeaan! Älä enää vitkaile, jätä kaikki! Ja älköön kenenkään silmä huomatko sinua! (Kosinsky poistuu.)

Minä pakenen näistä huoneista. Vähinkin viivyttely voisi nostattaa minut raivoon, ja hän on isäni poika --. Veli, veli, sinä olet saattanut minut maailman kurjimmaksi, minä en ole sinua koskaan loukannut, et ole menetellyt veljen lailla --. Korjaa rauhassa tihutyösi sato, minun läsnäoloni älköön kauemmin katkeroittako nautintoasi -- mutta totisesti, et menetellyt veljen lailla! Pimeys peittäköön iäksi tekosi, ja kuolema älköön sitä paljastako!

KOSINSKY (palaa).

KOSINSKY. Hevoset ovat satuloidut; voitte nousta ratsaille milloin tahdotte.

MOOR. Ahdistaja, ahdistaja, mihin niin hätä! Enkö saa enää nähdä Amaliaa?

KOSINSKY. Riisun jälleen oitis satulat, jos niin tahdotte. Tehän käskitte minun kiiruhtamaan päätäpahkaa.

MOOR Vielä kerran, vielä jäähyväiset! Minun täytyy juoda pohjaan tämän autuuden myrkkymalja, ja sitten --. Seis, Kosinsky, vielä kymmenen minuuttia -- tuolla linnanpihan takalistolla -- ja sitten me kiidätämme sieltä!

NELJÄS KOHTAUS.

Puutarhassa.

AMALIA. Itket, Amalia? -- Ja millä äänellä, millä äänellä hän sen lausui -- minusta oli kuin luonto nuorentuisi -- se ääni herätti lemmen nautitut keväimet! Satakieli helkkyi kuten muinen, kukat tuoksuivat kuin muinen -- ja minä lepäsin riemun huumaamana hänen rinnallaan. Ah, vilpillinen, uskoton sydän? Kuinka tahdot kaunistella väärää valaasi! Ei, ei, pois sielustani, sinä pettävä kuva! En ole rikkonut valaani, sinä ainokainen. Pois sielustani, te vaanivat, jumalattomat toiveet! Sydämessä, missä Kaarle hallitsee, ei kukaan muu mies maan päällä saa sijaa --. Mutta miksi, sieluni, aina niin, niin vasten tahtoani tämän vieraan puoleen? Eikö hän kietoudu niin lujasti yhteen ainokaiseni kuvan kanssa? Eikö hän ole ainokaiseni ikuinen saattaja? -- "Sinä itket, Amalia?" -- Ah, minä pakenen häntä! -- Pakenen! -- Älköön silmäni koskaan nähkö tätä vierasta!

Rosvo MOOR avaa puutarhan portin.

Amalia (säpsähtää). Kuule, kuule! Eikö portti narissut! (Huomaa Kaarlen ja hypähtää ylös.) Hän -- minne? Mitä? Ovatko jalkani juuttuneet maahan, etten voi paeta --. Älä hylkää minua, taivaan Jumala! Ei, sinä et saa riistää minulta Kaarleani! Sielussani ei ole tilaa kahdelle jumaluudelle, ja minä olen kuolevainen neito! (Ottaa esiin Kaarlen kuvan.) Sinä Kaarleni, ole suojelushenkeni tätä vierasta, tätä lemmen häiritsijää vastaan! Katse sinuun, sinuun, vääjäämättä, -- ei yhtään jumalatonta silmäystä häneen! (Istuutuu mykkänä -- silmä lujasti kuvaan kiintyneenä.)

MOOR. Kas, armollinen neiti? Ja suruissaan? Ja kyynel kuvalle putoomassa! (Amalia ei vastaa.) -- Ja ken on tuo onnellinen, joka saa enkelin silmät välkkymään? Saanko minäkin nähdä sitä jumaloitua --. (Koettaa nähdä kuvaa.)

AMALIA. Ei, kyllä, ei!

MOOR (perääntyen). Haa, ja ansaitseeko hän tuota jumalointia, ansaitseeko hän!

AMALIA. Kunpa olisitte tuntenut hänet!

MOOR. Olisin kadehtinut häntä.

AMALIA. Ihaillut, tahdotte sanoa.

MOOR. Haa!

AMALIA. Oi, te olisitte häntä niin rakastanut, -- niin paljon, niin paljon oli hänen kasvoissaan, -- hänen silmissään, -- hänen äänensä sävyssä, mikä niin muistuttaa teitä, mitä niin rakastan --

MOOR (katsoo maahan).

AMALIA. Tuossa, missä te nyt seisotte, hän seisoi tuhannet kerrat -- ja hänen vierellään se, joka hänen vierellään unhoitti maan ja taivaan --, täältä hänen katseensa kulkeutui ympärillä kukoistavaan maisemaan, -- se näytti tuntevan tuon suuren, kiitollisen katseen ja kaunistuvan oman mestarikuvansa mieltymyksestä, -- täällä hän sai ylevällä soitollaan ilmojen laulajat vaikenemaan, -- täällä tästä pensaasta hän poimi ruusuja, ja poimi ruusuja minulle, -- täällä, täällä hän lepäsi rinnallani, huulet hehkuen minun huuliani vasten, ja kukat kuolivat mielellään rakastavain askelten alla --.

MOOR. Häntä ei enää ole olemassa?

AMALIA. Hän purjehtii raivokkaalla merellä -- Amalian rakkaus purjehtii hänen mukanaan, -- hän vaeltaa tiettömiä hiekka-aavoja, -- Amalian rakkaus saa polttavan hiekan hänen edessään viheriöimään ja villiviidat kukkimaan, -- päivä paahtaa hänen paljastettua päätään, Pohjolan lumi kiristää hänen anturoitaan, myrskyrakeet pieksevät hänen ohimoitaan, ja Amalian rakkaus tuudittaa häntä myrskyn soidessa --. Meriä ja vuoria ja ilmojen ääriä rakastavain välillä, -- mutta sielut riistäytyvät tomuvankiloistaan ja tapaavat toisensa rakkauden luvatussa maassa --. Te näytätte surulliselta, herra kreivi?

MOOR. Rakkauden sanat herättävät minunkin rakkauteni.

AMALIA (kalveten). Mitä? Te rakastatte toista? -- Voi, mitä olen sanonut?

MOOR Hän luuli minun kuolleen ja pysyi uskollisena kuolleeksi-luullulle. Hän kuuli jälleen minun elävän, ja hän uhrasi minulle pyhimyskruununsa. Hän tietää minun harhaavan erämaissa ja nääntyvän kurjuudessa, ja hänen rakkautensa kiitää läpi erämaitten ja kurjuuden minua etsien. Hänenkin nimensä on Amalia, kuten teidän, armollinen neiti.

AMALIA. Kuinka kadehdinkaan teidän Amaliaanne!

MOOR Oh, hän on onneton tyttö, hänen rakkautensa on kiintynyt kadotuksen omaan, eikä -- sitä palkita ajassa eikä iäisyydessä!

AMALIA. Ei, taivaassa se saa palkkansa! Eikö sanota, että on olemassa parempi maailma, missä murheelliset iloitsevat ja rakastavat tapaavat toisensa?

MOOR Niin, maailma, missä verhot putoavat alas ja rakkaus tapaa rakkauden kauhistavana. -- Ikuisuus on sen nimi --. Amaliani on onneton tyttö.

AMALIA. Onneton, vaikka te rakastatte?

MOOR. Onneton, koska hän rakastaa minua! Entä jos minä olisin murhamies? Entä jos teidän rakastettunne, neiti, voisi jokaisesta suudelmasta kertoa teille surmatyön? Voi Amaliaani! Hän on onneton neito!

AMALIA (hypähtäen iloisesti ylös). Ah, kuinka onnellinen tyttö olen! Minun ainokaiseni on säde Jumalasta, ja Jumala on armo ja laupeus? Hän ei voisi nähdä kärpäsenkään kärsivän --. Hänen sielunsa on yhtä kaukana verisistä ajatuksista kuin keskipäivä on sydänyöstä.

MOOR (vetäytyy nopeasti erään pensaan taa, tuijottaa seutua).

AMALIA (laulaa, säestäen luutulla).

Lähdet, Hektor, -- vaan jos kuolemaasi? Monta miestä Akilles jo kaasi jälkimainehiksi Patrokloon. Kuka ohjaa poikas peitsenkäyttöön, kuka jumalien tahdon täyttöön, jos sä kohta vaivut Kokythoon?

MOOR (ottaa vaieten luutun ja laulaa).

Kallehin, tuo tuimin peitsistäni! Verileikkiin -- tie on edessäni --.

(Heittää pois luutun ja pakenee.)

VIIDES KOHTAUS.

Likeinen metsä. Yö. Keskustassa vanha rappeutunut linna. ROSVOJOUKKO lepäämässä maassa.

ROSVOT (laulavat).

Rietas rosvoelämämme meille huvitust' on vain. Hirteen huomenn' ennätämme, tänään päiv' on riemukkain.

Vapaata elämä on tää, ei käy se orjantyöksi. Öin metsä meitä viihdyttää, työhetkemme on myrskysää, saa meillä päivä yöksi. Merkurius se meist' on mies, meit' ajallaan ain auttaa ties.

Tänään mielimme pappeja tervehtää, tilanvouteja lihavia taas huomenna tutkia; muusta jää osaks Herran huolehtia.

Ja punaneste tulinen työn jälkeen jälleen maistuu, se uusii voiman, miehuuden, me veljeks saamme jokaisen, ken helvetissä paistuu.

Isien kauhu kuolon-omain ja parku äitein kodittomain ja tyrske kurjain tytärten -- kuin soitto meille suloinen!

Ah, kuollessaan kun he värisevät, kuin vasikat märkinä ynisevät, -- sitä nähdä silmämme himoitsee ja ne äänet korvaamme hyväilee.

Ja Tuoni huoleti tulla saa, kun ahtaiksi käy ajat! Me sonnustaumme, kiillottain koreiksi kenkärajat, vilua vastaan tulijuomaa naukun kulauttain, hip hei, ja sitten palkan saantiin, niinkuin siivin vain.

SCHWEIZER. Tulee yö eikä päällikkö ole vielä täällä!

RAZMANN. Vaikka lupasi kahdeksan lyönnillä olla luonamme.