Part 7

MOOR. Niinkö luulet. -- Olisi siis ainakin yksi hikipisara maailmassa palkittu. Yksi? -- Mutta yöllä voi sataa rakeita ja hävittää kaikki.

SCHWARZ. Se on hyvin mahdollista. Kaikki voi tuhoutua, vaikka aivan leikkuun edellä.

MOOR. Sitähän minä sanon. Kaikki hävitetään. Miksi ihmiselle onnistuisi se, mikä hänellä on yhteistä muurahaisen kanssa, kun kerran sekin joutuu häpeään, mikä tekee hänet jumalien kaltaiseksi? Vai tässäkö on hänen tarkoituksensa raja?

SCHWARZ. En tunne sitä.

MOOR. Hyvin sanoit ja vielä paremmin olet tehnyt, kun et ole koskaan pyytänyt tulla tuntemaan sitä. -- Veikko, -- minä olen nähnyt ihmiset, heidän mehiläishuolensa ja jätesuunnitelmansa, heidän jumalaikeensa ja hiirennäpertelynsä, kumman kilpajuoksun onnesta: yksi luottaa ratsunsa vauhtiin, -- toinen aasinsa vainuun, -- kolmas omiin jalkoihinsa. Nämä elämän kirjavat arpajaiset, joissa niin moni panee alttiiksi viattomuutensa -- ja taivaansa -- osuakseen saamaan voittoarvan, -- ja tyhjiä ovat kaikki hänen nostamansa, -- voittoarpaa ei loppujen lopuksi olekaan; siinä on näytelmä, veikko, joka saa vedet silmiin, vaikka se kutittaakin pallean nauruun.

SCHWARZ. Kuinka ihana on tuolla auringonlasku.

MOOR (vaipuneena katselemaan sitä). Niin kuolee jalo sankari! -- Jumaloitavana!

GRIMM. Näytät syvästi liikutetulta.

MOOR. Kun olin vielä poikanen, oli mieliajatukseni elää kuin se, kuolla kuin se -- (Salatulla tuskalla.) Se oli poikasen ajatus!

GRIMM. Toivon niin.

MOOR (painaa hatun silmilleen). Oli aika -- Jättäkää minut yksin, kumppanit!

SCHWARZ. Moor, Moor, mitä hittoa? -- Aivan väri muuttuu hänen kasvoillaan!

GRIMM. Piru vieköön, mikä hänen on? Voiko hän pahoin?

MOOR. Oli aika, jolloin en voinut nukkua, jos olin unhoittanut iltarukoukseni --.

GRIMM. Oletko hullu? Annatko poikavuottesi muiston mestaroida itseäsi?

MOOR (laskee päänsä Grimmin rinnalle). Veikko, veikko!

GRIMM. Mitä -- älähän ole lapsi, pyydän --

MOOR. Kunpa, kunpa olisin lapsi jälleen.

GRIMM. Hyi, hyi!

SCHWARZ. Reipastu! Katsos tätä muhkeata maisemaa, tätä viehättävää iltaa.

MOOR. Niin, ystävät, tämä maailma on niin kaunis.

SCHWARZ. No se oli oikein sanottu.

MOOR. Tämä maa niin ihana.

GRIMM. Aivan niin, aivan niin -- tuota puhetta minä haluan kuulla.

MOOR (vaipuen jälleen alas). Ja minä kamala tässä kauniissa maailmassa -- ja minä hirviö tämän ihanan maan päällä.

GRIMM. Oh, oh!

MOOR. Viattomuuteni, viattomuuteni! -- Katsokaas, kaikki ovat rientäneet ulkoilmaan, paistattamaan päivää kevään rauhallisessa säteilyssä -- miksi minä yksin saan imeä helvetin tuskaa taivaan iloista? -- Miten kaikki on niin autuasta, miten rauhan henki niin lähentää kaikki toisiinsa! -- Koko maailma _yksi_ perhe ja yksi isä tuolla ylhäällä --. Ei _minun_ isäni -- Minä vain hyljätty, minä vain karkoitettu puhtaiden riveistä, -- minun osanani ei lapsen lempeätä nimeä -- ei koskaan armaan kaipaavaa katsetta, -- ei koskaan sydänystävän syleilyä. (Vetäytyen hurjasti taapäin.) Murhamiesten ympäröimänä -- kyykäärmeitten kähistessä ympärillä -- paheeseen sidottuna rautakahlein, hoippuen kadotuksen hautaan, tukena paheen murtuvainen ruoko -- keskellä onnellista, kukkivaa maailmaa parkuva armonanoja.

SCHWARZ (muille). Kummallista! En ole koskaan nähnyt häntä tuollaisena.

MOOR (kaihomielin). Kunpa saisin palata äitini kohtuun! Kunpa saisin syntyä kerjäläiseksi! -- Ei, taivas, en tahtoisi enempää kuin saada olla yksi näistä päiväpalkkalaisista! -- Oh, minä haluaisin uuvuttaa itseni niin että veri tiukkuisi ohimoistani -- ostaakseni työlläni yhden ainoan päivällislevon, yhden ainoan kyynelen onnen.

GRIMM (muille). Kärsivällisyyttä vain! Puuska jo laantuu.

MOOR. Oli aika, jolloin ne vierivät minulta niin mieluisasti -- Oo, rauhan päivät! -- Sinä isäni linna, te vihreät, unelmoivat laaksot? Oi te lapsuuteni kaikki autuaat hetket, ettekö koskaan palaa, ettekö enää koskaan viillytä polttavaa rintaani ihanalla huminallanne? -- Murehdi kanssani, luonto! -- Ne eivät koskaan palaa, eivät koskaan ihanalla huminallaan viillytä polttavaa rintaani. -- Poissa, poissa ainaisesti!

SCHWEIZER (tuo vettä hatussaan).

SCHWEIZER. Juo, päällikkö, -- tässä on vettä kylliksi ja raitista kuin jää.

SCHWARZ. Olethan veressä -- mitä olet tehnyt?

SCHWEIZER. Heh, joutavia! Olihan se kyllä viedä minulta kaksi jalkaa ja kaulan. Luikuessani joen hietatörmää valahti hiekka vakona altani ja minä kymmenen reiniläistä jalkaa alaspäin, -- sinkoon pitkäkseni, ja kun juuri saan jälleen kaikki viisi aistiani toimimaan, tapaan somerosta -- mitä kirkkainta vettä. No tähänpä se hyppy päättyikin, tuumin, tämäkös maistuu päällikölle.

MOOR (antaa hänelle takaisin hatun ja pyyhkii hänen kasvojaan). Muutoin ei näy niitä arpia, joita böömiläiset ratsumiehet ovat piirrelleet otsaasi. -- Vesi oli hyvää, Schweizer, -- nämä arvet kaunistavat sinua.

SCHWEIZER. Pah, niille on kyllä vielä tilaa, vaikka kolmellekymmenelle.

MOOR. Niin, pojat, se oli kuuma ehtoopäivä, ja vain yksi mies meni -- Roller-ystävä sai kauniin kuoleman. Hänen tomunsa ylle asetettaisiin marmoripatsas, ellei hän olisi kaatunut minun asiani puolesta. Pitäkää se osa hyvänänne! (Pyyhkäisee silmiään.) Kuinka monta vihollista jäikään tanterelle?

SCHWEIZER. Satakuusikymmentä husaaria, yhdeksänkymmentäkolme rakuunaa, nelisenkymmentä jääkäriä, -- kolmesataa kaikkiaan.

MOOR. Kolmesataa yhdestä! -- Jokaisella teistä on oikeuksia tähän päähän. (Paljastaa päänsä.) Näin nostan tikarini: niin totta kuin sieluni elää, -- _en aio teitä koskaan jättää_.

SCHWEIZER. Älä vanno! Et tiedä, etkö vielä tule onnelliseksi ja kadu.

MOOR. _Roller-ystävän luiden nimessä: en aio teitä koskaan jättää_.

KOSINSKY tulee.

KOSINSKY (itsekseen). Näillä seuduin sanoivat minun tapaavan hänet --. He hei, mitäs naamoja nuo ovat? Olisivatko, -- entä jos nämä -- ovat, ne ne ovat! -- Puhuttelenpa heitä.

SCHWARZ. Huomatkaa! Kuka tulee!

KOSINSKY. Hyvät herrat, suokaa anteeksi! En tiedä, olenko kulkenut oikein vai eksyksiin.

MOOR. Ja keitä me olisimme, jos te olisitte tullut oikeaan?

KOSINSKY. Miehiä!

SCHWEIZER. Lienemmeköhän niiksi myös osoittautuneet, päällikkö?

KOSINSKY. Minä etsin miehiä, jotka katsovat kuolemaa päin kasvoja ja leikittelevät vaaralla kuin kesytetyllä käärmeellä, pitävät vapautta suuremmassa arvossa kuin kunniaa ja elämää, joiden pelkkä nimi elähdyttää köyhiä ja sorretuita, mutta säikäyttää pelottomimpia ja saa sortovaltiaat kalpenemaan.

SCHWEIZER (Moorille). Tuo poika miellyttää minua. -- Kuules, ystävä, olet löytänyt etsimäsi.

KOSINSKY. Niinpä luulen, ja toivon teidät pian veljikseni. -- Voitte siis ohjata minut oikean mieheni luo, sillä etsin päällikköänne, suurta Moorin kreiviä.

SCHWEIZER (puristaa lämpimästi hänen kättään). Rakas nuorukainen, me sinuttelemme toisiamme.

MOOR (lähestyen). Tunnetteko päällikönkin?

KOSINSKY. Sinä se olet -- kuka näkisi tuon ilmeesi ja etsisi toista miestä. (Katsoo häntä pitkään.) Olen aina toivonut näkeväni miehen, jonka katse tuhosi, hänen istuessaan Kartaagon raunioilla -- nyt en enää toivo.

SCHWEIZER. Helkkarin poika!

MOOR. Ja mikä tuo teidät luokseni?

KOSINSKY. Oi päällikkö, ylen julma kohtaloni! Olen kärsinyt haaksirikon tämän maailman raivoavalla merellä, minun on täytynyt nähdä elämäntoiveitteni murtuvan maahan, ja minulle ei jäänyt jäljelle muuta kuin kalvava muisto niiden häviöstä, joka olisi vienyt järkeni, ellen olisi koettanut sitä tukahduttaa toimimalla toiseen suuntaan.

MOOR. Taas yksi syyttäjä taivasta vastaan? -- Eteenpäin vain.

KOSINSKY. Rupesin soturiksi. Sittenkin huono onni vainosi minua --, läksin merimiehenä Itä-Intiaan, laivani ajautui karille. Ei muuta kuin epäonnistuneita yrityksiä! Vihdoin kuulen kaikkialla puhuttavan sinun töistäsi, _murhapoltoistasi_, kuten niitä nimitettiin, ja matkustin tänne kolmekymmentä penikulmaa lujasti päätettyäni tulla palvelukseesi, jos tahdot suostua tarjoumukseeni --. Pyydän, kunnioitettava päällikkö, älä kiellä sitä minulta!

SCHWEIZER (hypähtäen). Kas niin, kas niin! Nyt on ystävä Roller korvattu tuhannesti! Kelpo aseveli joukkoomme!

MOOR. Kuinka, Kosinsky? Tiedätkö myös, että olet kevytmielinen poika, ja otat suuren elämänaskeleesi keikkuen kuin harkitsematon tyttö. Täällä et joudakaan palloa heittämään tai keilakuulia työntelemään, kuten kuvittelet.

KOSINSKY. Tiedän, mitä aiot sanoa. Olen neljänkolmatta-vuotias, mutta olen nähnyt kalpojen välkkyvän ja kuullut kuulain vinkunaa korvissani.

MOOR. Niinkö, nuori herra? -- Ja oletko opetellut miekankäyttöä vain pistääksesi matkustajaparan maahan yhden taalerin takia tai työntääksesi aseesi takaapäin naisen ruumiiseen? Mene, mene! Olet karannut imettäjäsi luota, kun hän uhkasi sinua piiskoilla.

SCHWEIZER. Mitä lempoa, päällikkö, mitä ajattelet? Aiotko häätää tiehensä tämän Herkuleen? Eikö hän näytä vallan sellaiselta, kuin tahtoisi hän ajaa Saksin marskin kapustalla Ganges-virran taa.

MOOR. Kun et onnistu tyhjäntoimittajana, niin siksikö tulet nyt ja haluat päästä konnaksi, salamurhaajaksi? -- Murha, -- ymmärrätkö myös sen sanan, poika? Kyllä kai olet voinut mennä rauhallisena levolle, taitettuasi unikoita; mutta kun on murha tunnollasi --

KOSINSKY. Tahdon vastata jokaisesta murhasta, minkä sinä käsket minun tehdä.

MOOR. Mitä, oletko niin viisas? Rohkenetko yrittää kietoa miehen imarteluilla? Mistä tiedät etten minä näe pahoja unia tai etten kalpene kuolinvuoteella? Minkä verran olet jo tehnyt sellaista, joka on saanut sinut ajattelemaan edesvastuuta?

KOSINSKY. Tosin hyvin vähän vielä; mutta kuitenkin tämän matkan luoksesi, jalo kreivi.

MOOR. Onko kotiopettajasi toimittanut käsiisi Robinin tarinan -- sellaiset varomattomat hulttiot olisi kytkettävä kaleereihin, -- ja sekö kiihoitti lapsellista mielikuvitustasi ja tartutti sinuun järjettömän halun kasvaa suureksi mieheksi? Kutittaako mieltäsi maine ja kunnia? Tahdotko murhapoltoilla ostaa kuolemattomuuden? Käsitä toki, kunnianhimoinen nuorukainen: murhapolttajille ei laakeri kasva. Rosvon voittoa ei kruunata -- paitsi kirouksella, vaaralla, kuolemalla, häpeällä --. Näetkö tuonkin mestauspaikan tuolla kukkulalla?

SPIEGELBERG (käyden ärtyisenä edestakaisin). Äh kuinka tuhmaa, kuinka inhoittavaa, kuinka hävyttömän tuhmaa! Tuo ei ole oikea menettelytapa! Minä tein toisin.

KOSINSKY. Mitä se pelkäisi, joka ei pelkää kuolemaa?

MOOR. Oivaa, verratonta! Oletpa käynyt kiltisti koulusi, olet erinomaisesti oppinut ulkoa Senecasi. -- Mutta, rakas ystävä, sellaisilla mietelmillä et tyydytä kärsivää luontoa, niillä et koskaan tylsytä tuskan okaa. -- Mieti selvään, poikani! (Tarttuu häntä käteen.) Ajattelehan, että minä neuvon sinua isänä, -- opi ensin tietämään kuilun syvyys, ennenkuin hyppäät sinne! Jos tiedät voivasi vielä tavoitella yhtäkään iloa maailmassa -- voisi tulla sinulle heräämisen hetkiä -- ja silloin saattaisi olla liian myöhäistä. Täällä ikäänkuin astut ulos ihmisyyden piiristä -- joko sinun täytyy olla korkeampi ihminen, tai sitten olet piru --. Vielä kerran, poikani, jos sinulle vielä jostakin toisaalta pilkehtii toivon säenkään, niin hylkää tämä hirmuliitto, johon yhtyy vain epätoivo, jollei sitä ole perustanut joku korkeampi viisaus --. Voi pettyä --, usko minua, voi pitää hengen voimana sitä, mikä lopultakin on sentään vain epätoivoa --. Usko minua, _minua_, ja palaa pois täältä nopeasti!

KOSINSKY. Ei, en pakene enää! Jos pyyntöni eivät liikuta sinua, niin kuule onnettomuuteni tarina. Sitten sinä itse painat tikarin käteeni, ja itse --. Asettukaa maahan piiriin ja kuunnelkaa tarkoin minua.

MOOR. Tahdon kuulla tarinasi.

KOSINSKY. Tietäkää siis, että minä olen böömiläinen aatelismies ja minut teki isäni varhainen kuolema melkoisen ritaritilan herraksi. Seutu oli paratiisillinen, -- sillä siinä asui eräs enkeli, -- eräs tyttö, jota kaunistivat kaikki kukkivan nuoruuden sulot ja joka oli puhdas kuin aamun valo. Mutta mitäs minä tätä teille! Se kaikuu ohi korvienne -- te ette ole koskaan rakastaneet, teitä ei ole koskaan rakastettu --.

SCHWEIZER. Hiljaa, hiljaa, päällikkömme käy tulipunaiseksi.

MOOR. Lakkaa! Tahdon kuulla sen toiste, -- huomenna -- vasta, kun olen nähnyt verta.

KOSINSKY. Verta, verta -- kuulehan edelleen! Sanon sinulle: verta saat sielusi kukkuralleen. -- Hän oli porvarissyntyä, saksalaistyttö, -- mutta hänen katsantonsa sulatti pois aateliset ennakkoluulot. Aralla kainoudella otti hän vastaan vihkisormuksen minun kädestäni, ja ylihuomenna piti minun viemän Amaliani alttarin ääreen.

MOOR (hypähtää äkisti pystyyn).

KOSINSKY. Keskeltä minua vartovan autuuden hurmiota, kihlajaisvalmistusten kiireistä -- minut kutsutaan pikalähetin kautta hoviin. Läksin. Minulle näytettiin kirjeitä, jotka minä muka olin kirjoittanut, ja jotka olivat sisällöltään kapinallisia. Punastuin sitä kataluutta -- minulta riistettiin miekkani, minut heitettiin tyrmään, minä menin sekaisin.

SCHWEIZER. Ja sillävälin --? Edelleen vain! Haistan jo paistinkäryn.

KOSINSKY. Siellä minä viruin kuukauden päivät enkä päässyt selville asemastani. Huolehdin Amaliani takia, jolla varmaan minun tähteni oli joka hetki kuoleman tuskat kestettävänä. Vihdoin ilmestyi hovin ensimäinen ministeri, onnitteli minua viattomuuteni ilmitulon johdosta hunajaisin sanoin, luki minulle vapautuskirjelmän ja antoi minulle takaisin miekkani. Nyt riemuiten linnaani, kiitäen Amaliani syliin, -- hän oli kadonnut. Keskiyöllä hänet oli viety, mihin, ei tietty Sen jälkeen ei häntä oltu nähty. -- Kuin salama kävi läpi sieluni, kiidin kaupunkiin, tutkin asiaa hovissa -- kaikki silmät keihästyivät minuun, kukaan ei ollut ymmärtävinään --. Vihdoin keksin hänet erään salaisen ristikon läpi palatsissa, -- hän heitti minulle kirjelipun.

SCHWEIZER. Enkö sitä sanonut!

KOSINSKY. Helvetti, kuolema ja paholainen! Siitä se selvisi: hänen oli annettu valita -- joko oli minun kuoltava tai hänen antauduttava ruhtinaan rakastajattareksi. Taistellen kunnian ja rakkauden välillä hän teki päätöksensä jälkimäistä totellen -- ja (nauraa) minä olin pelastettu.

SCHWEIZER. Mitä sinä teit?

KOSINSKY. Siinä minä seisoin kuin tuhannen salaman lyömänä. -- Verta! se oli ensimäinen ajatukseni, ja viimeinen: verta! Suu vaahdossa minä juoksen kotia, valitsen itselleni kolmikärkisen miekan, ja sitten täyttä päätä ministerin taloon; sillä hän vain -- vain hän oli ollut helvetin parittajana. Minut oli varmaan huomattu kadulta; sillä kun tulin perille, oli kaikki ovet suljettu. Etsin, kyselen; vastattiin hänen lähteneen ruhtinaan luo. Riennän suoraa tietä sinne; hänestä ei oltu mitään tietävinään. Minä palaan, murran ovet, löydän hänet, aion juuri --, silloin ryntää viisi kuusi palvelijaa kätköistään esiin ja riistää minulta miekan.

SCHWEIZER (polkee jalkaa). Ja hän ei saanut osaansa ja sinä läksit tyhjin toimin tiehesi?

KOSINSKY. Minut vangittiin, asetettiin syytteeseen, tutkittiin kiduttavasti, inhoittavasti -- huomatkaas, _erikoisesta suosiosta_ ajettiin minut maanpakoon, tilukseni lankesivat hyvityksenä ministerille, Amaliani on yhä tiikerin kynsissä, huokailee ja suree itsensä kuoliaaksi, sillävälin kun kostonhimoni täytyy paastota ja taipua mielivallan ikeeseen.

SCHWEIZER (nousee, hioen miekkaansa). Siinä on vettä myllyymme, päällikkö! Siellä on jotakin poltettavaa!

MOOR (joka siihen saakka on kiihkeän liikutuksen vallassa astellut edestakaisin, hypähtää äkkiä, rosvoille). Minun täytyy heidät nähdä --. Ylös! Valmistautukaa! Sinä jäät joukkoon, Kosinsky! Kootkaa oitis kapineenne!

ROSVOT. Mitä? Minne?

MOOR. Minne? Kuka kysyy: minne? (Kiivaasti Schweizerille.) Petturi, sinä tahdot pidättää minua? Mutta autuuteni nimessä --!

SCHWEIZER. Minä petturi? -- Mene vaikka helvettiin, minä seuran sinua!

MOOR (lankeaa hänen kaulaansa). Paras veli, sinä seuraat minua --. Se naisparka itkee, suree itsensä kuoliaaksi. Ylös, nopeaan! Kaikki! Frankkiin! Kahdeksassa päivässä meidän täytyy ehtiä sinne. (Menevät.)

NELJÄS NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Maaseutua Moorin linnan lähettyvillä. Rosvo MOOR. KOSINSKY (kaukana).

MOOR. Mene edeltä ja ilmoita minut. Muistat kai vielä kaikki, mitä sinun on puhuttava?

KOSINSKY. Te olette kreivi von Brand, tulette Mecklenburgista, minä olen ratsupalvelijanne --. Älkää huolehtiko, kyllä minä osani näyttelen, jääkää hyvästi! (Pois.)

MOOR. Tervehdin sinua, isänmaa! (Suutelee maata.) Isänmaan taivas, isänmaan aurinko! Ja niityt ja kukkulat ja virrat ja metsät! Tervehdin sydämestäni teitä kaikkia, kaikkia! -- Kuinka raikkaana humiseekaan tuuli kotoisilta vuorilta, kuinka virtaakaan tuoksua ja riemua sieltä alas pakolaispoloa vastaan! -- Autuuden, runon maailma! Pysähdy, Moor! Jalkasi astelee pyhäkössä.

(Tulee lähemmäs.) Katsos, pääskynpesiäkin linnanpihassa, -- katsos puutarhaporttia ja tuota aidannurkkausta, missä usein kuuntelit kutsulintua ja pidit iloa sen kanssa --. Ja tuolla alhaalla niittylaakso, missä Aleksanteri-sankarina johdit makedonialaisiasi Arbelan otteluun, ja sen äärellä ruohoinen kukkula, jolta heitit alas persialaisen satraapin -- ja voittoisa lippusi hulmusi korkealla! (Hymyilee.) Poika-ajan kultaiset kevätvuodet heräävät jälleen kurjan miehen mielessä, -- silloin olit niin onnellinen, olit niin kokonainen, niin varjoton oli ilosi, -- ja nyt -- katso pilvilinnojesi raunioita! Täällä sinun piti kerran asteleman, suurena, ylväänä, ylistettynä miehenä, -- täällä elämän uudelleen poikaikäsi Amalian kukoistavissa lapsissa, -- täällä, täällä kansasi epäjumalana -- mutta paha vihollisesi ei suonut sitä sinulle. (Ryntää ylös.) Miksi olen tullut tänne! Jotta minun kävisi kuin vangin, jonka kalisevat rautakäädyt hälyyttävät hereille vapausunelmista? -- Ei, minä palaan kurjuuteeni! -- Vanki oli unohtanut valon; mutta vapausunelma kiiti hänen ylitseen kuin yön salama, joka jättää jälkeensä vielä pilkkoisemman pimeän. -- Jääkää hyvästi, isänmaan laaksot! Näitte kerran Kaarle-pojan, ja Kaarle oli onnellinen poika, -- nyt näitte miehen, ja häntä kalvoi epätoivo.

(Kaartaa nopeasti näyttämön kauimmaiseen kulmaan, missä seisahtuu äkkiä, katsellen alakuloisesti linnaan päin.)

Häntä näkemättä, katseenkaan yltämättä häneen? -- Ja vain yksi muuri oli minun ja Amalian välillä --. Ei, minun täytyy nähdä hänet -- ja nähdä isä, -- vaikka musertuisin! (Kääntyy.) Isä, isä, poikasi lähestyy, -- pois silmistäni, musta, höyryävä veri, pois surman ontto, hurja, pälyilevä katse! Vain tänä hetkenä päästä minut vapaaksi! Amalia, -- isä, poikasi lähestyy! -- (Käy nopeasti linnaa kohti.) Kiduta minua kun päivä herää, älä erkane minusta kun yö tulee, -- kiduta minua kauhein unin, mutta tätä ainoata nautintoani älä myrkytä! (Pysähtyy portille.) Mikä minun on, mitä tämä on, Moor? Ole mies! -- Kuolonkammoa -- hirmuaavistus -- --. (Astuu sisään.)

TOINEN KOHTAUS.

Pylväskäytävä linnassa. Rosvo MOOR, AMALIA (tulevat esiin).

AMALIA. Ja uskaltaisitteko sanoa, mikä näistä tauluista on hänen kuvansa?

MOOR. Oh, aivan varmasti. Hänen kuvansa eli aina mielessäni. (Käyden taulun luota toisen luo.) _Tämä_ se ei ole.

AMALIA. Oikeassa olette. -- Hän oli kreivillisen suvun kantaisä ja sai aateluuden Barbarossalta, jonka edestä hän taisteli merirosvoja vastaan.

MOOR (yhä taulujen ääressä). _Tämäkään_ se ei ole, -- eikä tuo, -- ei myöskään tuo, -- se ei ole niitten joukossa.

AMALIA. Miten, katsokaahan paremmin! Minä luulin teidän tuntevan hänet --.

MOOR. Isääni en tunne paremmin! Häneltä puuttuu suun ympäriltä lempeä piirre, mikä hänet eroitti tuhansista -- hän se ei ole.

AMALIA. Olen hämmästynyt. Kuinka? Ette ole kahdeksaantoista vuoteen nähnyt, ja vielä --

MOOR (nopeasti, lehahtaen punaiseksi). _Tämä_ on hän! (Seisoo kuin ukon lyömänä.)

AMALIA. Erinomainen mies!

MOOR (syventyneenä katsomaan kuvaa). Isä, isä! Suo minulle anteeksi! -- Niin, harvinainen mies! -- (Pyyhkii silmiään.) Jumalainen mies!

AMALIA. Näytte olevan hyvin liikutettu hänestä.

MOOR. Oh, erinomainen mies, -- ja hänkö on poissa!

AMALIA. Poissa, kuten parhaat ilomme katoavat. (Tarttuen lempeästi häntä käteen.) Rakas herra kreivi, ei mikään autuus ehdi kypsyyteensä taivaan alla.

MOOR. Aivan totta, aivan totta -- ja oletteko te jo saavuttanut tämän surullisen kokemuksen? Te ette voi olla kolmeakolmattakaan vuotta vanha.

AMALIA. Ja olen sen kuitenkin saavuttanut. Kaikki elää jälleen surullisesti kuollakseen. Me pyrimme, me voitamme, vain tuskallisesti jälleen menettääksemme.

MOOR. Te olette jo jotakin menettänyt.

AMALIA. En mitään. Kaikki. En mitään. -- Menkäämme eteenpäin, herra kreivi!

MOOR. Niin nopeaan? Kenen kuva tuo oikealla oleva on? Minusta sen piirteet näyttävät onnettomilta.

AMALIA. Tämä vasemmanpuolinen kuva on kreivin poika, todellinen herra --. Tulkaa, tulkaa!

MOOR. Entä tämä oikeanpuolinen kuva?

AMALIA. Ettekö halua lähteä puutarhaan?

MOOR. Entä tämä oikeanpuolinen kuva? -- Sinä itket, Amalia?

AMALIA (poistuu nopeasti).

MOOR. Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua! -- Koko hänen olentonsa alkoi kuohua -- kyynelet vuosivat hänen poskilleen, paljastaen hänen salaisuutensa. Hän rakastaa minua! -- Kurja, tämänkö sinä ansaitsit häneltä! Enkö seiso tässä kuin tuomittu mestauspölkyn edessä? Tuollako sohvalla minä vaivuin autuuteen hänen syleilyssään? Nämäkö ovat isäni salit? (Isänsä näkemisen järkyttämänä.) Sinä, sinä -- silmäsi tulilieskat -- kirous, kirous, tuomio! -- Missä olen? Yö silmissäni -- Jumalan hirmuja --. Minä, minä olen tappanut hänet. (Juoksee pois.)

FRANS VON MOOR (syvissä ajatuksissa). Pois tuo kuva, pois, pelkuri raukka! Mitä epäröit ja kenen takia? Eikö minun ole ollut niinä harvoina tunteina, joina kreivi on astellut näissä huoneissa, kuin hiipisi helvetin urkkija minun kintereilläni --. Minun pitäisi tuntea hänet! Hänen rajuissa, ahavoittuneissa kasvoissaan on jotakin sellaista suurta ja tuttua, joka säpsähyttää minua --. Ei Amaliakaan ole välinpitämätön hänestä. Eikö hän kiedo miestä hiutuvan janoavilla katseillaan, joita hän muuten niin saidasti kieltää kaikelta maailmalta? Enkö huomannut häneltä varastautuvan pari kyyneltä viiniin, jonka kreivi selkäni takana nieli niin kiihkeästi kuin olisi aikonut ahmaista sisäänsä lasinkin? Kyllä sen näin peilistä, näin sen näine silmineni! Hohoi, Frans, katso eteesi, siinä takana piilee jokin tuhoa synnyttävä hirmu!

(Seisoo tutkien Kaarlen kuvan edessä.)

Hänen pitkä hanhenkaulansa -- hänen mustat, tulta tuiskivat silmänsä, hm, hm! -- Hänen synkät, riippuvat, tuuheat kulmakarvansa! (Vaipuen äkkiä kokoon.) Ilkkuva helvetti! Sinäkö kiidätät mieleeni sen aavistuksen? Hän on Kaarle! Niin, nyt alkavat silmissäni kaikki piirteet jälleen elää. -- Hän se on, naamiostaan huolimatta! Hän se on, kirous ja kuolema!

(Kiihkeänä astellen edestakaisin.)

Senkö takia olen riistänyt öiltäni levon, -- senkö takia kalliot raivannut tieltä ja rotkot täyttänyt, -- olenko sen takia noussut kaikkia ihmisyyden vaistoja vastaan, että lopultakin tämä huitukka maankiertäjä keinottelee läpi viekkaimmasta satimestani -- Hiljaa, vain hiljaa, jäljellä on vielä vain leikkityö --. Olenhan minä tähänkin saakka kaahlonut korviani myöten kuolemansynneissä, niin että olisi mieletöntä uida takaisin, kun ranta on jo jäänyt niin kauas --. Paluuta ei enää voi ajatella -- itse armo joutuisi kerjuusauvan varaan ja iäinen _laupeus_ tekisi vararikon, jos se tahtoisi hyvittää kaikki minun velkani --. Eteenpäin siis kuin mies --. (Kilistää kelloa.) Kootkoon hän itsensä isänsä hengen luo ja tulkoon! Vainajia minä pilkkaan. -- Daniel, hoi, Daniel! -- Mitä nyt, hänetkin ne ovat jo yllyttäneet minua vastaan! Hän näyttää niin salaperäiseltä.

DANIEL tulee.

DANIEL. Mitä käskette, herrani?

FRANS. En mitään. Mene ja täytä tämä viinilasi, mutta nopeaan! (Daniel menee.) Varro, vanhus, sinut minä saalistan, minä isken sinuun silmäni niin tiukasti, että satutettu omatuntosi kalpenee naamiosi takana! -- Hän on kuoleva! Hutilus se on, joka saattaa työnsä vain puoliväliin ja menee sitten tiehensä ja töllistelee joutilaana, mitä siitä sitten tulee.

DANIEL tuo viinin.

FRANS. Pane se tänne! Katso minua lujasti silmiin! Miten polvesi tutisevat, miten sinä vapiset! Tunnusta, vanhus, mitä olet tehnyt?

DANIEL. En mitään, armollinen herra, elävän Jumalan ja sieluparkani nimessä!