Part 6

MOOR (yksin, kiihkeästi käyden edestakaisin). Älä kuule heitä, taivaallinen kostaja! -- Mitä minä siihen voin? Mitä sinä siihen voit, että ruttosi, nälänhätäsi, tulvasi tuhoavat vanhurskaan samalla kuin heittiönkin? Kuka voi kieltää tulta riehahtamasta siunattuun satoonkin, kun sen pitäisi hävittää vain herhiläispesät? -- Häpeä lastenmurhaajille, naistenmurhaajille, sairastenmurhaajille! Miten minua painaa tämä teko! Se on myrkyttänyt minun kauneimmat yritykseni. -- Tässä seisoo häpeillen ja pilkkaa kärsien taivaan alla poikanen, joka julkesi ottaa leikitelläkseen Jupiterin nuijalla, ja hosui maahan kääpiöitä, vaikka tahtoi ruhtoa jättiläisiä --. Mene! mene! et sinä ole mies hoitelemaan korkeimman oikeuden kostomiekkaa, sinä sorruit ensi otteeseen --. Näin minä luovun röyhkeästä aikeesta, lähden, lymyän johonkin maan rotkoon, jossa päivä kaihtaa katsomasta häpeääni. (Aikoo paeta.)

ROSVOJA (kiiruusti). Pidä varasi, päällikkö! Kummittelee! Böömiläisiä ratsuparvia vilahtelee metsässä -- se helvetin sinisäärys on varmaan heille kielinyt --.

TOISIA ROSVOJA. Päällikkö, päällikkö! Ovat vainunneet jälkemme -- yltympärinsä niitä liikehtii tuhatmääriä ketjuna metsän sydämyksiä kohti.

YHÄ UUSIA ROSVOJA. Voi, voi, meidät on vangittu, meidät teloitetaan, meidät hakataan paloiksi. Tuhansia husaareja, rakuunoita ja jääkäreitä saartaa kukkulaa, miehitettyään kaikki ilmareiät.

(MOOR poistuu.)

SCHWEIZER, GRIMM, ROLLER, SCHWARZ, SCHUFTERLE SPIEGELBERG, RAZMANN, ROSVOJOUKKO.

SCHWEIZER. Olemmeko karistaneet heidät höyhenistämme? Ota iloksesi, Roller! Olen kauan toivonut saavani otella tuollaisten kruununkaakun-jyrsijäin kanssa --. Missä päällikkö on? Onko koko joukko koolla? Kai meillä on ruutia kylliksi?

RAZMANN. Ruutia yllin kyllin. Mutta meitä on kaikkiaan kahdeksankymmentä, niin että tuskin yhtä tulee kahtakymmentä heikäläistä vastaan.

SCHWEIZER. Sitä parempi! Tulkoonpa viisikymmentä minun pitkän piikkini kohdalle. Kunhan vain odottavat kunnes me olemme sytyttäneet oljet heidän pakarainsa alta -- hei, veikot, silloin ei ole hätää! Kymmenestä kreuzeristä he antavat henkensä alttiiksi; emmekö me taistele elämämme ja vapautemme puolesta? Me syöksemme heidän ylitseen kuin vedenpaisumus ja räiskymme heidän päittensä päällä kuin kalevantulet --. Missä hitossa on päällikkö?

SPIEGELBERG. Hän jättää meidät hädässä. Emmekö siis voi enää pujahtaa tiehemme?

SCHWEIZER. Tiehemme?

SPIEGELBERG. Oh, miksi en jäänyt Jerusalemiin!

SCHWEIZER. Toivoisinpa sinun tukehtuvan likoviemäriin, senkin rapasielu! Alastonten nunnain keskellä sinä kyllä olet urho, mutta kun näet kaksi nyrkkiä -- jänishousu näytä nyt sisusi, tai sinut ommellaan emäsian nahkaan ja usutetaan koirat kimppuusi.

RAZMANN. Päällikkö, päällikkö!

MOOR (verkalleen, itsekseen). Olen päästänyt heidät joutumaan umpisaarroksiin, nyt heidän täytyy tapella epätoivonsa takaa. (Ääneen.) Pojat, nyt on hetkemme! Olemme hukassa, ellemme tappele kuin haavoitetut villisiat.

SCHWEIZER. Haa, minä puhon torahampaillani heiltä vatsat, niin että sisukset valuvat pitkälle maahan. -- Johda meitä, päällikkö, me seuraamme sinua kuoleman kitaankin!

MOOR. Ladatkaa kaikki pyssyt? Ei kai puutu ruutia?

SCHWEIZER (hypähtää pystyyn). Ruutia riittää, vaikka lennättämään maan kuuta kohti!

RAZMANN. Kullakin on viisi paria pistooleja ladattuina, lisäksi kolme kuulapyssyä kullakin.

MOOR. Hyvä, hyvä. Ja nyt saa osa kiivetä puihin tai piiloutua viidakkoon ja lasketella lyijyä heihin väijyksistä.

SCHWEIZER. Siihen sinä olet omiasi, Spiegelberg!

MOOR. Me toiset ryntäämme kuin raivot heidän kylkeensä.

SCHWEIZER. Siinä joukossa olen minä, minä.

MOOR. Samalla antakoon kukin pillinsä soida ja kaarrelkoon metsässä, jotta lukumme tuntuisi peloittavammalta: myös kaikki koirat on laskettava irti ja usutettava heidän kimppuunsa, jotta he erkanevat, hajaantuvat ja eksyvät luotienne eteen. Me kolme, Roller, Schweizer ja minä, taistelemme ahtaimmassa kohdassa.

SCHWEIZER. Vallan erinomaista! -- Me hälyytämme ne sekaisin, niin etteivät he tiedä, mistä oikeastaan saavat korvilleen. Olen minä ennenkin ampunut kirsikkaa sydämeen. Antaapa heidän hyökätä!

(Schufterle nykäisee Schweizeriä, tämä vie päällikön syrjään ja puhuu hiljaa hänen kanssaan.)

MOOR. Vaiti!

SCHWEIZER. Pyydän sinua --.

MOOR. Pois! Kiittäköön omaa häpeätään, se hänet on pelastanut. Hän ei saa kuolla samalla kun minä ja kelpo Schweizer sekä Roller kuolemme. Riisukoon hän vaatteensa, niin minä sanon, että hän on matkustavainen ja minä olen hänet ryövännyt. -- Ole rauhassa, Schweizer, minä vannon, että hänet kuitenkin vielä hirtetään.

MUNKKI astuu esiin.

MUNKKI (itsekseen, säpsähtäen). Tämäkö on louhikäärmeen pesä? -- Luvallanne, herrani, olen kirkon palvelija, ja takanani seisoo seitsemäntoistasataa, jotka vartioivat päälakeni jokaista suortuvaa.

SCHWEIZER. Hyvä, hyvä, sellaisella puheellapa pitää mainiosti vatsansa vahvana!

MOOR. Vaiti, kumppani! -- Sanokaa lyhyesti, herra isä, mitä asiaa teillä tänne on?

MUNKKI. Minut lähettää korkea esivalta, joka päättää elämästä ja kuolemasta -- te varkaat -- te murhapolttajat -- te konnat -- myrkyllinen kyykäärmeen suku, jotka madatte pimeässä ja pistätte kätköstä -- ihmiskunnan saasta -- helvetin sikiöt -- korppien ja syöpäläisten ruoka -- hirsipuuhun ja teilauspyörälle syntynyt joukkio --

SCHWEIZER. Koira, lopeta haukuntasi, tai -- (painaa pyssynperän hänen kasvojaan vasten).

MOOR. Hyi toki, Schweizer! Sinähän sekoitat hänen konseptinsa -- hän on niin tunnollisesti oppinut saarnansa ulkoa. Eteenpäin vain, herrani -- hirsipuuhun ja teilauspyörälle --

MUNKKI. Ja sinä, hieno päällikkö! Taskuvarkaitten herttua, temppuilijakuningas, kaikkien maailman konnain suurmoguli! -- Aivan sen ensimmäisen saastaisen suurkonnan kaltainen, joka sytytti kapinanliekin tuhanteen legionaan viattomia enkeleitä ja veti heidät mukanaan kirouksen syvään alhoon -- hylättyjen äitien parkuna kiitää kintereilläsi, verta sinä juot kuin vettä, ihminen ei paina murhatikarissasi ilmakuplan vertaa --,

MOOR. Aivan totta, aivan totta! Mutta edelleen!

MUNKKI. Mitä, aivan totta, aivan totta? Onko se muka vastaus?

MOOR. Kuinka, hyvä herra? Sitäkö te olette vartonut? Edelleen, edelleen vain? Mitä teillä oli vielä sanottavaa?

MUNKKI (kiihkossa). Hirmuihminen! Siirry etemmäs minusta! Eivätkö kirotut sormesi ole vielä tahmeat murhatun valtakreivin verestä? Etkö ole murtautunut varkaankäsin Herran temppeliin ja konnan keinoilla rosvonnut pyhiä ehtoolliskaluja? Kuinka, etkö ole sytyttänyt tulipaloja Herraa pelkääväisessä kaupungissamme ja räjähdyttänyt ruutitornia kunnon kristittyjen päitten päälle? (Pusertaen kätensä yhteen.) Julmia, julmia konnantöitä, joitten käry nousee taivaaseen asti, kiirehtäen viimeistä tuomiota syöksymään jylisten alas, kypsänä kostoon, valmiina tuomiotorven kajahdukseen!

MOOR. Mainiosti lasketeltu tähän asti! Mutta asiaan: mitä julistuttaa kunnianarvoisa maistraatti teidän kauttanne minulle?

MUNKKI. Mitä et ole koskaan arvollinen vastaanottamaan --. Katsohan ympärillesi, murhapolttaja! Minne silmäsi vain yltää, olet ratsumiestemme saartama -- täältä et enää pääse livahtamaan. Yhtä varmasti kuin kirsikoita kasvaa näihin tammiin ja nämä kuuset kantavat persikoita, yhtä varmasti te pääsette huomaamatta kääntämään selkänne näille tammille ja kuusille.

MOOR. Kuuletko, Schweizer? -- Mutta edespäin!

MUNKKI. Kuule siis, kuinka lempeästi, kuinka kärsivällisesti tuomioistuin menettelee heittiötä kohtaan. Jos ryömit nyt oitis ristin luo ja anot armoa ja sääliä, niin jopa itse ankaruus on oleva armahdusta, oikeus rakastava äiti sinulle -- se sulkee silmänsä puolittain näkemästä rikoksiasi ja tyytyy -- ajattelehan! -- tyytyy siihen, että ne _hyvitetään teilauspyörällä_.

SCHWEIZER. Kuulitko, päällikkö? Menenkö ja kuristan tältä koulitulta paimenkoiralta kurkun kiinni, niin että punaneste pursuu kaikista hänen hikireijistään?

ROLLER. Päällikkö! -- Tuli ja leimaus! Päällikkö! Kuinka hän pusertaakaan alahuultaan hammastensa väliin! Pyöräytänkö tämän retkun nurin kuin keilan, töppöset taivasta kohti?

SCHWEIZER. Minulle, minulle -- minä polvistun eteesi! -- anna minulle nautinto survoa hänet mäskiksi! (Munkki huutaa.)

MOOR. Pois hänestä! Älköön kukaan tohtiko kajota häneen! (Munkille, vetäen miekkansa.) Katsokaas, herra isä, tässä seisoo seitsemänkymmentäyhdeksän miestä, joiden päällikkö minä olen, eikä kukaan heistä osaa viittausta tai komentoa totellen lentää tai tanssia tykkien musiikin mukaan, ja tuolla seisoo tuhatseitsemänsataa muskettitulessa harmaantunutta. Mutta kuulkaas nyt, näin sanoo Moor, murhapolttajain päällikkö: on totta, että surmasin valtakreivin, sytytin ja ryöstin Dominikuskirkon, hävitin tulella teidän kaupunkianne ja räjähdytin ruutitornin kunnon kristittyjen päitten päälle -- mutta tässä ei ole vielä kaikki. Olen tehnyt enemmänkin. (Ojentaa oikean kätensä.) Näettekö nuo neljä kallista sormusta, jotka minulla on sormissani -- menkää ja kertokaa sana sanalta elämästä ja kuolemasta tuomitseville herroille, mitä saatte kuulla ja nähdä! -- Tämän rubiinin vedin erään ministerin sormesta, heitettyäni hänet eräällä metsästysretkellä ruhtinaansa jalkoihin. Hän oli luikerrellut katuloasta hänen ensimmäiseksi suosikikseen, hänen naapurinsa lankeemus oli hänen ylenemisensä astinlauta -- orpojen kyynelet nostivat häntä korkeammalle. -- Tämän timantin minä riistin eräältä finanssineuvokselta, joka myi virkoja ja kunniapaikkoja enimmän tarjoaville ja torjui oveltaan murheellisen isänmaanystävän. -- Tätä akaattia minä kannan erään teidänlaisenne pappiheittiön kunniaksi, jonka minä kuristin omin käsin kun hän oli saarnatuolissaan julkisesti itkenyt inkvisitsion häviötä. -- Vielä voisin kertoa teille lisää tarinoita sormuksistani, ellen jo katuisi niitä paria sanaa, jotka olen teille tuhlannut --.

MUNKKI. Oo faarao, faarao!

MOOR. Kuulitteko? Huomasitteko tuon huokauksen? Eikö hän seiso tuossa ikäänkuin aikoisi rukoilla taivaan salamaa hävittämään Korahin joukkion! Hän tuomitsee kohauttamalla olkapäitään, kiroaa huudahtamalla kristillisesti: ah! -- Voiko ihminen sitten olla niin sokea? Hän, joka sadalla Argus-silmällään vaanii tahroja veljessään, voiko hän siis olla niin sokea itseään kohtaan? -- Kyllä he julistavat pilvistään lempeyttä ja pitkämielisyyttä -- ja uhraavat rakkauden Jumalalle ihmisuhreja kuin lieskakätiselle Molokille, -- saarnaavat lähimäisrakkautta ja sadattelevat kahdeksankymmenvuotiaan sokean pois ovensa edestä, -- kiihkoilevat saituruutta vastaan, ja ovat kultasolkien tähden hävittäneet sukupuuttoon Perun kansan ja valjastaneet pakanoita vankkureittensa eteen kuin vetojuhtia. He vaivaavat päätänsä pohtimalla, kuinka on voinut olla mahdollista, että luonto on luonut Iskariotin, eikä varmaan paraskaan heistä tarvitsisi kymmentä hopeapenninkiä kavaltaakseen kolmiyhteisen Jumalan. Voi teitä farisealaisia, teitä totuuden vääränrahantekijöitä, teitä jumaluuden apinoitsijoita! Ette te ujostele polvistuessanne ristin ja alttarin eteen, te rankaisette ruoskansiimoilla selkäänne ja kidutatte lihaanne paastolla. Te luulette näillä surkeilla ilveillä soentavanne silmät siltä, jota te hullut kuitenkin nimitätte kaikkitietäväksi, aivan niinkuin mahtimiehiä pilkkaa katkerimmin, imartelemalla heitä siitä, että he vihaavat imartelijoita; te pöyhkeilette rehellisyydellä ja nuhteettomalla vaelluksella, ja Jumala, joka näkee läpi sydämenne, suuttuisi ankarasti Luojalle, ellei hän itse juuri olisi se, joka loi Niilin hirviön. -- Ajakaa hänet näkyvistäni!

MUNKKI. Kun osaa konna olla vielä noin ylpeäkin!

MOOR. Ei vielä riitä. Nyt minä puhunkin ylpeästi. Mene ja sano kunnianarvoisalle oikeudelle, joka heittää arpaa elämästä ja kuolemasta: minä en ole mikään varas, joka liittoutuu yön ja unen kanssa ja tikapuiden avulla levittää mahtiaan; mitä olen tehnyt, sen saan kyllä kerran lukea taivaan velkakirjoista; mutta sen kurjille asiamiehille en halua enää tuhlata sanaakaan. Sanokaa heille, että ammattini on oikeuden toteuttamista, kosto on minun käsityötäni. (Kääntää hänelle selkänsä.)

MUNKKI. Et siis halua sääliä ja armahdusta? -- Hyvä, sinusta olen siis selvä. (Kääntyy joukon puoleen.) Kuulkaa nyt te, mitä oikeus tekee minun kauttani teille tiettäväksi! -- Jos te nyt kohta jätätte tämän tuomitun pahantekijän sidottuna oikeuden käsiin, niin teidän hirmutyönne ovat anteeksi annetut, niin ettei muistoakaan niistä jää -- pyhä kirkko kokoaa teidät, eksyneet lampaat, uudella rakkaudella äidinsyliinsä, ja jokaiselle teistä aukeaa tie johonkin kunnia-asemaan. (Voittoisasti hymyillen.) No? Miltä tämä maistuu, teidän majesteettinne? -- Siis pian: sitokaa hänet ja olkaa vapaat!

MOOR. Kuuletteko? Ettekö kuule? Mitä säpsähdätte? Miksi seisotte noloina? He tarjoavat teille vapautta, ja te olette jo todella heidän vankejaan, -- he lahjoittavat teille elämän, ja se ei olekaan vain kerskuntaa, sillä te olette todellakin tuomitut, -- he lupaavat teille kunniaa ja virkoja, ja mikä muu voi olla osanne, vaikka voittaisittekin, kuin häpeä ja kirous ja ahdistus, -- he julistavat teille taivaan sovitusta, ja te olette todella kadotuksen partaalla. Ei kellään teistä ole hiuskarvaakaan, joka ei olisi helvettiin menevä. Vieläkö mietitte? Vieläkö epäröitte? Onko niin vaikeata valita jompikumpi, taivas tai helvetti? Tulkaahan avukseni, herra isä!

MUNKKI (itsekseen). Onko se mies mieletön! (Ääneen.) Epäilettekö tätä ehkä ansaksi, jolla teidät saataisiin vangituiksi elävinä? -- Lukekaa itse, tässä on yleinen anteeksiantamus kaikille. (Antaa Schweizerille erään paperin.) Voitteko vielä epäillä?

MOOR. Katsokaa, katsokaa! Mitä voitte vielä vaatia? -- Omakätisesti allekirjoitettu -- se on rajaton armo --, vai pelkäättekö heidän ehkä syövän sanansa, kun olette joskus kuulleet, ettei konnille annettuja lupauksia pidetä? -- Oo, olkaa pelotta! Johan valtioviisaus vaatisi heitä pysymään sanassaan, vaikka he olisivatkin sen antaneet saatanalle. Kukas heitä sitten tulevaisuudessa uskoisi? Minä voisin vannoa, että heidän tarkoituksensa on vilpitön. He tietävät, että minä se olen nostattanut ja kiihoittanut teidät; teitä he pitävät viattomina. Teidän rikoksenne he lukevat nuoruudenerheiksi, kevytmielisyydeksi. Vain minut he haluavat käsiinsä, vain minä ansaitsen rangaistuksen. Eikö niin, herra isä?

MUNKKI. Mikä paholainen hänen sisältään puhuu? On kyllä, on kyllä niin -- tuo mies saa minut pyörälle.

MOOR. Kuinka, ette vastaa vielä? Aiotteko vielä murtautua asein läpi! Katsokaahan ympärillenne, katsokaahan ympärillenne! Ette toki sitä aio, sehän olisi näissä oloissa lapsellista uskallusta. Vai mielittelettekö itseänne kaatumaan sankareina, kun näitte minun iloitsevan taistelun melskeestä! -- Oh, älkää uskoko sitä, te ette ole Mooreja! -- Te olette kirottuja varkaita! Minun suurempien suunnitelmieni kurjia välikappaleita, niinkuin halpa nuora pyövelin kädessä! -- Varkaat eivät voi kaatua, kuten sankarit kaatuvat. Elämä on varkaille voitto, sen jälkeen tulee jotakin hirmuista. -- Varkailla on oikeus vavista kuolemaa. -- Kuulkaa heidän torviensa pauhua! Nähkää, kuinka uhkaavasti heidän kalpansa välkkyvät! Kuinka, epäröitte yhä? Oletteko järjiltänne, oletteko mielettömiä? -- Se on anteeksiantamatonta? En jää teille kiitoksen velkaan elämästäni, häpeän ottaa vastaan uhrianne!

MUNKKI (perin hämmästyneenä). Minun järkeni sekoo, minä juoksen tieheni! Onko tällaista kuultu?

MOOR. Vai pelkäättekö, että minä tapan itseni ja itsemurhalla teen turhaksi sopimuksenne, joka koskee vain elävää Mooria? Ei, pojat, se on turha pelko! Näin heitän pois tikarini ja pistoolini ja tämän myrkkypullon, joka oikeastaan voisi olla minulle hyvin mieluinen -- minä olen niin kurja, että olen menettänyt herruuteni elämänikin yli. Kuinka, ei vielä päätöstä? Vai luuletteko te minun asettautuvan vastarintaan, kun te tahdotte sitoa minut? Katsokaas, näin minä sidon oikean käteni tähän tammenoksaan, olen aivan aseeton, lapsi voi minut kaataa --. Kuka ensimäisenä jättää päällikkönsä hädässä?

ROLLER (kiihkeästi liikuttuneena). Ja vaikka helvetti meidät yhdeksästi saartaisi (heiluttaa miekkaansa), ken ei ole koira, hän käyköön pelastamaan päällikköä!

SCHWEIZER (repii julistuskirjeen ja heittää palaset vasten munkin kasvoja). Kuulamme vastaavat anteeksiantoonne! Pois, lurjus! Sano sille senaatille, joka sinut lähetti, ettet Moorin joukossa tavannut ainoatakaan petturia! -- Pelastakaa, pelastakaa päällikkö!

KAIKKI (meluten). Pelastakaa, pelastakaa päällikkö!

MOOR (riistäytyen irti, iloisesti). Nyt olemme vapaat -- toverit, minä tunnen nyrkissäni kokonaisen sotajoukon voiman! Kuolema tai vapaus! Ainakaan ne eivät saa ketään elävänä käsiinsä!

(Puhalletaan rynnäkköön. Hälyä ja tuoksinaa. Lähtevät paljastetuin miekoin.)

KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

AMALIA (puutarhassa, soittaa luuttua).

Taivaankaunis hän ol', ihanainen, nuorukaisten kaikkein valio. Katseensa kuin valo jumalainen, aallost' ylenevä aurinko.

Syleilyssään mikä hurman voima, minkä liekin lietsoi sydämeen! Suu ja silmä, korva lumon kammitsoima, sielu hehkui sinitaivaaseen.

Suutelonsa tulijuoma taivaan, ankara ja sentään autuas! Riemu rinnan vapisevan vaivaan, harpunhelke suuri, soinnukas

oli tuima tunteensa, kun sieluun sielu liittyi, huulet huuliin vavisten, taivaan, maan kun ahmas yö kuin musta nielu ympäriltä rakastavien.

Poiss' on hän -- ja turhaa, ah niin turhaa kaikki toivo on ja valitus! Poiss' on hän -- ja kaiken kesän murhaa säestää vain syksyn huokaus!

FRANS (astuu esiin). Jälleen jo täällä, itsepäinen haaveksijatar! Olet pujahtanut pois iloiselta aterialta ja hämmentänyt vierasten hauskuuden.

AMALIA. Sääli niitä viattomia iloja! Korvissasi täytyy vielä kaikua sen kuolinlaulun, joka saattoi isäsi hautaan --.

FRANS. Aiotko siis iäti valitella? Anna kuolleitten nukkua ja tee elävät onnellisiksi! Minä tulen --

AMALIA. Ja milloin menet jälleen?

FRANS. Oh, ei noin synkän, ylpeän näköisenä! Saat minut murheelliseksi, Amalia. Tulen sanomaan sinulle ---.

AMALIA. Minun kai on kuultava. Frans von Mooristahan on tullut armollinen herra.

FRANS. Aivan niin, siitähän seikasta minun pitikin tiedustaa mieltäsi -- Maksimihan on mennyt nukkumaan isien hautakammioon. Minä olen herra. Mutta tahtoisin olla se täydellisesti, Amalia. -- Tiedäthän, mikä olit perheellemme, sinua pidettiin kuin Moorin tytärtä, kuolemankin yli ulottui hänen rakkautensa sinuun, sitä kai et koskaan unhoittane?

AMALIA. En, en koskaan. Kuka sen voisikaan haihduttaa mielestään niin kevytmielisen iloisilla aterioilla!

FRANS. Sinun on korvattava isäni rakkaus hänen pojilleen, ja Kaarle on kuollut --. Hämmästytkö, huimaako sinua? Niin todella, se ajatus on niin hivelevän ylevä, että se huumaa naisenkin ylpeyden. Frans polkee jalkoihinsa ylhäisinten neitojen toiveet, Frans tulee ja tarjoaa köyhälle, hänettä turvattomalle orpotytölle sydämensä, kätensä ja sen mukana kaikki aarteensa ja kaikki linnansa ja metsänsä. -- Frans, tuo kadehdittu, pelätty, antautuu vapaaehtoisesti Amalian orjaksi --.

AMALIA. Miksi salama ei halkaise tuota jumalatonta kieltä, joka puhuu noin riettaita sanoja! Sinä murhasit rakkaani, ja Amalian pitäisi sinua kutsua puolisokseen! Sinä --

FRANS. Ei niin rajusti, hyvin armollinen prinsessa! -- Eihän Frans kyllä matele kuhertavana kosiskelijana edessäsi -- eihän hän kyllä ole oppinut Arkadian lemmenjanoisen paimenen tavoin ruikuttamaan sydänsuruaan luolain ja kallioitten kaiuteltavaksi -- Frans puhuu, ja ellei hänelle vastata, niin hän käskee.

AMALIA. Sinä, käärme, käsket? Minuako käsket? -- Ja jos käsky torjutaan pilkkanaurulla?

FRANS. Sitä et tee. Vielä tiedän keinoja kauniisti taivuttamaan suurentelevan jäykkäniskan ylpeyden -- luostarin ja vankilan.

AMALIA. Mainiota, ylevää! Luostarissa ja vankilassa ikuisesti säästyä sinun basiliskinkatseeltasi, saada kyllin aikaa uneksia, ajatella Kaarlea. Tervetullut luostarisi, avaa, avaa vankilasi!

FRANS. Hahaa? Niinköpäin? -- Varo, nyt olet opettanut minulle keinon, miten minun on sinua kidutettava --. Kuin tulikutrinen raivotar on minun näköni häätävä päästäsi tuon ikuisen houreesi Kaarlesta, Fransin hirmukuva on vaaniva aina rakkaasi kuvan takaa kuin loihdittu koira, joka makaa maanalaisilla kultakirstuilla --. Suortuvistasi minä laahaan sinut miekka kädessä kirkkoon, puristan sinusta esiin aviovalan, valloitan rynnäköllä neitsytvuoteesi ja voitan ylpeän kainoutesi vielä suuremmalla ylpeydellä.

AMALIA (lyö häntä korvalle). Tässä on sinulle ensin myötäjäisiä.

FRANS (tuohuksissaan). Haa, kuinka tämä hyvitetäänkään kymmenkertaisesti ja monikymmenkertaisesti? -- Et tule puolisokseni -- sitä kunniaa et ole saava, -- vaan jalkavaimokseni, niin että rehelliset talonpoikaisvaimot näyttelevät sinua sormillaan, kun uskallat astua kadun yli. Pure vain hampaitasi -- syydä tulta ja tuhoa silmistäsi -- minua huvittaa naisen kiukku; se vain kaunistaa sinua, tekee sinut viettelevämmäksi. Tule -- tämä vastarinta jalostaa minun voittoani ja sulostuttaa väkivaltaisen syleilyni nautintoa. -- Tule kanssani kammiooni -- palan kaipuusta, nyt heti sinun on lähdettävä kanssani. (Kokee riistää hänet mukaansa.)

AMALIA (vaipuu hänen kaulaansa). Anna anteeksi, Frans! (Kun Frans aikoo syleillä häntä, vetäisee hän miekan Fransin kupeelta ja peräytyy nopeasti.) Näetkös, konna, mitä voin nyt tehdä sinusta! Olen nainen, mutta raivoava nainen. Uskallahan saastaisin käsisi koskea ruumiiseeni -- tämä kalpa lävistää keskeltä himokkaan rintasi, ja siinä ohjaa kättäni setäni henki. Pakene tiehesi!

(Häätää hänet pois.)

Ah, kuinka tekee hyvää nyt. -- Nyt voin hengittää vapaasti. Tunsin itseni väkeväksi kuin tulinen sotahepo, kiivaaksi kuin naarastiikeri, joka ajaa takaa poikainsa voitostamylvivää rosvoajaa. Luostariin, sanoo hän. -- Kiitän sinua siitä onnellisesta keksinnöstä. Nyt on petetty rakkaus löytänyt tyyssijansa -- luostarin. -- Vapahtajan risti on petetyn rakkauden tyyssija.

(Aikoo mennä.)

HERMAN astuu arasti esiin.

HERMAN. Neiti Amalia, neiti Amalia!

AMALIA. Onneton, miksi häiritset minua?

HERMAN. Tämän taakan täytyy siirtyä sielustani, ennenkuin se painaa sen helvettiin. (Heittäytyy hänen jalkoihinsa.) Anteeksi! Anteeksi! Olen teitä vastaan kovin rikkonut, neiti Amalia!

AMALIA. Nouse? Mene, en tahdo tietää mitään. (Aikoo mennä.)

HERMAN (pidättäen häntä). Ei, jääkää, Jumalan nimessä! Ikuisen Jumalan nimessä, teidän täytyy kuulla kaikki!

AMALIA. Ei sanaakaan enää --. Annan sinulle anteeksi, mene rauhassa. (Aikoo rientää pois.)

HERMAN. Kuulkaa siis yksi ainoa sana -- se antaa teille takaisin koko rauhanne.

AMALIA (kääntyy takaisin ja katsoo häntä kummastuneena). Kuinka, ystävä? -- Kuka taivaassa tai maan päällä voi minulle antaa takaisin rauhani?

HERMAN. Sen voi yksi ainoa sana minun suustani -- kuulkaa minua!

AMALIA (tarttuen säälivästi häntä käteen). Hyvä ihminen -- voiko yksi sana sinun suustasi murtaa auki iäisyyden salvat?

HERMAN (nousee). Kaarle elää vielä!

AMALIA (huutaen). Onneton!

HERMAN. Niin --. Vain sana vielä -- teidän setänne --

AMALIA (syöksähtäen häntä vastaan). Sinä valehtelet --.

HERMAN. Setänne --

AMALIA. Kaarle elää vielä!

HERMAN. Ja setänne --

AMALIA. Kaarle elää vielä?

HERMAN. Setänne myös --. Älkää paljastako minua. (Rientää pois.)

AMALIA (seisoo kauan kuin kivettyneenä. Sitten syöksyy hurjana pystyyn, kiitäen hänen jälkeensä). Kaarle elää vielä!

TOINEN KOHTAUS.

Tienoo Tonavan luona.

ROSVOT, leiriytyneinä eräälle kukkulalle puitten alle; hevoset laitumella rinteillä.

MOOR. Tähän minun täytyy jäädä lepäämään. (Heittäytyy pitkäkseen.) Jäseneni kuin katkotut. Kieleni kuiva kuin saviruukku. (Schweizer katoaa salavihkaa.) -- Pyytäisin mielelläni teitä noutamaan minulle tuolta joesta suullisen vettä, mutta olette kai kaikki kuolemaan asti uupuneita --.

SCHWARZ. Viinikin on lopussa taskumateistamme.

MOOR. Katsokaas kuinka kauniisti vilja nousee. -- Puut melkein katkeavat runsaan satonsa painosta, -- viiniköynnös kantaa varmaa toivoa.

GRIMM. Tulee hedelmällinen vuosi.