Part 5

SPIEGELBERG. Eikö niin, veli, eikö niin? Ja aimo poikia vielä ovatkin! Et usko, että Jumalan ilmeinen siunaus on kanssani: olin köyhä, nälkäinen hylky, ilman muuta omaisuutta kuin tämä sauva, kun kuljin Jordanin yli, ja nyt meitä on kahdeksankahdeksatta, enimmäkseen haaksirikkoisia kamasaksoja, poispotkittuja maistereita ja kirjureita schwaabilaisista maakunnista. Siinäpä on sinulla miekkosia, veli, kauniita poikia, sanon sen, jotka varastelevat toisiltaan napit housuista ja ovat toisiltaan turvassa vain ladattu pyssy vierellään ja voivat hyvin, ja nauttivat neljänkymmenen penikulman alalla sellaista mainetta, ettei uskoisi. Etpä tapaa sanomalehteä, missä et näkisi artikkelia Spiegelberg-ketusta -- sen takia yksinomaan minä niitä pidänkin. Kiireestä kantapäähän ne ovat esittäneet minut, vetäneet minut aivan silmäisi eteen -- eivät ole unhoittaneet takkini nappejakaan merkitä. Mutta nenästä me niitä narreja vedämme että sääliksi pakkaa. Meninpä tuonaan kirjapainoon, ilmoitan nähneeni sen mainion Spiegelbergin, ja sanelen muutamalle siellä istuvalle töhertäjälle ilmielävän muotokuvan eräästä sikäläisestä matotohtorista; ryhdytään asiaan, miekkonen vangitaan, häntä tutkitaan lujasti, ja tyhmyydessään ja pelossaan hän tunnustaa, -- kuules, piru vie! -- tunnustaa _olevansa Spiegelberg_ --. Tuhat tulimmaista! Olin juuri lähdössä maistraattiin antamaan ilmi itseni, jottei tuo kanalja minun nimeäni siten pilaisi -- kolmen kuukauden kuluttua hän killui maan ja taivaan välillä. Pitipä minun työntää nenääni aika annos tupakkaa kulkiessani sitten hirsipuun ohi ja nähdessäni Spiegelbergin sijaisen komeilevan siinä kaikessa kunniassaan -- ja sillä välin kun Spiegelberg killuu, hiipii Spiegelberg hyvin hiljaa ansasta ja näyttää takaapäin rikkiviisaalle oikeudelle aasinkorvia, niin että sääliksi käy.

RAZMANN (nauraa). No sinä olet yhä entisesi lainen.

SPIEGELBERG. Olen kyllä, kuten näet, sekä sielulta että ruumiilta. Houkka, eräs pila minun vielä täytyy kertoa sinulle, minkä tuonaan panin toimeen Cecilian luostarissa. Iltahämärissä kuljeksiessani tapaan luostarin, ja kun sinä päivänä en ole sattunut ampumaan laukaustakaan -- tiedäthän, että vihaan 'diem perdidi' kuolemaan saakka --, niin oli yön kunniaksi toimitettava vielä kepponen, vaikka itse pirulta korvat siepattava! Pysymme alallamme myöhään yöhön. On hiirenhiljaista. Valot sammuvat. Arvelemme nunnien jo päässeen patjoilleen. Otan mukaani toverini Grimmin, käsken muiden vartoa portin luona, kunnes kuulevat pillini äänen -- sieppaan kiinni luostarinvahdin, otan häneltä avaimet, hiivin piikain makuuhuoneeseen, haalin heidän vaatteensa kokoon, -- ja mytty ulos portille. Kuljemme edelleen kammiosta kammioon, puhallamme sisarelta toisensa jälkeen vaatteet, viimeksi abbedissaltakin. -- Sitten minä vihellän, ja mieheni alkavat ulkona rynnistää ja rymytä kuin tulisi viimeinen päivä -- ja oikopäätä petomaisesti ulvoen sisarten kammioihin. -- Hahaha -- olisipa sinun sietänyt nähdä sitä hoppua, millä nuo elikko-parat pimeässä hapuilivat hameitaan ja miten he tekivät surkeita eleitä, olivat kuin pirulta riivatut, ja me sillä välin heidän kimpussaan kuin ampiaiset, ja miten he hädissään kääriysivät lakanoihin tai piilivät kuin kissat uuniin, toiset taas sydäntuskassaan priiskoittivat huoneen niin että siinä olisi sopinut opetella uintia. Entä sitä parkunaa ja vaikerrusta, -- ja lopulta itse vanha hyrrä, abbedissa, puettuna kuin Eeva ennen lankeemusta -- tiedäthän, veikko, ettei minulle koko taivaankannen alla ole mitään niin mieltä etovia olioita kuin _hämähäkki_ ja _vanha akka_, ja kuvittelehan nyt tuollainen mustanruskea, hyllyvä, siivoton rääsy hyppäämässä edessäni ja manaamassa minua neitseellisen siveytensä kautta. -- Piru vie, olin jo aikeessa kyynärpäälläni töytäistä sekaisin hänen suolistonsa -- lyhyt päätös: joko luostarin aarteet, hopeat ja kirkkaat kultarahat käsiimme, tai -- mieheni ymmärsivät minut jo --. Sanonpa sinulle: haalin luostarista saalista toista tuhatta taaleria arvoltaan, -- lisäksi tuli tuon kepposen ilo, -- ja mieheni jättivät jälkeensä heille muiston, jota he saavat yhdeksisen kuukautta kannella mukanaan.

RAZMANN (polkee jalkaa). Lempoko minut piti sieltä poissa!

SPIEGELBERG. Kas niin, sanopas, eikö se olekin riihatonta elämää? Ja siinä vasta pysyy reippaana ja voimissaan, ja ruho on vielä koossa ja paisuu päivä päivältä kuin rovastin vatsa. En tiedä, kai minussa on jotakin magneettista, joka vetää kaikki hulttiot Luojan luomakunnasta luokseni kuin teräksen ja raudan.

RAZMANN. Kaunis magneetti olet! Mutta hitosti haluaisin tietää, mitä taikuutta sinä käytät --.

SPIEGELBERG. Taikuutta? Se ei ole tarpeen. Päätä pitää olla. Eräs vissi asiallinen tunnus, jota tosin ohraleipä ei tuo mukanaan -- sillä katsos, minun on tapani aina sanoa: säädyllisen miehen rakentaa vaikka pajunoksasta, mutta veijariin on tarvis puuroa. Siihen lisäksi tulee oma omituinen kansallisnerouskin, jonkunlainen, niin sanoakseni _veijari-ilmasto_, ja siksi minä neuvon sinua matkustamaan Graubündeniin, se on nykyään konnain Ateena.

RAZMANN. Veikko, minulle on yleensä kehuttu koko Italiaa.

SPIEGELBERG. No niin, eihän keltään saa evätä etujaan, kyllä Italiakin voi tuoda esiin miehiä, ja jos Saksa edistyy kuten se on hyvässä alussa ja äänestää Raamatun kokonaan rajainsa ulkopuolelle, niinkuin voimme kauniisti uskoa, niin voi Saksastakin ajanpitkään tulla jotakin hyvää. -- Mutta yleensä, se minun on sanottava, ei ilmastostakaan riipu erikoisen paljon, nero kasvaa missä tahansa, ja mitä muuhun tulee, veikko -- eihän metsäomenasta, kuten tiedät, tule paratiisissakaan ikinä millään yrityksellä ananasta. -- Mutta jatkaakseni, -- mihin jäinkään?

RAZMANN. Neuvokkuuteen.

SPIEGELBERG. Aivan niin -- neuvokkuuteen. Kun siis saavut kaupunkiin, niin ota ensiksi kerjäläisvoudeilta, poliisilta ja vanginvartijoilta selkoa, kutka ahkerimmin tekevät heille sen kunnian, että etsivät heidän hoivaansa, ja ne henkilöt sinä etsit käsiisi -- sitten sinä pesiydyt kahviloihin, porttoloihin, ravintoloihin, vainuat, urkit, kuka ylimmin on äänessä halpamaisesta ajasta, viidestä prosentista, poliisin toimeenpanemien parannusten tuhoavasta rutosta, kuka enin morkkaa hallitusta tai intoilee naamataulu-tiedettä vastaan j.m.s. Veikko, siltä tasolta on alettava! Rehellisyys horjuu kuin ontto hammas, kajoahan siihen vain hammaspihdeillä -- tai paremmin ja lyhemmin: menet ja heität avoimelle kadulle täyden kukkaron, lymyät jonnekin ja katsot tarkoin, kuka sen nostaa maasta -- hetken perästä lennätät hänen jälkeensä, etsit, parut ja kysyt noin vain sivumennen: 'Onkohan herra sattunut löytämään rahakukkaroa?' Jos hän myöntää -- no, piru sen on nähnyt silloin; mutta jos hän kieltää: 'Anteeksi, herra, -- en minä ole nähnyt -- valitan!' (Hypähtää.) Veikko, voitto, veikko! Sammuta lyhtysi, ovela Diogenes! Olet tavannut oikean miehen.

RAZMANN. Oletpa täysoppinut ammatissasi.

SPIEGELBERG. Jumaliste -- olisinko itse sitä koskaan epäillyt. -- No kun sinulla siten on mies haavissasi, täytyy sinun myös ovelasti käydä käsiksi häneen nostaaksesi hänet ylös! -- Katsos, poikani, minä suoritin sen näin: Kohta kun olin jäljillä, tartuin ehdokkaaseeni kuin takkiainen, ryyppäsin veljenmaljat hänen kanssaan -- ja notabene, laskut on sinun suoritettava, -- siihen kyllä liukenee sievoinen summa, mutta siitä sinä viisi. -- Sinä käyt etemmä, viet hänet pelipaikkoihin ja irstaisiin seuroihin, kiedot hänet tappeluihin ja konnankujeisiin, kunnes häneltä on kuivunut väki ja voima, kukkaro ja kunnia ja omatunto, sillä kiertelemättä minun täytyy sinulle sanoa, ettet toimita mitään, ellet saa ruumista ja sielua turmelluksi. -- Usko minua, veikko: varmasta kokemuksesta olen viisikinkymmentä kertaa tehnyt sen johtopäätöksen, että kun rehellinen mies on kerran ajettu ulos pesästään, niin on piru siellä pian herrana. Silloin askel on niin helppo, -- oo, yhtä helppo kuin hyppäys portosta nunnaksi. -- Kuules, mikä paukku se oli?

RAZMANN. Ukkonen, jatka pois.

SPIEGELBERG. On vielä lyhempi, parempi tie: rosvoa valitultasi talo ja tavara, niin ettei hänelle jää paitaa selkään, sitten hän taipuu sinuun itsestään --. Kyllä se jutku osataan, veikko -- kysyhän tuoltakin vaskinaamalta tuolla. Lempo soi! sen minä näppärästi sain ansaani. Minä houkuttelin häntä neljälläkymmenellä dukaatilla, jotka hänen piti saaman, jos hän otti painaakseen minulle vahaan herransa avaimet -- ajattelehan! se pöllö tekee sen, tuo avaimet minulle, piru vie, ja pyytää rahat --. 'Monsieur', sanoin minä, 'kuulkaas: nyt minä vien oikopäätä nämä avaimet poliisimestarille ja hankin teille vapaan asuinpaikan hirressä!' -- Tuhat tulimmaista! olisitpa nähnyt, miten miekkonen silloin räväytti silmänsä auki ja alkoi pyristellä kuin märkä villakoira -- --. 'Taivaan tähden, ymmärtäkäähän toki, herra! Minä tahdon -- tahdon --'. 'Mitä tahdotte? Tahdotteko nyt oitis panna tupen heilumaan ja lähteä kanssani pirun luo?' -- 'Oh, mielelläni, sydämen ilolla!' -- Hahaha, velipaha, läskillä saa hiiret loukkuun -- Eikö sille sovi jo nauraa, Razmann! Hahahaa!

RAZMANN. Sopii, sopiipa kyllä, se täytyy myöntää. Kirjoitanpa tämän opetuksen kultakirjaimin aivojeni tauluun. Saatana näkyy tuntevan miehensä, kun teki sinusta välittäjänsä.

SPIEGELBERG. Eikö niin, veli? Ja kun minä tuon hänelle kymmenen miestä, niin saanen kai itse käydä vapaana -- antaahan jokainen kirjankustantajakin asiamiehelleen kymmenennen kappaleen palkkioksi, miksi sitten piru olisi niin juutalaisittain? -- Razmann, täällä hajahtaa ruudilta --.

RAZMANN. Helkkarissa, minunkin nenääni se on jo kauan kärynnyt. -- Ollaan varuillamme, täälläpäin on jotakin tekeillä. -- Niin niin, sanon sinulle, Moritz, olet päälliköllemme rekryytteinesi tervetullut -- hänkin on saalistanut jo kelpo poikia.

SPIEGELBERG. Mutta nämä, minun mieheni -- heh --!

RAZMANN. No jaa, kai niillä lie liukkaat näpit, -- mutta vakuutan sinulle, että päällikkömme maine on jo vietellyt rehellisiäkin miehiä.

SPIEGELBERG. Sepä olisi hullusti!

RAZMANN. Leikki pois! Ja he eivät häpeile palvella hänen käskiessään. Hän ei murhaa ryöstääkseen, kuten me -- rahasta hän ei enää näytä välittävän, kun hänellä on sitä kylliksi, lahjoittaapa hän orvoille hyvin ansaitsemansa kolmanneksen saaliista tai toimittaa sillä köyhiä, lahjakkaita nuorukaisia opin tielle. Mutta jos hän pääsee kuppaamaan jotakin maalaisjunkkaria, joka nylkee alustalaisiaan kuin nautaa, tai jouduttamaan vasaramarkkinoille jotakin kultahetaleista konnaa, joka vääntää kieroon lain pykälät ja peittää hopealla oikeuden silmät, tai muuta senkaltaista roskaherrasväkeä -- auta armias! silloin hän on elementissään ja touhuaa tuohuksissaan, niinkuin hänen jokaisessa hiussuonessaan asuisi raivotar.

SPIEGELBERG. Hm, hm!

RAZMANN. Tuonaan kuulimme kapakassa, että sitä tietä piti matkustaa erään rikkaan Regensburgin kreivin, joka oli asianajajansa jutkujen avulla voittanut muutaman miljoonajutun. Päällikkö istui juuri aterialla. -- 'Kuinka monta meitä on?' kysyi hän minulta, nopeasti nousten. Näin hänen purevan alahuulensa hammasten väliin, kuten hän tekee vain kiihkeimmillään ollessaan. -- 'Vain viisi', vastasin. -- 'Siinä on kylliksi', sanoi hän, heitti emännälle rahat pöytään, jätti tilaamansa viinin koskematta. Läksimme. Koko aikana hän ei sanonut sanaakaan, riensi yksinään tiensyrjää, vain silloin tällöin kysäisi meiltä, emmekö olleet vielä mitään huomanneet ja käski meidän painaa korvamme maata vasten. No, vihdoin ajelee kreivi vastaamme, vaunut raskaasti kuormitettuina, asianajaja vierellään, edessä ratsumies, vierellä kaksi ratsastavaa renkiä -- olisitpa silloin nähnyt hänen, kädessään kaksi pistoolia, syöksevän päin vaunuja, huutaen huikeasti: 'Seis!' -- Kuski, joka ei tahtonut pysähdyttää, sai kieriä alas istuimelta, kreivi lensi kuin paukku vaunuista, ratsurit hävisivät. -- 'Rahasi, kanalja', huusi jyläytti hän. Kreivi makasi kuin härkä teurastuspenkillä. -- 'Sinäkö konna se teet oikeuden ostettavaksi portoksi?' Asianajaja vapisi niin että hänellä hampaat kalisivat. Tikari upposi hänen ruhoonsa kuin seiväs viinimäkeen. -- 'Olen tehnyt tehtäväni!' huusi hän ja kääntyi ylpeästi poispäin meistä, 'ryöstö on teidän asianne.' Ja samassa hän painui metsään.

SPIEGELBERG. Hm, hm! Veikko, se mitä tähän saakka olen sinulle kertonut, jää meidän väliseksemme, hänen ei sitä tarvitse tietää. Ymmärrätkö?

RAZMANN. Oikein, oikein, ymmärrän.

SPIEGELBERG. Sinähän tunnet hänet. Hänellä on omat oikkunsa. Sinä ymmärrät minua.

RAZMANN. Ymmärrän, ymmärrän.

SCHWARZ (täyttä juoksua).

RAZMANN. Kuka siellä? Mitä nyt? Matkustajiako metsässä?

SCHWARZ. Joutuin, joutuin! Missä muut ovat? -- Tuhat tulimmaista, siinä te seisotte jaarittelemassa! Ettekö sitten tiedä -- ettekö ensinkään tiedä --? Ja Roller --.

RAZMANN. Mitä, mitä?

SCHWARZ. Roller on hirtetty, ja neljä muuta lisäksi --.

RAZMANN. Roller? Piru vie, milloin -- mistä sen tiedät?

SCHWARZ. Jo neljättä viikkoa hän on istunut kopissa, emmekä me tiedä mitään, jo kolmilla käräjillä on hänet käytetty, emmekä me kuule mitään, häneltä on kiduttamalla koetettu kiristää tieto, missä päällikkö on. -- Kelpo poika ei ole tunnustanut mitään, eilen on hänet tuomittu ja tänä aamuna hänet on lähetetty ylimääräisellä kyydillä helvettiin.

RAZMANN. Kirottua! Tietääkö päällikkö sen?

SCHWARZ. Vasta eilen hän sai siitä tiedon. Hän on kuohuksissaan kuin metsäkarju. Tiedäthän, että hän on aina enimmän pitänyt Rollerista, ja nyt kidutukset ja kaikki. -- Köysiä ja tikkaita vietiin jo tornin seinämälle, ei auttanut; hän itse hiipi jo kapusiininkaavussa vangin luo ja tahtoi vaihtaa osaa hänen kanssaan; Roller hylkäsi jyrkästi tarjouksen; nyt hän on vannonut valan, niin että vilunväreet pudistelivat maksaamme, että hän sytyttää Rollerin kunniaksi hautajaissoihdun, jommoisella ei vielä ainoatakaan kuningasta ole kunnioitettu ja joka on polttava ruskeansinertäväksi heidän selkävuotansa. Minä pelkään kaupungin puolesta. Hän kantaa jo vanhaa kaunaa sitä vastaan, se kun on niin hävyttömän ulkokullattu, ja tiedäthän, että kun hän sanoo: minä teen sen, niin se merkitsee yhtä paljon kuin jos joku meistä olisi sen jo tehnyt.

RAZMANN. Se on totta! Tunnen päällikön. Jos hän olisi luvannut pirulle lähtevänsä helvettiin, niin ei hän taipuisi rukoilemaan, vaikka puolet isämeitää pelastaisi hänet taivaaseen! -- Mutta ah, Roller-parka, Roller-parka!

SPIEGELBERG. Memento mori! Mutta se ei liikuta minua. (Hyräilee.)

"Kun mestuupaikan kautta kuljen, niin silmäni vain oikean ma suljen, ja meistä narriks sinut arvioin, kun hirress' yksin kiikut noin!"

RAZMANN (hypähtää pystyyn). Kuules, laukaus!

(Ammuntaa ja melua.)

SPIEGELBERG. Taas yksi.

RAZMANN. Vielä yksi! Päällikkö!

(Laulua näyttämön takaa.)

"Mies Nürnbergin pyöveliltä nenän eestäkin pelastuu." (Da capo!) [Alusta!]

SCHWEIZER, ROLLER (näyttämön takaa). Hohoi, hohoi!

RAZMANN. Roller, Roller! Sata sarvipäätä!

SCHWEIZER, ROLLER (näyttämön takaa). Razmann, Schwarz, Spiegelberg, Razmann!

RAZMANN. Roller, Schweizer! Tulta ja tulikiveä! (Rientävät heitä vastaan.)

Rosvo MOOR (ratsain). SCHWEIZER, ROLLER, GRIMM, SCHUFTERLE (rosvojoukko pölyn ja lian peittämänä tulee esiin).

Rosvo MOOR (hypähtää alas satulasta). Vapaus, vapaus! -- Olet kuivalla maalla, Roller! -- Viehän pois Mustani, Schweizer, ja pese se viinillä. (Heittäytyy maahan.) Se oli ankara yritys!

RAZMANN (Rollerille). No Manalan pätsin nimessä, oletko astunut alas hirrestä?

SCHWARZ. Oletko hänen henkensä? Vai olenko minä narri? Vai oletko sinä todella sinä itse?

ROLLER (hengästyksissään). Olen kyllä. Ilmielävänä. Eheänä. Mistä luulet minun tulevan?

SCHWARZ. Kysy sitä noidalta! Tuomiosihan oli jo julistettu.

ROLLER. Oli todella, jo enemmänkin. Tulen oikopäätä hirrestä. Annahan minun hengähtää ensin. Schweizer saa sinulle kertoa. Tuokaa minulle lasi viinaa! -- Sinäkin jälleen täällä, Moritz? Luulin tapaavani sinut muualla --. Tuokaahan toki lasi viinaa minulle. Koko luurankoni hajoo. -- Oo, päällikköni, missä on päällikköni!

SCHWARZ. Kohta, kohta. -- Mutta puhu, kerro toki! Miten pääsit pinteistä? Miten olet jälleen joukossamme? Pääni käy pyörälle. Hirrestä, sanot?

ROLLER (kumoaa suuhunsa lasin viinaa). Ahhah, sepä maistuu, se karmaisee! Oikopäätä hirrestä, sanon. Siinä te seisotte tollotatte, ettekä voi sitä uneksiakaan -- minä olinkin vain kolmen askeleen päässä niistä saakelin tikapuista, joita myöten minun oli noustava Aabrahamin helmaan -- niin likellä, niin likellä -- olinpa jo luineni nahkoineni kuin ruumiinleikkelijän veitsenalaa, -- nuuska-annoksesta olisit saanut elämäni. Päällikölle olen kiitoksen velkaa siitä, että elän ja hengitän vapaana.

SCHWEIZER. Se oli jutku, jota kehtaa kuulla. Olimme edellisenä päivänä vakoillessamme saaneet vainun, että Roller istui lujasti ankkurissa, ja ellei taivas ajoissa puuttuisi asiaan, niin hän olisi huomenissa -- siis niinkuin tänään -- lähtevä kaiken lihan tietä --. 'Ylös', sanoi päällikkö, 'mitä ei ystävän takia kannattaisi yrittää! Me pelastamme hänet tai ellemme pelasta, sytytämme kuitenkin hänelle kuolinsoihdun, jommoista ei yksikään kuningas ole vielä saanut kunniakseen ja joka on polttava ruskeansinertäväksi heidän selkävuotansa!' Koko joukko komennetaan liikkeelle. Lähetämme hänen luokseen lentolähetin, joka antoi hänelle tiedon siitä heittämällä paperilipun hänen liemiannokseensa.

ROLLER. Epäilin aivan onnistumista.

SCHWEIZER. Varroimme aikaa, jolloin kadut olivat tyhjinä. Koko kaupunki oli tulvinut katsomaan näytelmää, ratsu- ja jalkamiehiä sikinsokin, ja vaunujen rämy, kohina ja kuolinvirren veisuu kantautui kauas. 'Nyt', sanoi päällikkö, 'sytyttäkää, sytyttäkää!' Pojat kuin nuolet lentoon, pistävät kaupungin yhtaikaa kolmesta-neljästä paikasta tuleen, heittävät tulisoihtuja ruutitornin viereen, kirkkoihin ja latoihin. No hitto! ei ollut kulunut neljännestuntia, niin tulipa meille parahiksi apuun koillistuuli, jonka myös täytyy iskeä hampaansa kaupunkiin, ja auttoi liekit päätyjen huippuihin saakka. Me sillävälin kadulta toiselle alaspäin kuin raivot --. 'Tulipalo, tulipalo!' kaikuu läpi kaupungin, -- huutoa, parkua, hälinää, -- palokellot alkavat kumahdella, ruutitorni paukahtaa ilmaan niinkuin maa olisi haljennut keskeltä kahtia ja taivas romahtanut alas ja helvetti vajonnut kymmenentuhatta syltä syvemmäs.

ROLLER. Ja silloin katsoi saattueeni taakseen, -- siellä näkyi kaupunki kuin Sodoma ja Gomorra, koko näköpiiri oli tulta, tulikiveä ja savua, neljäkymmentä vuorta kajahtelee ympäristössä helvetillistä hälyä, silmitön kauhu heittää kaikki tantereeseen -- silloin minä käytän hetkeä hyväkseni ja nopeaan kuin tuuli -- kahleeni oli aukaistu, niin valmiita oltiin --, kun vartijani katsovat taakseen kivettyneinä kuin Lothin vaimo, tipotieheni, halki joukon, pois vain! Kuudenkymmenen askeleen päässä heitän vaatteet yltäni, syöksyn virtaan, uin veden alla, kunnes luulen olevani heidän katseensa yltämättömissä. Päällikköni jo valmiina hevosin ja vaattein -- niin pelastuin. Moor, Moor, jospa sinäkin pian joutuisit pinteisiin, jotta minä saisin sinulle korvata tekosi sen veroisesti.

RAZMANN. Petomainen toivomus, jonka takia sinut pitäisi hirttää -- mutta sepä oli tekonen, josta kannattaa jutella.

ROLLER. Se oli apu hädässä, te ette osaa sille antaa oikeata arvoa. Jospa itse olisitte nuora kaulassa saaneet marssia ehonelävänä hautaa kohti kuten minä, läpi kaikkien lemmon menojen ja mestaamistemppujen, ja joka askeleelta, minkä jalat vaappuivat eteenpäin, likemmä, peloittavasti yhä likemmä tuota riivatun laitosta, mihin minut oli majoitettava, ja mikä kohosi näkyviin kamalan aamuauringon valossa; -- saaneet marssia vaanivien pyövelinrenkien välissä, julman musiikin soidessa -- vieläkin se rämisee korvissani -- ja kuulla korppien nälkäistä rääkynää, joita riippui puolimädän edeltäjäni ruumiissa kolmisenkymmentä, niin, tämän kaiken, kaiken -- ja lisäksi vielä kokea sen autuuden esimakua, mikä minua odotti. Veikko, veikko, -- ja äkkiä pääsy vapauteen. -- Se oli paukku ikäänkuin taivaan kaaret olisivat katkenneet --. Kuulkaas, juuttaat, minä sanon teille: kun hyppää hehkuvasta uunista jääveteen, ei ero tunnu niin jyrkältä kuin minä tunsin päästyäni joen toiselle rannalle.

SPIEGELBERG (nauraa). Mies parka! Mutta nythän sekin hiki on hikoiltu! (Kilistää hänen kanssaan.) Uudestisyntyneen onneksi!

ROLLER (heittää pois lasinsa). Ei, Mammonan kaikkien aarteiden nimessä, en kokisi sitä uudelleen. Kuolema on hiukan enemmän kuin narrinhyppy, ja kuolemankauhu on pahempaa kuin kuolema.

SPIEGELBERG. Ja lentävä ruutitorni -- huomaatko nyt, Razmann, siksipä ilma kärysikin tuntikausia niin rikiltä, niinkuin Molokin kaikkia varastoja taivaan alla tuuletettaisiin. -- Se oli mestaritemppu, päällikkö, kadehdin sinua sen takia.

SCHWEIZER. Jos kaupunki iloikseen katselee, miten toverimme teurastetaan kuin uuvutettu karju, niin, piru vie, saammeko ottaa sydämellemme sen, että toverimme mieliksi teemme lopun kaupungista? Ja siinä sivussa poikamme pääsivät aika paistille, saadessaan tyhjentää vanhaa keisaria. Sanokaas, mitä saitte siepatuksi?

ERÄS JOUKOSTA. Sekasorron aikana minä pujahdin Tapaninkirkkoon ja riivin hetaleet alttariliinasta! 'Tuo hyvä Jumala', tuumin, 'on rikas mies ja voi kyllä teettää kultapunosta vaikka hamppuköydestä'.

SCHWEIZER. Hyvin teit -- mitäs virkaa sillä rihkamalla onkaan kirkossa? Uhrailevat Luojalle, joka naureskelee sillä korulla sillävälin kun hänen luomakuntansa kuolee nälkään. -- Ja sinä, Spangeler, minne sinä heitit verkkosi?

ERÄS TOINEN. Minä ja Bügel ryöstimme erään puodin ja tuomme kamaa kylliksi koko viiskymmenpäiselle joukollemme.

ERÄS KOLMAS. Minä puhalsin kaksi kultaista taskukelloa ja siihen nokkaan tusinan hopealusikoita.

SCHWEIZER. Hyvä, hyvä. Ja me tekaisimme heille nuotion, jota he saavat pari viikkoa sammutella. Jos he haluavat suojaa tulelta, niin he saavat vedellä hävittää kaupungin --. Etkö tiedä, Schufterle, kuinka paljon tuli kuolleita?

SCHUFTERLE. Kahdeksankymmentäkolme, sanotaan. Torni yksistään ruhjoi rievuiksi kuutisenkymmentä.

MOOR (totisesti). Roller, sinut on ostettu kalliista.

SCHUFTERLE. Pah, pah, mitäs siitä? -- No, jos ne nyt olisivat olleet miehiä, -- mutta nehän olivat kapalolapsia, jotka kultaavat lakanansa, näivettyneitä ämmiä, jotka hosuivat hyttysiä niistä, luisevia tupatonttuja, jotka eivät enää osanneet ovelle -- potilaita, jotka ynisivät lääkäriä, joka arvokkaasti rientäen oli seurannut hirttosaattuetta --. Kaikki kynnelle kykenevät olivat parveilleet katsomaan näytelmää, ja vain sakka oli jäänyt kaupunkiin, vartioimaan koteja.

MOOR. Oh, maan matosia! Sairaita, sanot, vanhuksia.

SCHUFTERLE. Niin, hitto vie! ja lisäksi lapsensaajia ja raskaita vaimoja, jotka pelkäsivät saavansa keskoset aivan hirsipuun alla, nuoria rouvia, jotka olivat huolissaan siitä, että myöhästyvät pyövelintoimituksesta ja että heidän lapsensa saa jo äitinsä kohdussa selkäänsä polttomerkkinä hirsipuun --; köyhiä runoniekkoja, joilla ei ollut kenkiä jalkoihinsa, kun olivat antaneet ainoan parinsa korjattavaksi; ja muuta ruuppuväkeä. Ei siitä kannata puhua. Kun minä satuin kulkemaan muutaman hökkelin ohi, kuulin sieltä parkua, kurkistin sisään, ja tarkastaessani sitä soihdun valossa, mitä näinkään? Lapsen, vielä reippaan ja terveen, makaavan lattialla pöydän alla, ja pöytä oli juuri syttymäisillään. -- 'Pikku raukka', sanoin, 'palellut täällä', ja heitin sen liekkeihin --.

MOOR. Todellako, Schufterle? -- Ja ne liekit polttakoot poveasi, kunnes iäisyys käy harmaaksi. Pois, hirviö! Älä näyttäydy enää koskaan minun joukossani. -- Murisetteko? Arveletteko? Kuka arvelee, kun minä käsken? Pois hän, sanon minä --. Muitakin on joukossanne, jotka ovat ansainneet vihani. Tunnen sinut, Spiegelberg. Mutta piakkoin minä astun keskellenne pitämään kovia käräjiä. (He poistuvat vavahdellen.)