Part 3

ROLLER. Vaikka luetaankin rehellisten ihmisten joukkoon! Sinä Spiegelberg olet mestari puhumaan, kun on tehtävä rehellisestä miehestä veijari --. Mutta tietääkö kukaan, missä Moor viipyy?

SPIEGELBERG. Rehellisistä puhut. Luuletko, että sen jälkeen olisit vähemmän rehellinen kuin nyt olet? Mitä on rehellisyys? Keventää rikkailta saitureilta kolmannes heidän murheentaakastaan, joka heiltä vain häätää pois kultaisen unen, saattaa patoutunut raha jälleen liikkeeseen, palauttaa tasapaino omistussuhteisiin, sanalla sanoen: toteuttaa uudelleen kultakausi, auttaa hyvä Jumala vapaaksi monesta tukalasta kuokkavieraasta, säästää häneltä sota, rutto, kalliit ajat ja _lääkärit_ sitä minä kutsun rehellisyydeksi, se on minusta samaa kuin olla arvokas ase kohtalon käsissä, -- saapa silloin jokaista paistinpalaa pureskellessaan ajatella mielihyvikseen: "tämän olet ansainnut tempuillasi, leijonanmielelläsi, yövalvonnallasi -- isot ja pienet ovat kunnioituksen velassa sinulle --"

ROLLER. Vieläpä kai lopulta saa nousta ilmielävänä taivaan puoleen ja myrskystä ja tuulesta ja vanhan kantaäidin, ajan, ahmaavasta kidasta huolimatta keinua auringon ja kuun ja kaikkien kiintotähtien alla, missä itse järjettömät lintusetkin jalon halun tuomina paikalle pitävät taivaallista konserttiaan ja häntäniekat enkelit istuvat ikipyhää neuvottelukokoustaan. Eikö niin? Ja kun koit ja madot kalvavat maailman herroja ja mahtajia, niin saa kunnian ottaa vieraisille Jupiterin kuningaslinnun? Moritz, Moritz! Varohan kolmijalkaelukkaa!

SPIEGELBERG. Ja se sinua kauhistaa, lampaansydän? Onhan jo niin moni yleisnero, joka olisi voinut uudistaa maailman, mädännyt haaskatunkiolla, ja eikö sellaisesta miehestä puhuta vuosisatoja, vuosituhansia silloin, kun olisi hypätty monenkin kuninkaan ja vaaliruhtinaan yli, ellei hänen historioitsijansa arkailisi aukkoa hallitsijaluettelossa ja ellei hänen kirjansa siitä paisuisi parilla kahdeksannes-sivulla, jotka kustantaja palkitsee hänelle käteisellä. -- Ja kun matkamies näkee sinun niin sinne tänne häilyvän tuulessa, niin hän mutisee partaansa: "ei ole tainnut sekään olla mikään vesipää", ja huokaisee surkeita aikoja.

SCHWEIZER (taputtaa häntä olkapäälle). Mainiota, Spiegelberg, mainiota! Mitä pirua te seisotte ja aikailette?

SCHWARZ. Ja nimitettäköönpä sitä vaikka itsensämyymiseksi -- mitä sitten? Eikö aina voi tarpeen varalta pitää mukanaan pientä pulveria, mikä vie miehen melutta Tuonelanjoen yli sinne, missä ei kuule kukon kieuntaa! Veli Moritz, ehdoituksesi on hyvä. Niin sanoo minunkin katkismukseni.

SCHUFTERLE. Ja minun niinikään, tulimmaista! Oletpa kääntänyt minut mieheksesi, Spiegelberg!

RAZMANN. Olet kuin toinen Orfeus laulanut uneen ulvovan pedon, omantuntoni. Ota minut kokonaan, ota tältään!

GRIMM. Si omnes consentiunt, ego non dissentio. Ilman pilkkua, huomattakoon se. Päässäni on huutokauppa: Pietistit -- puoskarit -- kynäniekat ja ryövärit. Kuka enimmän tarjoaa, se saa minut. Tartuhan tähän käteen, Moritz.

ROLLER. Sinäkin, Schweizer? (Antaa Spiegelbergille oikean käden.) Panttaanpa siis minäkin sieluni pirulle.

SPIEGELBERG. Ja nimesi tähdille. Mitä siitä minne sielu kiitääkin, mitä siitä vaikka joukoittain edeltäpäin kiiruhtaneita pikalähettejä onkin ilmoittamassa tuloamme, niin että saatanat varustautuvat juhla-asuunsa, pyyhkivät tuhatvuotisen räämän silmistään, ja myriaadeittain sarvipäitä tupruaa esiin heidän tulikiviuuninsa savuavasta kidasta, näkemään saapumistamme? Toverit (hypähtäen ylös), ylös, toverit! Mikä maailmassa on tämän innostuksen hurman veroista? Tulkaa, toverit?

ROLLER. Verkkaan toki, verkkaan! Minne? Elukallakin pitää olla pää, pojat!

SPIEGELBERG (myrkyllisesti). Mitä se vitkailija saarnaa? Eikö pää ollut pystyssä jo ennenkuin jäsenet liikahtivat? Tulkaa, toverit!

ROLLER. Hiljalleen, sanon. Vapaudellakin pitää olla herransa. Päämiehen puute vei Rooman ja Spartan turmioon.

SPIEGELBERG (notkeasti). Niin -- vartokaas -- Roller puhuu oikein. Ja pään pitää olla selvä, ymmärrättekö, terävä, valtioviisas pää. Niin, kun ajattelen, mitä olitte tunti sitten, mitä nyt olette -- yhden onnellisen ajatuksen voimasta olette -- Niin todella, todella teillä täytyy olla johtaja --. Ja sillä, joka on kutonut tämän ajatuksen, sanokaa, eikö sillä täydy olla selvä, valtioviisas pää.

ROLLER. Kunpa sopisi toivoa -- sopisi uskoa --. Mutta pelkään, ettei hän suostu.

SPIEGELBERG. Miksei? Puhuhan suusi puhtaaksi, ystävä! -- Kuinka vaikeata onkin ohjata taistelevaa laivaa tuulia vastaan, kuinka raskaasti kruunujen taakka painaakin -- puhuhan empimättä, Roller, ehkä hän sentään suostuu.

ROLLER. Ja haaksirikossa on asia, ellei hän suostu. Ilman Mooria me olemme ruumis ilman sielua.

SPIEGELBERG (kääntyen äkeänä poispäin). Kapaturska!

MOOR (astuu sisään kiihkeänä ja kaahaa kiivaasti edestakaisin huoneessa, itsekseen): Ihmiset, ihmiset -- valheellista, teeskentelevää krokodiilinsukua. Heidän silmänsä ovat kuin vesi, heidän sydämensä kuin malmi! Huulilla suudelmia, piikkejä povessa! Leijonat ja leopardit ruokkivat pentujaan, korpit vievät poikiansa haaskan ääreen syömään, ja _hän_, hän --. Pahuutta olen oppinut kärsimään, voin hymyillen nähdä kiukkuisen vihamieheni imevän sydänvertani, -- mutta kun veri-siteet pettävät, kun isänrakkaus muuttuu raivottareksi, -- silloin syty, miehen tyyni mieli! Raivostu tiikeriksi, lauhkea lammas, ja jokainen suoni sykähtäköön vihaa ja hävityshalua!

ROLLER. Kuules, Moor! Mitä tuumit: eikö rosvoelämäkin ole parempi kuin kitua vedellä leivällä alimmassa torninholvissa?

MOOR. Miksei tämä henki ole mennyt tiikeriin, joka iskee hirmuhampaansa ihmislihaan? Onko se isänmieltä? Onko se rakkautta rakkaudesta? Tahtoisin olla karhu ja nostattaa Pohjolan karhut tätä pirullista sukukuntaa vastaan --. Kadu, -- anteeksiantoa et saa. -- Ah, minä tahtoisin myrkyttää valtameren, jotta sen joka huokosesta pulppuaisi kuolemaa! -- Luottamusta, lannistumatonta uskoa, mutta armahdusta ei!

ROLLER. No kuulehan, Moor, mitä minä sanon!

MOOR. Se on uskomatonta, se on unta, harhaa --. Niin liikuttava pyyntö, niin elävä kurjuuden ja raukeavan katumuksen kuvaus, -- villipeto olisi sulanut sääliin! Kivet olisivat puhjenneet kyyneliin, ja sentään, -- jos haluaisin sen lausua julki, niin sitä pidettäisiin ilkeänä häväistyksenä ihmiskuntaa vastaan -- ja sentään, sentään, -- oh, kunpa voisin kautta koko luonnon puhaltaa kapinan torvea, johtaakseni ilmat, maat ja meret sotaan hyeenain heimoa vastaan.

GRIMM. Kuulehan toki! Raivoltasi et kuule edes.

MOOR. Pois, pois luotani! Eikö nimesi ole ihminen? Eikö vaimo ole sinua synnyttänyt? -- Pois silmistäni, sinä ihmisenhahmoinen! -- Olen rakastanut häntä niin sanomattomasti, niin ei poika koskaan rakastanut isäänsä, tuhat elämää olisin uhrannut -- (Polkee maata kuohuksissaan.) Haa, kuka antaa minulle nyt käteeni miekan, jolla voin iskeä polttavan haavan näihin kyykäärmeen sikiöihin! Ken sanoo minulle, missä voin tavata niiden sydämeen, hävittää, tuhota ne -- hän olkoon ystäväni, enkelini, jumalani -- tahdon polvistua hänen eteensä!

ROLLER. Juuri sellaisia ystäviä me tahdomme olla, kuulehan meitä!

SCHWARZ. Lähde kanssamme Böömin metsiin! Kokoamme rosvojoukon, ja sinä -- (Moor tuijottaa häneen).

SCHWEIZER. Sinä tulet päälliköksemme! Sinun täytyy tulla!

SPIEGELBERG (heittäytyy kiivaasti tuolille). Orjia ja raukkoja!

MOOR. Kuka nosti kielellesi tuon sanan? Kuule mies! (Tarttuu kovasti kiinni Schwarziin.) Sitä et ole löytänyt ihmissielustasi! Kuka nosti sen sanan kielellesi? Niin, kautta tuhatkätisen kuoleman! Sen teemme, se meidän täytyy tehdä. Se ajatus on jumaloimisen arvoinen -- _ryöväreiksi ja murhaajiksi_! Niin totta kuin sieluni elää, olen teidän päämiehenne!

KAIKKI (meluten ja huutaen). Eläköön päämies!

SPIEGELBERG (hypähtäen pystyyn, itsekseen). Kunnes minä hänet siksi autan!

MOOR. Kas, kuin kaihi putoisi silmistäni! Mikä houkkio olinkaan, kun tahdoin päästä linnunhäkkiin jälleen! -- Henkeni janoaa tekoja, keuhkoni vapauden ilmaa, -- _ryöväreiksi, murhaajiksi_! -- Nämä sanat heittivät lain jalkaini alle, -- ihmiset peittivät minulta ihmisyyden, kun minä vetosin siihen. Pois siis mielestäni inhimillinen sääli ja osanotto! -- Minulla ei enää ole isää, ei enää rakkautta, ja veri ja surma saavat opettaa minut unhoittamaan, että minulle on joskus ollut jotakin kallista. Tulkaa, tulkaa! -- Oh, minä tahdon toimittaa itselleni hirveätä huvitusta --. Olkoon siis päätetty, että minä olen päällikkönne. Ja onneksi olkoon sille mestarille joukossanne, joka kiihkeimmin polttaa, julmimmin murhaa, sillä hän saa kuninkaallisen palkinnon, sanon minä. -- Astukaa ympärilleni kaikki ja vannokaa minulle uskollisuutta ja kuuliaisuutta kuolemaan asti. -- Vannokaa tämän miehenkäden kautta!

KAIKKI (antavat hänelle kättä). Vannomme sinulle uskollisuutta ja kuuliaisuutta kuolemaan asti!

MOOR. Ja tämän miehenkäden kautta minä vannon nyt pysyväni uskollisesti ja horjumattomasti päällikkönänne kuolemaan asti! Tämä käsi riistää heti hengen siltä, joka koskaan epäröi tai peräytyy! Sama kohtalo tulkoon minunkin osakseni teidän puoleltanne, jos loukkaan valaani! Tyydyttekö tähän? (Spiegelberg kaahaa hurjana edestakaisin.)

KAIKKI (heiluttavat hattuaan). Tyydymme siihen!

MOOR. No hyvä, lähtekäämme siis! Älkää pelätkö kuolemaa tai vaaraa, sillä meitä johtaa vääjäämätön kohtalo! Jokaisen yllättää vihdoin hänen hetkensä, untuvapatjoilla yhtä varmasti kuin taistelun huimassa tuoksinassa tai julkisella teloituspaikalla! Joku niistä on meidän osamme! (Poistuvat.)

SPIEGELBERG (katsoen heidän jälkeensä, hetken kuluttua). Luettelossasi on aukko -- olet unohtanut myrkyn. (Pois.)

KOLMAS KOHTAUS.

Amalian huone Moorin linnassa. FRANS. AMALIA.

FRANS. Käännät katseesi pois, Amalia? Olenko minä vähemmän ansiokas kuin se, jonka isä on kironnut?

AMALIA. Pois! -- Voi sitä rakastavaa, armiasta isää, joka antaa poikansa sutten ja petojen uhriksi! Täällä kotona hän nauttii kallista, hyvää viiniä ja hoitelee hauraita luitaan haahkanuntuvapatjoilla sillä välin kun hänen suuri, ihana poikansa näkee nälkää. -- Hävetkää, te pedot, te käärmesielut, te ihmiskunnan häpeä! -- Ainoan poikansa!

FRANS. Minä luulin hänellä olevan niitä kaksi.

AMALIA. Niin, hän ansaitsee kyllä pitää ominaan sellaisia poikia kuin sinä. Kuolinvuoteellaan hän turhaan kurkoittaa kuihtuneita käsiään Kaarlensa puoleen ja väristen painuu kokoon, tarttuessaan Fransinsa jääkylmään käteen. -- Oh, on suloista, on ihanaa joutua isäsi kiroamaksi! Sano, Frans, rakas veli, mitä täytyy tehdä, saadakseen häneltä kirouksen?

FRANS. Hourit, armaani, minä säälin sinua.

AMALIA. Oh, pyydän, -- säälitkö veljeäsi? -- Et, hirviö, sinä vihaat häntä! Kai minuakin siis vihaat?

FRANS. Rakastan sinua kuin itseäni, Amalia!

AMALIA. Jos minua rakastat, niin voitko evätä minulta erään pyynnön?

FRANS. En yhtä ainoata -- ellei se merkitse enempää kuin minun elämäni.

AMALIA. Oo, jos niin on asianlaita! -- Erään pyynnön, minkä voit täyttää niin helposti, niin mielelläsi. -- (Ylpeästi.) Vihaa minua! Punastuin häpeästä, ajatellessani Kaarlea ja samalla muistaessani, ettet sinä vihaa minua. Lupaathan sen minulle? -- Mene nyt ja jätä minut, olen niin mielelläni yksin!

FRANS. Armahin haaveilija, kuinka minä ihailenkaan lempeää, armasta sydäntäsi. (Koputtaa häntä rinnalle.) Täällä, täällä hallitsi Kaarle kuin jumala temppelissään, Kaarle eli edessäsi valveilla, Kaarle johti untesi kulkua, koko luomakunta näytti mielessäsi sulavan yhdeksi olennoksi, heijastelevan häntä ainoata, kajaelevan hänen ainoan ääntänsä sinun kuuluviisi.

AMALIA (liikutettuna). Niin todella, tunnustan sen. Teitä raakalaisia uhmatenkin minä tunnustan sen koko maailmalle -- rakastan häntä!

FRANS. Luonnotonta, hirveää! Palkita niin tämä rakkaus! Unhoittaa tämä nais-sydän --.

AMALIA (säpsähtäen). Mitä, minutko unhoittaa!

FRANS. Etkö ollut pistänyt sormusta hänen sormeensa? Timanttisormusta, uskollisuutesi pantiksi? -- Tosi kyllä: kuinka voi nuorukainen vastustaa porton suloja? Kuka moittikaan häntä siitä teosta, hänellä kun ei ollut enää muuta pois annettavaa, -- ja eikö portto palkinnut sitä hänelle korkoineen hyväilyillään, syleilyillään?

AMALIA (kauhistuneena). Sormukseni portolle?

FRANS. Hyi häpeätä! Mutta kunpahan sekään olisi kylliksi! -- Kuinka kallis sormus onkin, sen saa sentään itse asiassa takaisin miltä juutalaiselta tahansa. Ehkäpä se ei teoltaan häntä miellyttänyt, ehkäpä hän on hankkinut sen sijaan kauniimman itselleen.

AMALIA (kiihkeästi). Mutta minun sormukseni -- sanon: _minun_ sormukseni.

FRANS. Juuri sen, Amalia. -- Ah, sellainen kalleus, ja minun sormessani -- ja Amalian antama! -- siitä ei kuolemakaan sitä riistäisi -- eikö niin, Amalia? Ei timantin kalleus, ei taiteellinen leima tee sitä arvokkaaksi, -- vain rakkaus --. Rakas lapsi, sinä itket? Voi sitä, jonka takia nämä kalliit pisarat pusertuvat niin ihanista silmistä -- ja jospa edes tietäisit kaikki, näkisit hänet itsensä, näkisit sen näköisenä!

AMALIA. Hirviö! Mitä, minkä näköisenä?

FRANS. Hiljaa, hiljaa, hyvä ystävä, älä pakoita minua vastaamaan! (Ikäänkuin itsekseen, mutta kuuluvasti.) Kunpa se rietas elämä edes verhoutuisi, salaisi itsensä maailman silmiltä! Mutta se tuijottaa kauheana kellervästä lyijynvärisestä silmäkehästä; kuolonkelmeät, raukeat kasvot, joista poskiluut pistävät esiin, antavat sen ilmi; katkonainen, alentunut ääni sammaltaa sitä, vapiseva, huojuva luuranko puhuu räikeästi siitä; se porautuu luihin ytimiä myöten ja murtaa nuoruuden miehiset voimat, pusertaa karvaan visvan ja vaahdon otsalle ja suuhun ja joka paikkaan ruumiissa ja hautuu kamalana eläimellisen kiiman häpeäpesissä. Hyi inhoa. Se on saastaista! Nenä, silmät, korvat tuntevat puistatuksia, -- olet nähnyt sen kurjan, Amalia, joka sairaalassamme heitti ähkyen henkensä, -- häpeä näytti räpäyttelevän luihuja silmiään hänen edessään, sinä puhkesit kauhunhuutoon hänet nähdessäsi. Herätä se kuva jälleen sielusi silmäin eteen, ja Kaarle seisoo ilmielävänä edessäsi! -- Hänen suudelmansa ovat ruttoa, hänen huulensa myrkyttävät sinun huulesi!

AMALIA (lyö häntä). Hävytön solvaaja!

FRANS. Kauhistuttaako tämä Kaarle sinua? Inhoittaako sinua jo kalpea kuvaus? Mene, tuijota häntä itseään, kaunista, taivaallista, jumalaista Kaarleasi! Mene, ahmi hänen suloista hengitystään ja sukella niihin sulotuoksuihin, jotka höyryävät hänen kidastaan! Pieni henkäys hänen suustaan upottaa sinut siihen mustaan, kuolemanomaiseen pyörtymykseen, minkä mätänevä haaska ja ruumiita täyden taistelukentän näkö synnyttävät.

AMALIA (kääntää kasvonsa poispäin).

FRANS. Mitä rakkauden kuohuntaa! Mitä syleilyn hurmaa -- mutta eikö ole väärin tuomita ihmistä hänen raihnaan ulkonäkönsä mukaan? Kurjimmastakin aisopolaisesta rammasta voi loistaa suuri, rakastettava sielu, kuten rubiini liejusta. (Ilkeästi hymyillen.) Rosoisiltakin huulilta voi rakkaus --.

Todella, jos pahe järkyttääkin luonteen peruksia, jos puhtauden mukana siveys pakeneekin, kuten tuoksu pölisee pois kuihtuneesta kukasta -- jos ruumiin keralla henkikin turmeltuu rujoksi --

AMALIA (hypähtäen iloisena ylös). Ah, Kaarle, nyt tunnen sinut taas! Olet vielä ehyt, ehyt! Kaikki oli valhetta! -- Etkö tiedä, ilkiö, ettei Kaarle mitenkään voi tulla tuollaiseksi? (Frans seisoo hetken miettien, kääntyy sitten äkkiä mennäkseen.) Mihin niin kiire? Pakenetko omaa häpeääsi?

FRANS (peittäen kasvonsa). Salli, salli minun kyynelteni vuotaa hetki. -- Tyranni-isä! Jättää paras pojistaan noin kurjuuteen -- saastaiseen ympäristöön -- Salli minun mennä, Amalia! Minä tahdon langeta hänen jalkoihinsa, polvillani tahdon häntä vaatia siirtämään kirouksensa minun, minun päälleni -- tekemään minut perinnöttömäksi, -- minut, elämäni, vereni, kaikki --

AMALIA (lankeaa hänen kaulaansa). Kaarleni veli, hyvä, rakas Frans!

FRANS. Oi Amalia! Kuinka rakastankaan sinua tämän horjumattoman uskollisuutesi tähden, jota rakkautesi veljeeni osoittaa, -- suo anteeksi, että uskalsin asettaa rakkautesi tälle kovalle koetukselle! -- Kuinka kauniisti oletkaan näyttänyt toiveeni oikeutetuiksi! Näissä kyynelissä, näissä huokauksissa, tässä taivaallisessa vihastuksessa -- minuakin, minuakin kohtaan -- meidän sielumme sointuivat niin yhteen.

AMALIA. Oi ei, sitä ne eivät koskaan tehneet!

FRANS. Ah, ne sointuivat niin sopuisasti yhteen, luulin aina, että me varmaan olimme kaksoiset. Ja ellei olisi ikävää ulkonaista eroitusta, mikä, surullista kyllä, tulee Kaarlen tappioksi, niin meidät olisi kymmenestä sekoitettu toisiimme. Sinä olet, sanoin usein itselleni, niin, olet ilmetty Kaarle, hänen kaikunsa, hänen kuvansa.

AMALIA (pudistaa päätään). Ei, ei taivaan puhtaan valon nimessä, ei värettäkään hänestä, ei säentäkään hänen tunteestaan. --

FRANS. Niin samanlaiset taipumuksissamme, -- ruusu oli hänelle rakkain kukista -- mitä kukkaa minä rakastin ylitse ruusun? Hän rakasti säveltaidetta sanomattomasti, -- ja te olette todistajani, te tähdet, että olette saaneet usein haudanhiljaisina öinä kuunnella soitantoani, kun ympärilläni kaikki oli vaipunut uneen ja varjoon. -- Ja miten voit vielä epäillä, Amalia, kun meidän rakkautemme tapasi saman täydellisen esineensä, ja kun rakkaus on sama, niin miten voivat sen lapset huonontua suvustaan?

AMALIA (katsoo häntä kummeksuen).

FRANS. Oli tyyni, kirkas ilta, hänen Leipzigiin-lähtönsä aatto, jolloin hän otti minut mukaansa tuohon lehtimajaan, missä te niin usein istuitte kahden lemmenunelmissa. -- Olimme kauan vaiti, -- vihdoin hän tarttui käteeni ja lausui hiljaa, kyynelet silmissä: "jätän Amalian, en tiedä, -- minua aavistuttaa kuin jättäisin iäksi, -- älä hylkää häntä, veli! Ole hänen ystävänsä, hänen Kaarlensa, -- ellei Kaarle -- koskaan palaa!" (Syöksyy Amalian jalkoihin ja suutelee kiihkeästi hänen kättään.) Ei koskaan, koskaan, koskaan hän palaa, ja minä lupasin hänelle sen pyhällä valalla!

AMALIA (ponnahtaen taapäin). Petturi, näinkö saan sinut kiinni! Siinä samassa lehtimajassa hän vannotti minua, että en, jos hänet surma tapaisi, kenenkään muun rakkautta -- näetkö, kuinka jumalaton, kuinka inhoittava olet -- mene silmäini edestä!

FRANS. Et tunne minua, Amalia, et tunne minua ensinkään!

AMALIA. Oo, kyllä tunnen, tästä pitäin tunnen. -- Ja sinä olit olevinasi hänen Iaisensa? Sinunko edessäsi hän olisi minua surrut? Sinun edessäsi? Ennemmin hän olisi kirjoittanut nimeni häpeäpaaluun. Mene heti!

FRANS. Sinä loukkaat minua!

AMALIA. Mene, sanon minä! Olet varastanut minulta kalliin hetken; vähennettäköön se sinun elämästäsi!

FRANS. Sinä vihaat minua.

AMALIA. Minä halveksin sinua, mene!

FRANS (polkien jalkaa). Odota, saat vielä vavista edessäni. Kerjurin takia sysätä minut pois! (Vihoissaan pois.)

AMALIA. Mene, lurjus! Nyt olen taas likellä Kaarleani. -- Kerjuriksiko hän sanoi? Onpa maailma sitten mennyt nurin, kerjurit ovat kuninkaita ja kuninkaat kerjureita! -- En vaihtaisi niitä repaleita, jotka hänellä on päällään, voidellun ruhtinaan purppuraan, -- sen katseen, millä hän kerjää, sen täytyy olla jalo kuninkaallinen katse, -- katse, joka tekee tyhjiksi suurten ja rikasten ylevyyden, prameuden ja voitot! Tomuun pöyhkeät korut! (Riistää helmet kaulaltaan.) Olkaa kirotut, isoiset ja rikkaat, siksi että kannatte kultaa ja hopeaa ja jalokiviä! Olkaa kirotut siksi että mässäätte ylellisissä pidoissa! Kirotut siksi että haudotte jäseniänne nautinnon pehmeillä patjoilla! Kaarle, Kaarle, nyt olen sinun arvoisesi. (Pois.)

TOINEN NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

FRANS VON MOOR (mietiskellen huoneessaan).

FRANS. Tämä kestää mielestäni liian kauan. -- Tohtori väittää hänen olevan parantumaan päin -- vanhan miehen elämä on sentään aivan ikuisuus! -- Ja nyt olisi reitti selvänä ja tasaisena, ellei olisi tuota kiusallista sitkeätä lihamöhköä, joka sulkee minulta tien aarteitteni luo kuten maanalainen taikakoira noitasaduissa.

Raukeavatko siis aikeeni maailmanjärjestyksen koneellisten, rautaisten lakien alle? Pitääkö ylväslentoisen henkeni kahliutua aineen etanankulkuun? -- Puhaltaisi vain sammuksiin valon, joka ilmankin kituuttaa vain viime öljypisarain turvin -- siinä kaikki --. Ja kuitenkaan en itse haluaisi ottaa sitä tekoa omakseni, ihmisten takia. En haluaisi, että hänet surmattaisiin, vaan että luonto lakkaisi toiminnasta. Haluaisin toimia kuin taitava lääkäri, mutta vastakkaisessa tarkoituksessa. -- En taittaisi luonnolta tietä väliintulollani, päinvastoin jouduttaisin sen omaa kulkua. Ja voimmehan todella pidentää elämän ehtoja, miksi emme taitaisi lyhentääkin niitä?

Filosofit ja lääkärit opettavat minulle, kuinka yhdenmukaisia hengen liikunnot ja koneiden käynti ovat. Luuvalo-kohtauksia seuraavat aina elimellisten heilahdusten ristiriidat -- intohimot ruhjovat elinvoimaa, -- raskautettu henki painaa asuntonsa maahan. -- No niin, kuka keksisi millä tasoittaa kuolemalle tätä raivaamatonta tietä elämän linnaan? Hävittää ruumista hengen välityksellä? -- Ah, ennenkuulumaton teko, -- kuka sen panisi toimeen? Verraton teko. -- Mieti, Moor! -- Se olisi keksintö, joka ansaitsisi sinut keksijäkseen. Onhan myrkynsekoitus koroitettu miltei oikean tieteen arvoon ja kokeilla pakoitettu luonto varmentamaan rajansa, niin että vuosia edeltäpäin lasketaan sydämen lyönnit ja valtimolle sanotaan: "tähän asti, muttei etemmäs!" -- Ken ei tässäkin koettaisi siipiään!

Ja miten minun nyt on käytävä juoneen, häiritäkseni tätä sielun ja sen ruumiin suloista, tyyntä sopusointua? Mitkä tunne-alat minun on valittava? Mikä mielenliike on tuhoisin elämän kukoistukselle? -- _Vihako?_ Se nälkäinen susi ahmaa liian pian itsensä täyteen. -- _Suru?_ Se mato kalvaa liian vitkaan. -- _Mielipaha?_ Se tarhakäärme matelee liian laiskasti. -- _Pelko?_ Toivo ei salli sen kahlita saalistaan. -- Mitä, nämäkö ovat ainoat ihmisen surmat? Näinkö pian kuoleman ase-varasto on tyhjennetty? (Syvissä mietteissä.) -- Mitä, hm? Ei! -- Haa! (Hypähtäen.) -- _Kauhu!_ Mitä ei kauhu mahda? Mitä voi uskonto, järki sen jättiläisen jäistä syleilyä vastaan? -- Ja sentään, jospa hän kestäisi tämänkin myrskyn? Jospa? -- Oh, tule silloin avukseni, _masentumus_ ja sinä, _katumus_, helvetillinen kostotar, jäytävä käärme, joka märehtii ravintonsa ja nielee uudelleen oman oksennuksensa; te ikuiset hävittäjät ja myrkyn valmistajat; ja sinä, ulvova _itsesyytös_, joka hävität oman kotisi ja lyöt haavoja omaan äitiisi. -- Ja tekin tulkaa avukseni, itse hyvänsuovat sulottaret, leppoisa _menneisyys_, ja sinä kukkuraista runsaudensarvea pitävä, kukoistava _tulevaisuus_, kuvastelkaa hänelle taivaan iloja kuvastimissanne, kun kiitävä jalkanne solahtaa hänen halaavien kättensä välitse. -- Niin minä ahdistan juonin ja avoimin hyökkäyksin tätä raihnasta ruumista, kunnes raivotarten lauman vihdoin päättää -- epätoivo! Voitto, voitto! -- Suunnitelma on valmis -- vaikeampi ja taiturillisempi kuin mikään, -- luotettava, varma, -- sillä (pilkallisesti) ruumiinleikkaajan veitsihän ei löydä haavan naarmuakaan eikä kalvavan myrkyn jälkiä.

(Päättäväisenä.) No hyvä. (Herman astuu sisään.) Ah! Deus ex machina! Herman!

HERMAN. Palvelukseksenne, nuori herra.

FRANS (ojentaa hänelle kätensä). Sitä et tarjoakaan nyt kiittämättömälle.

HERMAN. Siitä minulla on kokemusta.

FRANS. Ensi tilassa, Herman -- ensi tilassa saat vielä enemmän! -- Minulla on sinulle jotakin sanottavaa, Herman.

HERMAN. Kuuntelen tuhansin korvin.

FRANS. Tunnen sinut, sinä olet päättäväinen mies -- soturin sydän -- uljas ja rohkea. Isäni on sinua kovin loukannut, Herman!

HERMAN. Piru minut periköön, jos sen unohdan!

FRANS. Se kuulostaa miehen puheelta! Kosto sopii miehen sydämelle. Sinä miellytät minua, Herman. Ota tämä kukkaro, Herman! Se olisi kyllä painavampi, jos vaan minä olisin täällä herra!

HERMAN. Sehän on minun ikuinen toivoni, nuori herra, kiitän teitä.

FRANS. Todellakin, Herman, toivoisitko todellakin minun pääsevän isännäksi. -- Mutta isälläni on leijonan ydinvoimat ja minä olen nuorempi pojista.

HERMAN. Minä toivon, että te olisitte vanhempi poika ja että isällänne olisi kalvetustautisen tytön voimat.