Part 2

Minulla on suuri oikeus olla tyytymätön luontoon ja kunniani kautta, minä käytän sitä oikeutta. Miksi en minä ryöminyt ensimäisenä äitini kohdusta? Miksi en ole ainoa lapsi? Miksi piti minun saaman taakakseni tämä peloittava rumuus, juuri minun? Aivan kuin luonto olisi synnyttänyt minut jonkunlaisena jätteenä. Miksi juuri minulle tämä lappalaisnenä? Juuri minulle tämä neekerin turpa, nämä hottentotin silmät? Totisesti, luulen, että luonto on kaikista ihmislajeista kasannut kaiken inhoittavan ja pyöräyttänyt minut siitä. Kuolema ja kirous! Kuka antoi sille valtakirjan pidättää minulta sen, minkä toinen sai lahjaksi? Saattoiko joku lahjoa sen ennen veljeni syntymää? Tai loukata sitä juuri ennenkuin minä sain elämän? Kuinka saattoi luonto tehdä tehtävänsä näin puolueellisesti!

Ei, ei! Minä syytän sitä väärin. Antoihan se meille kekseliään hengen, heittäessään meidät alastomina ja surkeina tämän valtameren, _maailman_, rannalle. -- Uikoon ken osaa, ja hukkukoon ken on saamaton. Se ei antanut minulle mitään mukaan, oma asiani on nyt, miksi tahdon tulla. Kullakin on sama oikeus suurimpaan ja pienimpään, vaatimus taittuu vaatimusta, vietti viettiä ja voima voimaa vasten. Ylivoimaisen hallussa on oikeus, ja lakeinamme ovat voimiemme rajat.

Onhan tosin eräitä yhteissopimuksia, jotka on tehty maailman verenkierron järjestämiseksi. -- Kunniallinen nimi: todellakin, tuottoisa raha, jolla voi mainiosti harjoittaa kaupustelua, kun vain osaa hyvin sen taidon. -- Omatunto: no jaa, hauska räsy-ukko varpusten pelättinä kirsikkapuista -- sekin kekseliäästi sommiteltu vaihtopaperi, joka päästää vararikkoisenkin pulasta.

Todellakin, hyvin kiitettäviä keksintöjä pitämään narreissa vireillä kunnioitusta ja painamaan roskaväkeä tohvelin alle, jotta taitomiehillä on sitä mukavampi olo. Epäilemättä sangen hupaisia laitoksia! Ne näyttävät minusta aivan niiltä aidoilta, joilla alustalaiseni sangen ovelasti saartavat peltonsa, niin ettei muka yksikään jänis, ei pahaisinkaan jänisjussi pääsisi yli; -- mutta armollinen herra kannustaa ravuriaan ja ajaa keinuen tuhotun viljan yli.

Jänis parka! On todella surkeata näytellä jäniksen osaa tässä maailmassa. -- Mutta armollinen herra tarvitsee jäniksiä!

Niinpä ripeästi eteenpäin! Ken ei mitään pelkää, hän ei ole voimaltaan vähäisempi kuin se, jota kaikki pelkäävät. Nykyään on tapana pitää housunlahkeissa solkia, joilla ne mielen mukaan väljennetään ja tiukennetaan. Leikkautammepa itsellemme uusinta kuosia noudattelevan omantunnon, jotta lihoessamme voimme sitä mielemme mukaan väljentää, kun puemme sen yllemme. Mitä me siihen voimme? Menkää räätälin luo! Olen kuullut jaariteltavan laveasti niin sanotuista _verisiteistä_, jotka voisivat vanhan kansan mieheltä panna pään pyörälle. -- Tuo on sinun veljesi -- se merkitsee samaa kuin: hän on paistettu samassa uunissa missä sinäkin, siksi hän olkoon sinulle pyhä. Tarkastakaapa joskus lähemmin tuota nurinkurista johtopäätöstä, tuota hassua väitettä, joka kimpoaa ruumiillisesta sukulaisuudesta sielujen sopusointuun, samasta kodista tunteen yhteyteen, yhtäläisestä ruuasta yhtäläisiin taipumuksiin! -- Mutta edelleen: tuo on isäsi! Hän on antanut sinulle elämän, sinä olet hänen lihaansa ja vertansa, -- hän olkoon siis sinulle pyhä! Taas viekas johtopäätös. Haluaisin sentään kysyä, _miksi_ hän teki minut? Eihän toki rakkaudesta minuun, josta vasta piti tuleman "minä"? Tunsiko hän minua, ennenkuin teki minut? Tai ajatteliko hän minua, käydessään luomaan minua? Tai toivoiko hän minua silloin, kun teki minut? Tiesikö hän, mikä minusta oli tuleva? Sitä en toivoisi hänestä, sillä silloin minä rankaisisin häntä siitä, että hän kuitenkin teki minut. Olenko hänelle kiitoksen velkaa siitä, että minusta tuli mies? Yhtä vähän kuin voisin soimata häntä, jos hän olisi tehnyt minusta naisen. Voinko tunnustaa rakkauden, joka ei perustu kunnioitukseen minun _minuuttani_ kohtaan? Voisiko olla kunnioitusta minun minuuttani kohtaan, kun se pitäisi syntyä juuri siitä, minkä edellytys se olisi oleva? Missä piilee nyt pyhyys? Itse siinä toimituksessako, josta minä synnyin? -- Ikäänkuin se olisi enempää kuin eläimellisen himon eläimellistä tyydyttämistä. -- Vai piileekö se ehkä tämän toimituksen tuloksessa, mikä kuitenkaan ei ole muuta kuin rautainen välttämättömyys, jota niin mielellään vältettäisiin, ellei se vaatisi lihan ja veren halujen kieltämistä. Pitäisikö minun muka puhua hänelle hyviä sanoja siksi, että hän rakastaa minua? Se on hänen turhamaisuuttaan, kaikkien taideniekkain yhteistä perisyntiä: hehän pöyhkeilevät teoksestaan olipa se kuinka tökerö tahansa. -- Siinä, nähkääs, onkin koko noitakeino, minkä te peitätte pyhään sumuun, käyttääksenne väärin pelkuruuttamme. Sallisinko minäkin talutettavan itseäni siinä kuten pojanvesaa?

Heipä hei, ripeästi siis toimeen! -- Tahdon ympäriltäni kitkeä pois kaiken, mikä estää minua saamasta _herran_ oikeuksia. _Herra_ minun täytyy olla ottaakseni väkivallalla sen, minkä saavuttamiseen minulta puuttuu rakastettavuutta. (Poistuu.)

TOINEN KOHTAUS.

Kapakka Saksin rajoilla.

KAARLE V. MOOR syventyneenä lukemaan. SPIEGELBERG juoden pöydän ääressä.

KAARLE V. MOOR (työntää kirjan oheen). Minua inhoittaa tämä mustetta töhrivä vuosisata, kun luen Plutarkoksestani suurten miesten töitä.

SPIEGELBERG (täyttää hänelle lasin ja juo). Josefusta sinun sietää lukea.

MOOR. Prometheuksen kirkas kipuna on sammunut, sen sijaan otetaan nykyään tulta liekokasvien itiöistä -- teatteritulta, joka ei sytytä edes piippuni tupakkaa. Siinä ne raapivat ja nakertelevat kuin rotat Herkuleen nuijaa, ja tutkivat ytimen aivokopastaan saadakseen tietää, mitä hän oikeastaan on kantanut kiveksinään. Muuan ranskalainen mustakaapu opettaa, että Aleksanteri on ollut jänishousu, eräs keuhkotautinen professori pitää puhuessaan vakituisesti nenänsä edessä salmiakkipulloa ja luennoi _voimasta_. Ukkelit, jotka pyörtyvät huomattuaan tulleensa isiksi, repostelevat Hannibalin sotataitoa, -- märkäkorvat nulkit onkivat lauseparsia Cannaen taistelusta ja virnistelevät Scipion voitoille, koska heidän täytyy niitä selittää.

SPIEGELBERG. Sinähän kohta oikein itkeä tillität aleksandrialaisesti!

MOOR. Kaunis tulos sotaisista vaivoistanne, että nyt asustatte akatemioissa ja että kuolemattomuuttanne laahataan vaivaloisesti kirjankantimissa! Kallis palkkio verenne tuhlauksesta, että joku Nürnbergin kamasaksa käärii teidät piparkakun ympärille tai parhaassa tapauksessa joku ranskalainen murhenäytelmien kirjoittaja nostaa teidät puujaloille, tanssimaan hänen vetonuorassaan. Hahaha!

SPIEGELBERG (juo). Lue Josefusta, siinä pyyntöni!

MOOR. Hyi hitto tätä velttoa kuohilas-vuosisataa, joka ei pysty muuhun kuin märehtimään entisaikain tekoja ja nylkemään nahan muinaisten urhojen selästä selityksillään sekä pilaamaan heidän maineensa murhenäytelmillään. Sen kupeitten voima on kuihtunut, ja nyt täytyy ihmiskunnan saada oluthiivasta uutta voimaa sikiämään.

SPIEGELBERG. Teestä, veli, teestä!

MOOR. Sitten he saartavat terveen luonnon äitelillä totunnaisuuksillaan, eivät rohkene tyhjentää lasia, heidän kun täytyisi juoda terveydeksi, -- hyvittelevät kengänharjaajaa, jotta hänen avullaan voisivat esiintyä edukseen mahtiherrain edessä ja hosuvat kiertolaista, jota heidän ei tarvitse pelätä. Jumaloivat toisiaan päivällisen takia ja mielellään myrkyttäisivät toisensa aluspatjan vuoksi, josta joku muu tarjoaa huutokaupassa enemmän. Tuomitsevat sadukealaista, joka ei käy kyllin uutteraan kirkossa, ja alttarin edessä punnitsevat mielessään vain korkoprosentteja, laskeutuvat polvilleen, voidakseen oikein leväyttää laahuksensa, -- eivät räväytä silmäänsä pois papista, nähdäkseen, miten hänen peruukkinsa on käherretty. -- Pyörtyvät, nähdessään haavoittuneen hanhen, ja taputtavat käsiään, kun ammattikilpailija lähtee pörssistä vararikkoisena. -- Kuinka lämpimästi puristinkaan heidän kättään -- "vain yksi päivä vielä odottakaa!" -- Turhaa. -- Linnaan se koira! Rukouksia, valoja, kyyneliä! (Polkien jalkaansa.) Helvetin hirmu!

SPIEGELBERG. Ja parin tuhannen likaisen dukaatin takia. --

MOOR. Ei, en viitsi sellaista ajatella. Minun täytyy puristaa ruumiini kureliiveihin ja tahtoni ahdistaa lakeihin. Laki on alentanut etanankuluksi sen, mistä olisi tullut kotkanlentoa. Laki ei vielä ole luonut ainoatakaan suurta miestä; mutta vapaus hautoo esiin jättejä ja varaväkeviä. He pesiytyvät tyrannin suolistoon, tottelevat hänen vatsansa oikkuja ja noudattavat nöyrästi hänen henkäyksiään. -- Ah, kunpahan Hermannin henki vielä kytisi tuhkan alla. -- Tuo minulle sotajoukko kaltaisiani miehiä, ja Saksasta tulee tasavalta, jonka rinnalla Rooma ja Sparta ovat nunnaluostareita. (Heittää miekan pöydälle ja nousee.)

SPIEGELBERG (hypähtäen pystyyn). Hyvä! Varsin hyvä! Sinähän saatat minut oikein asian alkuun. Kuiskaanpa korvaasi ajatuksen, Moor, jota olen jo kauan hautonut, ja sinä olet mies siihen -- kippis, veli! -- Mitäs jos rupeisimme juutalaisiksi ja nostaisimme jälleen hälinän siitä kuningaskunnasta!

MOOR (nauraa kohti kurkkua). Ah, nyt huomaan -- nyt huomaan, että tahdot poistaa muodista esinahan, sinun esinahkasi kun on jo parturilla?

SPIGELBERG. Kas sitä nahanhautojaa! Minut on todellakin, ihme kyllä, ympärileikattu jo ennakolta. Mutta eikö olekin minun tuumani viekas ja rohkea? Lähetämme julistuksen jokaiseen neljään ilmansuuntaan ja yllytämme lähtemään Palestiinaan kaikki, jotka eivät syö sianlihaa. Sitten todistan pätevillä asiakirjoilla polveutuvani neljännyskuningas Herodeesta, ja niin poispäin. Siitä syntyy voittokulku, veikko, kun ehditään jälleen omalle pohjalle ja päästään rakentamaan uudelleen Jerusalemia. Nyt turkkilainen vilkkaasti ulos Aasiasta, kun rauta vielä on kuumana, setripuita kaadettakoon Libanonilta, rakennettakoon laivoja ja koko kansa nauhoineen ja nappeineen lastattakoon niihin. Sillävälin --

MOOR (ottaa hymyillen häntä kädestä). Toveri, nyt on ilveilyn aika ohi.

SPIEGELBERG (kivahtaen). Hyh, et kai aio näytellä tuhlaajapoikaa? Tuollainen velikulta, joka on kirjaillut miekallaan naamoja enemmän kuin kolme kihlakunnankirjuria karkausvuonna määräyskirjojaan. Kertoisinko sinulle suuresta koiranraadosta? Haa, minun tarvitsee vain nostattaa silmiisi oma kuvasi, se hehkuttaa tulta suoniisi, ellei mikään muu sinua sytytä. Muistatko vielä, miten neuvosherrat olivat ammuttaneet jalan verikoiraltasi ja sinä määräsit kostoksi paaston koko kaupunkiin. Sinuun oltiin kauhtuneita. Mutta sinä et siekaillut, ostatit kaiken lihan koko Leipzigistä, niin ettei kahdeksan tunnin kuluttua löytynyt luutakaan noposteltavaksi koko ympäristöstä ja että kalojen hinta alkoi nousta. Maistraatti ja porvarit hautoivat myrkkymieltään. Me veikkoset pujahdamme ulos tuhannen seitsemänsadan miehen voimalla, sinä etunenässä, -- teurastajia, räätäleitä, kamasaksoja jäljissäsi, hännänpäänä ravintoloitsija, parturi sekä muut ammattikunnat, ja vannomme ryntäävämme kaupungin kimppuun, jos pojilta katkaistaan hiuskarvakaan. No, ratkesihan se pian niinkuin Hornbergin pyssyjuttu, ja lorun lopuksi vainoojamme saivat pitkän nenän. Sinä kutsutit eteesi tohtoreita pitkän liudan ja tarjosit kolme dukaattia sille, joka ottaa kirjoittaakseen koiraa varten rohtomääräyksen. Epäilimme herrojen olevan liian arkoja kunniastaan ja kieltäytyvän, ja olimme valmistautuneet jo väkirynnäköllä heitä pakoittamaan. Mutta se oli tarpeetonta, herrat tapella natistivat niistä kolmesta dukaatista, ja urakkahuutokaupassa palkkio laskeutui kolmeen ropoon. Tunnissa tuli kaksitoista reseptiä, niin että elukka piankin oikaisi koipensa.

MOOR. Hävyttömiä lurjuksia!

SPIEGELBERG. Hautajaiset olivat sangen muhkeat, muistorunoja rustattiin vainajasta kantamuksittain, ja yöaikaan me läksimme liikkeelle tuhantisena joukkona, lyhty toisessa kädessä, toisessa lyömämiekkamme, ja niin läpi kaupungin kellonkalkkeessa ja räminässä. Niin saatettiin koira viimeiseen leposijaansa. Sitten tuli mässäys, jota kesti selvään aamuun asti, silloin sinä kiittelit herroja heidän sydämellisestä osanotostaan ja myytit lihan puolella hintaa. Mort de ma vie [Lempo vieköön!], silloin me tunsimme kunnioitusta sinua kohtaan, kuten varusväki valloitetussa linnassa. --

MOOR. Etkä häpeä kerskua siitä! Etkö sinä osaa häpeillä edes tuollaisia konnankujeita?

SPIEGELBERG. Mene jo mäkeen. Etpä ole enää Moor. Muistatko vielä, kuinka monta tuhatta kertaa sinä malja kädessä teit pilaa vanhasta saituri-isästäsi ja sanoit, että ahertakoon hän vain kokoon rahaa, sinä kyllä laitat sen kulisemaan kurkustasi alas. -- Muistatko vielä, heh, muistatko vielä? Oo sinä paatunut, kurja kerskuri? Se sana oli sentään miehen ja aatelismiehen suusta lähtenyt; mutta --

MOOR. Sinä kirottu, miksi sitä minulle muistuttelet! Kirottu minä, että olen niin sanonut. Mutta se sattui vain viinihöyryn vallassa, ja sydämeni ei kuullut suuni kerskuntaa.

SPIEGELBERG (pudistaa päätään). Ei, ei, ei se ole mahdollista. Ethän toki, veliseni, voi noin puhua tosissasi! Eikö houkutakin hätätila sinua tuollaisiin luuloihin, veikko? Tule kuuntelemaan jutelmaa poikavuosiltani. Kotini likellä oli oja, joka oli vähintäin kahdeksisen jalkaa leveä ja jonka yli hyppäämisestä me poikaset kiivaasti kilpailimme. Mutta turhaa vaivaa! Hupsis -- siellä sitä loikoi, ja ylhäällä tirskuttiin ja naurettiin ja pian sait selkääsi tuiskuna lumipalloja. Kotini likellä piti eräs metsästäjä kahleissa koiraansa, joka oli niin ärhäkkä peto, että se kävi kuin ukonnuoli tyttölöitä hameenhelmoihin, jos ne uskalsivat kovin likeltä tepsuttaa sen ohi. Minun riemunani taas oli ärsyttää koiraa kaikin mahdollisin tavoin, ja minä olin pakahtua nauruuni, kun se ryöttä murjotti minua kuin syödäkseen ja olisi niin sydämen halusta kimpaissut päälleni, jos olisi vain voinut. -- Entä sitten. Kerran minä taas olen kujeilemassa sen kanssa ja heitän sitä kylkeen kivellä niin nasevasti, että se raivoten kiskoutuu irti ketjustaan ja häntä suorana käy minun kimppuuni ja minä kuin paukka pakoon. -- Hitto vieköön, silloin osaa olla juuri tuo lemmon oja tiellä. Mitä tehdä? Koira on hirmuna aivan kintereilläni, nopsa päätös -- tiukka ponnahdus -- ja minä olen toisella puolen. Se hyppy pelasti ruumiini ja henkeni, muutoin peto olisi repinyt minut rievuiksi.

MOOR. Mitä varten siitä lavertelet nyt?

SPIEGELBERG. Jotta sinä näkisit, miten voimat hädässä kasvavat. Siksi minä en joudukaan kauhuihini täperimmälläkään hetkellä. Rohkeus kasvaa vaaran mukana; voima virkenee pulassa. Kohtalo aikoi minusta varmasti suurta miestä, koska se niin jyrkästi asettuu poikkiteloin tielleni.

MOOR (harmissaan). En ymmärrä, miksi meillä vielä pitäisi olla rohkeutta ja miksi ei vielä ole ollut sitä.

SPIEGELBERG. Ohoo! -- Haluat siis jättää lahjasi mätänemään sisääsi? Kaivaa maahan leiviskäsi? Luuletko leipzigiläisten kärhämäisi olevan viimeistä ihmiskekseliäisyyttä? Kunpahan tästä pääsemme suureen maailmaan, Pariisiin ja Lontooseen! Siellä sitä saa korvalleen, jos tervehtii toista rehellisen miehen nimellä. Ja siellä sitä saa sielunsa iloksi harjoittaa ammattia oikein suuressa mitassa. -- Kyllä suusi ja silmäsi leviävät siellä. Sielläkös vasta jäljennetään käsialoja, tehdään vääriä noppia, murretaan salpoja ja nuuskitaan arkkujen sisuksia, -- saat vielä oppia Spiegelbergiltä kaikki! Se kanalja, joka ei huoli käyttää sormikonstejaan välttääkseen nälkäkuoleman, on hirtettävä lähimpään puuhun.

MOOR (hajamielisenä). Mitä? Sinä kai olet ehtinyt pitemmällekin?

SPIEGELBERG. Luulenpa melkein, että epäilet minua. Annahan minun sentään lämmetä ensin; saat nähdä ihmeitä, aivosi kääntyvät pääkopassasi, kun sukkeluuteni ehtii raskaudentilassaan viimeisilleen. -- (Nousee, kiihkeästi.) Mikä valo leviääkään sisälläni! Suuria ajatuksia nousee sielussani. Jätinaikeita kiehuu aivoissani. Lemmon uneliaisuus (takoen otsaansa), joka tähän saakka on kahlinut voimaani, sulkenut ja rajoittanut toiveitani! Herään; tunnen, kuka olen -- mikä minusta täytyy tulla!

MOOR. Olet narri. Viini puhkuu ulos aivoistasi.

SPIEGELBERG (kiihtyen). Spiegelberg, kysytään, osaatko loihtia? Vahinko, ettei sinusta tullut kenraalia, Spiegelberg, sanoo kuningas, olisit ahtanut itävaltalaiset napinreiästä läpi. Niin kuulen tohtorien valittavan, anteeksiantamatonta on, ettei se mies ole tutkinut lääketiedettä, hän olisi keksinyt uuden kaulakupu-lääkkeen. Ah, ja ettei hän ottanut erikoisalakseen raha-asioita, huokailevat Sullyt työhuoneissaan, hän olisi loihtinut kultakolikoita kivistä. Ja Spiegelbergiä kysytään idässä ja lännessä, ja suohon te joudatte, te narrit ja nahjukset, kun Spiegelberg kerran levittyvin siivin lehauttaa ylös maineen temppeliin.

MOOR. Onnea matkalle! Nousehan vain häpeäpatsaan nenästä maineen korkeuteen. Isäni varjoisissa lehdoissa! Amaliani sylissä vartoo minua jalo onni. Jo viime viikolla pyysin isältäni kirjeessä anteeksi, en salannut pienintä rikettä, ja missä on vilpittömyyttä, siinä on myös myötätuntoa ja apua. Erotkaamme, Moritz! Näemme toisemme tänään viime kerran. Posti on jo kaupungin muurien sisäpuolella. Isäni anteeksianto on kohta käsissäni.

(SCHWEIZER, ROLLER, GRIMM, SCHUFTERLE, RAZMANN astuvat sisään.)

ROLLER. Tiedättekö myös, että meitä etsitään?

GRIMM. Ettemme ole hetkeäkään varmat piilossamme?

MOOR. Minua se ei ihmetytä. Menköön miten menee. Ettekö nähneet Schwarzia? Eikö hän puhunut mistään minulle tulleesta kirjeestä?

ROLLER. Hän on jo kauan etsinyt sinua. Kirje hänellä mahtaa olla.

MOOR. Missä hän on, missä? (Aikoo lähteä nopeasti.)

ROLLER. Älä mene, olemme kutsuneet hänet tänne. Sinähän vapiset!

MOOR. En vapise. Miksipä vapisisin? Toverit, tämä kirje -- iloitkaa kanssani! -- Olen onnellisin mies taivaan alla, miksi vapisisin?

SCHWARZ (saapuu).

MOOR (rientää häntä vastaan). Veli, veli! Kirje, kirje!

SCHWARZ (antaa hänelle kirjeen, jonka hän oitis avaa). Mikä sinun on? Olethan kuin valkaistu seinä!

MOOR. Veljeni käsialaa!

SCHWARZ. Mitäs Spiegelberg sitten puuhaa?

GRIMM. Se mies on järjiltään. Temppuilee kuin tanssitautinen.

SCHUFTERLE. Hänen järkensä hyppää piiriä. Varmaan hän sepittää runoa.

RAZMANN. Spiegelberg, hoi, Spiegelberg! -- Ei raato kuule.

GRIMM (pudistelee häntä). Mies, uneksitko vai. --

SPIEGELBERG (joka on koko ajan huoneennurkassa tehnyt eleitä kuin jotakin suunnitellen, hyppää huimana pystyyn). La bourse ou la vie! [Raha tai henki!] (Käy kurkkuun Schweizeriä, joka tyynesti paiskaa hänet seinää vasten. -- Moor pudottaa kirjeen ja juoksee ulos. Kaikki kohahtavat seisaalleen.)

ROLLER (hänen jälkeensä). Moor! Minne, Moor? Mitä aiot?

GRIMM. Mikä hänen on? Hänhän on kelmeä kuin ruumis.

SCHWEIZER. Varmaan kauniita uutisia! Katsotaanpa!

ROLLER (ottaa maasta kirjeen ja lukee). "Onneton veli", -- alku kuulostaa somalta. "Minun täytyy vain lyhyesti ilmoittaa sinulle, että toivosi on mennyttä. Saat käydä eteenpäin sitä tietä, jolle tekosesi ovat sinut vieneet -- niin käskee isä sanoa sinulle. Et sinä myöskään, sanottaa hän, saa jäädä siihen toivoon, että joskus voit hänen jalkojensa juuressa ulisemalla saavuttaa armon, ellet halua olla valmis nauttimaan hänen alimmassa torninholvissaan vettä leipää, kunnes suortuvasi kasvavat kotkansulkain näköisiksi ja kyntesi linnunkynsien kaltaisiksi Näin kuuluvat hänen omat sanansa. Hän käskee minun lopettaa kirjeen. Jää hyvästi ainaiseksi! Surkuttelen sinua. -- Frans von Moor."

SCHWEIZER. Mesikielinen veli! Todellakin! -- Fransko sen vietävän nimi on?

SPIEGELBERG (hiipien hiljaa esiin). Vettä leipääkö siinä luvataan? Suloista elämää! Onpa kielessäni muuta hyvää teille. Enkö sanonutkin, että minun täytyy lopulta ajatella teidän kaikkien puolesta?

SCHWEIZER. Mitä se pässinpää puhuu? Se aasiko muka ajattelee meidän kaikkien puolesta?

SPIEGELBERG. Jäniksiä, rampoja, ontuvia koiria olette kaikki, ellei teillä ole sydämessä rohkeutta suureen yritykseen.

ROLLER. No, olisimmepa tosiaan, oikein puhut, -- mutta pelastaisiko se, mitä tahdot uskaltaa, meidät tästä kirotusta tilasta? pelastaisiko?

SPIEGELBERG (ylpeästi naurahtaen). Voi rehja! Tästä tilasta, hahahaa -- tästä tilasta? Eivätkö sormustimen täyttävät aivosi sitten vatvo suurempia asioita? Niine hyvineenkö ravaisi konisi talliinsa? Hunsvotti olisi Spiegelberg, jos hän siitä kehtaisi alkaakaan. Sankareiksi, sanon sinulle, vapaaherroiksi, ruhtinaiksi, jumaliksi hän tekee teidät!

RAZMANN. Totisesti, paljonpa saalista yhdellä iskulla. Mutta vaarallinen urakka se kai on, hengen se ainakin maksanee.

SPIEGELBERG. Siihen ei tarvita muuta kuin rohkeutta, sillä älypuolen minä otan aivan omalle osalleni. Rohkeutta, sanon, Schweizer! Rohkeutta, Roller, Grimm, Razmann, Schufterle! Rohkeutta!

SCHWARZ. Rohkeutta? Jos vain sitä --. Kyllä minä rohkenen avojaloin kulkea halki helvetin.

SCHUFTERLE. Kyllä minä rohkenen selvän hirsipuun alla tapella ilmielävän pirun kanssa kurjasta syntisestä.

SPIEGELBERG. Se miellyttää minua. Jos teillä on rohkeutta, niin nouskoon joku ja sanokoon, että hänellä on vielä jotakin menetettävänä eikä kaikki voitettavana.

SCHWARZ. Olisipa totisesti paljon menetettävää, jos tahtoisin menettää sen, mitä minulla vielä on voitettavana!

RAZMANN. Niin, piru vieköön, ja paljon voitettavaa, jos haluaisin voittaa sen, mitä en voi menettää.

SCHUFTERLE. Jos minun täytyisi menettää se, mitä olen ottanut henkeni laskuun, niin eipä minulla huomenna olisi mitään menetettävää.

SPIEGELBERG. No niin! (Asettautuu heidän keskeensä, vannottavalla äänellä.) Jos vielä pisaraakaan saksalaista sankariverta virtaa suonissanne, niin tulkaa! Me leiriydymme Böömin metsiin, kokoamme siellä rosvojoukon ja -- Mitä ällistelette? Joko pikkuruikkuinen uljuutenne haihtui höyrynä?

ROLLER. Sinä et kyllä ole ensimmäinen ilveilijä, joka on ylönkatsonut korkeata hirsipuuta, -- ja sentään -- mitä muutakaan meillä olisi valittavana?

SPIEGELBERG. Valittavana? Mitä? Mitä teillä on valittavana! Haluatteko päästä velkatyrmään kyräilemään, kunnes pasuunat julistavat maailmanloppua? Haluatteko kynsin hampain tapella kuivasta leipäkannikasta? Haluatteko ruikuttaa itsellenne laihoja almuja vetelemällä viisuja ihmisten ikkunain alla? Vai tahdotteko vannoutua marssimaan kruunun sarassa -- ja silloin vasta saa nähdä voidaanko teidän naamoihinne luottaa -- ja siten jonkun synkkäverisen korpraalin röyhkeiden oikkujen alaisena kokea jo edeltäpäin kiirastulen? Vai soiton rämistessä tepastella rumpujen tahdissa? Tai saada kaleeri-paratiisissa riuhtoa perässänne Vulkanuksen koko rautavarastoa? Nähkääs, tämä kaikki teillä on valittavana, muuta ette voi valita!

ROLLER. Aivan väärässä Spiegelberg ei ole. Minäkin olen tehnyt suunnitelmani; mutta ne käyvät suunnilleen yhteen. Mitenhän oisi, ajattelin, jospa te istuutuisitte kyhäämään jotakin albuumia tai almanakkaa tai muuta sellaista ja sepittelisitte aina jonkun pennin edestä jotakin latturia, kuten on tapana?

SCHUFTERLE. Hitto vie! Tehän ratsastatte minun vasikallani. Minä ajattelin mielessäni: mitäs jos rupeet pietistiksi ja joka viikko pidät herätyskokouksiasi?

GRIMM. Naulankantaan! Ja kun se ei lyö leiville, niin jumalankieltäjäksi! Voisimme lyödä kidan kiinni neljältä evankelistalta, poltattaisimme pyövelillä kirjamme, -- siinäpä olisikin jo hyvä alku.

RAZMANN. Tai lähdemme sotaan ranskalaista vastaan, -- tunnen erään tohtorin, joka on rakentanut itselleen talon puhtaasta elohopeasta, kuten hän kehuu oveen kyhäämässään värsyssä.

SCHWEIZER (nousee ja antaa kättä Spiegelbergille). Moritz, sinä olet suuri mies, -- tai sokea sika on löytänyt tammenterhon.

SCHWARZ. Mainioita aikeita, yleviä ammatteja! Miten yhtyvätkään suuret henget sopusointuun! Puuttuisi nyt vain se, että meistä tulisi naisia ja parittajia tai neitsyytemme kaupustelijoita.

SPIEGELBERG. Tyhmyyttä, tyhmyyttä! Ja mikä siinä on, ettette voi yhteen henkilöön yhdistää enintä pyrintöjenne määrää? Minun suunnitelmani edistää teitä aina enimmän, ja siitä teille kertyy vielä mainettakin ja kuolemattomuutta. Nähkääs, miespolot, niinkin kauas on ajateltava! Jälkimainettakin, unohtumattomuuden sulotunnetta --.