Chapter 4

*Mortensgård*. Rouva vainaja pyytää ja rukoilee minua olemaan jalomielinen. Hän tietää, sanoo hän, pastorin toimittaneen minun pois opettajavirastani. Ja sitte hän pyytää niin hartaasti, ett'en kostaisi.

*Rosmer*. Mitenkä hän sitte luuli teidän voivan kostaa?

*Mortensgård*. Kirjeessä seisoo, että jos korviini tulee sellaisia huhuja, että Rosmersholmassa eletään syntistä elämää, niin ei minun pitäisi uskoa niitä; sillä ilkeät ihmiset niitä vaan levittelivät, tehdäkseen teidät onnettomaksi.

*Rosmer*. Onko kirjeessä niin!

*Mortensgård*. Te voitte itse sopivassa tilaisuudessa saada lukea kirjeen, herra pastori.

*Rosmer*. Mutta minä en ymmärrä --! Mitä hän sitte kuvitteli niiden huhujen tarkoittavan?

*Mortensgård*. Ensiksikin, että pastori oli luopunut lapsuutensa uskosta. Sitä nyt rouva väitti varmaksi valheeksi -- silloin. Ja sitte -- hm --

*Rosmer*. Sitte?

*Mortensgård*. Ja sitte hän kirjoittaa, -- se osa tuntuu jotenkin sekaantuneelta -- ett'ei hän tiedä mistään syntisestä elämästä Rosmersholmassa. Ett'ei hänelle koskaan ole tehty mitään vääryyttä. Ja sitte hän rukoilee minua, että jos sellaisia huhuja tulisi liikkeelle, minä en puhuisi niistä mitään «Välkyttäjässä».

*Rosmer*. Mainitseeko hän mitään nimiä?

*Mortensgård*. Ei.

*Rosmer*. Kuka teille sen kirjeen toi?

*Mortensgård*. Minä olen luvannut, ett'en sano sitä. Se tuotiin minulle eräänä iltana hämärässä.

*Rosmer*. Olisitte heti tiedustellut, niin olisitte saanut kuulla, että onneton vaimo-parkani oli heikkomielinen.

*Mortensgård*. Minä tiedustelinkin, herra pastori. Mutta minun täytyy tunnustaa, ett'ei hän minuun tehnyt sitä vaikutusta.

*Rosmer*. Eikö tehnyt? -- Mutta minkä tähden nyt puhutte minulle tuosta vanhasta sekanaisesta kirjeestä?

*Mortensgård*. Neuvoakseni teitä olemaan hyvin varovainen, pastori Rosmer.

*Rosmer*. Elämässänikö, tarkoitatte?

*Mortensgård*. Niin. Muistakaa, että vast'edes olette sotajalalla oleva mies.

*Rosmer*. Te siis pysytte luulossanne, että täällä on jotain salattavaa?

*Mortensgård*. Minä en ymmärrä, miksi vapautunut mies ei nauttisi elämästä, niin paljon kuin mahdollista! Mutta olkaa vaan, niin kuin jo sanoin, tästä lähin hyvin varova. Jos vaan uumottaisiin jotain, joka on vasten tapoja, niin voitte olla varma siitä, että sen johdosta moitittaisiin koko vapaamielistä suuntaa. -- Hyvästi, pastori Rosmer.

*Rosmer*. Hyvästi.

*Mortensgård*. Ja nyt minä menen suoraan kirjapainoon ja panen tämän uutisen «Välkyttäjään».

*Rosmer*. Pankaa kaikki lehteen.

*Mortensgård*. Minä panen kaikki, mitä yhteisen kansan tarvitsee tietää. (Tervehtii ja menee. *Rosmer* jää seisomaan ovelle, hänen mennessään portaita alas. Ulko-ovi lyödään kiinni.)

*Rosmer* (ovessa, huutaa puoliääneen). Rebekka; Re --! Hm. (ääneen.) Matami Helseth, -- eikö neiti West ole siellä alhaalla?

*Matami Helseth* (vastaa alhaalta eteisestä). Ei, hra pastori, täällä hän ei ole.

(Perältä vedetään esiriippu syrjään. Rebekka näkyy aukossa.)

*Rebekka*. Rosmer!

*Rosmer* (kääntyy). Mitä! Olitko minun makuuhuoneessani! Mitä siellä olet tehnyt?

*Rebekka* (menee hänen luoksensa). Minä olen kuunnellut.

*Rosmer*. Ei mutta, Rebekka, kuinka voit niin tehdä?

*Rebekka*. Voin minä, voin. Hän sanoi sen niin ilkeästi, -- sen minun aamupuvustani --.

*Rosmer*. Ah, sinä olit siis siellä Krollinkin aikana --?

*Rebekka*. Niin olin. Minä tahdoin tietää, mitä hän oikein tarkoitti.

*Rosmer*. Minä olisin kyllä kertonut sen sinulle.

*Rebekka*. Tuskin sinä olisit kertonut minulle kaikkia. Etkä suinkaan hänen sanoillansa.

*Rosmer*. Kuulitko sinä sitte kaikki?

*Rebekka*. Enimmät ainakin, luullakseni. Minun täytyi mennä hetkeksi alas, kun Mortensgård tuli.

*Rosmer*. Ja sitte palasit ylös takaisin --

*Rebekka*. Elä suutu siitä, rakas ystävä.

*Rosmer*. Tee sinä kaikki, mitä vaan itse pidät oikeana ja hyvänä. Onhan sinulla täysi vapautesi. -- Mutta mitä nyt sanot, Rebekka --? Oo, en ole mielestäni vielä koskaan tarvinnut sinua niinkuin nyt.

*Rebekka*. Olemmehan me kumpikin olleet valmiit kestämään, mitä kerran oli tuleva.

*Rosmer*. Ei, ei, emme tätä?

*Rebekka*. Emmekö tätä?

*Rosmer*. Ajattelinhan minä tosin, että meidän kaunis, puhdas ystävyytemme joskus kyllä joutuisi tahran ja epäluulon alaiseksi. Mutta Krollia en peljännyt. Häneltä en ikinä olisi tällaista odottanut. Mutta kyllä noilta muilta, raakoine mielineen ja saastaisine silmineen. -- Niin niin, minulla oli kyllin syytä, kateellisesti salatessani liittoamme ihmisiltä. Se oli vaarallinen salaisuus.

*Rebekka*. Oi, mitä me siitä huolimme, mitä kaikki nuo muut sanovat! Tiedämmehän itse olevamme syyttömät.

*Rosmer*. Minä? Syytön? Niin, niinhän itsekkin luulin olevani -- aina tähän päivään asti. Mutta nyt, -- nyt Rebekka --.

*Rebekka*. Niin, mitä nyt?

*Rosmer*. Kuinka minun on selittäminen Beaten kauhea syytös?

*Rebekka* (puhjeten sanoihin). Oi, elä puhu Beatesta! Elä ajattele enää Beatea! Olithan jo niin hyvin vieraantunut hänestä, joka on kuollut.

*Rosmer*. Saatuani tämän tietää, on hän mielestäni taas tullut kauhistavan eläväksi.

*Rebekka*. Oi ei, -- elä puhu siitä Rosmer! Elä puhu!

*Rosmer*. Puhun, Rebekka. Meidän täytyy koettaa päästä asian perille. Kuinka hän on voinut saada päähänsä tuon onnettoman epäluulon?

*Rebekka*. Ethän toki itse alkane epäillä, oliko hän oikein heikkomielinen?

*Rosmer*. Alan niin, -- se se juuri on, josta en enää voi olla ihan varma. Ja sitä paitsi, jos hän olikin --.

*Rebekka*. Jos hän olikin? Niin, mitä sitte?

*Rosmer*. Minä tarkoitan, mikä oli sitte lähin syy siihen, että hänen mielensairautensa muuttui heikkomielisyydeksi?

*Rebekka*. Oi, mitä hyötyä siitä on, että heittäyt tuollaisiin mietteisin!

*Rosmer*. En voi muuta, Rebekka. En voi koskaan, vaikka kuinka tahtoisin, päästä tästä kalvavasta epäluulosta.

*Rebekka*. Vaaralliseksi voi tulla -- noin herkeämättä seurata samaa tukalaa ajatusta.

*Rosmer* (kulkee edestakaisin levottomana ja ajatuksissansa). Minä olen mahtanut jollain tavalla ilmaista salaisuuteni. Hän ehkä havaitsi, kuinka minusta alkoi tuntua onnelliselta *sinun* tultuasi meille.

*Rebekka*. Mutta rakas Rosmer, vaikka niinkin olisi ollut --!

*Rosmer*. Saatpa nähdä -- hän kyllä huomasi, että me luimme samoja kirjoja. Että me etsimme toistemme seuraa ja puhuimme yhdessä kaikista noista uusista asioista. Mutta minä en sittekkään käsitä sitä! Sillä minä olin niin varovainen säästääkseni häneltä katkeruutta Muistellessani niitä aikoja, tuntuu minusta, että koetin ikäänkuin henkeni kaupalla, pitää häntä ulkopuolella meidän elämäämme. Tai enkö minä koettanut, Rebekka?

*Rebekka*. Koetit, koetit ihan varmaan.

*Rosmer*. Ja sinä samoin. Ja kuitenkin --! Ooh, sitä on kauhea ajatella! Täällä hän siis -- hän, sairasmielisessä rakkaudessaan -- vaan aina vaiti -- piti meitä silmällä -- huomasi kaikki ja, -- käsitti kaikki väärin.

*Rebekka* (väännellen käsiään). Oi, ett'en koskaan olisi tullut Rosmersholmaan!

*Rosmer*. Oi, kun ajattelee, mitä hän on kärsinyt hiljaisuudessa! Mitä ilkeyksiä hän on sairaissa aivoissaan kutonut kokoon ja sovittanut meihin. -- Eikö hän koskaan puhunut sinulle mitään, josta olisit voinut aavistaa tätä?

*Rebekka* (kiihkeästi). Minulle! Luuletko, että sitte olisin viipynyt täällä päivääkään sen jälkeen?

*Rosmer*. Et, et, tietysti. -- Oi, mitä taistelua hän on mahtanut taistella. Ja taistellut ihan yksin. -- Ja lopuksi sitte tuo liikuttava -- meitä syyttävä voitto -- myllykoskessa, (heittäytyy tuolille kirjoituspöydän eteen, nojaa kyynärpäänsä pöytään ja peittää kasvonsa käsillään).

*Rebekka* (lähestyy varovasti takaa päin). Kuuleppas nyt Rosmer. Jos voisit kutsua Beaten takaisin -- luoksesi -- Rosmersholmaan, -- tekisitkö sen?

*Rosmer*. Oo, tiedänkö minä, mitä tekisin tai olisin tekemättä. Minä en voi ajatella, muuta kuin tuota yhtä ainoata asiaa, -- jota ei voi parantaa.

*Rebekka*. Nyt olisit alkanut elää, Rosmer. Sinä olit jo alkanut. Olit vapauttanut itsesi täydellisesti, -- kaikista. Sinusta tuntui niin iloiselta ja keveältä --.

*Rosmer*. Aivan niin, -- siltä minusta tuntui, -- nyt tulee tämä kalvava tuska --.

*Rebekka* (hänen takanansa, käsivarsin nojaten hänen tuoliinsa). Kuinka suloiselta tuntui, kun istuimme hämärissä tuolla alhaalla arkihuoneessa. Ja kun sitte yksin neuvoin sommittelimme uusia elämän tehtäviä. Sinä tahdoit omin käsin tarttua virkeään elämään, -- nykyhetken virkeään elämään, -- niinkuin sanoit. Kodista kotiin aijoit kulkea vapauttavana vieraana. Voittaa mielet ja tahdot puolellesi. Luoda aatelis-ihmisiä ylt'ympäri -- yhä loitommalle. Aatelis-ihmisiä.

*Rosmer*. Iloisia aatelis-ihmisiä.

*Rebekka*. Niin -- iloisia.

*Rosmer*. Sillä ilo, Rebekka, ilo se jalostaa mielet.

*Rebekka*. Etkö luule -- tuskankin jalostavan? Suuren tuskan?

*Rosmer*. Luulen, -- jos sen voi kestää. Päästä siitä. Voittaa sen.

*Rebekka*. *Voittaa* sinunkin juuri täytyy.

*Rosmer* (pudistaa, raskaasti päätään). Minä en koskaan voita sitä -- täydellisesti. Ainiaksi kytee sielussani sama epäluulo. Sama arvelu. Minä en enää koskaan voi riemuita *siitä*, joka tekee elämän niin hurmaavan suloiseksi.

*Rebekka* (hiljemmin, tuolin selkälaudan takaa). Mitä sinä tarkoitat, Rosmer?

*Rosmer*. Tyyntä, iloista viattomuuden tuntoa.

*Rebekka* (astuu askeleen taaksepäin). Niin, viattomuus. (pieni vaitiolo.)

*Rosmer* (nojaa kyynärpäitään pöytään; pää käsien nojassa, tuijottaa eteensä). Ja kuinka hän on osannut yhteen sommitella. Miten järkevästi hän on johtanut luulon luulosta. Ensin alkaa hän epäillä minun uskonnollisuuttani --. Kuinka hän juuri voi epäillä *sitä*? Mutta hän epäili. Ja epäilys kasvoi varmuudeksi. Ja sitte, -- niin, sitte oli hänen niin helppo pitää kaikkea muuta mahdollisena. (oikaisee itsensä tuolissa ja työntää sormet kiivaasti tukkaansa.) Oi, näitä hurjia kuvitteluja. Minä en koskaan pääse niistä. Tunnen sen niin varmasti. Minä tiedän sen. Milloin tahansa kiitävät ne lymypaikoistaan muistuttamaan minulle vainajata.

*Rebekka*. Aivan kuin Rosmersholman valkea hevonen.

*Rosmer*. Niin, aivan niin. Vinhuen pimeyden halki. Hiljaisuudessa.

*Rebekka*. Ja tuollaisen onnettoman kuvittelu-kummituksen tähden päästäisit sinä käsistäsi virkeän elämän, juuri kun olet alkanut elää.

*Rosmer*. Oikeassa olet; se on raskasta. Raskasta, Rebekka. Mutta minä en voi muuta. Mitenkä minä sitte koskaan voittaisin sen!

*Rebekka* (tuolin takana). Luomalla itsellesi uusia suhteita.

*Rosmer* (säpsähtää, katsoo ylös). Uusia suhteita!

*Rebekka*. Niin, uusia suhteita ulkopuoliseen maailmaan. Rupeamalla elämään, toimeen ja työhön. Jättäisit tämän miettimisen ja ratkaisemattomien kysymysten punnitsemisen.

*Rosmer* (nousee). Uusia suhteita? (menee lattian poikki, seisahtaa oven luona ja palaa sitte takaisin.) Yksi kysymys johtuu mieleeni. Eikö se ole tullut sinunkin mieleesi, Rebekka?

*Rebekka* (hengittää vaikeasti). Sano minulle -- -- mikä -- se on.

*Rosmer*. Miten luulet meidän suhteemme muuttuvan tämän jälkeen?

*Rebekka*. Minä luulen ystävyytemme kestävän -- mitä tahansa tulleekkin.

*Rosmer*. Niin, en minä nyt juuri *sitä* tarkoita. Mutta eikö se, joka meidät heti alussa vei yhteen; -- se joka sitoo meidät niin hartaasti toisiimme, -- meidän yhteinen uskomme puhtaasen yhdys-elämään miehen ja naisen välillä --

*Rebekka*. Niin niin, -- mitä siitä?

*Rosmer*. Minä tarkoitan, että sellainen suhde, -- kuin meidän siis, -- eikö se sovi paraiten hiljaiseen, onnelliseen rauhan-elämään --?

*Rebekka*. Entä sitte!

*Rosmer*. Ja nyt minulle alkaa elämä täynnä taistelua ja levottomuutta, suuria mielenliikutuksia. Sillä minä *tahdon* elää elämäni, Rebekka! Minä en anna pöyristävien mahdollisuuksien kukistaa itseäni. Minä en salli kenenkään määrätä elinrataani, en elävien -- enkä kenenkään muunkaan.

*Rebekka*. Ei ei, elä sallikkaan! Ole täydellisesti vapaa mies, Rosmer.

*Rosmer*. Mutta tiedätkö, mitä sitte tulee mieleeni? Etkö tiedä? Etkö huomaa, kuinka minä paraiten voin vapautua kaikista kalvavista muistoista -- koko surullisesta entisyydestäni?

*Rebekka*. No --!

*Rosmer*. Asettamalla sitä vastaan uuden, elävän todellisuuden.

*Rebekka* (tavoitellen tuolin selkälautaa). Elävän --? Mitä -- tarkoitat?

*Rosmer* (lähemmäksi). Rebekka, -- jos nyt kysyn sinulta -- tahdotko ruveta toiseksi vaimokseni?

*Rebekka* (silmänräpäyksen sanattomana, huudahtaa riemuiten). Sinun vaimoksesi! -- Sinun? -- Minä!

*Rosmer*. Hyvä, koetelkaamme sitte. Me kaksi tahdomme olla *yksi*. Elköön täällä enää missään olko tyhjää sijaa kuolleen jälkeen.

*Rebekka*. Minä -- Beaten sijalle --!

*Rosmer*. Sitte olemme päässeet hänestä. Täydellisesti. Ikuisiksi ajoiksi.

*Rebekka* (hiljaa ja vavisten). Luuletko niin, Rosmer?

*Rosmer*. Sen täytyy tapahtua. Minä en voi, enkä tahdo käydä elämäni halki ruumis seljässä. Auta minua heittämään se luotani, Rebekka. Ja tukahuttakaamme kaikki muistot vapauteen, riemuun, intohimon liekkiin. Sinä olet oleva minulle ainoa vaimo, joka minulla koskaan on ollut.

*Rebekka* (tyyntyneenä). Elä enää koskaan ota tätä puheeksi. Minä en milloinkaan rupea vaimoksesi.

*Rosmer*. Kuinka! Et milloinkaan! Oo, etkö sitte luule voivasi ruveta minua rakastamaan? Eikö meidän ystävyydessämme jo ole vivahdus rakkaudesta!

*Rebekka* (panee kädet korvilleen, aivan kuin säikähtäneenä). Elä puhu noin, Rosmer! Elä sano sitä!

*Rosmer*. On on, -- meidän suhteessamme *on* versova mahdollisuus. Ooh, minä näen kasvoistasi, että sinusta tuntuu myöskin siltä, eikö tunnu, Rebekka?

*Rebekka* (taas lujasti ja maltilla). Kuule minua. Sen sanon sinulle, -- että ellet heitä tuota ajatustasi, lähden minä Rosmersholmasta.

*Rosmer*. Lähdet! Sinä! Sitä et voi. Se on mahdotonta.

*Rebekka* Vielä mahdottomampaa on, että minä voin ruveta sinun vaimoksesi. Siksi en kuuna päivänä voi ruveta.

*Rosmer* (katsoo häneen säpsähtäen). «Et voi,» sanot. Ja sanot sen niin kummallisesti. Minkä tähden et voi?

*Rebekka* (tarttuu hänen kumpaankin käteensä). Rakas ystävä, -- sekä itsesi että minun tähteni, -- elä kysy minkä tähden. (päästää hänet.) Kas niin, Rosmer. (Menee vasemman puoliselle ovelle.)

*Rosmer*. Tästä lähin ei minulla ole muuta kysyttävää kuin tuo sama -- minkä tähden?

*Rebekka* (kääntyy, katsoo häneen). Sitte on kaikki loppunut.

*Rosmer*. Meidän väliltämmekö?

*Rebekka*. Niin.

*Rosmer*. Ei koskaan ole meidän kahden väliltä kaikki loppunut. Et koskaan sinä lähde Rosmersholmasta.

*Rebekka* (käsi ovenkääkässä). En, en suinkaan minä lähdekkään. Mutta jos useimmin minulta kysyt -- niin tulee loppu kuitenkin.

*Rosmer*. Loppu kuitenkin? Kuinka --?

*Rebekka*. Niin, sillä silloin menen minä samaa tietä kuin Beatekin. Nyt sen tiedät, Rosmer.

*Rosmer*. Rebekka --!

*Rebekka* (ovessa, nyökkää hitaasti päällään). Nyt sen tiedät. (menee).

*Rosmer* (tuijottaa ikäänkuin sekaisena ollen suljettuun oveen ja sanoo itsekseen). Mitä -- tämä -- on?

KOLMAS NÄYTÖS.

(Rosmersholman arkihuone. Akkuna ja eteisen ovi ovat auki. Aamupäivä-aurinko paistaa ulkona.)

(*Rebekka West*, samassa puvussa kuin ensimmäisessä näytöksessäkin, seisoo akkunan edessä, siirrellen ja hypistellen kasvia. Hänen virkkaustyönsä on nojatuolissa. Matami Helseth kulkee edestakaisin höyhenhuiska kädessä, tomutellen huonekaluja.)

*Rebekka* (hetken vaitiolon perästä). Kummallista, että pastori viipyy tänään niin kauvan yläkerrassa.

*Matami Helseth*. No, useinhan se tapahtuu. Mutta kai hän nyt jo pian tulee alaskin, luulen ma.

*Rebekka*. Oletteko nähnyt häntä tänään?

*Matami Helseth*. Vilaukselta vaan. Kun vein kahvia hänelle, meni hän makuukamariinsa pukemaan päälleen.

*Rebekka*. Kysyn vaan siksi, että hän eilen ei ollut oikein terve.

*Matami Helseth*. Ei, huonolta hän näytti. Ja sitte minä luulen hänen vielä joutuneen johonkin kinaan lankonsa kanssa.

*Rebekka*. Mistähän syystä, luulette te?

*Matami Helseth*. Sitä minä en voi tietää. Ehkä se tuo Mortensgård on ärsyttänyt heidät riitajalalle.

*Rebekka*. Ehkäpä niin. Tunnetteko te tuota Peder Mortensgårdia?

*Matami Helseth*. Enhän nyt toki. Mistä tulee mieleennekin? Sellaista mokomaa kuin hän on!

*Rebekka*. Siksikö, tarkoitatte, että hän toimittaa ilkeätä lehteänsä?

*Matami Helseth*. Ooh, ei ainoastaan siitä syystä. -- Olette kai, neiti, kuullut, että hän eli erään naidun vaimon kanssa, jonka mies oli lähtenyt karkuun? Vaimo sai lapsia.

*Rebekka*. Olen kuullut siitä puhuttavan. Mutta se tapahtui varmaankin paljoa ennen minun tänne tuloani.

*Matami Helseth*. Niin, tietysti. Mortensgård oli silloin aivan nuori. Ja olisihan sillä naisella pitänyt olla enemmän järkeä kuin hänellä. Hän olisi tahtonut mennä naimisiinkin, hän. Mutta eihän se käynyt päinsä. Ja kyllä hän siitä kärsiä sai. -- Mutta sitte hän on paisunut mahtavaksi. Moni täällä tarvitsee nykyään *sitä* miestä.

*Rebekka*. Useammat alhaiset ihmiset kääntyvät kai kernaimmin häneen, kun ovat joutuneet pulaan.

*Matami Helseth*. Hm, kyllä ne vaan muutkin kuin alhaiset ihmiset -- --.

*Rebekka* (vilkasee häneen salaa). Mitenkä?

*Matami Helseth* (sohvan luona, tomuttaa ahkerasti). Sellaisetkin ihmiset, joista sitä ei voisi edes uskoakkaan, neiti!

*Rebekka* (asettelee kasvia). Niin, te vaan arvelette, matami Helseth. Sillä ettehän *te* voi olla ihan varma noista asioista.

*Matami Helseth*. Vai niin, vai luulette te, neiti, että minä en voi olla ihan varma. Voin niin, kun voinkin. Sillä -- jos puhun suuni puhtaaksi -- niin olen itse kerran vienyt kirjeen Mortensgårdille.

*Rebekka* (kääntyy). Eihän, -- vai olette!

*Matami Helseth*. Olen kyllä; olen kun olenkin. Ja se kirje oli vielä kirjoitettu täällä Rosmersholmassa.

*Rebekka*. Oikeinko totta, matami?

*Matami Helseth*. Niin, toden totta. Ja hienolle paperille se oli kirjoitettu. Ja takapuolella oli hienoa, punaista lakkaa.

*Rebekka*. Ja teille se uskottiin vietäväksi. No, sitte ei ole vaikea arvata, keneltä kirje oli.

*Matami Helseth*. Noh?

*Rebekka*. Se oli tietysti jotain, jota rouva Rosmer-parka sairasmielisyydessään --

*Matami Helseth*. *Niin* sanotte te, neiti West, enkä minä.

*Rebekka*. Mutta mitä siinä kirjeessä sitte oli? Niin se on tosi -- mistä te sen tietäisitte.

*Matami Helseth*. Hm, ehkä minä kuitenkin tiedän sen.

*Rebekka*. Sanoiko hän teille, mitä hän siihen kirjoitti?

*Matami Helseth*. Ei, ei hän sitä juuri tehnyt. Mutta kun Mortensgård oli lukenut kirjeen, alkoi hän kysellä minulta jos jotain, ristiin rastiin, niin että minä kyllä arvasin, mitä kirjeessä oli.

*Rebekka*. Mitä luulette siinä sitte olleen? Voi, hyvä, rakas matami, sanokaa se minulle?

*Matami Helseth*. E -- en, en suinkaan neiti. En mistään hinnasta minä sano.

*Rebekka*. No, minulle te kyllä voitte sen sanoa. Olemmehan me niin hyviä ystäviä.

*Matami Helseth*. Herra varjelkoon minua kertomasta *siitä* teille, neiti. Minä voin ainoastaan sanoa, että siinä oli jotain ilkeätä, jota ne olivat uskotelleet sairaalle rouva-raukallemme.

*Rebekka*. Kuka oli uskotellut hänelle?

*Matami Helseth*. Häijyt ihmiset, neiti West. Häijyt ihmiset.

*Rebekka*. Häijyt --?

*Matami Helseth*. Niin, sen sanon kahdesti. Oikein häijyjä ne ihmiset olivat olleetkin.

*Rebekka*. Kenen te luulisitte sen sitte olleen?

*Matami Helseth*. O-oh -- kyllä minä tiedän, kenen siksi luulisin. Mutta herra hallitkoon kieltäni. Siellä kaupungissa on tosin muuan rouva, joka -- hm!

*Rebekka*. Minä näen kasvoistanne, että tarkoitatte rouva Krollia.

*Matami Helseth*. Niin, hän on se, mikä on, hän juuri. Minulle hän nyt aina on ollut niin isoista. Ja teitä hän ei ole koskaan hyvänsuovan silmillä katsellut.

*Rebekka*. Luuletteko te, että rouva Rosmer oli täydellä järjellään, kirjoittaessaan tuon kirjeen Mortensgårdille?

*Matami Helseth*. Sen järjen laita on niin ja näin, neiti. Ei hän nyt ainakaan ihan sekasin ollut, luullakseni.

*Rebekka*. Mutta hän joutui aivan suunniltaan, kun sai kuulla jäävänsä lapsettomaksi. Silloin se hulluus puhkesi.

*Matami Helseth*. Niin, *se* koski kovasti rouva-parkaan.

*Rebekka* (ottaa käsityönsä ja istuu tuolille akkunan luo). Ettekö tekin muuten usko sen olleen onneksi pastorille?

*Matami Helseth*. Minkä, neiti?

*Rebekka*. Että taloon ei tullut lapsia. Vai kuinka?

*Matami Helseth*. Hm, minä en oikein tiedä, mitä siihen pitäisi sanomani.

*Rebekka*. Uskokaa minua. Paras se meille oli. Pastori Rosmer ei ole luotu kuulemaan lasten-itkua.

*Matami Helseth*. Rosmersholmassa eivät pikku lapset itke, neiti.

*Rebekka* (katsoo häneen). Eivätkö ne itke?

*Matami Helseth*. Eivät. Ei kukaan muista kuulleensa pikkulapsien itkeneen tässä talossa.

*Rebekka*. Sepä kummallista.

*Matami Helseth*. Niin, eikö se ole kummallista? Mutta se on suvussa. Ja sitte on vielä toinen kummallinen seikka. Suuremmaksi tultuaan eivät ne koskaan naura. Eivät koskaan, koko elämässään.

*Rebekka*. Sepä vasta olisi ihmeellistä --.

*Matami Helseth*. Oletteko kertaakaan nähnyt tai kuullut pastorin nauravan?

*Rebekka*. En -- kun oikein ajattelen, niin luulen teidän melkein olevan oikeassa. Mutta tämän puolen ihmiset nauravat minusta yleensä hyvin harvoin.

*Matami Helseth*. Niin nauravat. Rosmersholmasta se sai alkunsa, sanotaan. Ja sitte se arvatakseni on levinnyt, sekin, niin kuin muutkin tarttumat.

*Rebekka*. Te olette syvämielinen nainen, te, matami Helseth.

*Matami Helseth*. Ooh, ruvetkaa tässä nyt pitämään pilkkananne --. (kuuntelee.) Hys -- Hys, -- pastori kuuluu tulevan alas. Hän ei kärsi tomuhuiskaa huoneessa. (menee oikeanpuolisesta ovesta ulos.)

(*Johannes Rosmer*, keppi ja hattu kädessä, tulee eteisestä.)

*Rosmer*. Hyvää huomenta, Rebekka.

*Rebekka*. Hyvää huomenta ystäväni. (vähän ajan kuluttua; virkaten.) Menetkö kävelemään?

*Rosmer*. Menen.

*Rebekka*. Niin, ilma onkin niin kaunis.

*Rosmer*. Sinä et käynyt aamulla luonani.

*Rebekka*. En, -- en käynyt. En tänään.

*Rosmer*. Etkö aijo toistekkaan tulla?

*Rebekka*. Ooh -- en minä nyt vielä tiedä.

*Rosmer*. Onko tullut mitään minulle?

*Rebekka*. «Isänmaa» on tullut.

*Rosmer*. «Isänmaa» --!

*Rebekka*. Se on tuolla pöydällä.

*Rosmer*. (laskee hatun ja kepin kädestään). Onko siinä jotain -- --?

*Rebekka*. On.

*Rosmer*. Etkä sinä lähettänyt sitä minulle --

*Rebekka*. Kyllä sen ehdit ajoissa lukea.

*Rosmer*. No niin. (ottaa sanomalehden ja lukee sitä pöydän vieressä seisoen). -- Mitä! -- «ei voi kylliksi varoittaa karttamaan halpamielistä puoluepetturia» --. (katsoo Rebekkaan.) He kutsuvat minua puoluepetturiksi, Rebekka.

*Rebekka*. Eihän siellä mainita mitään nimeä.

*Rosmer*. Samahan se on. (lukee eteenpäin.) «jalon asian salakavaltajia» --. -- «Juudaksia, jotka röyhkeästi julistavat langenneensa, kun vaan luulevat sopivimman ja -- hyödyllisimmän hetken olevan käsissä». -- «Julkea solvaus kunnioitettavien esi-isiensä muistolle» --. -- «odottaen, että nykyhetken herrat palkitsevat heitä ansion mukaisesti.» (laskee sanoman pöydälle.) Ja noin he kirjoittavat minusta. He, jotka tuntevat minut entisistä ajoista ja niin hyvin. He eivät itsekkään usko tuota. He tietävät, että siinä ei ole ainoatakaan sanaa totta -- ja sentään he kirjoittavat niin.

*Rebekka*. Siinä on vielä muutakin.

*Rosmer* (ottaa taas sanoman). -- «on puolustuksena kehittymätön arvostelukyky» --. -- «turmiollisen vaikutuksen alaisena, -- ja on se vaikutus ehkä ulottunut aloille, joita emme vielä tahdo vetää yleisön arvostelun ja arvelujen alaisiksi» -- (katsoo Rebekkaan.) Mitä tämä on?

*Rebekka*. Huomaathan, että sillä tarkoitetaan minua.

*Rosmer* (laskee sanoman kädestään). Rebekka, -- näin tekevät epärehelliset miehet.

*Rebekka*. Niin, minusta he eivät ole Mortensgårdia paremmat.

*Rosmer* (kävelee edestakaisin lattiata). Täällä *tarvitaan* pelastusta. Kaikki mitä ihmiskunnassa on hyvää, menee turmioon, jos näin jatketaan. Mutta niin ei saa tapahtua! Oi, kuinka iloinen, -- kuinka iloinen olisin, jos saisin ihmiset kuulemaan parempaa tässä inhoittavassa sekasorrossa.

*Rebekka* (nousee). Niin, eikö totta? Siinä sinulla on suuri ja jalo tehtävä, jonka hyväksi voit elää!

*Rosmer*. Ajatteles, jos minä voisin herättää heidät itsetuntoon. Saada heidät häpeämään omaa itseänsä ja katumaan. Johtaisin heidän lähestymään toisiansa suvaitsevaisuudessa -- rakkaudessa, Rebekka.