Chapter 2

*Rebekka*. Sitähän nimeä hän käytti, hän, tuo omituinen --

*Rosmer* (Krollille). Se on Ulrik Brendelin kirjailijanimi.

*Kroll*. Turmiolle joutunut Ulrik Brendel. Aivan oikein.

*Rebekka*. Hän on siis vielä elossa?

*Rosmer*. Luullakseni hän matkusteli ympäri maata jonkun teaatteriseurueen mukana.

*Kroll*. Viimeksi, kun hänestä kuulin, oli hän kuritushuoneessa.

*Rosmer*. Pyytäkää häntä sisään, matami Helseth.

*Matami Helseth*. Kyllä, kyllä. (menee.)

*Kroll*. Aijotko todellakin suvaita sitä ihmistä huoneessasi?

*Rosmer*. Tiedäthän, että hän jonkun aikaa oli minun opettajani.

*Kroll*. Niin, minä tiedän, että hän täällä mätti sinun pääsi täyteen kapinallisia mielipiteitä ja että isäsi ajoi hänet pois ratsuraipallaan.

*Rosmer* (vähä katkerasti). Isä oli majori täällä kodissaankin.

*Kroll*. Kiitä sinä häntä siitä vielä haudassaankin, rakas Rosmer. No!

(Matami Helseth avaa oikeanpuolisen oven *Ulrik Brendelille* ja menee sitte, sulkien oven jälkeensä. Brendel on komea, vähän kuihtunut, mutta ripeä ja vilkas, tukka ja parta harmaat. Muuten tavallisen maankiertäjän puvussa. Kulunut takki: huonot jalkineet; paitaa ei näy. Käsissä vanhat, mustat hansikkaat, pehmeä, likainen hattu kainalossa ja kävelykeppi kädessä.)

*Ulrik Brendel* (ensin epävarmana, astuu sitte rivakasti rehtorin luo ja tarjoo hänelle kättä). Hyvää iltaa, Johannes!

*Kroll*. Anteeksi --

*Brendel*. Oletko odottanut taas saavasi nähdä minua? Vieläpä näiden vihattujen seinien sisäpuolella.

*Kroll*. Anteeksi --. (näyttää.) Tuossa --

*Brendel* (kääntyy). Oikein. Tuossa hän on. Johannes, -- poikani, sinä, jota olen enin rakastanut --!

*Rosmer* (antaa hänelle kättä). Vanha opettajani.

*Brendel*. Muutamista muistoista huolimatta en tahtonut kulkea Rosmersholman ohi, pikimältäni käymättä sinua tervehtimässä.

*Rosmer*. Täällä olette nyt sydämmellisesti tervetullut. Olkaa varma siitä.

*Brendel*. Ah, tämä viehättävä rouva --? (kumartaa.) Rouva rovastinna luonnollisesti.

*Rosmer*. Neiti West.

*Brendel*. Luultavasti joku hyvin likeinen. Ja tämä tuntematoin --? Virkaveli, huomatakseni.

*Rosmer*. Rehtori Kroll.

*Brendel*. Kroll? Kroll? Odotappas. Oletteko lukenut filosofiiaa nuoruutenne päivinä?

*Kroll*. Olen, tietysti.

*Brendel*. No, Donnenvetter, sittehän minä olen tuntenut sinut!

*Kroll*. Anteeksi --

*Brendel*. Etkö sinä ollut --

*Kroll*. Anteeksi --

*Brendel*. -- yksi noista siveyden sankareista, jotka hankkivat minulle eron keskustelu-yhdistyksestä?

*Kroll*. Voi olla. Mutta minä kiellän kokonaan kaiken lähemmän tuttavuuden.

*Brendel*. No -- no! Nach Belieben, herra tohtori. Sama tuo minulle on. Ulrik Brendel pysyy kuitenkin sinä miehenä, mikä on.

*Rebekka*. Olette varmaan matkalla kaupunkiin, herra Brendel?

*Brendel*. Te olette arvannut oikein, rouva pastorska. Toisinaan olen pakotettu lähtemään kiertomatkalle toimeentulon vuoksi. En minä sitä mielelläni tee; mutta -- enfin -- täytymyksen pakko --

*Rosmer*. Rakas, herra Brendel, enkö minä saa jollain auttaa teitä? Minä tarkoitan, jollain tavalla --

*Brendel*. Haa, mikä ehdotus! Tahtoisitko sinä saastuttaa siteen, joka meitä yhdistää? Ei koskaan, Johannes -- ei koskaan!

*Rosmer*. Mutta mihin te sitte aijotte ryhtyä kaupungissa? Uskokaa minua, että teidän ei ole niin helppo siellä --

*Brendel*. Jätä se minun huolekseni, poikani. Arpa on heitetty. Tällaisena, kun nyt seison tässä edessäsi, olen minä lähtenyt pitkälle matkalle. Pitemmälle kuin kaikki edelliset kiertelyni yhteensä. (rehtori Krollille.) Uskaltaisinko kysyä herra professorilta -- unter uns --, onko teidän kunnioitettavassa kaupungissanne mitään jotenkin hyväksi tunnettua, arvokasta ja tilavaa kokoussalia?

*Kroll*. Tilavin on työväen-yhdistyksen sali.

*Brendel*. Onko herra dosentilla mitään lajiteltua vaikutusvoimaa siinä, varmaankin hyvin hyödyllisessä, yhdistyksessä?

*Kroll*. Minulla ei ole siinä mitään tekemistä.

*Rebekka* (Brendelille.) Teidän on kääntyminen Peder Mortensgårdiin.

*Brendel*. Pardon, madame, -- mikä idiootti se on?

*Rosmer*. Minkä tähden häntä juuri idiootiksi luulette?

*Brendel*. Enkö sitä paikalla nimestä kuule, että sen omistaja on plebeiji?

*Kroll*. Sitä vastausta en olisi odottanut.

*Brendel*. Mutta minä tahdon voittaa luontoni. Muuta keinoa ei ole. -- Kun mies -- minun tavallani -- on elämänsä käännekohdalla --. Se on päätetty. Minä rupean tekemisiin tuon henkilön kanssa -- koen saada sopimuksia toimeen --

*Rosmer*. Oletteko te täyttä totta käännekohdalla?

*Brendel*. Eikö minun oma poikani tiedä, että missä Ulrik Brendel on, siellä on hän aina täyttä totta? -- Niin, niin, nyt minä aijon pukea päälleni uuden ihmisen. Jättää sen varovan itseenivetäytymisen, jota tähän asti olen pitänyt parhaana.

*Rosmer*. Kuinka?

*Brendel*. Minä aijon tarttua elämään toimekkaalla kädellä. Nousta näkyville. Nousta ylös. Myrskyjen mylleröimä päiväntasauksen aika meitä ympäröi. -- Nyt tahdon laskea roponi vapauden alttarille.

*Kroll*. Vai tahdotte *tekin* --?

*Brendel* (kaikille). Tuntevatko ihmiset täällä tarkemmin minun laajalle levinneitä kirjoituksiani?

*Kroll*. Ei, minun täytyy rehellisesti tunnustaa, että --

*Rebekka*. Minä olen lukenut useimmat. Kasvatus-isälläni oli ne.

*Brendel*. Ihana emäntäinen, -- sitte olette tuhlannut aikaanne turhaan. Sillä se on jotenkin mitätöintä, sen voin sanoa.

*Rebekka*. Vai niin?

*Brendel*. Se mitä olette lukenut, tarkoitan. Minun arvokkaimpia teoksiani ei yksikään mies tai vaimo tunne. Ei kukaan -- paitsi minua itseäni.

*Rebekka*. Kuinka *se* on mahdollista?

*Brendel*. Niitä ei ole vielä kirjoitettu.

*Rosmer*. Mutta hyvä herra Brendel --

*Brendel*. Tiedäthän, Johannekseni, että minä olen luonnoltani sybariitti. Herkkusuu. Olen aina ollut sellainen. Minä nautin kernaimmin yksinäisyydessä. Sillä siten nautin kaksinkertaisesti. Kymmenesti kaksinkertaisesti. Näetkös, -- kun hehkuvat unelmat vyöryvät ympärilläni -- sulkevat minut helmaansa, -- kun uusia, huimaavia, äärettömyyttä tavoittavia aatteita syntyy sielussani, kohottaen minut mahtaville siivillensä, -- silloin niistä luon runoja, näkyjä, kuvia. Vaan suurin piirtein, ymmärräthän?

*Rosmer*. Kyllä, kyllä.

*Brendel*. Oi, tietäisit kuinka minä olen eläessäni nauttinut! Nauttinut luomisen salaperäistä autuutta, -- noin suurin piirtein, niin kuin jo sanoin, -- hyväksymistä, kiitosta, ihailua, laakeriseppeleitä, -- kaikkia minä olen koonnut, ilosta vavisten, -- täysin käsin. -- Hurmannut itseäni salaisessa aatemaailmassani sellaisella ilolla, -- oi, niin pyörryttävällä ilolla --!

*Kroll*. Hm --.

*Rosmer*. Mutta ette koskaan kirjoittanut niitä paperille?

*Brendel*. En sanaakaan. Tuo mitätön kynäntöherrys on aina herättänyt minussa vastenmielistä inhoa. Ja miksi minä saastuttaisinkaan omia ihanteitani, kun voin pitää niitä puhtaana, nauttien niistä ihan yksin. Mutta nyt ne ovat uhrattavat. Minusta tuntuu tosiaan, kuin olisin äiti, joka laskee nuoret tyttärensä aviomiesten käsiin. Mutta minä uhraan ne sittekin, -- uhraan ne vapauden alttarille. Sarja hienosti luotuja esitelmiä -- ympäri koko maan --!

*Rebekka* (vilkkaasti). Siinä teette suurenmoisesti, herra Brendel! Te annatte kalliimpanne, mitä teillä on.

*Rosmer*. Ainoanne.

*Rebekka* (katsoo tarkoittavaisesti Rosmeriin). Kuinka moni tekisi samoin? Uskaltaisi tehdä?

*Rosmer* (katsoo samoin takaisin). Kuka tietää?

*Brendel*. Kuulijani ovat liikutetut. Se hiveltää sydäntäni -- ja vahvistaa tahtoani. Ja minä siis ryhdyn toimeen. Yksi asia kuitenkin vielä --. (rehtorille.) Voitteko sanoa minulle, herra preseptori, -- onko kaupungissa raittiusseuraa? Ehdotonta raittiusseuraa? On tietysti.

*Kroll*. On, palvelukseksenne. Minä olen itse sen esimies.

*Brendel*. Enkö sitä nähnyt päältännekin! No sitte on kai luultava, että tulen kotianne luoksenne ja kirjoitan itseni viikon ajaksi jäseneksi.

*Kroll*. Anteeksi, -- me emme ota jäseniä viikoksi.

*Brendel*. A la bonheur, herra pedagoogi. Ulrik Brendel ei ole koskaan tupannut sellaisiin seuroihin. (kääntyy.) Mutta minä en uskalla pitentää viipymistäni tässä rikasmuistoisessa talossa. Minun täytyy lähteä kaupunkiin valitsemaan itselleni sopivaa asuntoa. Toivottavasti siellä edes on joku kelpo ravintola.

*Rebekka*. Ettekö tahdo juoda jotain lämmintä, ennen kun lähdette?

*Brendel*. Mitä lajia lämmintä, armon rouva?

*Rebekka*. Kupillinen teetä tai --

*Brendel*. Minä kiitän talon runsaskätistä emäntää. Mutta minä en juuri mielelläni vaivaa yksityistä vieras-varaisuutta. (tervehtii kädellänsä.) Voikaa hyvin, kunnioitettava herrasväki! (menee ovelle päin, mutta palaa takaisin.) Ah niin, se on totta --. Johannes, -- pastori Rosmer, -- tahdotko tehdä entiselle opettajallesi palveluksen monivuotisen ystävyyden tähden?

*Rosmer*. Tahdon niin mielelläni.

*Brendel*. Hyvä. Niin lainaa sitte minulle -- päiväksi tai pariksi -- silitetty kauluspaita.

*Rosmer*. Eikö sen enempää!

*Brendel*. Niin, näetkös, minä matkustan jalan -- tällä kertaa. Kirstuni lähetetään perästä päin.

*Rosmer*. Niin, niin. Mutta ettekö tarvitse mitään muuta?

*Brendel*. Kyllä, -- annappas olla -- ehkä sinulla on joku vanhanpuolinen, käytetty kesätakki, jota et niin tarvitse.

*Rosmer*. On, on, varmaankin minulla on.

*Brendel*. Ja jos siihen takkiin kuuluisi pari kunnon saappaita --

*Rosmer*. Kyllä siihen keino keksitään. Heti, kun saamme tietää osotteen, lähetämme tavarat teille.

*Brendel*. Ei millään muotoa. Ei mitään vaivoja minun tähteni! Minä otan nuo pikkukapineet mukaani.

*Rosmer*. Hyvä, hyvä. Tahdotteko vaan tulla minun kanssani yläkertaan.

*Rebekka*. Jätä se kernaammin minun huolekseni. Minä ja matami Helseth pidämme kyllä siitä huolen.

*Brendel*. En suinkaan minä salli, että tämä arvoisa rouva --!

*Rebekka*. Mitä vielä! Tulkaa te vaan, herra Brendel.

(Menee oikealle.)

*Rosmer* (pidättää Brendeliä). Sanokaa -- eikö ole mitään muuta, jolla voisin teitä auttaa?

*Brendel*. Minä en tosiaankaan tiedä, mitä se olisi. No, istu ja pala -- kun oikein ajattelen --! Johannes, -- sattuuko sinulla olemaan kahdeksaa kruunua käsillä?

*Rosmer*. No saamme nähdä. (avaa kukkaronsa.) Täällä minulla on kaksi kymmenen kruunun seteliä.

*Brendel*. No -- niin, samahan tuo on. Minä voin ottaa ne. Saahan ne aina kaupungissa rikotuksi. Kiitos siksi. Muista nyt, että minä sain kaksi kymmenistä. Hyvää yötä, oma rakas poikani! Hyvää yötä, arvoisa herra!

(Menee oikealle, jossa Rosmer sanoo hänelle hyvästi ja sulkee oven hänen mentyään.)

*Kroll*. Armias taivas -- *tuo* siis oli Ulrik Brendel, josta ihmiset kerran luulivat tulevan jotain suurta.

*Rosmer* (hiljaa). Hänellä on ollut ainakin rohkeutta elää elämäänsä oman päänsä mukaan. Minusta *se* ei ole niinkään vähäpätöistä.

*Kroll*. Mitä sanot? Sellainen elämä, kuin hänen On ollut! Luulenpa melkein, että hänessä oli miestä vielä kerran panemaan pääsi pyörälle.

*Rosmer*. Ei suinkaan. Nyt olen itse jo päässyt selville joka asiassa.

*Kroll*. Suokoon Jumala, että niin olisi, rakas Rosmer. Sillä sinä olet niin kovin herkkä ulkoapäin tuleville laikutuksille.

*Rosmer*. Istukaamme. Ja nyt tahdon puhella kanssasi.

*Kroll*. Niin, tehkäämme niin. (istuvat sohvaan.)

*Rosmer* (vähän ajan kuluttua). Eikö sinusta meillä täällä ole hyvä ja hauska olla?

*Kroll*. On, nyt täällä on hyvä ja hauska olla -- ja rauhallista. Niin, sinä olet saanut itsellesi kodin, sinä, Rosmer. Ja minä olen menettänyt kotini.

*Rosmer*. Elä sano niin, ystäväni. Se mikä nyt on särkynyt, paranee kyllä kerran.

*Kroll*. Ei koskaan. Ei koskaan. Itu jää pohjalle. Ei koskaan enää olot tule entiselleen.

*Rosmer*. Kuuleppas nyt, Kroll. Me kaksi olemme olleet hartaat toverit niin monta, monta vuotta. Voisitko sinä ajatella, että meidän ystävyytemme loppuisi.

*Kroll*. Minä en tiedä mitään maailmassa, joka voisi sen lopettaa. Kuinka se johtuu mieleesikään?

*Rosmer*. Panethan sinä niin ratkaisevan merkityksen mielipiteiden ja katsantotavan yhtäläisyydelle.

*Kroll*. No niin; mutta me kaksi olemme täysin yksimieliset. Ainakin suurissa peruskysymyksissä.

*Rosmer* (hiljaa). Emme ole. Emme enää.

*Kroll* (hypähtämäisillään ylös). Mitä tämä on!

*Rosmer* (pidättää häntä). Ei, pysy istumassa. Minä pyydän sinua, Kroll.

*Kroll*. Mitä sillä tarkoitat. Minä en ymmärrä sinua. Puhu toki suoraan!

*Rosmer*. Sielussani on herännyt uusi kesä. Uusi nuoruuden unelma. Ja siksi olen minä nyt samalla puolella --.

*Kroll*. Millä -- millä puolella olet?

*Rosmer*. Sillä, millä sinun lapsesikin ovat.

*Kroll*. Sinä? Sinä? Sehän on mahdotonta! Millä puolella sinä olet, sanoit.

*Rosmer*. Samalla puolen kuin Laurits ja Hilda.

*Kroll* (antaa päänsä vaipua). Luopunut meistä. Johannes Rosmer luopunut.

*Rosmer*. Minä olisin ollut niin iloinen -- niin sydämmestäni onnellinen siitä, mitä sinä kutsut luopumiseksi. Mutta kuitenkin tuntui niin tuskalliselta. Tiesinhän minä vallan hyvin, että tämä tuottaisi sinulle katkeraa surua.

*Kroll*. Rosmer, -- Rosmer! Tämä oli ankarin isku! (katsoo häneen painuneesti.) Oi, että sinäkin tahdot liittää voimasi hävityksen ja turmeluksen työhön tässä onnettomassa maassa.

*Rosmer*. Vapauden työhön minä tahdon liittyä.

*Kroll*. Niin, sen kyllä tiedän. Niin sitä kutsuvat sekä villityt että villitsijät. Mutta uskotko sitte sen hengen, joka nykyään on myrkyttämäisillään koko yhteiskunnallisen elämämme, voivan vapauttaa meitä.

*Rosmer*. En minä liity vallalla olevaan henkeen. En kumpaankaan taistelupuolueesen. Minä koetan koota ihmiset joka puolelta. Yhdistää heistä niin monta ja niin hartaasti kuin suinkin voin. Minä tahdon elää ja uhrata kaikki elinvoimani yhtä ainoata tarkoitusta varten -- luodakseni todellista kansallisuutta maahan.

*Kroll*. Vai ei sinusta *meillä* ole kylliksi kansallisuutta! Minä puolestani arvelen, että me jok'ainoa olemme soljumaisillamme alas sellaiseen liejuun, jossa muuten vaan rahvaan on tapana viihtyä.

*Rosmer*. Juuri sen vuoksi minä olen ajatellut kansallisuudelle todellisen tehtävän.

*Kroll*. Minkä tehtävän?

*Rosmer*. Jalostaa kaikki ihmiset maassamme aatelisiksi.

*Kroll*. Kaikki ihmiset --!

*Rosmer*. Ainakin niin monta kuin mahdollista.

*Kroll*. Millä keinoin?

*Rosmer*. Vapauttamalla mielet ja puhdistamalla tahdot, niin ajattelen.

*Kroll*. Sinä olet uneksija, Rosmer. *Sinäkö* ne valutat? *Sinäkö* ne puhdistat?

*Rosmer*. En, ystäväni, -- minä koetan vaan herättää, ihmisiä siihen. Itse heidän täytyy se tehdä.

*Kroll*. Ja luuletko sinä heidän kykenevän siihen?

*Rosmer*. Luulen.

*Kroll*. Omin voimin siis?

*Rosmer*. Niin, ihan omin voimin. Muuta voimaa ei ole.

*Kroll* (nousee). Onko tuo puhe soveliasta papille?

*Rosmer*. Minä en ole enää pappi.

*Kroll*. Niin, mutta -- lapsuutesi usko sitte --?

*Rosmer*. Sitä minulla ei enää ole.

*Kroll*. Sinulla ei ole --!

*Rosmer* (nousten). Sen olen hyljännyt. Minun täytyi hyljätä se, Kroll.

*Kroll* (liikutettuna, mutta maltillisena). Vai niin. -- Niin, niin, niin. Toinen johtuu toisesta. Siksi sinä ehkä erositkin kirkon palveluksesta?

*Rosmer*. Niin tein. Kun pääsin selville itsestäni, -- sain täyden varmuuden siitä, että se ei ollut mikään ohimenevä kiusaus, vaan jotain, josta en koskaan enää voinut enkä tahtonut päästä vapaaksi, -- silloin erosin.

*Kroll*. Niin kauvan se siis jo on kuohunut sinussa. Emmekä me, -- sinun ystäväsi, ole saaneet siitä, mitään tietää. Rosmer, Rosmer, -- kuinka sinä voit meiltä salata niin surullista totuutta!

*Rosmer*. Minusta se oli asia, joka koski vaan minua itseäni. Enkä minä myöskään tahtonut tuottaa sinulle ja muille ystävilleni tarpeetonta surua. Ajattelin, että vast'edeskin voin oleskella täällä, niin kuin tähän asti, hiljaisuudessa, iloisena ja onnellisena. Päätin lukea ja tunkeutua kaikkiin noihin teoksiin, jotka ennen olivat olleet minulle lukittuja kirjoja. Koko sielullani antautua totuuden ja vapauden avaraan maailmaan, joka nyt on auvennut minulle.

*Kroll*. Luopunut. Joka sana sitä todistaa. Mutta minkä tähden sitte kuitenkin tunnustat tuon kavalan luopumisesi? Ja miksi juuri nyt?

*Rosmer*. Siihen olet itse minut pakottanut, Kroll.

*Kroll*. Minä? Olenko minä pakottanut sinut, --!

*Rosmer*. Kuullessani sinun rajusta menettelystäsi kokouksissa, -- lukiessani niitä puheita, joita niissä pidit, -- kaikkia sinun vihan puuskauksiasi niitä vastaan, jotka kuuluvat toiseen puolueesen, -- sinun ivallisen turmion-tuomiosi vastustajillesi --. Oi, Kroll, -- että sinä, sinä voit tulla sellaiseksi! Silloin selveni minulle järkähtämätöin velvollisuuteni. Ihmiset tulevat ilkeiksi nykyisen taistelun kestäessä. Täällä tarvitaan rauhaa ja iloa ja sovintoa mieliin. Sen vuoksi minä nyt julkisesti tunnustan itseni siksi mikä olen. Ja sitte minä tahdon koetella voimiani, minäkin. Etkö sinäkin -- puolestasi -- voisi yhtyä samaan, Kroll?

*Kroll*. En ikinä minä solmi liittoa yhteiskuntaa kumoavien voimien kanssa.

*Rosmer*. Niin, taistelkaamme sitte ainakin henkisillä aseilla, -- koska taistelu on välttämätöin.

*Kroll*. Joka ei ole minun kanssani ratkaisevissa peruskysymyksissä, häntä minä en enää tunne. Enkä ole velkapää mihinkään sääliin.

*Rosmer*. Koskeeko tuo minuakin?

*Kroll*. Itse sinä olet rikkonut välimme, Rosmer.

*Rosmer*. Mutta *onko* tämä sitte rikkomista!

*Kroll*. Tämä! Tällä olet rikkonut välisi kaikkien niiden kanssa, jotka ennen olivat ystäviäsi. Nyt saat tyytyä seurauksiin.

(*Rebekka West* tulee oikealta, ja jättää oven ihan auki.)

*Rebekka*. Kas niin, nyt hän on matkalla suureen uhrijuhlaansa. Ja nyt voimme mennä illalliselle. Tehkää hyvin, herra rehtori.

*Kroll* (ottaa hattunsa). Hyvää yötä, neiti West. Täällä ei minulla enää ole mitään tekemistä.

*Rebekka* (jännityksellä). Mitä se on? (panee oven kiinni ja menee lähemmäksi.) Oletteko te puhuneet --?

*Rosmer*. Nyt hän tietää sen.

*Kroll*. Me emme päästä sinua käsistämme, Rosmer. Me pakotamme sinut takaisin luoksemme.

*Rosmer*. Sinne en enää koskaan palaa.

*Kroll*. Saammepa nähdä. Sinussa ei ole miestä kestämään yksin.

*Rosmer*. En minä jääkkään ihan yksin. -- Meitä on kaksi täällä kestämässä yksinäisyyttä.

*Kroll*. Ah --! (epäluulo herää hänessä.) Sekin vielä. Beaten sanat --!

*Rosmer*. Beaten --?

*Kroll* (tarkoittaa sen ajatuksen). Ei, ei, -- se oli ilkeätä --. Antakaa minulle anteeksi. --

*Rosmer*. Mitä? Mistä?

*Kroll*. Elkäämme puhuko siitä enää. Hyi! Antakaa minulle anteeksi. Hyvästi! (Menee eteisen ovea kohti.)

*Rosmer* (seuraa häntä). Kroll! Näin ei ystävyytemme saa loppua. Huomenna tulen luoksesi.

*Kroll* (eteisessä, kääntyen). Elä astu jalallasikaan minun kynnykseni yli! (ottaa keppinsä ja lähtee.)

(Rosmer seisoo hetkisen ovessa; sulkee sen ja menee pöydän luo.)

*Rosmer*. Vähät siitä, Rebekka. Me kaksi kestämme kyllä. Me kaksi uskollista ystävää. Sinä ja minä.

*Rebekka*. Mitä luulet hänen tarkoittaneen, sanoessaan: hyi?

*Rosmer*. Elä siitä välitä, ystäväni. Ei hän itsekään uskonut sitä mitä sillä tarkoitti. Mutta huomenna menen hänen luoksensa. Hyvää yötä!

*Rebekka*. Menetkö tänä iltanakin niin varhain huoneeseesi? Tämän jälkeen?

*Rosmer*. Tänään niin, kuin muulloinkin. Mieleni tuntuu niin keveältä, nyt kun se on ohi. Näethän, -- minä olen aivan tyyni, rakas Rebekka. Ole sinäkin ihan levollinen. Hyvää yötä!

*Rebekka*. Hyvää yötä, rakas ystävä! Ja nuku hyvin.

(Rosmer menee ulos eteisen ovesta, heti sen jälkeen kuuluu hän nousevan toiseen kerrokseen.)

(Rebekka menee ja vetää kakluunin vieressä riippuvaa kellonnauhaa. Vähän ajan perästä tulee matami Helseth oikealta.)

*Rebekka*. Voitte korjata ruoat pöydältä, matami Helseth. Sillä pastori ei huoli illallisesta, -- ja rehtori lähti kotiinsa.

*Matami Helseth*. Onko rehtori mennyt? Mikä sitä rehtoria sitte vaivasi?

*Rebekka* (ottaa käsityönsä). Hän luuli kohta saatavan aika myrskyn.

*Matami Helseth*. Sepä kummallista. Sillä eihän siellä näy pilvenhattaraakaan taivaalla.

*Rebekka*. Kun hän ei vaan kohtaisi valkeata hevosta. Minä pelkään, että nyt pian saamme kuulla moisista kummituksista.

*Matami Helseth*. Jumal' armahda, neiti. Älkää puhuko niin ajattelemattomia.

*Rebekka*. No, no, no --.

*Matami Helseth* (hiljemmin). Uskotteko te sitte, neiti, että täällä on joku, jonka pian on lähteminen?

*Rebekka*. En, johan minä nyt sellaisia uskoisin. Mutta tässä maailmassa on niin monenlaisia valkeita hevosia, matami Helseth. -- Niin, hyvää yötä sitte. Nyt menen huoneeseeni.

*Matami Helseth*. Hyvää yötä, neiti.

(Rebekka menee käsitöineen oikealle.)

*Matami Helseth* (vääntää lampun liekin alas, pudistaa päätään, ja mutisee itsekseen:) 'sus siunatkoon. Sitä neiti Westiä. Mitä se väliin puhuukaan.

TOINEN NÄYTÖS.

(Johannes Rosmerin työhuone. Vasemmalla seinällä on sisäänkäytävä. Perällä oviaukko, josta esiriippu on työnnetty syrjään; ovi vie makuuhuoneesen. Oikealla akkuna, sen edessä kirjoituspöytä kirjoineen ja paperineen. Kirjahyllyjä ja kaappia pitkin seiniä. Huonekalut yksinkertaiset. Vanhan-aikuinen sohva pöytineen vasemmalla.)

(*Johannes Rosmer*, aamutakissa, istuu korkeaselkäisessä tuolissa kirjoituspöydän ääressä. Leikkaa auki erästä aikakauskirjaa ja lukee sitä sieltä täältä.)

(Vasemmalle ovelle kolkutetaan.)

*Rosmer* (kääntymättä). Tule vaan sisään.

(Rebekka West tulee sisään aamupuvussa.)

*Rebekka*. Hyvää huomenta.

*Rosmer* (selailee kirjaa). Hyvää huomenta, ystäväni. Tahdotko jotain?

*Rebekka*. En muuta kuin kysyä oletko nukkunut hyvin?

*Rosmer*. Oo, minä olen nukkunut niin rauhallisesti ja suloisesti. Ihan uneksimatta --. (kääntyy.) Entä sinä?

*Rebekka*. Hyvin, kiitos. Nukuin kappaleen aamuakin.

*Rosmer*. En tiedä milloin sydämmessäni viimeksi on tuntunut niin keveältä kuin nyt. Hyvä se oli todellakin, että sain sen sanotuksi.

*Rebekka*. Niin, sinun ei olisi pitänyt vaijeta niin kauvan, Rosmer.

*Rosmer*. En itsekkään käsitä, kuinka voin olla niin raukkamainen.

*Rebekka*. Sitä uljaampaa sitte, että jyrkästi Matkasit entisyytesi --. (istuu lähelle häntä, tuolille pöydän viereen.) Mutta nyt kerron sinulle jotain, mitä olen tehnyt -- ja josta et saa suuttua minuun.

*Rosmer*. Suuttua? Rakas ystäväni, kuinka voit luulla --?

*Rebekka*. Niin, sillä minä tein ehkä vähä omavaltaisesti, mutta --.

*Rosmer*. No, annappas kuulua sitte.

*Rebekka*. Eilen illalla, kun tuo Ulrik Brendel oli lähdössä, -- annoin minä hänen mukaansa pari -- kolme riviä Mortensgårdille.

*Rosmer* (vähän arvellen). Mutta hyvä Rebekka --. No, mitä sinä sitte kirjoitit?

*Rebekka*. Minä kirjoitin, että hän tekisi sinulle hyvän palveluksen, jos pitäisi vähä huolta tuosta onnettomasta ihmisestä ja auttaisi häntä, minkä voi.

*Rosmer*. Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, Rebekka. Sillä olet vaan vahingoittanut Brendeliä. Ja Mortensgård on mies, josta kernaimmin tahtoisin pysyä erilläni. Tunnethan sinä sen rettelön, joka minulla kerran on ollut hänen kanssansa.

*Rebekka*. Mutta etkö luule, että sinun nyt olisi sangen hyvä taas päästä sovinnon kannalle hänen kanssaan?

*Rosmer*. Minä? Mortensgårdin kanssa? Minkä vuoksi, tarkoitat?

*Rebekka*. Ihan huoletoin et sinä nyt voi olla, sitte, kun tämä on tullut sinun ja ystäviesi välille.

*Rosmer* (katsoo häneen ja pudistaa päätään). Oletko todellakin voinut uskoa, että Kroll tahi joku niistä toisista tahtoisi kostaa --? Voisi ruveta --?

*Rebekka*. Ensi kiivaudessa, ystäväni --. Kuka sen voi niin varmaan tietää. Minusta -- rehtorin käytöksestä päättäen --.

*Rosmer*. Pitäisi sinun toki tuntea hänet paremmin. Kroll on kiireestä kantapäähän kunnon mies. Tänään menen iltapuolella kaupunkiin, hänen puheilleen. Minä aijon puhutella heitä kaikkia. Ooh, saatpa nähdä, kuinka helposti heidät saa --.

(*Matami Helseth* tulee vasemmanpuolisesta ovesta.)

*Rebekka* (nousee). Mitä nyt, matami Helseth?

*Matami Helseth*. Rehtori Kroll on alhaalla eteisessä.

*Rosmer* (nousee reippaasti). Kroll!

*Rebekka*. Rehtori! Ei mutta --!

*Matami Helseth*. Hän kysyy, saako tulla tänne pastorin puheille.

*Rosmer* (Rebekalle). Tiesinhän minä sen! -- Saa niin hän, saa. (menee ovelle ja huutaa alakertaan.) Tule ylös vaan rakas ystävä! Sydämmellisesti tervetullut olet!