v. 111 -- temppelien olevan melkein tyhjinä kristillisen propagandan

johdosta, mutta arvelee kaiken pian muuttuvan ja propagandan jo lakanneen.

Nyt tulee Traianuksen ja hänen keisarisanansa vuoro. Hän määräsi -- ja se on tavattoman mielenkiintoista -- että uppiniskaista kristittyä olisi vastakin rangaistava kuolemalla, mutta että hallituksen puolestaan tulisi karttaa konflikteja, olla, mikäli mahdollista, kiinnittämättä huomiota asiaan ja puuttua niin vähän kuin mahdollista kristittyjen harrastuksiin. Tämä antiikkiselta kannalta katsoen läpeensä suvaitsevainen periaate, joka pyrki säästämään kristityitä selkkauksilta, koska sellaiset loppujen lopuksi olivat kiusallisia hallitukselle itselleenkin ja helposti johtivat ylenmääräiseen verenvuodatukseen, tämä periaate tuli n. 100 vuoden ajan olemaan Rooman keisarien toimiohjeena, ja se ennen kaikkea on vaikuttanut, että kristilliset seurakunnat pääsivät voimistumaan valtioiksi valtioon ja niiden piispat maallisten mahtimiesten veroisiksi. Suunnitelmalliset kristittyjen vainot alkoivat sitten, mutta liian myöhään: suunnattomia kansanjoukkoja ei voitu hävittää olemattomiin, ja jokainen marttyyrikuolema lisäsi vain liikkeen voimaa.

Mutta keisari itse saapuikin jo Aasiaan. Syntyi uusia taisteluita. Rauhattomana soturina Traianus ei voinut enää kauempaa sietää rauhaa. Daakialaiset hän oli voittanut, nyt hän tunsi halua kukistaa Tigriin varrella asuvat parthialaiset. Tätä rohkeata parthialaissotaa voi idealistisesti perustella väitteellä, että Rooman kunniavelvollisuutena oli puolustaa kreikkalaisia. Aleksanteri suuri oli aikoinaan auttanut kreikkalaisen sivistyksen leviämään syvälle Mesopotamiaan, ja Tigriin varrella oli ihania kreikkalaiskaupunkeja, kuten Ktesiphon ja Seleukeia 600,000 asukkaineen, jotka kaupungit olivat parthialaisten barbarien vallassa. Mutta ennen kaikkea: Armeenia oli Luculluksen ajoista saakka katkeranmakea riidanomena, johon molemmat, roomalaiset ja parthialaiset olivat pureutuneet kiinni. Crassuksen ajoista lähtien ei Roomalla koskaan ollut menestystä taistellessaan parthialaisia vastaan. Caesar oli, onneksi maineelleen, jättänyt retkensä kesken. Vain Marcus Antonius oli tehnyt suurenmoisen yrityksen ja epäonnistumiseen ei suinkaan ollut syynä päällikön leväperäisyys, vaan yrityksen tavattomat vaikeudet. Ei Traianuskaan onnistunut täysin. Aluksi hän, vv. 114--116, suoritti ripeästi ja voitokkaasti sen, missä Marcus Antonius epäonnistui, mutta sen teki hänelle mahdolliseksi vain erityisen suotuisat olosuhteet, kuten esim. valtaistuinriita parthialaisten kuningasperheen jäsenten välillä. Aleksanteri suuren jälkiä seuraten Traianus samosi päämäärästään tietoisena yli Eufratin Meediaan ja masensi Babylonin. Päättävästi ja jokseenkin kiireellisesti hän sitten loi itäisiksi raja varustuksiksi hetikohta kaksi, jopa kolme uutta maakuntaa eli provinssia: Armeenian, Mesopotamian ja Assyrian. Vanha juttu: kun pyrittiin suojaamaan yhtä provinssia, lykättiin toisia eteen. Pitkin Persian lahden rannikkoa kulki Traianus sitten etelään, kunnes Indian valtameri aukesi vastaan, ja rakennutti jo lautankin, jolla oli määrä päästä Indiaan. India, niin monen valloittajan, yksinpä korsikkalaisen Napoleoninkin unelma, tuli tästälähin myös espanjalaisen Traianuksen kaipauksen esineeksi.

Mutta vastavallatuissa maissa syntyi kohta pahoja kapinoita. Muuatta miltei tarunomaista arabialaista aavikkokaupunkia Atraa tai Hatraa Traianus piiritti turhaan, pystymättä sitä valloittamaan. Hänen uusi työnsä ei vielä ollut ollenkaan turvattu. Silloin sairastuu Traianus, joka tavallisesti kesti mitä ilmastovaihteluita tahansa. Hän tahtoo kiiruhtaa Italiaan; hänen sydämensä hätä on kuolla Roomassa. Mutta äkkiä, 7 p. elok. 117, hän sai halvauksen, joka hänen elämänsä päätti. Kuten kaikessa Traianus kuolemassakin oli nopea. Hän kuoli Vähässä Aasiassa, Kilikiassa. Plotina oli päämajassa, keisarinsa luona. Jättiläisvallan jommoista ei vielä koskaan siihen saakka ollut olemassa, Traianus jätti seuraajalleen. Mutta kuka oli oleva hänen seuraajansa? Traianus, tuo ajattelevaisista ajattelevaisin, ei ollut ajatellut seuraajaansa. Jokaisella ihmisellä on heikkoutensa. Traianuksen heikkoutena oli usko omien voimien ehtymättömyyteen. Hän ei ottanut huomioon kuolemataan. Vasta kuolinhetkellään hän otti ottopojakseen Hadrianuksen, teko, jota hän oli kauan harkinnut, mutta josta hän aina ennen oli peräytynyt. Plotina pakoitti hänet siihen. Adoptsioni on kokonaan keisarinnan ansiota. Traianus toivoi valtansa perijäksi toisenlaista miestä, täysiveristä soturia. Hadrianus, mies, jonka käsi oli pehmeä, ei ollut hänen mieleisensä.

Sellainen oli Traianuksen elämä. Tämä "herkulesmainen" mies liikkui maailmassa kaksikymmentä vuotta kuin kohtalo, kuin armollinen kohtalo, mutta itsellään ei hänellä, voisimme sanoa, ollut oikeastaan mitään kohtaloa. Hän ei koskaan itsekohtaisesti kokenut mitään järkyttävää, joka ihmisenä tekisi hänet meille läheiseksi. Niin on laita valo-olentojen: mitä vähemmän heidän ylitsensä varjoa lankeaa, mitä valoisampia he ovat, sitä vaikeampi on heistä otetta saada. Emme tunne Traianuksen nuoruusaikaakaan eikä meillä ole kerrassaan mitään huvittavaa hänestä kerrottavana.

Mutta hänen muistonsa, se on yhtä ikuinen kuin Rooma ja Traianuksen-patsas, ja lisänimi "paras", _optimus_, jonka senaatti hänelle antoi, jäi ainaiseksi kuulumaan hänelle. Hän oli todellakin itse hyvyys, ihmiskunnan hyväntekijä.[106] Kauan oli tapana, että senaatti tervehti jokaista uutta keisaria tuolla ärsyttävällä ja vaativalla huudahduksella: "Tule vielä Traianustakin paremmaksi." Optimus, se nimitys kuului yleensä vain ylijumalalle Iuppiterille. Traianusta suorastaan verrattiin Iuppiteriin, tai ainakin käsitettiin hänet korkeimman jumalan sijaiseksi. "Sinussa me elämme ja olemme", sanoo Plinius hänelle senaatin istunnossa.[107] Tällä keisaripalvonnalla oli täydellisesti uskonnollinen leima: keisari oli korkeimman jumalan ruumiillistuma, inkarnatsioni.

Niin roomalaiset. Toisin oli laita saksalaisten. Germaanien keskuudessa on tuon suuren hallitsijan nimi antanut aihetta mitä kummallisimpiin väärinkäsityksiin, sillä sokea tietämättömyys teki siitä Troianuksen. Lauteniin, Rheinin varrella, Traianus oli rakennuttanut Colonia Traiana nimisen linnoituksen. Tietämätön kansa nimitti sitä jo hyvin takaisina aikoina Colonia Troianaksi, "trojalaiseksi koloniaksi".[108] Mutta Xantenin tienoilla asusti mahtava frankkien heimo, ja niinpä on ymmärrettävissä, miksi frankit tästä lähin jyrkästi ja varmasti väittivät muuttaneensa Troiasta, olevansa troialaisia, troialainen siirtokunta Rheinin varrella. Myös kaupungin nimi Xanten johdettiin Xanthos virrasta, joka oli Troian tienoilla. Tämä usko levisi sitten yleisesti Rheinin keski- ja alajuoksun varrella asuvien kansojen keskuuteen,[109] ja samainen taru on luettavissa pohjoismaisessa Eddassa, vieläpä Niebelungen laulussa, jossa tuikealla Hagen-sankarilla on nimenä "Hagen tronjalainen" s.o. "Hagen trojalainen". Kuvitelkaapa: Hagen Pariksen serkku tai Kassandran veljenpoika! Historian oikut ovat usein ihmeellisiä. Meidän täytyy tässäkin tuntea ja tunnustaa satua luovan mielikuvituksen kaikkivalta. Rehevänä viheriöitsevä satu kietoutuu kuin muurivihreä ja liaani kaiken pelkästään historiallisen ympäri ja tukahduttaa sen. Traianus itse oli jo ammoin unohtunut, mutta Hektor ja Priamos, Troian tarinan sankarit, elävät ikuisesti, yksinpä näiden pohjoisten kansojenkin mielikuvituksessa he ovat heränneet elämään.

HADRIANUS

Traianusta, sodanruhtinasta, joka menestyksellisillä sotaretkillä siirsi Rooman valtakunnan rajat yli Tigriin ja Tonavan, seurasi rauhanruhtinas, ja se siunaus, joka jo Traianuksen hallitessa oli tullut valtakunnan sisäosien hyväksi, se lisääntyi yhä, moninkertaistui vielä. Tämä rauhanruhtinas oli Hadrianus.

Hadrianus merkitsee meille erästä vanhan ajan suurimmista probleemeista. Kukin on käsittänyt hänet omalla tavallaan. Tietomme hänestä ovat niukat ja monikertaan märehdityt. Ne paljastavat omituisia ristiriitaisuuksia hänen luonteessaan. Voi sanoa: Hadrianukseen kerääntyivät, aivankuin akkumulaattoriin, vielä kerran kaikki antiikkisen sivistyksen henkiset voimat ja koettivat hänen välityksellään uudelleen ja ylhäältä käsin vaikuttaa aivan kuin pilvistä valuva onnen sade avaraan sivistystä janoavaan maailmaan.

Suuri Traianus, tuo oiva, iloinen lyömämiekka, käsitti räikeäksi vastakohdakseen Hadrianuksen, joka tahtoi kaikkea käsitellä vain estetiikan ja platonisen rakkauden hansikkaat kädessään, ja siksi hän epäröi tehdä Hadrianusta ottopojakseen. Mutta tällä kookkaalla nuorella miehellä ei ollut runsaasti vain lahjoja ja pyrkimyksiä, hänellä oli myös toimitarmoa ja päättäväisyyttä.

Aelius Hadrianus oli Traianuksen kaukainen sukulainen. Hänen isoisänsä on nähtävästi ollut naimisissa Traianuksen tädin kanssa, ja kuten Traianus niin hänkin polveutui Espanjasta, Guadalquivirin rannoilta. Hän syntyi v. 76 j.Kr., mutta ensimäisen kasvatuksensa hän sai Roomassa, jossa hän uutterasti opiskeli kreikkaa, eikä vain päällään, vaan myös sydämellään, niin että häntä leikillä nimitettiin pikku kreikkalaiseksi. Kun poika kadotti isänsä, tuli Traianus itse hänen holhoojakseen. 15-vuotiaana Hadrianus palaa Espanjaan. Siellä hän eleli iloisesti. Hän oli näet roteva ja elämäniloinen mies, jolle metsästys aina oli yhtä mieleen kuin ikinä hänen enolleen. Hän menee vähitellen liian pitkälle, ja Traianus kutsuu hänet takaisin Roomaan. Nyt Hadrianus alkaa kiivetä virkatikapuita vanhaan tapaan, tulee sitten upseeriksi Tonavan legiooniin, elää rennosti, tekee velkojakin. Silloin tulee Traianuksesta Rooman keisari. Mikä yllätys! Hadrianus kiiruhtaa heti, 22-vuotiaana, Tonavalta Kölniin, saattamaan joukkojensa onnittelut keisarille. Viimeisen taipaleen hän suorittaa juosten päästäkseen perille ennen muita. (Hänen luonteensa oli joka suhteessa kiihkeä, ja hän on aina ollut pikamatkustaja.) Vielä läheisemmäksi kävi hänen ja Traianuksen sukulaisuus, kun hän otti vaimokseen Sabinan, keisarin sisaren pojantyttären. Mutta samoihin aikoihin hänen nuorukaisluontonsa oppi ihailemaan itseänsä keisarinna Plotinaa, Traianuksen puolisoa. Vuosisatansa älykkäin nuorukainen ihaili rajattomasti tätä filosofi-naista: Plotinan on täytynyt ansaita se.

Seurauksena on, että Hadrianus jo v. 101 -- 25-vuotiaana -- edustaa Traianusta senaatissa lukemalla siellä hänen puheitaan. Mutta hänen latinan ääntämyksensä oli niin huono ja siinä määrin raa'an espanjalaisen murteen värittämä, että senaatin hieno roomalainen ylimystö nauroi hänelle vasten kasvoja. Sitten Hadrianus on, ollen johtavassa asemassa, ottanut osaa Traianuksen taisteluihin daakialaisia ja parthialaisia vastaan, eikä ansiottomasti. Mutta näin hän oli vähitellen päässyt täydeksi mieheksi, 40 v. vanhaksi, ja saavuttanut suurimman kypsyytensä. Hänellä oli ollut aikaa syventää itseään, panna luja perustus ihanteilleen ja hän osoitti selvästi, että hän ei hyväksynyt sotia, joita etupäässä käytiin vain, jotta olisi tilaisuus niittää mainetta tai hankkia sotaväelle työtä ja harjoitusta.

Hadrianus oli platonilainen, Platon oli hänen esikuvansa. Se ilmenee jo siitäkin, että hän tiburilaisessä huvilassaan, jossa oli runsaasti rakennuksia, jäljitteli Lykeionia ja Akademiaa, mutta ei Keposta eikä myöskään Stoaa.[110] Ja millainen hän oli mieleltään, siitä on osoituksena jo hänen partansakin. Hän piti täysipartaa, vaikka kaikki muut liikkuivat parrattomina. Aleksanteri suuren ajoista saakka, siis noin viiden sadan vuoden ajan kulki antiikkinen maailma leuka sileäksi ajettuna. Vain filosofit tekivät poikkeuksen tästä säännöstä: Platon, Zeno, Epikuros, samoin kynismin katusaarnaajat ja kristityt. Parta oli siis jonkunlainen tunnus. Se oli samalla filosofinen ja kansanomainen. Hadrianuksen parta oli aina lyhyeksi leikattu; se merkitsi siis filosofin ja upseerin välimuotoa. Traianus katsoi kai karsain silmin tätä, ja kaiken lisäksi hänen tuleva seuraajansa harrasteli suorastaan levottomuutta herättävän monipuolisesti kaikenlaisia tieteitä ja taiteita.

Hadrianus ei ollut vain miekkailija, vaan hän harrasti myös korkeampaa aritmetiikkaa ja geometriaa, niin, vieläpä tähtitiedettäkin. Hän soitti ja lauloi säestäen itseään laulaessaan luutulla kuten Tituskin. Hän sepitteli kaikenlaisia pikkurunoja ja oli syvällisesti perehtynyt filosofiaan. Arkkitehtinä hän laati osittain itse suunnitelman omiin rakennuksiinsa, maalarina hän harrasti stilleben-maalausta, kuten esim. kurpitsalehtimajoja (mikä ihana aihe!). Hänen ympäristönsä osoittama palvonta vaikutti ilmeisesti sen, että hän kävi rohkeaksi ja turhamaiseksi ja luuli kaikki taitavansa. Traianus huomasi että tämä herra sukulainen on sangen vähän huvitettu Mesopotamian ja Tigriin maiden valtaamisesta. Mutta Plotina antoi Hadrianukselle arvoa. Hän ymmärsi tätä, sillä hän oli itse filosofi, ja kun Traianus kuolinhetkellään todellakin otti Hadrianuksen ottopojakseen, oli se Plotinan tekoa. Se tapahtui v. 117.

Ja Hadrianuksen ensi teko! Se pani koko maailman ällistymään: Traianus ei vielä ollut haudassakaan, kun Hadrianus jo luopui hänen kaikista valtauksistaan Idässä, Mesopotamiassa ja Assyriassa. Traianuksen Persian-retki kävi siten aivan hyödyttömäksi. Parthialaiset olivat rajattoman kiitollisia.

Rauha, rauha ja vielä kerran rauha vallitsi taas maailmassa. "Meillä on parempaakin tehtävää kuin käydä pöyhkeilysotia", niin ajatteli Hadrianus. Se oli uusi ohjelma. Sotapuolue hovissa kuohui raivosta. Siihen kuului erinomaisia kenraaleja, jotka Traianus oli koonnut ympärilleen ja joiden mieliala on helppo ymmärtää. Tuntea arvokkain oli heistä marokkolaispäällikkö Lusius Quietus. Mutta Hadrianus ei mene Roomaan, missä kuollut Traianus vietti triumfiaan (Traianuksen kuvapatsas seisoi triumfikulun kestäessä kimojen vetämissä vaunuissa aivankuin olisi se ollut hän itse elävänä). Hän ottaa sen sijaan Vähässä Aasiassa vastaan uudelle hallitsijalle kuuluvat kunnianosoitukset. Sieltä hän lähettää kenraalejaan ripeästi kukistamaan Marokossa ja Tonavan kansojen keskuudessa puhjenneita kapinoita. Menipä Hadrianus niinkin pitkälle, että hän päätti maksaa vuotuista veroa roksolaanien kuninkaille, jotta nämä jättäisivät sikäläisen uuden provinssin Daakian rauhaan. Sotapuolue, Lusius Quietus etunenässä, ei opi sietämään tätä sodanarkaa keisaria. Se yrittää eräällä metsästysretkellä murhata Hadrianuksen. Yritys epäonnistuu. Salaliittolaisten neljä johtajaa saadaan Italiassa vangiksi, ja senaatti mestauttaa heidät. Se osoittaa, että senaatillekaan sota ei ollut mieleen, vaan että se kannatti Hadrianusta ja hänen rauhan harrastuksiaan.

Vasta v. 118 Hadrianus saapui Roomaan, ja nyt ilmeni, mihin hän pyrki ja miksi hän oli ollut valmis noihin suuriin uhreihin. Hän ryhtyi jättiläistyöhön hallinnon uudistamiseksi ja sosiaalisen avustustyön laajentamiseksi, niin että hyöty koitui koko valtakunnalle, joka yhä vielä oli kyllin suuri uuvuttamaan yhden työteliään hallitsijan. Nämä uudistukset olivat nähtävästi hyvin tarpeellisia, ja Hadrianuksen hallituskäskyt olivat täydellisesti hänen omaa käsialaansa. Hän suorastaan holhosi määräyksillään toimeenpanevia virkamiehiä ja piti heitä silmällä mitä yksityiskohtaisimmin. Kuten kuningas Fredrik suuri, niin hänkin oli etevämpi kuin kukaan muu, mies, joka itse teki kaiken henkilökohtaisesti ja jonka aivoista kulki näkymättömiä johtolankoja valtakunnan kaikkiin soppiin. Itse asiassa on näiden miesten yhdenkaltaisuus monessa suhteessa yllättävä. Myös Fredrik oli filosofi, ja runoilija myös. Fredrik oli musiikinharrastaja ja -harjoittaja kuten Hadrianus. Kuten Hadrianus oli innostunut kreikkalaiseen, samoin Fredrik ranskalaiseen kirjallisuuteen; ja niin kuin Fredrik sanoi, että hän oli vain alamaistensa palvelija, samoin myös Hadrianus on sanonut: "Kaikki kansalle, ei mitään itselleni" (_populi rem esse, non suam_)! Niin Hadrianuksen persoonassa filosofi oli ensi kertaa maailman hallitsijana, kuten Platon muinoin oli tahtonut. Hadrianus on tinkimättömänä ihanteen miehenä käyttänyt voimansa loppuun lakkaamatta ja kiihkeästi palvellessaan valtakuntaansa. Tarkastakaamme joitakin yksityiskohtia, joista samalla saamme elävämmän käsityksen monista olosuhteista. Hadrianus poisti edellisten keisarien tavan asettaa ministereiksi vain palvelijoitaan tai vapautettuja orjiaan. Hän valitsi näihin toimiin ritareita, s.o. itsenäisiä miehiä, jotka kuuluivat suureen liikemaailmaan. Siten hän sai liike-elämän tuntemusta leviämään korkeihin seurapiireihin, ja nämä piirit joutuivat vähitellen valtion palvelukseen. Myöhemmin vallitsevan, palkkaa nauttivan korkeamman virkamiehistön on Hadrianus siten luonut. Siten hän kyllä teki vihollisekseen pääkaupungin senaatin, ylhäisaatelin, joka nyt lamautui iäksi ja joka katseli uutta hallintojärjestelmää kateellisin ja karsain silmin. Senaatin herrat, joiden katse ei kantanut yli seitsemän kukkulan, ovat tästä lähtien täydellisiä nollia. Mutta he ovat kyllä kostaneet puolestaan: he ovat kiitokseksi siitä historiankirjoituksessa kuvanneet Hadrianusta niin huonoksi kuin mahdollista ja ovat keisarin elämää rumentaneet tarkoitusperäisillä valheilla, joista meidän, jos pyrimme olemaan oikeudenmukaisia, on täydellisesti vapautettava itsemme.[111]

Varojen kokoamiseksi keisari keksi suoran menettelytavan, joka teki -- mikäli mahdollista -- välikädet ja kavallukset tarpeettomiksi. Monien provinssivirkailijain silmälläpitoa varten hän asetti -- "urkkija" sanaa karttaaksemme -- keisarillisia tiedustajia (_frumentarii_), jotka liikkuivat lakkaamatta halki maailman ja ilmoittivat herralleen, kuinka maan kaitsijat täyttivät tehtävänsä: valvonta, joka ylhäisille virkamiehille tietysti oli vastenmielinen, mutta joka tapahtui alamaisten edun nimessä. Postirasituksesta Hadrianus vapautti kunnat ja otti sen kokonaan valtion kannettavaksi. Lisäksi on vielä mainittava hänen sotilaita koskevat määräyksensä, m.m. se, että valtakunnan sotajoukossa piti upseerien olla mikäli mahdollista italialaisia, jotta kokoonpanoltaan kirjavaan armeijaan saataisiin jonkinlaista yhtenäisyyttä. Myöskään eivät upseerit saaneet olla kovin nuoria, vaan heidän täytyi olla jo partasuita. Hadrianus oli parran suojelija.

Ja sitten yhteiskunnalliset kysymykset. Meidän on muistettava, että valtiorahastoa ei sotilasbudjetti siihen aikaan rasittanut niinkuin nykyään. Sillä laaja Rooman valtakunta piti kaiken kaikkiaan vain 250,000 miestä aseissa. Valtiorahastolta riitti siis varoja muihin tarkoituksiin. Ja avarat provinssit, ennen kaikkea länsimaat kukoistivat nyt niinkuin ei milloinkaan ennen. Ne maksoivat runsaasti veroa.

Hadrianuksen ensimäinen teko Roomassa oli jo kohta velanhuojennus: juhlallisesti hän poltatti Forumilla kaikki velkakirjat. Siten valtio luopui oikeudestaan kaikkiin maksamatta jääneihin veroihin, joita yhteensä oli n. 900 milj. sestertiä (n. 240 milj. Smk.). Liekit leimahtivat ja sytyttivät kaikkien sydämet. Hadrianus oli kansan _ystävä_. Siksipä hän on edelleen pitänyt voimassa alimentatsioneja, kustantanut lasten kasvatusta suuressa mittakaavassa. Oli usein tapana, että varakkaat ihmiset muistivat kuollessaan keisaria testamenttisäädöksillään. Sellaisten kansalaisten lahjoituksia, joilla oli lapsia, Hadrianus ei ottanut vastaan. Suojellakseen orjia isäntien mielivallalta Hadrianus laati lakeja ihmisystävälliseen henkeen. Se tapahtui ensi kerran ja oli käänteentekevää. Samassa tarkoituksessa hän asetti gladiaattorilaitoksen valvonnan ja rajoitusmääräyksien alaiseksi. Hän kielsi myös miehiä ja naisia kylpemästä yhdessä, suurkaupunkilainen paha tapa, joka yhä uudelleen pääsi valtaan, joka eli läpi koko keskiajan ja, kuten tunnettua, vielä 16. vuosisadalla kukoisti kunnianarvoisissa kaupungeissa. Hadrianus kylpi itse mielellään kansan kylpylöissä ja piti silloin aina huolta siitä, että ihmiset saivat kylpyliinan. Hänestä oli hupaista taputtaa kansanmiestä olkapäälle ja laskea leikkiä tämän kanssa. Ja yhtä yksinkertaista oli hänen esiintymisensä aina: seisoen hän otti vieraansa vastaan, sairaskäyntejä hän teki alhaisten ihmisten luo, öykkäreitä ja koronkiskojia hän vihasi, mutta sellaisille, jotka ilman omaa syytään joutuivat ahdinkoon, hän halusta antoi apua. Helppo on myös ymmärtää, ettei hän sietänyt syytöksiä majesteettirikoksista. Aivan samoin kuin Traianuksenkin aikana ei nyt ainoatakaan ihmistä koko avarassa maailmassa vainottu eikä ahdistettu sellaisista syistä. Mutta kristittyjen vainoja ei myöskään tapahtunut. Päinvastoin Hadrianus antoi Atheenassa ollessaan sikäläisten kristittyjen ojentaa itselleen puolustuskirjelmän.[112] Kristityt olivat syvästi kiitollisia hänelle ja erehtyivät myöhemmin väittämään, että Hadrianus olisi ollut salainen kristitty.

Mutta Roomassa hän jaksoi olla vain kolme vuotta. Mitä hän siellä tekisi? Jäädäkö sinne vaihtaakseen koko ikänsä kohteliaisuuksia kunnianarvoisain senaattorien kanssa tai pannakseen toimeen eläinnäyttelyitä kaupunkirahvaan mieliksi, jotta se aina muistaisi tervehtiä häntä riemuhuudoin? Maailma on avara ja kaikilla, kaikilla oli oikeuksia häneen. Provinssit olivat nyt tasa-arvoisia Italian kanssa, mutta keisarin katse ei tarkannut niitä juuri milloinkaan. Kun provinssit eivät voineet vaeltaa pyhiin hallituksen luo, täytyi hallituksen vaeltaa provinssien luo. Niin Hadrianus alkoi matkustajaelämänsä, rauhan kenttäretket. Hän on ollut matkustavan hallitsijan perikuva. Työhuoneensa, koko hallituskoneistonsa hän kuljetti muassaan kaikkialle, halki kaikkien maittensa, väliin myös vaimonsa Sabinan. Jos me voisimme seurata tuota suurta vaeltajaa, avautuisi nähdäksemme koko ihmeellinen kultuurin jalostama maailma uhkeine viljakenttineen ja rakennuksineen Tajosta Tigrikseen, Thames virrasta Niiliin saakka. Mutta kuten Hadrianuksen täytyisi meidänkin silloin kestää kaikkia ilmastovaihteluita: päivänpaahdetta ja pakkasta, sadetta, aavikon tuulta ja Lontoon sumua, ja Hadrianus matkusti vielä hatutta päin!

Jo v. 119 hän oli Campaniassa; Campania kärsi vieläkin, neljänkymmenen vuoden kuluttua, Vesuviuksen purkauksen seurauksista, ja hän tuhlasi tuolle maapalaselle hyviä töitä. V. 121 hänen suuri retkensä alkoi. Hän harrasti etukäteen innokkaasti matkalukemista ja etsi sitten, aivan kuin meidän päiviemme englantilainen, jokaisen seudun nähtävyydet, huolehtien siitä, että hän todellakin näki kaiken: rakennukset ja terveyslähteet ja harvinaiset eläimet ja paikat, joissa hurskas ihminen oli elänyt. Ensin matka johti kauniiseen Ranskaan, sitten Rheinille germaanilegioonain rajavartioon. Siellä hän kiinnitti huomiotansa "limekseen", jatkaen sitä valtaisen matkan Rheiniltä Tonavalle, ja sotajoukon kuriin, vaatien paraateja ja harjoituksia. Hänellä oli melkein kuin tautina kuri ja harjoitukset, ja joukoilleen hän oli rautainen herra: itse pretoriaanitkaan eivät tohtineet liikahtaakaan. Syy tähän menettelyyn on helppo havaita. Hadrianus näki, että edessä oli pitkä rauhanaika, kuten olikin, ja hän ei tahtonut, että sotajoukko veltostui toimettomuuttaan. Itse hän oli reima ja koruton, ilman kultasolkea vyössä, ilman norsunluista miekankahvaa. Kaksikymmentä kilometriä hän marssi aseissa ja söi halvan sotamiehen kanssa kasarmiruokaa, kinkkua ja juustoa, ryypäten palan paineeksi etikasta, vedestä ja vatvotuista munista valmistettua juomaa (_posca_). Hänen nähtensä suoritettiin kaikenlaisia mestaritemppuja: muuan sotilas ui täysissä aseissa Tonavan yli: sama mies ampaisee nuolen ja satuttaa ilmassa siihen toisella nuolella.[113]

Sama harrastus vei hänet sitten Englantiin, jota Skotlannista käsin aina uhkasi vaara. Englannin turvallisuudeksi hän sinne rakennutti kuuluisan Hadrianuksen vallin, kahdeksankymmentä peninkulmaa pitkän "limeksen", joka alkoi Tyne joen suulta. Sabina, keisarinna, oli myös siellä, lapseton rouva, nyrpeä nainen, jonka käytöstapa oli kärtyinen. Hän ei ymmärtänyt käyttää korkeata yhteiskunnallista asemaansa mihinkään. Hadrianus oli epäluuloinen ja hänelle paneteltiin Sabinan seurustelevan liian tutunomaisesti hovin korkeimpain virkamiesten kanssa. Heti nämä miehet saivat eron toimistaan. Heidän joukossaan oli myös itse Suetonius, keisarien elämänkertoja. Mutta Sabinasta Hadrianus ei ottanut eroa. Tätä naista, jota Hadrianus ei rakastanut, vaikka laahasikin häntä mukanaan halki elämänsä, keisari saa kiittää siitä, että hän kaiken ikänsä oli niin yksinäinen ihminen. Mutta hän ei lakannut osoittamasta julkisuudessa Sabinalle kunnioitusta.

Edelleen kävi matka Provenceen ja sitten Espanjaan. Siellä tapahtui, että muuan alhainen työläinen, orja, yritti surmata Hadrianuksen. Hadrianus otatti rauhallisesti miehen kiinni, totesi, ettei tämä ollut täydessä järjessään ja jätti miehen lääkärin käsiin psyykillistä hoitokäsittelyä varten. Muuta ei mitään. Miten täydellisesti nykyaikaista! Hänen menettelynsä herätti, ja syystäkin, suurta huomiota.

Mutta yht'äkkiä hän jo on kaukaisimmassa Aasiassa, jossa Eufratin varrella asuvain levottomien parthialaisten kanssa aina oli tärkeistä asioista neuvoteltava. Ja nyt kulkee hän kuin pyhissä Eufratista länteen, halki kaupungeista rikkaan aasialaisen alueen, kaikkialla kreikkalaisuuden ympäröimänä, kunnes hän viimein joksikin aikaa pääsee lepoon ja rauhaan Atheenaan.

Satojen ja yhä satojen kaupunkiyhteiskuntien oloihin keisari on tällä valtavalla kiertomatkallaan mitä huolellisimmin perehtynyt, harkinnut niiden vajavaisuuksia ja tuonut apua ja taaskin apua. Monet piirtokirjotukset kutsuvat häntä kaupunkien hyväntekijäksi, kaikkialla hänen nimenänsä on _restitutor_. Tarkoitettiin teitten rakennuttamista, rappeutuneita pyhättöjä, maatuneita satamia, uskonnollisten kansanjuhlien rahallista tukemista, viljanjakoa, vesijohtoja, "luonnotarten luolia" eli julkisia pylväskäytäviä suihkulähteineen j.n.e. Hän vaelsi, niin voisi sanoa, vapahtajana halki maailman; sillä juuri sitä vanha aika on ymmärtänyt nimityksellä Vapahtaja, Soter. Hän soi lievitystä eikä pyytänyt mitään itselleen -- se tuli kuin siunaus ylhäältä -- ja kaikkialla hän oli läsnä kuten jumala. Sellaista ei vielä koskaan ennen oltu nähty.

Kauneinta Hadrianukselle ja hänen sielulleen oli hänen oleskelunsa Atheenassa (v:na 125 ja siitä edelleen). Aivan kuin kristillisyys on uskontona nykyaikaisella ihmisellä, aivan samoin oli filosofian ja taiteen avulla tapahtuva kreikkalaisen hengenkultuurin hoito Hadrianuksella uskontona. Tämän uskonnon yhtenäisyys ja leviäminen oli kallis hänen sydämelleen ja Atheena oli sen keskus, pyhä kaupunki. Atheenaan Hadrianus on perustanut suorastaan uuden kaupunginosan, Hadrianuksen kaupungin, on ennen kaikkea saattanut ja rakentanut valmiiksi loistokkaalla tavalla seitsemän sadan vuoden aikana keskeneräisenä olleen Zeukseen temppelin Akropoliksen juurella ja tällöin, perustaessaan korkeimman Zeuksen palveluksen Atheenaan luonut tai pyrkinyt luomaan itäiselle maailmalle panhellenismiä. Samalla Hadrianus myös salli, että tähän Zeuksen palvelukseen kreikkalaiset yhdistivät myös hänen oman persoonansa palvonnan. Niin, onpa hän mielellään nähnyt julkisesti näin tapahtuvan.

Hadrianus jumala! Onko se suuruudenhulluutta, keisarihulluutta, vai onko meidän yksinkertaisesti puhuttava vain mauttomasta turhamaisuudesta. Ken tehnee niin, hän unohtaa, että Traianuskin kävi Roomassa Iuppiterista, ja suvaitkoon myös muistaa seuraavaa.

Hadrianus on sallinut tai suosinut tätä jumalallista kunnioitusta vain kreikkalaisten ja itämaalaisten keskuudessa, italialaisia ja koko läntistä maailmaa hän on siitä säästänyt. Hänelle itselleen ja hänen persoonalleen sellainen palvonta oli läpeensä vierasta ja hänellä on varmaankin sen varalle ollut vain sokraattinen hymyily. Mutta itämaalainen oli kertakaikkiaan aikojen alusta tottunut hallitsijalleen, mikäli tämä hallitsija oli, osoittamaan jumalallista kunnioitusta s.o. yhdistämään hänet jumaluuteen. Tähän on Hadrianus empimättä mukautunut kuten jo keisari Augustus aikoinansa. Nämä ihmiset tunsivat tarvetta palvoa korkeimman jumalan Zeuksen ohella myös "vapahtajaa"; Hadrianus ei sitä evännyt nyt heiltä, ei, hän soi sen heille ilolla.

Lisäksi muistettakoon, että hän itse, kuten jo mainittiin, kaikkialla esiintyi yksinkertaisesti ja vaatimattomasti eikä milloinkaan pöyhistäytynyt kuin mikäkin paavi Dalailamaksi ja joksikin korkeammaksi olennoksi. Päinvastoin: hän tunsi sisimmässään, miten murtuvaista kaikki maallinen on, ja kaipasi sydämestään vilpittömästi jumalaa, ikuisuutta ja itseänsä korkeampia voimia. Siksi hän otatti itsensä jäseneksi eleusilaisten mysterioitten eli vihkimysmenojen salaseuraan, jotka mysteriot takasivat jokaiselle, joka puhtaana elää, tulevaisen elämän autuuden, elysionin. Sen Hadrianus teki samoinkuin jokainen kunnon porvari Atheenassa.

Toisella vuosisadalla liikkui ylipäänsä maailmassa uuden, suuren uskonnon harrasta etsintää ja kaipausta, uskonnon, joka yhdistäisi kaikki sydämet ja kaiken inhimillisen kiinnittäisi taivaan yhteyteen, ja Hadrianus, tavattomasta etevyydestään huolimatta, oli hänkin vain aikansa lapsi. Kristinusko ei vielä vaikuttanut häneen, mutta Persiasta, auringonpalveluksen maasta oli opittu ikuisesti nousevan auringon (_Sol invictus_) palvelus, jolla on paljoa enemmän kosketuskohtia Kristuksen palveluksen kanssa, kuin mitä tahdotaan uskoa, ja josta meille "sunnuntain" vietossa on jäänyt pysyvä muisto; sillä meidän sunnuntaimme on auringon juhlapäivä. Myös on joulupäivämme, joulukuun 25 päivä, auringonjumalan ammoin vietetty syntymäpäivä. Epäilemättä Hadrianus hyvin tunsi tämän uskonnon, sillä siten vain selittyy, että hän leimautti auringon kuvan rahoihinsa. Kahdesti on tämä maailmankävijä suorittanut suurenmoisen vuorelle nousun: Sisiliassa Etnavuorelle ja Arabian rajoilla _mons Casius_ nimiselle pyhälle vuorelle. Mutta molemmilla kerroilla hän teki niin vain saadakseen ylhäällä huipuilla viettää pyhän varhaishetken, auringonnousun. Hänen rahoissaankin kuvataan juuri auringonnousua.[114] Häntä eivät lainkaan houkutelleet vuorten nousuun luonnontieteelliset probleemit (vulkanismi, ilmanpaineen mittaaminen); hänen harrastuksensa oli puhtaasti uskonnollista. Kuten Constantinus suuri, tuo luuloteltu kristitty, antoi palvella itseänsä Helioksena -- Helios on juuri aurinko -- samoin Hadrianuksen nimenä itämaalaisten kesken oli Hadrianos Helios[115] ja sattuma oli säätänyt, että hänen oma perhenimensä oli Aelius[116] Hadrianus. Tässä nimessä Aelius oltiin tuntevinaan nimi Helios, niin että kirjoitustapa Helius (esim. Helius Verus) pääsi käytäntöön Aelius muodon sijasta.

Mutta Hadrianus ei tyytynyt tähän. Tosiasia on, että hän moniin kaupunkeihin rakennutti tyhjiä temppeleitä tai kappeleita ilman minkäänlaista jumalankuvaa. Kenelle hän ne tarkoitti! Jumalalle, jota hän vielä etsi. Hän haki uutta korkeinta esinettä rukouksilleen. Ehkä tämä on juuri se "tuntematon jumala", josta Paavali puhuu Atheenassa. Sillä nyt tiedämme, että tämä Paavalin puhe, sellaisena kuin se nykyään tavataan Apostolien teoissa, on sepitetty vasta suunnilleen Hadrianuksen aikoihin. Perästäpäin syntyi tietysti taruja, että hän olisi nämä tyhjät temppelit määrännyt Kristuksen palvelukseen.[117] Jokaiselle, jolle uskonnon historia on mielenkiintoista, täytyy näiden seikkain olla ihmeellisellä tavoin ajatuksia herättäviä ja unohtumattomia.

Kaikesta edellisestä ei pidä johtua luulemaan, että Hadrianus esiintyi hyvin syvämielisenä, ehkäpä vielä sai näkyjäkin ja puhui haltioituneessa tilassa. Päinvastoin: hänen luonteensa oli irooninen, ja hän näytteli iloista ihmistä, rakasti ylimielistä pilaa ja huumoria, peittääkseen sisimpänsä (on paljon melankoolisia ihmisiä, jotka siten tekevät) ja salasi leikillisyydellään seuraltaan sydämensä salaisuudet.

Seuraltaan. Hän tarvitsi näet ympärillään ihmisiä, vaikkapa vain tunteakseen ylemmyytensä heihin verraten, ja hänen asia- ja ihmismuistinsa oli todella tavaton. Hän koki päästä kosketuksiin kaikkien oman aikansa huomattavimpien oppineiden, runoilijain ja taiteilijain kanssa, Arrianoksen, Plutarkhoksen, ja minkänimisiä heitä lie ollutkaan. Nämä olivat oikeastaan hänen ainoata todellista seuraansa, matkoillakin. Aivan samoin oli myös Fredrik suuren laita. Että Hadrianus kunnioitti jaloa platonilaista Plutarkhosta, on mielestäni varmaa, ja mikään ei ole keisarille itselleen niin kunniaksi kuin hänen ja Epiktetoksen, vuosisadan suurimman siveysopettajan ja kasvattajan läheinen ystävyys. Mutta hän kujeili mielellään viisaitten herrojen kustannuksella, osoitti ehdotonta etevämmyyttään ja saattoi yllättävän älykkäillä kysymyksillään heidät hämilleen.

Tärkeintä on, että hän määräsi erinäisten aineiden opettajille vakinaiset palkat, joten pantiin alku oppilaitoksien valtiollistumiselle, valtionkoululle. Kaikki professorit, sanottiin, tulivat varakkaiksi miehiksi. Jos hänestä joku tuntui kykenemättömältä, eroitti hän tämän virastaan antaen kylläkin runsaan eläkkeen: mikä osoittaa, että hän itse arvosteli kaikkien saavutuksia. Huippukohtana tässä huolenpidossa oppineista oli Athenaion-nimisen yliopiston perustaminen Roomaan, jolla yliopistolla oli laaja opetustalo käytettävissään. Lainopillisella alalla on keisarioikeudelle samainen Hadrianus pohjan laskenut. Mainitsen suuren lainoppineen Iulianuksen. Iulianuksen elämän suurin työ, laaja lakikokoelma n.s. _Edictum perpetuum_ on syntynyt Hadrianuksen kehoituksesta. Se oli klassillisen ajan lakitieteen ensimäinen yritys luoda _Code Napoleon_. Mutta Hadrianuksen omat oikeuspäätökset olivat kuuluisat; kansanomaisesti kuvataan häntä suorastaan toiseksi Salomoksi.

Ja lakikirjan, Iulianuksen suuren ediktikokoelman ohella muistettakoon Pantheon, Rooman Pantheon.[118] On todettu, että Pantheonin ihana kupurakennus, jota nykyään ihailemme, ei ole Agrippan, vaan Hadrianuksen työtä. Mutta Hadrianus oli vaatimaton, taikka hänellä oli kunnioitusta kaikkea historiallista kohtaan: hän antoi rakennuksen otsikkoon jäädä Agrippan nimen, joka oli peräisin jonkin aikaisemman rakennuksen etuhallista ja joka vielä tänäänkin on luettavanamme. Siten tämä monipuolinen keisari epäilemättä myös on ratkaisevalla tavalla vaikuttanut koristelutaiteeseen ja marmoriplastiikan muovaileviin mestareihin. Joka tapauksessa se hänen hallitusaikanaan muuttaa olennaisella ja omituisella tavalla luonnettaan.[119] Myös hänen leimauttamansa rahat ovat taiteelliselta suoritukseltaan erikoisia.

Oikullinen ja arvaamaton kuin sää, milloin ankara ja vaatelias, milloin hyvä ja lemmekäs sanotaan Hadrianuksen olleen kaikkien näiden tieteen ja taiteen edustajain seurassa. Minkälainen hänen sävynsä oli, osoittakoon seuraava vähäinen runonäyte. Runoilija Florus, eräs sen ajan runoilijoita, oli Roomasta käsin lähettänyt Hadrianukselle, joka oleili Englannissa, seuraavat hupaisat säkeet:

En olevain Caesar sois, Kun silloin mun viedä tie luo gallien, brittien vois, miss' pakkanen korvat vie ja vihollisilla kurja on mietitty salamurha. Ah, en, en sois, en Caesar ma olla vois.

Hadrianus vastasi hyväntuulisesti:[120]

En Florus olla vois, kun olevain katuluuta ja kapakankundi en sois, kun Roomassa mulle ei muuta ois tiedossa työtä kuin kurja tuo sääskiparkojen murha. Ah, en, en sois, en Florus mä olla vois.

Vihdoin, v. 127, Hadrianus palasi, Etnalle noustuaan, takaisin Roomaan.[121] Mutta Roomassa, siellä ei ollut mitään tehtävää. Jo