Part 9

Tämän kirjoittajalle on tällä kuvapatsaalla esteetisen ja taidehistoriallisen merkityksensä rinnalla vielä toinenkin. Rohkenen uskoa, että se on maan povesta noussut todistaja Neron taistelusta omantunnontuskiensa kanssa. Hän on tahtonut omin silmin saada varmuuden siitä, että verivelka on sovitettavissa, ja tässä hiljaisessa aikomuksessa hän on antanut jonkin etevän taiteilijan luoda tai ehkä delfiläisen mallin mukaan tehdä Apollon Katharsioksen.

Patsas kaivettiin neljännentoista sataluvun loppupuolella Antiumista, Neron syntymä- ja lempikaupungista, erään huvilan sorasta, jonka otaksutaan olleen hänen omansa. Kuvasta puuttui silloin vasen käsi ja oikean kaikki sormet, ja niiden mukana olivat myöskin sen tunnusmerkit kadonneet. Senvuoksi on oltu näihin päiviin saakka epätietoisia ja arvailtu jos johonkin suuntaan, mitä jumala on esitetty toimivan. Tavallisin selitys on, että taiteilija on ajatellut sitä hetkeä, jolloin Apollo, puolustaakseen pyhäkköään Delfissä gallialaisten saaliinhimoisilta joukoilta, personallisesti kävi egidi kädessä heitä vastaan ja ajoi heidät salamalla ja myrskyn pyörteellä pakoon. Overbeck, joka hyväksyy tämän mielipiteen, kuvittelee, että jumala tässä teossa on asetettu Versaillesin Artemiksen ja Kapitoliumin Ateenan väliin. Mutta nykyään on Karl Bötticher, tuntuu minusta, näyttänyt toteen, että kuvan riippuvassa oikeassa kädessä on ollut delfiläinen lustralikimppu, jonka solmupunoksesta hän on löytänyt jäännöksen tukena olevasta puunrungosta. Mutta lustralikimppu oli pytolaisen Apollon lisämerkki hänen asemassaan _verivelan sovittajana_.

Tässä kuvassa on jotakin varhaisaistittua häikäisevää ilmestystä. Vasen käsivarsi uhkaavasti tai torjuen ojennettuna rientää jumala majesteettisessa vihassa jotakin vastaan, joka sopimattomasti on lähestynyt hänen pyhää ympäristöään. Karl Bötticher ajattelee sitä kohtausta Aischyloksen "Eumenideissä", jolloin Orestes, äidinmurhaaja, raivottarien vainoamana, on syöksynyt Apollon temppeliin ja syleillyt sen alttaria; hän kuvittelee edelleen, että jumala sinä hetkenä näkee omantunnontuskien jumalattarien tunkeutuvan pyhäkköön, ja että hän närkästyneenä, jousi vasemmassa kädessä, käy niitä vastaan ja ajaa ne temppelistä ja senjälkeen lustralikimpulla päättää sen teon, jolla Oresteen verivelka sovitetaan.

Tämä ei nyt ole niin aivan yhtäpitävä Aischyloksen kuvauksen kanssa, mutta yhtyy kuitenkin siihen samassa pääkohdassa, mikä olikin kylliksi taiteilijalle. Mikään kuva ei voinut paremmin kuin sellainen muistuttaa uudelle Orestekselle, että sovitus jumalallisten valtojen kanssa oli mahdollinen, eikä mikään ollut enemmän omiaan hänen synkkinä hetkinään loistamaan rauhan toivona.

Aischyloksen mukaan ei kuitenkaan edes itse Apollo kykene lepyttämään eumenidejä: hän voi ainoastaan uuvuttaa ne joksikin aikaa. Tämä jumalan haltioima runoilija, joka helleenin kauneudentuntoon ja filosoofiseen vaistoon yhdistää heprealaisten tietäjien suurpiirteisen olemuksen ja syvän siveellisen totisuuden, on tuntenut ja tahtonut ilmaista, että uskonnolliset tavat ja temppelipalvelukset voivat lieventää tunnonvaivoja, mutta eivät sovittaa syntiä, eivät tehdä ehjäksi rikottua. Apollo itse kehoittaa Orestesta pakenemaan Pallas Ateenan luo ja siellä, areopagin edessä, alistumaan Jumalan tuomioon ihmiskunnan oikeuden ja kohtuuden tunnossa. Eumenidit seuraavat häntä sinnekin ja laulavat tuomioistuimen kynnyksellä sen sydäntäjärkyttävän kuoron, jota Schiller on tarkoittanut ja vapaasti jäljitellyt ihanassa balladissaan "Die Kraniche des Ibycus". Areopagin jäsenet kuuntelevat kanteita ja vastauksia, ja kun on näyttäytynyt, että heidän äänensä ovat langenneet tasan vapauttamisen vaakakuppiin ja tuomitsemisen, niin ratkaisee viisas ja lempeä Pallas asian Oresteen hyväksi. Mutta hän antaa tunnonvaivoillekin arvonsa ja antaa juhlallisessa soihtukulkueessa saattaa ne armon jumalattarien hahmossa siihen temppeliin, jonka kansa on pyhittänyt näille jumalattarille areopagin rinnalla.

Nerokin tunsi, että hän nyt oli asetettu saman tuomion alaiseksi, ja hän pelkäsi kohdata ihmisten katseita. Mutta ah! ne eivät näyttäneet vaativan mitään sovitusta. Totuuden, joka on paradoksissa "kansan ääni on Jumalan ääni", näyttää historia joskus hirvittävästi kieltävän. Niin roomalaisessa kansanäänestyksessä vuonna 59, ja niin ranskalaisessa vuonna 1852, joka tältä näkökannalta ja katsomatta niihin keinoihin, joiden kautta se syntyi, lienee hirvittävin tapahtuma uudemmassa historiassa. Senaattorit, sotilaat, Kampanjan kaupunkien hallitukset ja raadit riensivät kilvan keisarin luo rohkaistakseen häntä onnitteluillaan. Siitä huolimatta pelkäsi Nero palata Roomaan. Tosin vakuuttivat hänen ystävänsä, että "kansan uskollisuus oli kasvanut Agrippinan kuoleman kautta"; mutta milloinkaan hän ei kai voinut kuitenkaan aavistaa sitä näytelmää, joka vartosi häntä. Senaatti virkapuvussaan on häntä vastassa; parvekkeilla, joita on rakennettu pitkin pääkatuja, riemuitsee naisia ja lapsia; kansalaiset tunkeilevat hänen vaunujensa ympärillä, kiitosuhrit palavat temppeleissä, ja näin kulkee äidinmurhaaja voittokulun pitäjänä ylös Kapitoliumille. Senaatti kokoontuu kuriaan ja julistaa Rooman nimessä, että Agrippinan kuolema oli onni valtiolle.

Yksi ainoa isistä häpesi yhtyä tähän julistukseen. Hän oli stoalainen Trasea Petus. Hän toteutti Tigellinuksen sanan: stoalaiset ovat yhteiskunnalle vaarallista sukua.

Mutta ei edes se aulius, jolla Rooman senaatti ja kansa ottivat Neron verivelan harteilleen, kyennyt palauttamaan hänen sielunsa tasapainoa. Vuodesta 59 alkaen huomaa useimmissa hänen suunnitelmissaan ja yrityksissään jotakin pingoitettua ja kuumeentapaista. Hänen huvituksensa käyvät hillittömämmiksi, hänen lapsuudesta saakka tuntemansa, tähän asti tukautettu, ei milloinkaan taltutettu kaipuunsa huumautua kansan suosiosta teatterissa ja arenalla vastustamattomaksi ja rajattomaksi. Mutta vielä huomaa hänen sisimmässään taistelun paremman ja huonomman välillä. On selvää, että hän jonkun aikaa äidinmurhan jälkeen on tahtonut sovitusta -- ei yleisen mielipiteen kanssa, joka näytti olevan hänen puolellaan, ei Olympon jumalien kanssa, jotka hän kielsi ja joita hän pilkkasi, mutta sen jumaluuden kanssa, joka ilmeni hänen järkytetyssä sydämessään. Kahtena seuraavana vuonna hän koetti uskollisesti täyttää ruhtinaan velvollisuuksia, ja nämä vuodet voidaan vielä lukea niihin kultaisiin, joita Trajanus ylisti. Valtakunnan hallinto meni tasaista menoaan, hyviä lakeja säädettiin, keisari osoittautui ystävälliseksi ja tuomarina lempeäksi ja armeliaaksi. Vuonna 61 sairastui hän hengenvaarallisesti ja huomautti kuolemaa odottaessaan, että jalo Memmius Regulus oli kelvollisin valtiota ohjaamaan. Vielä vuonna 62 saattoi se mies, josta sanottiin, että hän ei milloinkaan ollut poikennut oikeuden tieltä eikä milloinkaan imarrellut, Trasea Petus, senaatissa nimittää Neroa erinomaiseksi ruhtinaaksi.

Mutta samana vuonna kuultiin ensi kerran Neron hallitessa sana majesteettirikos. Niitä verisiä komparunoja uutta Orestesta vastaan, joita aamuisin luettiin kuvapatsaitten jalustoista ja basilikojen muureista, ei Nero ollut ottanut huomioonsa. Mutta nyt tapahtui, että entinen kansantribuni, sittemmin preettori Antistius, suuressa ja ylhäisessä seurassa esitti pilkkalauluja, joita hän oli sepittänyt keisarista. Kielen, emme voi sanoa sanan, vapaus oli tähän saakka ollut rajaton, ja vaikkakin kaikki tiesivät, että Cesar muutamia tunteja myöhemmin tietäisi koko tapauksen, luuli Antistius olevansa turvassa ja olisi ollutkin, ellei Kossutianus Kapito, Tigellinuksen arvoinen vävypoika, olisi ilmiantanut häntä senaatille majesteettirikoksesta. Silloin asian täytyi kulkea kulkuaan. Laki määräsi kuolemanrangaistuksen, mutta Trasea Petus äänesti maanpakoa, ja tämä tuli senaatin päätökseksi.

Samana vuonna kuoli Burrus, ja iäkäs Seneka vetäytyi syrjään, väsyneenäkö hovielämään ja valtion asioihin, vaiko Poppean ja epikurolaisten suosikkien juonien kukistamana, sitä on vaikea sanoa. Keisari kiitti opettajaansa siitä tuesta, jota oli häneltä saanut nuoruusvuosien liukkaalla tiellä, ja otti häneltä hellät jäähyväiset. Tästä hetkestä saakka oli Nero kokonaan Poppean ja Tigellinuksen vaikutuksen alaisena. Tämä nimitettiin Burruksen jälkeen pretoriaanien ylipäälliköksi.

Poppea Sabinalla oli nyt poistettavana kunnianhimonsa tyydyttämisen viimeinen este: Neron yhtä kunnioitettava kuin onneton puoliso Oktavia; ja tämän suoritti Poppea ja hänen rikostoverinsa Tigellinus mitä häpeällisimmillä keinoilla. Mahdollista on, että Nero uskoi sen väärän syytöksen aviorikoksesta, joka sepitettiin Oktaviaa vastaan; joka tapauksessa hän tahtoi uskoa, saadakseen siteen tämän kanssa rikki, ja se, että hän suvaitsemalla otti osaa tähän iljettävään vainoamiseen, joka päättyi hänen puolisonsa surmaamiseen, todistaa intohimon orjaa sen kaikessa kurjuudessa. Hänen ratansa kallistui nyt äkkipikaa kohti perikatoa: kuusi jäljellä olevaa vuotta hänen elämästään -- hän oli tähän aikaan nelikolmatta vuotias -- on demoonisten juhlien, hurjien irstailujen huumausta, jotka koettelevat kaikkea, mitä perinpohjin turmeltunut kuvitteluvoima ilvehtien johtaa mieleen, rajatonta taiteilijavoittojen kilvoittelemista ja hillitöntä murhaamista, todellisten tai luuloteltujen vaarojen kiihdyttäessä itsesäilytysvaistoa. Yksi keskeytys orgiassa tapahtui, silloinkuin Poppea lahjoitti hänelle tyttären. Mutta isänilo, kuumeentapainen sekin, muuttui hurjaksi suruksi lapsen kuollessa, ja suru viskasi hänet uusiin, mahdollisesti vielä mielettömämpiin irstailuihin.

* * * * *

Runsailla lahjoilla varustettu kansanheimo, joka astuu sivistyksen radalle, halukkaana oppimaan toisilta, itsenäisenä opin käsittämisessä, kehityksessä ja sovelluttamisessa, iloisena nuoruudenvoimansa tuntemisesta, itse kauniisti muodostuneena ja sellaisen luonnon ympäröimänä, joka herättää väri- ja muotokauneusaistia, tahtoo kernaasti koko ympäristölleen antaa sen terveyden ja sopusoinnun leiman, minkä se tuntee omassa henkisessä ja ruumiillisessa olemuksessaan. Niin syntyy taide, ja siihen iloon, jonka sen ensimäiset naivit ilmestykset jo herättävät, yhtyy kansassa tunne siitä, että minkä se tuntee kaikkein korkeimmaksi, mitä se palvelee jumalallisena, mitä se kunnioittaa tapana ja lakina ja mitä se rakastaa hyvänä ja jalona, ansaitsee ennen kaikkea tulla, mikäli mahdollista, kauneissa muodoissa katseltavaksi. Kansa tahtoo nähdä toden totena ja kauniina, hyvän hyvänä ja kauniina; sen kauneuselämä yhdistyy sen elämään jumalanpelossa ja valtiossa ja saa, kiitokseksi siitä, että se kaunistaa uskon- ja isänmaanelämää, korkeita vaikutuksia, arvokkuutta ja ihanteellisuutta niiltä. Kumpikaan ei ole toisensa palvelija; ne ovat yhdenvertaisia sisaria ja syleilevät toisiaan kuin kariitit. Ne kasvavat kansan kera, ja niinkuin se rakastaa uskoaan ja isänmaataan, rakastaa se taidettaan ja ymmärtää sitä kaikissa sen vaiheissa, sillä ne seuraavat toisiaan kehityksessä kautta lapsuusvuosien, nuoruuden ja miehuuden. Hitaasti, mutta raikkaimmalla pojanmielellä pyrkii taide eteenpäin sitä kohtaavien teknillisten vaikeuksien kautta, sillä kansassa ei ole yhtään luokkaa, joka olisi noussut yläpuolelle suuren yleisön kantaa, ei mitään korkeampaa esteetistä sivistystä, joka, parempaan tottuneena, hymyilee kotimaiselle yksinkertaisuudelle ja pilkkaa tottumattoman käden kömpelöä, mutta hellää vaivannäköä kauneusaistin palveluksessa; mutta jokaisen edistysaskeleen, jonka käsi tekee, jokaisen voitetun teknillisen vaikeuden joukko näkee ja ihailee niitä. Siten on helleeninen taide kehittynyt ja itse asiassa jokainen, joka on elänyt omaa elämäänsä ja syvemmin vaikuttanut. Yksinkertaisimmassa talonpoikaismaalauksessa, joka ilmaisee sielun ensimäisiä jälkiä, on enemmän toivoa kauneudenkeväästä kansalle kuin kaikkein tunnollisimmassa jäljennöksessä kaikkein suurimman ulkomaalaisen mestarin taulusta.

Niin tulivat roomalaiset ja tekivät itsensä Kreikan herroiksi ja oppivat vähitellen ihailemaan taidetta, joka jo kauan sitten valmiissa ja täydellisessä muodossaan näytti muodostavan oman maailmansa, joka ei ollut kaivannut siveellisten voimien myötävaikutusta syntyäkseen ja kukoistaakseen. He anastivat sen tuotteet voitonsaaliina ja nautintokeinoina ja käänsivät ylenkatseellisesti selkänsä omien maanmiestensä ja lähimpien naapuriensa muotoaistin vähäpätöisille ilmaisuille. Mutta niin totta kuin se on, että eri ajoilla ja eri kansoilla on toisiltaan oppimista, niin totta lienee myöskin se, että ulkoapäin tuotua taidetta, joka tukauttaa toisen sen oraalla ollessa, joka tahtoo versoa kotimaisista taipumuksista, ei voida kokonaan merkitä henkiselle voittopuolelle, niin kauan kuin ei ole osoittautunut, että se korkeamman sivistyksen kasvitarhasta voidaan istuttaa kylmään maahan, totuttaa ilmaan, että se voi sisältyä kansan henkiseen talouteen kuten ulkomaalaiset viljalajit sen ajalliseen. Mutta tämä on ylen harvinaista. Kreikkalaiset taideteokset täyttivät Rooman ja Italian; torit, basilikat, temppelit, kylpylaitokset, kodit upeilivat täynnänsä niitä, suvut kasvoivat niiden keskuudessa, ja kuitenkin pysyivät roomalaiset oikeastaan vieraina helleenisen taiteen hengelle. Ulkoapäin tuodussa taiteessa on jotakin, joka työntää kansantunnon luotaan: joukko tuntee hämärästi, että tällä maahantuonnilla on tehty vääryyttä sille itselleen ja sen kehittymättömille taipumuksille. Muutamissa käy tämä tunne epäilyksi siitä, että taide on siveellisen yksinkertaisuuden vihollinen; useimmat käsittävät sen rikkaitten ja ylhäisten leikkikaluksi. Ja kun terävää silmää tarvitaan huomaamaan sen epäilemättä jalostavaa vaikutusta, niin ei käy kieltäminen, että se laajentaa kuilua kansankerrosten välillä, antaa niiden kehityksen huipulle ja sisällykselle erilaisuuden, joka ei ole terve, muodostaa jumaloitsijainsa keskuuteen jonkinlaisia tuntijoita ja herkuttelijoita, jotka eivät juuri ole kauniimpia ilmiöitä kuin tavalliset herkkusuut, ja toisinaan veltostuttaa myöskin halun yhteiskuntaelämän työhön. Eikä voi myöskään kieltää, että sillä on jonkinlainen taipumus muuttua _ars voluptariaksi_, vedota esteetisestä halusta hekumaan, niin että tarvitaan, joita meidän päivinämme onneksi on, voimakkaita poliisimestareita kauneudenmaailmassa, jotta se voitaisiin pitää kurissa. Helleenisessä taiteessa ilmeni tämä taipumus heti, kun se oli tehty ylhäisten makedoonialaisten palvelijaksi.

Innossaan sovelluttaa taidetta elämän kaikkiin aloihin ei Nero itse ollut muuta kuin yksi noista esteetisistä mässääjistä, jotka syntyvät ja kukoistavat niillä ehdoilla, joihin ylempänä on kosketettu, ja kauneus oli ja pysyi hänelle kukkaseppeleenä ilojen maljan ympärillä. Siitä ei hänellä ollut mitään voittoa korjattavana sisälliselle ihmiselleen. Sievillä muodoilla leikkivä mielikuvitus ei vahvista sitä, joka kadottaa velvollisuudentunteen silloin, kun velvollisuus näyttää kovalta, ja hyväntahtoisuuden, kun se vaatii uhrausta.

Sen nälkävesan vaiheet, jonka kreikkalainen taide synnytti Roomassa, ovat, huolimatta museoiden rikkaudesta, vielä hämärät, eivätkä suinkaan ole käyneet selvemmiksi niiden kokeitten kautta, joilla ennen vuotta 1870 tahdottiin uudemman cesarismin kunniaksi muuttaa nälkävesa puun latvaksi. Senvuoksi ei voi niin varmasti sanoa, millainen vaikutus Neron ajalla oli Rooman taiteeseen; mutta että se on ollut merkillinen, se pidettäköön sitä kernaammin tiettynä asiana, kun keisarillisen Rooman taidehistoria on enemmän kuin mikään muu tekemisissä niiden mielitekojen ja oikkujen historian kanssa, jotka seurasivat toisiaan hovissa ja joita etevimmät taiteentuntijat ja mesenaatit uskollisesti noudattivat. Selvää on, että maku Neron aikana oli toinen kuin Augustuksen. Ankarampi tyyli ja kohtuus, jotka Augustuksen aikakausi otti vielä huomioon, väistyi sen halun tieltä, joka tahtoi hämmästyttää jättiläismäisyydellä ja hurmata sirolla ja ärsyttävällä luonnollisuudella. Hadrianuksen aikana oli vallalla oppinut valikoimisfilosofia, joka asetettiin idealismin edelle; Antoninien aikana idealismi, joka muodostui jäykäksi ja, jos niin saan sanoa, stoalaiseksi. Tuo henkisesti yhä köyhemmäksi käynyt ja kaavamainen idealismi pakenee senjälkeen realismin tieltä, joka toisinaan lähestyy raakuutta. Taide, ylhäisten orja, joutui, kuten soveliasta olikin, yhä enemmän ja enemmän heidän orjiensa valtaan. Septimius Severuksen aikana on teknillinenkin taitavuus alentunut, ja Konstantinien aikana puhkeaa ilmoille barbaria, jonka henkinen tyhjyys ja teknillinen puutteellisuus turvautuu tyyliin, joka ei kykene barokin vallattomuuteen, mutta ennustaa sen mahtipontisuutta.

Nerosta itsestään taiteilijana ovat vanhojen arvostelut erilaisia. Ruhtinaalle oli kunniaksi harjoittaa runotaidetta, historiankirjoitusta ja kaunopuheisuutta; hänen oli sallittu käyttää sivellintä ja talttaa; ei pantu pahaksi, jos hän pienemmässä ystäväpiirissä lauloi sitran säestyksellä; mutta vanhatroomalaiset ajattelivat kauhulla imperaattoria, joka tanssi ja puhui näyttelijän naamiossa, ja jos hän teki sen julkisesti, niin ei kielessä löytynyt sanoja hänen tuomioonsa. On silloin enemmän kuin todennäköistä, että ne, jotka näkivät hänen esiintyvän teatterissa, eivät koettaneet puolueettomasti arvostella hänen kykyään näyttelijänä, laulajana ja sitransoittajana, ja että tämä mielentila ei myöskään vaikuttanut edullisesti heidän arvosteluihinsa hänen kelvollisuudestaan muiden taiteitten aloilla. Tacitus ei hylkää kokonaan hänen runoelmiaan, mutta moittii niitä voiman ja kokonaisuuden puutteesta. Suetonius puolustaa Tacitusta vastaan Neron oikeutta niihin runoihin, jotka kävivät hänen nimellään, eivätkä hänen pahimmat vihollisensa edes ole tahtoneet asettaa häntä Baviusten ja Meviusten joukkoon. Sama Suetonius huomauttaa, että "Nero harjoitti sangen suurella menestyksellä maalausta ja kuvanveistotaidetta". Hajanaisista lausunnoista selvenee myös, että se into, jolla hän oli harjoittanut ääntään ja tutkinut draamallista tekniikkaa, oli kantanut hedelmiä. "Naupliuksen pahoista töistä sinä laulat erinomaisesti, mutta omia hyviä lahjojasi sinä et käytä", sanoi hänelle kerran eräs kyynillinen filosoofi kadulla. Luultavasti ei maailma pitänyt tyhjää narrinpeliä hänen kanssaan peittäessään hänet kilpaleikkien voitonseppeleillä. Sellainen olisi ollut sietämätöntä hänen ympäristölleen, ja olisi kai hän itsekin huomannut sen lopulta. Uskottavampaa on, että hänen taiteensa oli kyllin kehittynyt, jotta taidetuomarit voivat antaa jotakuinkin hyvällä omallatunnolla hänen keisarillisen arvonsa lahjoa itseään, pahemmin pelkäämättä hänen epäsuosiotaan.

Sittenkuin keisari monta vuotta oli esiintynyt laulajana ja valjakonohjaajana suuremmille, mutta suljetuille piireille, sai suuri yleisö vuonna 64 ensi kerran nähdä maailman herran julkisella näyttämöllä polvillaan katselijain edessä ja pyytäen hyväntahtoista tuomiota miehiltä, joilla oli kehittynyt maku. Tämä tapahtui Napolissa, kreikkalaisessa kaupungissa. Tietysti tulvivat kaikki kuulemaan häntä; kättentaputukset ja riemuitsevat suosionosoitukset johtivat hänen mieleensä hänen poikana saavuttamansa loistovoiton Circus maximuksessa. Vanhainroomalaisten nurkumiseen diadeemin häpäisemisestä vastasi hän antamalla lyödä rahan, jossa nähtiin Nero Cesar Augustus sitransoittajan puvussa.

Kaksi vuotta senjälkeen lähti hän taidematkalleen Kreikkaan, joka oli huumaava korybanttiretki ja hävitysretki samalla kertaa, telmien triumfista triumfiin kautta ylellisten juhlien ja häpeällisten irstailujen, yli teiden, joille siroiteltiin kultaa ja ruumiita. Ryöstävä ja murhaava Tigellinus järjesti kaiken yhdeksi ainoaksi suunnattomaksi bakkanaaliksi, häikäiseväksi ja kauhistuttavaksi. Siitä mielettömästä loistosta, joka pantiin liikkeelle, voi saada käsityksen, kun tietää, että Nero arkioloissa, tavallisilla huviretkillään johonkin Rooman naapurikaupunkiin, kuljetti mukaansa pienen parven kullalla koristettuja edeltäratsastajia, ajajia ja juoksijoita ja tuhatvaunuisen kuormaston, jolla oli tulipunaisiin puetut ajajat ja hopein kengitetyt vetäjät. Hellaan kaupungit olivat koristetut häntä vastaanottamaan; kansaa tulvi pyhiin leikkeihin todistamaan hänen voittojaan kilpaleikeissä. Yksin "claqueen", joka oli seurannut keisaria Italiasta, kuului tuhansia nuoria miehiä, joilla kaikilla oli koristuksena ritarisäädyn kultainen sormus. Keisarinnakin oli mukana. Ei kuitenkaan Poppea Sabina, joka sitä ennen oli kuollut, ja jonka tomua Nero oli kunnioittanut ruumispuheella, jossa hän -- kuvaavaa hänen elämänkatsomukselleen -- ylisti yksinomaan ja ainoastaan Poppean kauneutta, kiinnittämättä huomiotaan niihin parempiin ominaisuuksiin, joita tällä mahdollisesti oli ollut tai koristamatta häntä niillä hyveillä, joita muistopuhujat, elleivät muut, löytävät puheenesineestään. Uusi keisarinna oli eräs nuorukainen. Se hämmästyttävä yhdennäköisyys, joka tällä -- Sporus oli hänen nimensä -- ja Poppealla oli, oli Nerolle kyllin suuri syy pukeakseen hänet naisenpukuun, julkisesti vihittääkseen itsensä tähän nuorukaiseen ja näyttääkseen hänet roomalaisille keisarinnana. Sporusta ympäröi Kreikanmatkalla koko se hovikunta, joka kuului Cesarin puolisolle, ja häntä seurasi kuormavaunuja täynnä kallisarvoisia naisten juhlapukuja. Eräs filosoofi, jolta Nero kysyi, mitä tämä piti keisarinnasta, vastasi: "ah, kunpa jumalat olisivat antaneet sinun isällesi sellaisen puolison eikä ketään muuta!" -- Koko retki oli kuin halujen vapauttamisen tahallinen symbooli maailmassa, joka oli karkoittanut kaiken siveellisen paatoksen murhenäytelmissä dramatiseerattuihin myyteihin ja salli sen tapahtua tunnehuumauksen vuoksi. Roomaan palatessaan vastaanotettiin Nero kuin voittokulun pitäjä. Ja siihenhän oli syynsä. Cesarin personassa Hellas oli voittanut Rooman, mutta ainoastaan siksi, että Rooma samassa personassa oli voittava Hellaan. Eneaan jälkeläinen oli kostanut Ilionin häviön, ja se maailmanhistoriallinen taistelu, joka syntyi Ledan munasta, oli päättynyt maailmanhistorialliseen sovitusjuhlaan, kun keisari, voitettuaan olympisen oliviseppeleen, julisti "Kreikan vapauden". Kappale Rooman kaupunginmuurista revittiin, jotta voittokulkue olisi saanut tilaa. Etunenässä kulki 1800 miestä kantaen yhtä monta seppelettä, jotka Nero oli voittanut laulajana ja näyttelijänä. Sitten peitsimiehiä kantaen pronssitauluja, joissa kerrottiin, missä ja mikä kuuluisa taiteilija missäkin laulussa tai osassa oli kullakin seppeleellä voitettu. Sitten Augustuksen triumfivaunuissa Nero itse kultakuteisessa purppuratunikassa ja tähtiä täyteen siroitetussa kreikkalaisessa vaipassa, kutreilla Olympian olivi ja kädessä pytiläinen laakeri. Triumfivaunujen jälkeen pretoriaanit loistavissa asetamineissaan ja viimeksi ritarisääty valtapuvussaan ja senaattorit purppurapäärmeisessä toogassa. Talot kukkaisin koristettuina, kaupunki yöllä lukemattomien soihtujen valaisemana ja kaikuen huutoja: terve Olympionikos! terve Pytionikos! terve Nero-Apollo! Nuo kahdeksantoistasataa voitonseppelettä ripustettiin egyptiläiseen obeliskiin Neronsirkuksessa, jotta alkuajan sivistys, kreikkalais-roomalaisen sivistyksen äiti, myöskin saisi kunnianosoituksensa. -- Se on sama obeliski, joka nyt on Pietarintorin suihkukaivojen välissä. Se on elonsa varrella nähnyt paljon, ja mitä se tulee vielä näkemään?

Neron taiteilijaura oli, sekin, okainen. Kertaakaan hän ei esiintynyt pelvotta. Astuessaan esille hän oli kalpea ja vapisi, ja vasta katselijain rohkaisevat huudot antoivat hänelle uskallusta. Häntä kiusasi se epäily, että riemu kohdistui enemmän keisariin kuin taiteilijaan, ja saavutettujen voittojen jälkeen hän toivoi tappiota, voidakseen uskoa tuomareitten puolueettomuuteen, mutta kun joskus sattui, että hänet voitettiin, kadehti hän onnellista kilpailijaa.