Part 7

Pysyvämmin on kuitenkin Klaudius itse tehnyt muistonsa kunnioitetuksi ihmisystävällisillä laeilla. Vielä kaivetaan toisinaan vanhan Gallian maasta patsaita, joissa on sen keisarin nimi, joka poisti Druidien ihmisuhrit ja saattoi roomalaisen sivistyksen siellä ratkaisevaan voittoon. -- Roomassa on alue, joka yli kaksituhatta vuotta on ollut vihitty säälin valloille. Se on Tiber-saari. Missä nyt vuosisatoja on ollut sairaala kirkon ja luostarin yhteydessä, siellä oli muinoin Eskulapius-temppeli, josta köyhät sairaat etsivät apua ja hoivaa. Sydämettömyys tunki kuitenkin täälläkin esiin hyötyäkseen armeliaisuudesta. Tunnottomilla herroilla oli tapana viedä sairaat orjansa Tiber-saarelle vaatiakseen heidät takaisin, jos paranivat, mutta muutoin heittääkseen heidät oman onnensa nojaan. Klaudius lopetti tämän väärinkäytöksen. Hän laati lain, joka lienee tuntunut monesta orjanomistajasta yhteiskunnalle vaaralliselta, sillä laki määräsi, että jokainen sinne viety orja, joka parani, oli vapaa mies, ja että jokainen herra, joka surmasi sairaan orjan mieluummin kuin hoiti häntä tai toimitti hänet sairaalaan, oli saava murhaajan rangaistuksen.

Tällaiset muistot sovittakoot jossakin määrin sitä, mitä tämä Cesar heikkoudessaan on rikkonut. Hän oli kahlehdittu jalo sielu. Paha kyllä, että sellaista heikkoutta tuomitaan usein ankarammin kuin tahdonvoimaa, jolla ei ole mitään siteitä, ei edes omantunnon, pudistettavana yltään.

V.

Eräänä päivänä keisari Klaudiuksen hallitessa oli sataviisikymmentä tuhatta katsojaa, mikä määrä mahtui Circus maximukseen, kokoontunut katselemaan troilaista leikkiä. Rooman jaloimpien sukujen poikien piti näyttää keisarille, senaatille ja kansalle taitoaan pyöritellä hevosta ja käytellä aseita.

Nuorten parvi ratsasti ympyrän sisälle ja tervehti Cesaria ja senaattoreita. Sitten se jakautui yhtäsuuriin joukkoihin, jotka merkin saatuaan vastakkain törmäten piirittivät toisensa kiertelevin rivein, pakenivat ja ajoivat takaa, hajaantuivat taisteleviin parviin ja kokoontuivat uudelleen yhdistettynä ryhmänä keisarin ja senaatin eteen. Keskellä tätä vilinää, joka oli kuin

"parvi delfinien, mi merten aavoilla telmii, leikkinä aallot Carpatin lyö ja Libyan laineet",

nähtiin kymmenvuotias poikanen, ihanan Agprippinan ihana poika Lucius Domitius Ahenobarbus. Kruununperillinen, hento Britannikus, oli myöskin mukana ritarileikissä, jonka nuorta Julusta hänen piti esittää; mutta katsojain silmäykset, kättentaputukset ja ihastushuudot eivät tulleet hänen osakseen, vaan Lucius Domitiuksen, jonka kauneus, notkeus ja väsymättömyys hurmasi kaikkia. Myöskin painui päivä häipymättömästi hänen mieleensä ja vaikutti koko hänen elämäänsä. Rooma oli, silmästä silmään, täyttänyt pojalle yleisen ihailun huumaavan maljan; nuorukaisena ja miehenä, diadeemi otsalla, halasi hän yhä uudelleen kohottaa tuon maljan huulilleen.

Nero -- kuten häntä nimitettiin silloin, kun keisari pian senjälkeen teki hänet pojakseen ja kruununperillisekseen -- oli nyt kansan lemmikki ja näytti ansaitsevan tämän aseman. Kaikki, jotka olivat hänen lähellään, olivat ihastuneet hänen kauniiseen ulkomuotoonsa ja iloiseen, hyväntahtoiseen, melkein naisellisen hentoon luonteeseensa. Opettajat ylistivät hänen rikkaita sielunlahjojaan ja ahkeruutta, jolla hän viljeli niitä. Innokkaimmin hän antautui niihin oppiaineisiin, jotka vaativat kuvittelukykyä. Harvoin hänet nähtiin toimettomana: vapaahetkensä kirjasta ja ruumiinharjoituksista hän vietti maalaamalla, muovailemalla, kaivertamalla ja harjoittamalla runotaidetta.

Ne miehet, joille hänen kasvatuksensa oli uskottu, kirjailija Seneka ja sotapäällikkö Afranius Burrus, huomasivat kuitenkin, ettei ollut epäilemistäkään, että nuo loistavat lahjat olivat yhtyneet turmiollisiin puutteisiin. Ne kaunopuheliaisuuskokeet, joilla tuo mietelauseita laativa Seneka tahtoi istuttaa totuuden rakkautta poikaan, osoittautuivat vaikutuksettomiksi: jos tämä oli joutunut syylliseksi johonkin rikokseen, koetti hän kekseliäällä valheella suoriutua pulasta, ja ellei se onnistunut, niin hän vaiensi nuhteet suuteloilla ja parannuslupauksilla, joita ei kai milloinkaan täytetty. Vanha Burrus, äreä poikaa ja töykeä keisaria kohtaan, voitti hänen kunnioituksensa, mutta ei hänen luottamustaan. Seneka taas, jonka olento yhdisti hienoon ja arvokkaaseen ulkomuotoon jotakin tunteellista, pääsi lähemmäksi nuorukaisen sielua ja oli hänellä Neron opastajana kaunopuhujataidossa runsaasti tilaisuutta opettaa tälle stoalaista ihannetta, jota molemmat opettajat kannattivat ja joka kieltämättä oli omiaan herättämään ja vahvistamaan siveellistä tahtoa. Useasti kyllä sai oppilas kuulla, että "hyvää on tehtävä sen itsensä vuoksi palkkaa ajattelematta" ja että "pahetta on kartettava, vaikkapa se voisikin paeta jumalien ja ihmisten katseita". Tuo järkähtämätön hyve, jota ei kukistuva maailmanrakenne, vielä vähemmän rahvaan vimma ja tyranniuhka, voi säikyttää, esitettiin usein kyllä puhujalavalta vilkkaalle pojalle, jonka sielu saattoi kuvastella kaikkea jaloa, mutta kuvastimen tavoin, kuvan jättämättä edes pintaankaan pienintä jälkeä. Jos hän nautti miehen esittämisestä, jota kohtalo ei voinut masentaa, niin johtui se siitä, että tuo hahmo olisi näyttänyt komealta pronssissa tai koturnissa.

Mutta Senekan opeissa oli myös jotakin, joka vieroitti nuorukaisen niistä. Itse hän oli hellätuntoinen muiden kärsimyksille ja hyväntahtoinen kaikkia kohtaan, niin kauan kuin tämä ei ollut vaivaloista; mutta nyt hän kuuli nimitettävän "niitä silmiä heikoiksi, jotka kyyneltyivät toisten valuessa vettä", ja hän kuuli sitä verrattavan nauruun toisten nauraessa, haukotukseen toisten haukotellessa. Sillä samat stoalaiset, jotka julistivat ihmiskunnan veljeyttä, antoivat vähän taikka eivät ollenkaan arvoa helläsydämisyydellä sellaisenaan: he eivät kiinnittäneet huomiota tuohon kauniiseen luonnonlahjaan, ainoastaan siveelliseen ansioon. Mutta sille, joka ei saavuta jälkimäistä, voi olla turmiollista oppia halveksimaan edellistä. Vielä enemmän on oppilasta täytynyt loukata Senekan arvostelut taiteesta. Hän, kuten Cicero, kuten niin moni muukin roomalainen, kuuluivatpa he nyt stoalaiseen kouluun tai eivät, saattoi lausua, että taltta ja sivellin olivat Kreikan poikasille sopivia leikkikaluja, mutta tuskin Rooman miehille, ja ne jotka kannattivat tätä mielipidettä, lausuilivat kernaasti Virgiliuksen sanoja:

Pronssin henkivän -- hellällä kädellä muovatkoon toiset: marmoriin vangitut hahmot päästäkööt toiset (niin luulen), hienommin lauseensa laatikoot, mitta tarkempi olkoon taivaan kierrosta heillä, tähtien synnystä enteet. Roomalainen, oi muista! sa synnyit herraksi kansain, taitosi ompi se, -- piirille maan sa tarjoat rauhan, lyödyille armon sa annat, uhmaajan asehet riisut.

Neron koko elämä osoittaa, että hän ei kyennyt aavistamaan mitään jumalallista tai edes mitään korkeampiarvoista elämälle muussa kuin kauniissa muodoissa. Sellaiset lausunnot eivät voineet senvuoksi muuta kuin ärsyttää häntä. Ne ilmaisivat, että roomalainen kätki helleeniläistyneen ulkokuoren alle vielä barbaarin, ja Nero teki elämänsä päämaaliksi karkoittaa sen sieltä. Hän kai luuli siten vain täyttävänsä sen, mitä kaksi vuosisataa jo oli yrittänyt. Ja tässä hän osoitti, ellei tahdonvoimaa, jota häneltä puuttui kaikessa muussa, niin kauneudenkiihkoa, jota kiihoitti hänen luottamuksensa omaan taiteilijakykyynsä ja hänen unelmansa voitoista kilpaleikeissä, joita pindarolaiset laulut ylistivät.

* * * * *

Italian taidesuojissa on ainakin neljä antiikista teosta, jotka esittävät Lucius Domitiusta hänen poika- ja ensimäisinä nuorukaisvuosinaan. Huomattavimmat ovat kaksi Napolin Museo nazionalessa. Pieni toogapatsas näyttää meille hänet noin kahdeksanvuotiaana. Kummalliset kasvot osoittaa meille tämä kuva: piirteet kokonaisuudessaan todistavat vieläkin hennompaa lapsuutta, jota vastoin otsalla ja silmissä on jo jotakin uneksivaa, mikä viittaa kesken kypsyvään tunne-elämään. Sen vieressä nähdään rintakuva Nerosta viisi- tai kuusitoistavuotiaana. Yksikään ei ole iloisemmin luonut katsettaan maailmaan kuin tämä nuorukainen. Kaikissa piirteissä elämänriemua, jota haaveellisuus hänen silmissään pikemmin kohottaa kuin tukauttaa. Otsa niin kirkas, posken syvennys niin raikas, suu niin hymyävä, koko olento niin naivi ja täynnä luottamusta tulevaisuuteen, joka on toteuttava hänen ruusuiset unelmansa, että vain epämieluisesti myöntää itselleen, että nämä kasvot eivät ole läheskään niin luottamusta herättävät kuin luottavaiset, ja että tuo pieni pysty ylähuuli kielii esteetisestä herkkusuusta ja jotakin vielä sen lisäksi. Aseta tämän Neropatsaan viereen jokin niistä monista, joita on olemassa Markus Aureliuksesta poikana! Silloin huomaa pimeyttä toisen poikasen hymyn takaa; valoa toisen miettiväisen ja surumielisen totisuuden takaa.

* * * * *

Nero nousi niin sanoaksemme koulunpenkiltä valtaistuimelle. Hän oli jo ollut jonkun aikaa naimisissa Klaudiuksen tyttären Oktavian kanssa, mutta ei vielä täyttänyt seitsemäätoista vuotta, kun pretoriaanit, senaatti ja kansa tervehtivät häntä keisarina. Viehättävien ominaisuuksiensa takia hän oli suuremmassa määrin kuin yksikään edeltäjistään, ehkä suuremmassa kuin yksikään seuraajistaan, kansan uskollisuuden esineenä. Tämän tunteen totisuutta ja voimaa todistaa se kestävyys, jolla siinä pysyttiin, surumielisyys, joka henkii kautta sen vihan ja ylenkatseen, jotka vihdoinkin tulivat sen sijaan, kukkaset, joita tuntemattomat kädet vuosikausia siroittelivat hänen haudalleen, ja kauan kulkevat tarut siitä, että hän oli elossa ja jälleen tulisi takaisin sovittamaan kunniakkaalla hallituksella nuoruutensa hairahdukset ja rikokset.

Maailma riensi nyt riemuiten nuorta Cesaria vastaan ja kilvan kiirehti näyttämään hänelle kaikkea sitä iloa ja kauneutta, mikä odotti, että hänen kätensä poimisi ne. Hän näki edessään Rooman elämän Backuskulkueen, sen nautinnonhaluisen kilvoittelun ja yleiset juhlat, joita vietettiin valloitettujen maailmanosien aarteilla. Hän näki myös stoalaisen ihanteen, josta hän opetushuoneessa oli kuullut niin paljon, mutta ainoastaan muutamien tasavaltalaisten synkillä kasvoilla, muutamien sotilaitten ankarassa katseessa ja muutamien viisasten juroissa olennoissa, jotka olivat vastahakoisina katselijoina ja joita sellaisina kärsittiin, koska ne muinaisroomalaisen hyveen heikot varjot, joita he heittivät näyttämön ylle, taittuivat esteetisen vaikuttavasti vasten orgian loistoa. Voiko ihmetellä, ettei keisari-nuorukaista haluttanut asettua heidän joukkoonsa, vaan tahtoi hän olla tuon evoe'a huutavan kulkueen Dionysos ja tehdä valtikan tyrsukseksi, joka saattaisi helleenisen poljennon huumaukseen ja antaisi telmeelle kreikkalaisen viehkeyden?

Tämän backanaalin osanottajista ei runoilijoiden suunnattomasti ylistämä muinaisroomalainen hyve ollut muuta kuin lapsi, jonka entisajan pakollinen kehnous oli synnyttänyt jumalien pelosta. Mutta miksi olisivat isät kukistaneet maailman, elleivät siksi, että jälkeläiset nauttisivat siitä? Mitä jumaliin tuli, niin heidän temppelinsä olivat jäljellä mahtavina suojamuureina Kreikan taltantuotteiden ympärillä, ja temppelitapojen mystiika houkutteli enemmän kuin koskaan, sittenkuin naiset olivat huomanneet suloisemmaksi tehdä syntiä, pyhät tunnehuumaukset kun saattoivat sovittaa epäpyhiä; mutta jumalat itse eivät nähneet nyt vaivaa maailman menosta ne kun Epikuroksen luvalla joivat nektariaan Olympossa.

Isien tapaa ei saanut kunnioittaa edes vanhentuneena elämänmuotona; se tehtiin naurunalaiseksi kuin vanhanaikainen ja mauton puku. Kuului asiaan halveksia sen hyviä ominaisuuksia. Saattaa liioittelematta sanoa, että käytöstapa oli sopusoinnussa sellaisen yhteiskunnan kansalaisvelvollisuuden kanssa kuin cesarinen Rooma oli. Itsenäisyyttä ja kunniaa ei ollut ulkopuolella vanhainroomalaisten ahdasta piiriä, ja kaikki tiesivät, että nuo samat miehet olivat tyytymättömiä asiain kulkuun ja tahtoivat, vaikkakaan eivät voineet toivoa, vapauden palauttamista. Eräällä epikurolaisella, Tigellinuksella, Neron suosikilla, oli kylliksi ajatuksenselvyyttä näkemään ja kylliksi hävyttömyyttä lausumaan, että se innostus yleiseen hyvään, jota stoalaisuus teroitti mieliin, uhkasi uutta valtiomuotoa, ja että parhain kansalainen nykyään oli se, joka ei välittänyt mistään muusta kuin leivästä ja huvituksista.

Huvituksiin antauduttiinkin kokonaan. Orgia oli kuumeentapainen, ja siihen oli syynsä olemassa. Tiberiuksen, Kaligulan ja Klaudiuksen hallitessa oli murhaaminen jatkunut melkein taukoamatta. Ylhäistä hänen juhlissaan vartioi pyöveli. Toisena päivänä tyhjennettiin malja Cesarin pöydän ääressä ja toisena vietiin kuolemaan. Tämä oli niin tavallista. Isku saattoi kohdata milloin tahansa. Senvuoksi eläköön elämän narrinpeli, eläköön kuoleman! Samoinkuin irstailut "l'ancien régimen" aikana matkivat barokkityylissä elämää Roomassa tähän aikaan, niin on ranskalainen "après nous le déluge" vapaa käännös kreikkalaisesta sanantavasta, joka silloin oli kaikkien huulilla: "kuolemani jälkeen kaaos!" Kerran kun Nero kuuli sen, huusi hän: "ei, kaaos minun eläissäni!"

Tällaiseen maailmaan astui nuori ruhtinas, ja itsestään seuraa, että sen kaikkein huonoimmat ainekset kilvan ryntäisivät tuon kokemattoman kimppuun etsiäkseen hänen vikojansa, kehittääkseen ne paheiksi ja saadakseen vaikutusvaltaa niiden palvelijana. Lähin seurustelupiiri, joka liittyi hänen ympärilleen, kuvasteli ajan henkeä ja hänen omaansa. Siinä nähtiin epikurolaisuuden ensimäiset johtajat: Markus Salvinus Oto, suurpiirteinen hekumoitsija; Kajus Petronius, hekumoitsija elegansissa, ja Tigellinus, hekumoitsija saatanallisuudessa. Siinä nähtiin myöskin runoilijoita ja taiteilijoita, ja alussa oli kaikessa esteetinen tunnelma. Jalompia aineksia ei puuttunut kokonaan: niiden joukkoon on, kaikista heikkouksista huolimatta, luettava Lukanus, Pharsalian runoilija, ja tuskinpa on luultavaa, että tämä seura, vaikuttipa se kuinka vahingollisesti tahansa Neroon, oli huonompi kuin ne muut, jotka viettivät hurjia juhliaan Rooman palatseissa tai upeitten huviloiden pylväskäytävissä ja yrttitarhoissa.

Seuran sieluna oli Kajus Petronius, hovin _arbiter elegantiarum_, sen kaikkivaltias makutuomari ja juhlienjärjestäjä. Nero ihaili häntä kauan, saattaapa sanoa, naivisti. Hänen seurustelutapansa oli lumoava, hänen olentonsa ja eleensä olivat täydelliset, hänen arvostelujaan kirjallisuudesta ja taiteesta ei kukaan vastustanut. Ajan maku oli ruumiillistunut tässä Rooman kultaisen nuorison esikuvassa. Hänen esiintymisensä luonteva ja siloitettu vallattomuus oli sekin sopusoinnussa päivän tunnussanan kanssa: luonnollisuutta elämässä, luonnollisuutta taiteessa, ja näytti se olevan hienostuneen luonteen ilmaisumuoto, jonka varma käyttäytymisaisti saattoi viskata jäykemmät ja juhlallisemmat muodot, joissa seuraelämä ennen oli liikkunut, romuläjään, johon vanhat periaatteet olivat viskatut. Jos tämä on sama Petronius, joka on kirjoittanut "Satyrikonin" -- teoksen, jota 16:nnen vuosisadan ranskalaiset epikurolaiset niin innokkaasti lukivat -- ja jos hän seurustelussa näyttäytyi samaksi kuin kirjoituksissaan, niin hän ei ollut hienostuneesta kyynillisyydestään huolimatta mahdoton hyvään, ja silloin hän on tähdännyt terävän pilkkansa etupäässä oman koulunsa mauttomampia ilmiöitä vastaan. Petronius ja hänen ystävänsä nimittivät itseään epikurolaisiksi, mutta hylkäsivät punnitsevan ja laskevan epikurolaisen kohtuuden ikävänä ja siis sopimattomana muistuttimena elämän juhlassa inhimillisestä puutteellisuudesta. Vastoin stoalaisia he tahtoivat näyttää, että ne, jotka tekevät elämän huvinäytelmäksi, voivat kehittää yhtäläistä kuntoa ja kuoleman halveksimista kuin ne, joille elämä on velvollisuudenkoulu. Oto Lusitanian maaherrana, Petronius Bitynian prokonsulina olivat kunnioitettavia hallitsijoita. Moni epikurolainen, joka oli heittänyt juhlaseppeleen ja tarttunut aseisiin, oli taistelutantereella osoittanut miehuutta, joka olisi ansainnut Burruksen ja Domitius Korbulon ylistyksen. Ja koitti viimein päivä, jolloin Petronius, samoin kuin Oto, saattoivat näyttää, että epikurolainen jätti elämän näyttämön yhtä levollisena kuin stoalainen.

Sellaiset olivat ne elämän esikuvat, jotka määräsivät Neron maailmankatsomuksen. Nauti tämä maailma, ja kaunista nautinto taiteella ja sulostuta se osanotolla! Tämä oli parhaimmassa tapauksessa se käsitys, johon he kohosivat. Uskottiin täydelleen, että jokainen tätä korkeampi päämaali oli houretta, että sivistyksellä ei ollut muuta tarkoitusta kuin hienostaa viettejä ja monistaa nautintokeinoja, ja että kieltäymyksen hyve oli yhteiskunnalle yhtä tarpeeton kuin se oli yksityiselle raskas. Yhteiskunnan muodostaa inhimillinen seurusteluhalu ja sitä ylläpitää itsekkäisyys. Ne edut, joita se tuottaa, ovat sellaisia, että eivät edes yhteiskuntaa tukevat, saati sitten sitä kuluttavat jäsenet tahdo elää ilman niitä. Ja kun yksityisen tulee, kuten vaalipaikalla, panna henkensä alttiiksi kokonaisuuden puolesta, ovat kunnianhimon kiihko ja mieskurin tavat kyllin voimakkaita viemään legioonia samoihin urotöihin, jotka muinoin isänmaallisuus ja velvollisuudentunne synnyttivät. Näitä oppeja julistettiin silloin Palatinuksen keisarilinnassa, eikä niiltä ole, sittenkuin se hävitettiin, milloinkaan puuttunut suojaa yltään. Senekan stoalaisilla puheharjoituksilla ei ollut Neroon muuta vaikutusta, kuin että ne ärsyttivät häntä äänettömiin vastaväitteisiin; varsinkin huomatessaan, että opettaja filosoofivaipan alle kätki liian himokkaan mielen tämän maailman tavaraa kohtaan, ei hän ryhtynyt taisteluun hänen korkeitten periaatteittensa kanssa. Senekan ja toisten jaloa elämänviisautta ylistävien tahdonheikkoutta Nero epäili teeskentelyksi. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän piti kaikkia teeskentelijöinä, jotka eivät sanoissa ja töissä käsittäneet oppia lihan vapauttamisesta: hän arvioi ihmisten rehellisyyden ja luotettavaisuuden sen röyhkeyden määrän mukaan, jolla he ilmaisivat paheensa. Uusi Dionysos, jota himojen pantterivaljakko veti, tahtoi nähdä ympärillään ihmiskunnan, joka oli heittänyt yltään teeskentelyn viimeisen repaleen ja alastomana kuin menaadit seurasi hänen riemuvaunujaan.

* * * * *

Nero ei tuntenut vallanhimoa sellaisenaan, mutta sitä paremmin aseman arvon, joka lupasi hänelle riemusta runsaan elämän ja hänen helleeniläistyttämissuunnitelmiensa toteuttamisen. Hallitustaakan tahtoi seitsentoistavuotias keisari ottaa niin kevyesti kuin suinkin, epäillen sekä kykyään että haluten iloisempia askareita. Ja niin juhla seurasi juhlaa Palatinuksella tai keisarillisissa huviloissa tai kullatuissa aluksissa, joiden kultakoristeiset, purppuraanpuetut soutajat, jotka olivat valitut Aasian kauneimpien nuorukaisten joukosta, kuljettivat sävelien soidessa Cesaria ja hänen hilpeätä seuraansa Tiberiä alas ja pitkin Bajen ja Napolin paratiisin-ihania rantoja. Neron toisena hallitusvuotena muuttuivat nämä huvittelut öisiksi retkeilyiksi ja koirankuriksi Rooman kaduilla ja matkoiksi Milvius-sillan luona oleviin ulkoravintoloihin, huvituksiksi, jotka synnyttivät tappeluita ja muita suuttumusta herättäviä mellakoita, jollaisessa kerran tapahtui, että valhepuvussa oleva keisari sai perusteellisen selkäsaunan eräältä kansalaiselta, jonka vaimoa hän oli solvannut. Jos mies olisi vaiennut, olisi Nerokin tehnyt samoin; mutta hän oli kyllin epäviisas ja lähetti keisarille anteeksipyyntökirjeen, ja kun siihen vastattiin, että hän oli Cesarin epäsuosiossa, seurasi hän viittausta ja päätti päivänsä. Tuollaiset tapaukset eivät kuitenkaan järkyttäneet toivoa, että vuosia seuraava vakaantuminen tekisi Nerosta erinomaisen ruhtinaan. Kansa piti vilkkaasta nuorukaisesta, joka tahtoi nähdä kaikki iloisina ja siroitteli aarteensa joka suunnalle. Vakavat henkilöt hänen ympäristössään kiinnittivät huomionsa niihin yksinäisiin vaelluksiin, joita hän mielellään teki kauniissa seuduissa, pitäen niitä merkkinä siitä, että hän kohta kyllästyisi meluaviin huvitteluihin. Hän ei vetäytynyt myöskään kokonaan asemansa velvollisuuksista. Senaatin neuvotteluissa hän oli usein läsnä ja harjoitti hyvällä arvostelukyvyllä tuomarintointaan. Hallituksen periaatteita koskevat lupaukset, jotka hän oli tehnyt, täytettiin. Hovi ja valtio, jotka olivat sekoitetut Klaudiuksen hallitessa, eroitettiin; senaatti sai jälleen ratkaisuvaltansa; veroja vähennettiin ja erinomaisia lakeja säädettiin. Trajanuksella oli tapana sanoa Neron viidestä ensimäisestä hallitusvuodesta, että ei ole ollut parempia kuin ne. Kunnia sellaisen miehen sellaisesta arvostelusta langennee ensi sijassa Senekan ja Burruksen osalle, jotka olivat keisarin neuvonantajia kuten ennen hänen opettajiaan; mutta osa siitä on kai kuitenkin tuleva sille, joka turvautui heihin ja itse kauan turvasi heitä heidän vihollisiltaan ja kadehtijoiltaan. Älköön unohdettako, että nuorukaista ympäröivät ystävät, jotka huvituksen ja esteetisen haaveilun naamarilla peittivät kunnianhimoisia ja ahnaita aikeita ja alati yllyttivät häntä kysymyksillä: sinäkö olet se, jonka tulee totella Senekaa ja Burrusta, vai heidänkö tulee totella sinua? Oletko koulupoika vai keisari?

Niistä laeista, joita säädettiin, mainittakoon petroninen, joka kielsi orjanomistajan ilman laillista tuomiota luovuttamasta orjaa taisteluun petoeläimien kanssa. Huomaamme eräästä kohdasta Senekan kirjoituksissa -- ja tästä ovat Rooman historioitsijat vaienneet -- että Neron huolenpito epävapaasta yhteiskuntaluokasta ulottui paljon pitemmälle: hän perusti erityisen viran orjien suojaksi heidän isäntiensä puolelta tulevaa mielivaltaa, ilkeyttä ja julmuutta vastaan. Keisarin halu antaa kaikille turvattu sija ihmiskunnan suuren juhlapöydän ääressä toimi tässä yhdessä Senekan oppien ja niiden jalojen pyrkimysten kanssa, jotka roomalaisen lainopin alalla olivat stoalaisen koulun tunnusmerkkeinä.

Tunnettuahan on, että ihmisteurastusta Rooman amfiteatterissa jatkui jonkun aikaa kristittyjen keisarien hallitessa ja että Honorius vasta kielsi sen, sittenkuin eräs itämainen munkki oli joutunut siellä osoittamansa säälin uhriksi, mikä kiihoitti hänen katseluhaluisten uskonveljiensä raivoa. Älköön silloin salattako sitä kunniaa, joka tulee Nerolle senvuoksi, että hän tahtoi ja uskalsi riistää kansalta sen luulotteleman oikeuden amfiteatterin verisiin huvituksiin ja muutti gladiaattorileikit viattomiksi aseharjoitusnäytöksiksi! Koko hänen elinaikanaan ei arenalla surmattu ketään, ei edes kuolemaan tuomittua rikollista. Tämä oli lempeyttä, jota Rooman historioitsijat, samoin kuin heidän aikalaisensa, pitivät vähäpätöisenä tai ihan arvottomana, ja minkä yksi heistä vain sivumennen mainitsee; mutta meidän aikamme pitäisi voida toisin tuomita. Flavilaiset keisarit antoivat jälleen roomalaisille heidän lempihuvituksensa ja suuressa amfiteatterissa, jonka he rakensivat Neron kultaisen talon lammen yli, vuoti veri virtanaan Tituksenkin hallitessa, hänen, jota nimitettiin "ihmissuvun hekumaksi", ja jonka kuvapatsaan juurelle Villa Borghesessa antiikinen taiteilija on asettanut mesileivän merkiksi hänen sielunsa suloudesta. Neron ansiota tässä asiassa ei erikoisesti vähentäne se, että hänen vastenmielisyytensä näytelmiä kohtaan, joissa palkattu roskaväki, sotavangit, orjat ja rikolliset kiihoitettiin toisiaan vastaan ärsyttääkseen katselijain petomaista vaistoa, oli oikeastaan vain nurja puoli hänen rakkaudestaan helleenisiin leikkeihin, missä vain vapaasyntyiset ja moitteettomat miehet ja nuorukaiset saivat esiintyä ja missä kansa sai iloita niistä neron, voiman ja kauneuden kukkasista, jotka joka olympiaadi puhkesivat sen elämänpuun latvaan.