Part 6

Sitä säälivää ystävällisyyttä, jota Augustus oli osoittanut hänelle hänen nuoruutensa ilottomina päivinä, hän säilytti muistossaan mitä suurimmalla kiitollisuudella. Se, että Augustus oli katsonut välttämättömäksi sulkea hänet kaikista valtion virka-arvoista, lukuunottamatta auguripapin tointa, ja testamentissaan muistanut häntä ainoastaan vähäpätöisellä rahasummalla, ei vähentänyt hänen kiitollisuuttaan. Jos Rooman valtakunnassa oli joku, joka keisarikunnan perustajassa näki korkeamman olennon ja kiinnitti vakavan merkityksen hänen korottamiseensa jumalien joukkoon, niin se oli tämä hänen seuraajistaan.

Tiberiuksen hallitusaikana oli Klaudius vielä ankarammin eristetty yleisistä toimista. Kun senaatti antoi hänelle paikan ja äänestysoikeuden konsulinarvoisten jäsentensä joukossa, kumosi Tiberius päätöksen selittäen avonaisesti, että hänen sukulaisensa ei ollut täysijärkinen. Siihen ylenkatseeseen, jolla Tiberius kohteli häntä, ja siihen pelkoon, jota hän tunsi, että tuo "mielipuoli" tekisi Cesarin huoneen naurettavaksi, sekaantui kuitenkin toisiakin tunteita. Hänkin oli havainnut Klaudiuksessa jaloa kuntoa; häntä närkästytti, että ne harvinaiset taipumukset hyvään ihmiseen, jotka hän luuli tässä löytäneensä, olivat yhtyneet niin auttamattomaan heikkouteen, ja testamentillaan hän koetti turvata Klaudiukselle itsenäisen ja huolettoman taloudellisen aseman. Mutta Kaligula ryösti hänen omaisuutensa, ja Klaudius eli sitten köyhän oppineen elämää sen kaikkine kieltäymyksineen. Onneton hän ei ollut kuitenkaan, lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hänet kutsuttiin hoviin ollakseen siellä Kaligulan pilkallisten sanansutkausten maalitauluna. Hän löysi lohtunsa lukemisesta ja kirjailemisesta ja hänen leponaan olivat ne tyhjät unelmat, joihin hän antautui, sittenkuin oli lähimmästä ravintolasta tuodulla aterialla tyydyttänyt alati suurenmoisen ruokahalunsa ja rakkautensa albaniviiniin. Silloin kun hän ei oleskellut maalla, asui hän eräässä kehnossa talossa Rooman laitakaupungilla, naapurien rakastamana, jotka kunnioittavalla kohtelulla näyttivät tahtovan hyvittää sen pilkan, jota hän sai kokea sukulaistensa puolelta. Kreikkalaisen kirjamaailman hän oli perusteellisesti tutkinut; hänen historialliset tutkimuksensa olivat tarkat ja laajat; hänen työskentelynsä kirjailijana laveudeltaan suurenmoinen ja, hänen aikalaistensa lausunnoista päättäen, sisällöltään kunnioitettava. Rooman historiaa hän kirjoitti kaksikymmentäkolme nidosta; etrurilaisia tutkimuksia hän kirjoitti kaksikymmentä kirjaa ja kartagolaisia kahdeksan. Sitäpaitsi hän kirjoitti "Ciceron puolustuksen" tämän vastustajaa Asinius Gallusta vastaan, teoksen lautapelistä, toisen latinankielen oikeinkirjoituksesta, sekä lopuksi laajoja muistiinpanoja omasta elämästään. Luettakoon auttamattomaksi vahingoksi tieteelle se, että hänen etruriset ja kartagolaiset historiansa ovat joutuneet hukkaan, sillä epäilemättä niissä olisi ollut suunnattomasti kirjatietoja ja suuri määrä tunnontarkkoja tosiasioita, jotka ovat saadut jo kauan sitten kuivuneista lähteistä. Klaudiuksella oli kokonaan meidän päiviemme ammattioppineen luonne, joka rakkaudella syventyy tutkimansa esineen pienimpiin yksityiskohtiin, eikä uskalla lausua arvostelua mistään tutkimatta tarkasti kaikkea, mitä siihen saakka on tutkisteltu ja lausuttu samasta aineesta.

Tämä ominaisuus oli ehkä hänen suurimpia onnettomuuksiaan valtakunnan hallitsijana. Se teki hänet turhantarkaksi ja virkavaltaiseksi holhoojaksi jokaisessa pikkuasiassa, jonka hän tiesi ymmärtävänsä, ja houkutteli hänet hyvää tarkoittavaan, mutta naurua ja suuttumusta herättävään sekaantumiseen määräystensä kautta talouskokeissa ja muissa asioissa, joita ne virkamiehet, joita määräykset koskivat, ymmärsivät ainakin yhtä hyvin kuin hän itse. Mutta vielä pahempaa oli: sama hänen ominaisuutensa teki hänet aivan saamattomaksi niissä joka päivä esiintyvissä kysymyksissä, joita hän ei tuntenut käsittävänsä. Tuntien sen tylsyyden, millä hän sai vaikutelmat kaikesta, mikä ei kiihoittanut hänen nautintoaan, ja tietäen sen hitauden, jolla hän muodosti ajatuksiaan, ei hän luottanut lainkaan arvostelukykyynsä välittömästi vaikuttavana, ja sellaisiin kysymyksiin hänellä ei ollut muuta vastausta kuin holbergiläinen: "kysykää hovimestariltani!" Vähimmän hän uskoi voivansa lukea toisten ajatuksia ja aikeita, erottaa rehellistä epärehellisestä ja ystävää vihollisesta. Tämän huolen hän heitti niille ympäristönsä ihmisille, jotka kerta kaikkiaan olivat voittaneet hänen luottamuksensa. Ne syytökset, joiden uhriksi suuri joukko senaattoreja ja ritareja joutui hänen hallitusaikanaan, ovat kaikki tyynni asetettavat tämän ympäristön syntiluetteloon. Kun keisarin kuoltua tutkittiin hänen papereitaan, niin huomattiin, ettei hän itse milloinkaan ollut vaatinut eikä aloittanut yhtään syytöstä. Tavallisesti hän ei tiennyt langetetuista kuolemantuomioista mitään, ennenkuin ne olivat toimeenpantuja, usein ei jälkeenkäänpäin, niin että hän kutsui pöytäänsä ylhäisiä roomalaisia, jotka jo olivat mestattuja valtiopetoksesta. Hän tunsi olevansa "kykenemätön puolustamaan itseään", kuten Tacitus on sanonut; kun hän oppineista tutkimuksistaan tai tärkeitten lakiehdotusten mietiskelyistään tai askarteluistaan virkavaltaisessa töryssä herätettiin katselemaan ympäröivää elämää, ja kun hän kuuli puhuttavan valtiolle vaarallisista juonista ja uhkaavista salaliitoista, istui hän neuvottomana ja epäillen, tokko voisi saada selville mikä oli totta ja mikä valhetta, mikä todellista ja mikä kuvailtua kuulemassaan, ja hän alistui niiden mielivallan alaiseksi, joiden "käytännölliseen kykyyn" hän luotti ja joiden rakkaudesta ja ystävyydestä hän luuli olevansa varma. Että tämä oli heikkous, turmiollinen ja ruhtinaalle arvoton, sen hän tuskallisesti tiesi ja koetti tukauttaa tuota tunnetta päivällispöydän huvitteluilla ja väsymättömillä tutkimuksilla.

Hän teki kuitenkin uutteria yrityksiä kehittääkseen arvostelukykyään käytännöllisen elämän tarpeissa. Senvuoksi hän asettui usein tuomarinistuimelle, silloinkin kun oli esillä vähäpätöisempiä oikeudenkäyntejä. Hänen yrityksensä olla tuomarina onnistuivat milloin mitenkin. Toisinaan hänen onnistui kuunnella tarkkaavaisesti niitä perusteita ja vastaperusteita, joita asian käsittelyssä esitettiin, ja kun hän sitten oli jonkun aikaa harkinnut, saattoi hän julistaa päätöksen, joka todisti älykkäisyyttä. Mutta yhtä usein tapahtui, että mietiskelyt mahdollisesti etrurilaisesta tai kartagolaisesta ajanlaskusta tai jostakin lautapelitehtävästä hämmensivät hänen ajatuksensa, ja sen mukaiseksi tuli tuomiokin. Sellaisessa tilaisuudessa viskasi toinen asianomaisista, eräs helleeni, hänelle vasten kasvoja sanan tyhmyri. Keisari otti nöyrästi vastaan syytöksen, tuntien että se oli hyvin ansaittu. Toisen kerran hänen istuessaan tuomarina tunkeutui saliin suloisia ruuanhöyryjä eräästä lähellä olevasta temppelistä, jonka papit olivat kautta koko kaupungin tunnettuja herkkusuita. Klaudius unhoitti silloin sekä oikeudenkäynnin että riitapuolet ja kiirehti tuomarinistuimelta pappien ruokasaliin, missä hän istuutui ja nautti perusteellisen aterian.

Yleensä voidaan sanoa, että hänen hermostonsa oli häntä voimakkaampi. Hän oli ylen heikko aistiärsytyksiin nähden. Naisellinen kauneus, jalo viini, herkullinen pöytä olivat kiusauksia, joihin hän lankesi tuntematta muita kuin äänettömiä vastaväitteitä, jota vastoin hän asioissa, jotka eivät vedonneet aisteihin, vaan mietintöön, osoitti tahdonvoimaa, sittenkuin oli muodostanut niistä vakuutuksen. Tämän ärtyisyyden perustalla on selitettävissä ne monet synnit, joita hän teki hovitapoja vastaan, vieläpä säädyllisyyttä ja maltillisuuttakin vastaan, jotka jokainen roomalainen tahtoi ottaa huomioon ulkonaisessa esiintymisessä. Hän saattoi juhlallisissakin tilaisuuksissa ja valtaistuimella osoittaa iljettävää, joskin nopeasti ohimenevää ja aivan vaaratonta kiukkua odottamattoman vastaväitteen johdosta; hän saattoi vuodattaa kyyneleitä, jos hiukankin vedottiin hänen sydämeensä, ja nauraa kohti kurkkua, kun jokin näytti hullunkuriselta, minkä seurusteluäly vaati sivuuttamaan. Kun hänen herkeämätön pyrkimyksensä esiintyä keisarille arvokkaalla tavalla ei kantanut parempaa hedelmää, niin älköön ihmeteltäkö seuraavaa tapausta, joka sattui hänen vielä eläessään yksityisenä miehenä ja "vanhana ylioppilaana". Hän tahtoi silloin, kuten toisetkin kirjailijat, julkisilla luennoilla päästä selville, minkälainen menestys hänen julkaisemattomilla kirjoituksillaan olisi. Ensimäiselle luennolle saapui paljon väkeä, ja kunnioittavalla äänettömyydellä odotettiin, mitä ruhtinaan vaatimattomalla ja suositulla sukulaisella olisi sanottavaa. Mutta kun tämä oli aloittanut esitelmänsä, murtui penkki tavallista paksumman kuulijan alla. Luentosali selvisi pian siitä naurukohtauksesta, minkä tämä herätti; mutta se, joka ei voinut hillitä nauruhermojaan, oli luennoitsija itse, ja kuulijoiden täytyi poistua, sittenkuin kauan olivat turhaan vartoneet, että hän antaisi heille muutakin nautittavaa kuin naurunhohotusta.

Tähän hermoärtyisyyteen kuului hänen hätäilevä pelkonsakin, jota väärin on tulkittu arkuudeksi, sillä sitä vastasi moraalinen rohkeus, joka usein voitti sen. Hänen tosin kyllä lyhyeltä sotaretkeltään Britanniassa ei tuo innokas juttujenkerääjä Suetonius ole voinut kertoa yhtään ainoata piirrettä, mikä oikeuttaisi syyttämään keisaria pelkuruudesta. Saman ruumiillisen heikkouden perustalla on selitettävissä se hekumallinen nautinto, minkä joskus oltiin näkevinään hänen kasvonpiirteissään, silloin kuin hän näki verenvuodatusta. Hänen aikalaisensa, jotka niin kyllästymättömästi kaipasivat julmia gladiaattorileikkejä, eivät kai milloinkaan olisi huomauttaneet tästä, elleivät olisi havainneet sitä juuri ruhtinaassa, jonka ihmisystävällinen mielenlaatu oli yleisesti tunnettu.

Klaudiuksen kasvoista lukee, että hän murehti tappioita taistelussa sisällisen lakinsa ja jäseniensä lain välillä. Tutkimukset ja mietiskelyt olivat hänen ainoana turvanaan aistien viettelyjä vastaan. Kun hän silloin oli vaipuneena ajatustensa ja unelmiensa maailmaan, saattoi esineitä kulkea hänen katseensa ohi hänen niitä näkemättä, ääniä kaikua hänen läheisyydessään hänen niitä kuulematta, tapahtumia sattua, jotka liikuttivat kaikkia hänen ympärillään olevia hänen niistä mitään aavistamatta. Hänen sielunsa oli camera obscura, joka imi itseensä kapean valonsiinnon ja jätti kaiken muun pimeään. Hänen täytyi kääntää katseensa ulkonaisista ilmiöistä, ellei mielinyt joutua jonkun hermovaikutelman orjaksi. Hänellä kun ei ollut äkillisiä mielijuohteita eikä terävää katsetta, niin hän koetti voimiaan käytännöllisten kysymysten teoreetisen solmun etsimisessä ja selvittelemisessä, ja tämän hän teki usein tavalla, joka todisti filosoofisia lahjoja. Tacitus on antanut meille merkillisen näytteen tästä. Gallia Comatan ylhäisemmät asukkaat, joilla oli Rooman kansalaisoikeudet ja joiden kieli ja sivistys oli kauan ollut roomalainen, vaativat itselleen oikeutta saada hakea ja tulla nimitetyiksi Rooman valtionvirkoihin. Vaatimus herätti katkeruutta ja kiivasta vastarintaa ei ainoastaan senaattorien ja ritarien joukossa, vaan pääkaupungin rahvaassakin; sillä huolimatta kaikista säätyjaoista ja arvoluokista tahtoi vielä tähän aikaan jokainen kaupungin muurien sisäpuolella syntynyt katupoikakin käydä korkeammasta henkilöstä kuin parhaimmat kansalaiset maaseutukaupungeissa, ja itse asiassa oli olemassa eräs ajatustavan voimassapitämä, vaikkakaan ei valtioelämään sovellutettu pappisvaltainen järjestys Rooman vallanalaisten maiden ja kansojen välillä, jossa italialaiset saivat ensimäisen sijan, kreikkalaiset toisen, gallialaiset kolmannen ja niin edespäin aina egyptiläisiin saakka, jotka tavallisesti asetettiin alimmalle asteelle. Nyt tuumittiin Roomassa, saisivatko ihmiset, joiden isät olivat olleet barbaareja ja Tiberinkaupungin turmiollisimpia vihollisia, tunkeutua itse senaattiin ja kantamalla purppurareunaista toogaa nöyryyttää Romuluksen jälkeläisiä. Huuto veren, heimon, "kansojen" oikeudesta kaikui sillä kertaa yhtä voimakkaasti kuin meidän päivinämme. Silloin kutsui Klaudius senaatin kokoon ja piti vastahakoisesti kuunteleville isille esitelmän, joka tahtoi näyttää toteen, että Rooma ei ollut, ei ollut milloinkaan ollutkaan sitä, mitä he tahtoivat mielessään kuvitella: yhteiskunta, joka oli rakennettu kansallisuuden pohjalle. Hän muistutti oman ikivanhan sukunsa sabinilaisesta alkuperästä, julilaisten sukuluetteloa Alba Longasta ja Porciusten Tuskulumista. Hän muistutti eqveistä, hernikeistä, etruskeista, lukaneista ja niin monesta muusta kansasta, jotka Rooma oli kukistanut, mutta elähyttääkseen heitä roomalaisella hengellä ja sivistyksellä ja sulattaakseen heidät yhdeksi kokonaisuudeksi itsensä kanssa.

Nyt nimitettiin näiden heimojen jälkeläisiä roomalaisiksi ja he rakastivat Roomaa isänmaanaan. Hän osoitti, että valtiot sellaiset kuin Ateena ja Sparta olivat käyneet perikatoon siksi, että pysyttelivät liian ankarasti veren perustassa, kun Rooma sitävastoin pääsi maailman herrauteen senvuoksi, että se taisteli enemmän sivistyksensä levittämisen kuin jonkun määrätyn kansanheimon ylivallan puolesta. "Kokoontuneet isät," niin hän lopetti puheensa, "kaikki, mitä nyt pidetään ikivanhana, oli kerran uutta: patriisivirkamiesten jälkeen tuli plebejejä, heidän jälkeensä latinalaisia, heidän jälkeensä taas virkamiehiä toisista italialaisista heimoista. Tämäkin on saavuttava vanhuuden tavan, ja mitä nyt puolustamme aikakirjojen esimerkeillä, on sekin kerran oleva aikakirjain esimerkkien joukossa."

* * * * *

Hänen puheensa senaatissa eivät käsitelleet aina niin tärkeitä valtiollisia kysymyksiä. Kuten edellä on mainittu sekaantui hän kaikkeen, mihin tiesi kykenevänsä, eikä mikään aine tuntunut hänestä silloin arvottomalta valtion päämiehen puuttua sen käsittelyyn. Kun senaatti oli eräänä päivänä ryhtynyt harkitsemaan kysymystä jostakin muutoksesta kaupungin kehnompien ruokapaikkojen ja kapakoiden säännöissä, ilmestyi keisari kuriaan, ja kun hän syystä kyllä oli sitä mieltä, että yksikään kokoontuneista isistä ei tuntenut paremmin niitä paikkoja kuin hän, joka niin useasti oli tuonut päivällisateriansa niistä, vieläpä astunut niiden kynnyksenkin yli pelatakseen viinimitan ääressä lautapeliä vakinaisten vieraiden kanssa, niin hän nousi ja antoi, senaattorien närkästykseksi ja nauruksi, tarkkoja selityksiä siitä, mitä huomioita hän itse oli tehnyt näiden paikkojen laitoksista, tavaroista ja hinnoista.

Siitä elämästä, jota hän näin kuvaili, oli kohtalo hänet äkkipikaa siirtänyt valtaistuimelle. Me kaikki tiedämme kuinka se tapahtui. Kaligula oli kaatunut salaliittolaisten miekaniskuista, ja senaatti, ensimäisen sanoman saavuttua tästä, oli kokoontunut Kapitoliumille palauttaakseen kiireesti koottujen kaupunkilaiskohorttien aseiden suojassa "vapauden entiselleen", kuten tuo kaunis lausetapa kuului. Mutta senaattorien kiistellessä siitä, kuinka tämä on tapahtuva, ja kuinka vapaudella on turvattava järjestys ja omistusoikeus, eikä vähimmän omistusoikeus orjiin, sattuu muutaman kivenheiton päässä surullisen hullunkurinen tapaus, joka yhdellä erää tekee tyhjäksi tuon suurenmoisen suunnitelman. Eräs pitkäkyntinen sotamies on sekasorron aikana hiipinyt autioon keisarinlinnaan ja löytää sieltä jalkaparin erään oviverhon alta. Jalkojen omistaja lankee kauhuissaan polvilleen ja rukoilee, että hänen henkeään säästettäisiin. Sotamiehen, joka tuntee rukoilijan erääksi keisarillisen huoneen jäseneksi, Kaligulan sedäksi Klaudiukseksi, päähän pälähtää silloin oivallinen tuuma. Hän varastaa Klaudiuksen ja kohtaa, kiirehdittyään tämän kanssa palatsista, muutamia aseveikkoja, jotka auttavat häntä nostamaan varastetun saaliin kantotuoliin ja siirtävät sen pretoriaanileiriin. Pretoriaanit, jotka ovat suutuksissaan siitä luottamuksesta, jota senaatti on osoittanut kaupunkilaiskohorteille, ja haaveksivat sitäpaitsi enemmän palkkoja ja rahalahjoja kuin vapautta, huutavat Klaudiuksen keisariksi. Kansa, joka on kokoontunut senaatin neuvotteluhuoneen ulkopuolelle, yhtyy vannomaan uskollisuusvalaa, kaupunkilaiskohortit marssivat takaisin kasarmeihinsa, vapaudenhuudot lakkaavat ja senaattorit hajaantuvat kuin akanat tuuleen. Ne aivot, joissa pretoriaanivalta siten ensiksi otti miehuuden kekseliäänä kujeena, jonkinlaisena varkausajatuksena, ansaitsevat kuolemattomuuden yhtä hyvin kuin joku toinenkin, joka on saanut kunnian kantaa sytyttävän kypenen jo valmiiseen historialliseen ilotuleen: sotamiehen nimi oli Gratus ja oli hän syntyisin Epiruksesta.

* * * * *

Kaikesta, mitä Klaudiuksen hallitessa tapahtui, lienee hänen ensimäisen puolisonsa Messalinan kohtalo se, mikä enin on herättänyt tapojen kuvaajain huomiota. Tacitus maalaa elävin värein tämän julman ja rikollisen naisen elämän viimeiset tapahtumat. Viimeinen hänen vapaaehtoisten tai pakotettujen rakastajainsa pitkässä sarjassa oli Cajus Silius, kaunein Rooman nuorukaisista. Niin vaarallista kuin olikin ottaa vastaan hänen suosionsa, niin vieläkin turmiollisempaa oli työntää se luotaan. Jälkimäisessä tapauksessa vartosi miestä kuolema; edellisessä ainakin mahdollisuus saada rankaisematta nauttia niistä rikkauksista ja arvonosoituksista, joita keisarinna tuhlasi intohimonsa esineille, sillä vaikkakin koko Rooma tiesi ja puhui hänen hurjista irstailuistaan, niin ei Klaudiuksella näyttänyt olevan pienintä aavistustakaan niistä. Saattaa sanoa, että koko kaupunki oli hänen uskottunsa ja että hän teeskenteli vain miehelleen. Pakotettuaan Siliuksen hylkäämään nuoren vaimonsa, tuli hän usein tämän taloon, oli melkein aina Siliuksen rinnalla, kun tämä näyttäytyi ulkona, ja ympäröi hänet ruhtinaallisella loistolla. Tuli syksy. Keisari oli matkustanut Ostiaan ollakseen läsnä Backusjuhlassa, ja Messalina käytti hyväkseen hänen poissa oloaan viettääkseen hänkin palatsissaan Palatinuksella viininkorjuujuhlaa ja tämän yhteydessä -- niin uskomattomalta kuin se kuuluukin -- häitään rakastajan kanssa, häitä, joista ei tiedetä, tuliko niiden vain esittää häitä vaiko olla lailliset, mutta joista tiedetään, että ne tapahtuivat augurien läsnäollessa, että niihin oli kutsuttu todistajia, että niissä uhrattiin jumalille, suudeltiin ja syleiltiin. Senjälkeen seurasi viininkorjuujuhla, joka oli järjestetty hurjaksi juomingiksi. Viinipusertimet ovat käynnissä, rypäleen mehut virtaavat, juhlaan osaaottavat naiset, puettuina ainoastaan Backuksen papittaren eläimennahkaan, tanssivat uhraavina tai juopuneina backanteina. Heidän keskellään nähdään Messalina tukka valloillaan liehuen ja tyrsusta heiluttaen, ja hänen rinnallaan Silius, tämäkin melkein alastomana, muratilla seppelöitynä ja koturnissa. Palatsin rakennukset ja kamarit kaikuvat mässäävän kuoron lauluista ja evoehuudoista. Eräs humalaisista osanottajista, Victius Valens, kiipee korkeaan puuhun ja silmäilee ympärilleen. "Mitä näet?" huudetaan hänelle. "Hirvittävän myrskyn, joka tulee Ostiasta", kuului hänen ennustava vastauksensa. Heti sen jälkeen syöksyy lähettiläitä palatsiin ilmoittaen, että keisari tietää kaikki ja saapuu kostamaan. Orgia hajoaa kauhuissaan. Vieraat hajaantuvat joka taholle, mutta heidän jäljissään ovat jo centurioonit, jotka vangitsevat heidät, missä heitä vain tavataan, kaduilla ja taloissa. Messalina on ainoa, joka nopeasti jälleen saavuttaa mielenmalttinsa. Hän rientää palatsista puutarhoihinsa, jotka olivat nykyisellä Monte Pinciolla, ja käskee lapsiensa, Britannikuksen ja Oktavian, kiirehtimään isäänsä vastaan ja heittäytymään hänen syliinsä. Itse päättää hän kiirehtiä lasten edelle. Hän tuntee puolisonsa heikkouden ja rakentaa toivonsa kauneutensa, hyväilyjensä ja kyyneltensä voimaan ja lastensa esirukouksiin.

Niin riensi hän jalkaisin tuon pitkän matkan Monte Pinciolta sille kaupunginportille, jolla nyt on apostoli Paavalin nimi. Siellä hän heittäytyy ihan uupuneena ensimäiseen käytettävissä olevaan ajoneuvoon ja kiirehtii edelleen tietä, joka Tiberin rantaa pitkin vie Ostiaan. Nyt hän näkee keisarillisen saattueen edessään: hän huomaa keisarin ja tämän rinnalla kolme hovimiestä, joiden joukossa on Narcissus, hänen vihollisensa ja ilmiantajansa. Klaudiuksen kasvot virittävät jälleen eloon hänen rohkeutensa, keisarin piirteet ilmaisevat enemmän tuskaa kuin suuttumusta: hänen huulillaan ei ole koko matkalla ollut muuta kuin nämä sanat: "Lapsieni äidin, lapsieni äidin häpäisemä! Oi poloisia lapsiani!" Hetki oli ratkaiseva. Se on syöksevä surmaan jomman kumman: Messalinan tai Narcissuksen. Molemmat käsittävät tämän. Messalina huutaa jo etäältä: "Cesar, kuule Oktaviasi, kuule Britannikuksesi äitiä!" Klaudius ei ollut milloinkaan voinut vastustaa tämän äänen sointua, tämän ihanuuden näkyä; mutta Narcissus tukauttaa Messalinan äänen huudolla: "Cesar, älä unhoita Siliusta! älä unhoita noita häpeällisiä häitä!", ja kun keisarinna tahtoo kiirehtiä vaunujen luo, aukaisee Narcissus kääröstä hänen ja hänen puolisonsa väliin ilmiantokirjelmän, jossa kerrotaan Messalinan irstailuista. Keisari vaikenee, kaikki vaikenevat, paitsi Narcissus, jonka ääni kaikuu voimakkaana ja käskevänä ja pakottaa ympäristön tottelemaan. Keisarilliset vaunut saattueineen jatkavat matkaansa. Kaupunginportilla vartoo heitä eräs vestaali pidellen kädestä Britannikusta ja Oktaviaa; mutta Narcissus poistaa lapset paikalta ja määrää vestaalin jälleen hoitamaan velvollisuuksiaan. Senjälkeen ajaa hän keisarin suoraan Siliuksen taloon, jonka Messalina on koristanut julilaisen ja Klaudiusten suvun taideaarteilla, ja sieltä pretoriaanien luo, jotka huutavat kuolemaa syyllisille. Silius asetetaan tuomioistuimen eteen, tunnustaa empimättä kaiken ja mestataan heti. Kun Klaudius on palannut takaisin palatsiin, ilmoittaa hän, että hän itse tahtoo seuraavana aamuna kuulustella "tuota onnetonta". Mutta Narcissus, joka tietää, että Messalinan ei tarvitse muuta kuin heittäytyä keisarin jalkoihin voittaakseen jälleen hänen sydämensä, lähettää heti muutamia vahdissa olevia centuriooneja panemaan toimeen kuolemantuomiota, kuten hän sanoo. He löysivät hänet makaavana maassa äitinsä jalkojen juuressa, epätoivoissaan väännellen käsiään, kuuntelematta vanhusta, joka pyysi hänen kiirehtimään ennen pyöveleitä ja kuolemaan vähemmän häpeällisen kuoleman oman käden kautta. Kun sotamiehet astuivat sisään, tarttui keisarinna vihdoinkin tikariin ja kohotti sen kohti kaulaansa ja rintaansa, mutta vapiseva käsi kieltäytyi tottelemasta. Eräs henkivartioston eversti lävisti hänet silloin miekallaan. Kun Klaudiukselle ilmoitettiin, että Messalina oli "heittänyt henkensä", tyhjensi hän maljansa eikä lausunut mitään. Hän ei maininnut milloinkaan enää keisarinnan nimeä.

Vielä vanhuudessaankin heikkona naiselliselle kauneudelle, antoi Klaudius nuoren ja ihanan veljensätyttären Agrippinan lumota itsensä, naisen, josta tuli hänen toinen puolisonsa ja sanan surullisimmassa merkityksessä äitipuoli hänen pojalleen Britannikukselle, jonka vahingoksi hän valmisti kaikki korottaakseen oman poikansa Lucius Domitiuksen (Neron) Cesariksi. Kun hän epäili, että Klaudius, jota hän tähän saakka oli mielensä mukaan ohjannut, tahtoi ehkäistä hänen tuumansa, antoi hän tälle myrkkyä, kuten väitetään. Kertomus tapahtumasta ei vaiennut siitä, että hän kunnioitti Klaudiuksen nimeä ja muistoa suurella temppelirakennuksella. Tämän jäännökset ovat vielä Celius vuorella Koliseumin takana.