Part 5

Hänen tyranniallaan on, kuten ennen on huomautettu, kokonaan toinen leima kuin Tiberiuksen. Toinen on julmuudessaan viekas ja laskeva, toinen ajattelematon ja ilkivaltainen. Pelkästä juonikkaisuudesta hän herättää kaikkien luokkien vihan etsimättä kenestäkään tukea. Hän antaa senaattorien toogaan puettuina juosta tuhansia askeleita vaunujensa vieressä; juhlissa, joita hän vietti näyttelijäin ja irstaiden naisten kanssa, olivat senaattorit orjanpuvussa pöytäpalvelijoina. Ritarisäätyä hän ei pidä sellaisen alennuksen arvoisena; mutta hänen huvituksiinsa kuuluu asettaa jätkiä sirkuksen ja amfiteatterin ritaripenkkeihin ja katsella tappeluita, joita siitä syntyy. Rikkaita kansalaisia hän pusertaa kuin sieniä tyhjennettyään vajaassa vuodessa Tiberiuksen aarrekammion. Joskus hän antaa tälle hankkimistavalle hullunkurisen leiman, kuten silloin, kun vanha Aponius Saturninus, joka on sattunut nukahtamaan eräässä keisarin toimeenpanemassa julkisessa huutokaupassa ja unessa nyökkäämään päätään huutokaupanpitäjälle, huomaa itsensä herättyään Cesarin kolmentoista gladiaattorin omistajaksi 1 1/2 miljonan kruunun kauppahinnasta. Joita elinaikana ei imetty tyhjiin, niiden täytyi tehdä Cesar perillisekseen ja odottaa myrkytystä. Hänen ahneutensa, samoinkuin hänen ilkivaltansakin, kohtasi köyhiäkin. Kantajien täytyi luovuttaa keisarille kahdeksas osa päiväpalkastaan. Kun vilja-aitat olivat täynnä, huvitti häntä sulkea ne ja antaa joukkojen nähdä nälkää. Legioonia hän ei myöskään empinyt härsyttää. Kun Kaligula lapsena oleskeli vanhempiensa luona leirissä Reinin rannalla, olivat Germanian legioonat nousseet kapinaan. Nyt, noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin, tahtoi hän surmauttaa heidät viimeiseen mieheen saakka; mutta muutti ympäristönsä hartaista rukouksista päätöksensä siten, että ottaisi verikymmenykset heiltä. Dio Kassiuksen mukaan hän pani toimeen ajatuksensa; Suetoniuksen mukaan pakeni hän paikalta ja luopui aikeesta, kun legioonissa, jotka olivat kutsutut kokoon aseitta ja saarretut ratsujoukoilla, muutamat sotamiehet aavistivat petosta ja riensivät tarttumaan miekkoihinsa.

Aikakirjat kätkevät muutamia Kaligulan lausuntoja, jotka tekevät mahdolliseksi silmäyksen hänen sieluunsa. Itse ylisti hän horjumatonta lujuuttaan parhaaksi ja kuvaavimmaksi ominaisuudekseen. Tämä lausunto heittää valonvälkähdyksen hänen sisäiseen maailmaansa. Psykolooginen kokemus osoittaa poikkeuksetta, että sydämettömät ihmiset ihailevat itseään lujamielisinä. Ajaja, joka ruoskaniskuilla raatelee kaakkinsa haavoittunutta selkää, luulee olevansa lujatahtoinen mies, niin kauan kuin hänen oma selkänsä on vapaana, ja toisten sääli vahvistaa vain hänen itseihailuaan. Pelkurien sydämettömyys on toinen sääntö, jota sen poikkeukset eivät kumoa. Cowards are cruel, lausuu Gay ja on siinä oikeassa, vaikkakaan hän ei aina ole lisätessään:

but the brave Love mercy and delight to save.

Kaligulan pelkuruus on tunnettu. Hänen elämäkerrankirjoittajansa kertovat surullisen hullunkurisia todistuksia siitä. Hänen kuviteltu lujuutensa ei kestänyt edes uhkaavan vaaran näkyä. Mutta arka poika, jota lujakourainen mies suojelee, luulee voivansa haastaa kanssansa taisteluun kokonaisen maailman. Kaligula, jota ympäröi hyvinpalkattu joukko rotevakasvuisia germaaneja ja vapautettuja gladiaattoreita, luuli samaa. Pelkuruus sopii hyvin yhteen uhman kanssa. Mutta Gajukselle oli uhma samaa kuin rohkeus. Siis: tämä raukka ihaili itseään lujana ja urhoollisena miehenä ja sai yhä useammista rikoksista lisäkiihdykettä itseihailulleen. Tiberius kärsi omantunnontuskia. Kaligula ei kypsynyt milloinkaan niin suureen ihmisyyteen, että omantunnontuskat olivat hänelle mahdollisia. Kun hänen isoäitinsä Antonia kerran uskalsi soimata häntä jostakin ilkityöstä, kohtasi hän kummastuneen silmäparin ja kuuli vastauksen: _oletko unhoittanut, että kaikki on minulle luvallista?_ Mitä lapsi saa tehdä, ja mitä siltä ei nimenomaan ole kielletty, se on sille luvallista. Itse hänen käsityksensä majesteetista oli lastenkamarin syrjäkuva, missä mörkö on maailman hirvittävin asia. Hänet nähtiin kuvastimen ääressä harjoittavan ilkeimpiä kasvonilmeitä voidakseen esiintyä kuten elämän ja kuoleman herralle sopii.

Kaligulalla oli unettomia öitä, mutta niitä saattaa olla, vaikkakaan omatunto ei ole sairas. Syynä siihen oli pikemmin kuvitteluvoima, jonka liejussa hirviöt ja iljetykset rypivät, odottaen hetkeä, jolloin voisivat muuttua teoksi. Hän ei voinut milloinkaan lakata ihmettelemästä valtansa laajuutta ja iloitsi sitä enemmän sen äärettömyydestä, mitä kauemmaksi hän eteni yli niiden rajojen, jotka sisällinen laki on asettanut ulkonaisen herroille. Vastapainon puutteesta hänen tahtonsa hikoili verta kuten ihmisruumis ilmanpaineen puutteesta. Usein vartiat näkivät hänen hoippuvan tähtien välkkeessä ja kuutamossa palatsin laajoissa pylväskäytävissä tai sillalla, joka kulki yli forum romanumin. Missä asioissa askaroivat hänen ajatuksensa silloin? Tavallisesti hurjissa kaunopuhekappaleissa, jotka saivat senaatin kauhuun seuraavana päivänä. Ennenkuin hän alkoi tällaisen puheen, lausui hän kernaasti edeltä sanat: "Vedän yötutkielmieni miekan huotrastaan". Erityisesti häntä huvitti puhua pahantekijäin puolesta ja syyttömien turmioksi, koska hänen asianajajataitonsa näyttäytyi silloin suuremmaksi. Siveellisesti tylsämielisenä ei hän silti ollut mikään tyhmyri. Hänellä oli mielijuohteita, joita ilkeys teroitti, hänellä oli logiikka, jota pahuus karkaisi, ja tyyli, jolle hirvittävän ihaileminen antoi kantavuutta.

Ellei tämä ihminen ollutkaan täysijärkinen, niin epäilen kuitenkin, ettei häntä yksityisenä miehenä täydellä syyllä olisi voitu sulkea hourujenhuoneeseen. Pikemmin hän olisi joutunut kuritushuoneeseen. Missä hulluuden ja rikoksen raja on, siitä ei ole vielä päästy selville, vaikkakin jokainen päivä vaatii syyntakeisuuskysymyksen ratkaisemista. Että Kaligula rakensi linnan lemmikkihevoselleen Incitatukselle ja valitsi sille hovikunnan, sitä eivät taida ainakaan ratsastusseuramme katsoa järjettömyyden merkiksi, eikä myöskään ole niin hullua, että hän aikoi tehdä Incitatuksen Rooman konsuliksi. Huonompia konsuleita oli Roomalla ollut, ja tätä arvoa seuraavat virkatehtävät eivät olleet enää niin tärkeät, että Incitatus ei olisi voinut hoitaa niitä tallirengin avulla.

Kaksi miestä Kaligulan hovissa oli hänen säälimättömän pilansa esineitä. Toinen oli hänen setänsä Klaudius, toinen kaartineversti Kassius Kerea. Tämän verrattomat miehuudennäytteet taistelukentällä eivät suojelleet häntä häpeällisimmältä pilkalta keisarilinnassa. Kerea sieti tai näytti sietävän sitä iäkkään sotilaan jäykällä kärsivällisyydellä; Klaudius oppineen vanhuksen hajamielisellä levollisuudella. Toisesta tuli Kaligulan surmaaja, toisesta hänen seuraajansa.

Eräänä päivänä, kun Kaligula lähti teatterista, odotti häntä holvikäytävässä kaksi kaartineverstiä, joiden tehtävänä oli ottaa päivän tunnussana. Toinen heistä oli Kerea. Kun tämä muutoin kysyi tunnussanaa, oli keisarin tavallinen pilkallinen vastaus: _Priapus!_ Mutta Kerea pysyttelihe tällä kertaa hiukan taampana, ja Kaligula antoi toiselle everstille tunnussanan: _Jupiter!_ Tuskin sana oli lausuttu, ennenkuin kajahti huuto: Niinpä _kohdatkoon hänen vihansa sinut!_ ja Kerean miekka veristyi keisarin ruumiissa. Useita salaliittolaisia syöksyi hänen kimppuunsa, ja ennenkuin germaanilainen henkivartio oli ennättänyt esiin, makasi Kaligula maassa verisenä ja elottomana möhkäleenä.

* * * * *

Ne patsaat ja rintakuvat, joita meillä on Gajus Cesarista, todistavat, että hänen herkeämätön pyrkimyksensä saavuttaa hirveä ulkonäkö onnistui verrattain lyhyessä ajassa -- hänet surmattiin näet 29:nä elinvuotenaan. Välimatka Kapitoliumin museon galleriassa olevan kauniin nuorukaisen ja Villa Borghesessa olevan toogakuvan välillä on suunnaton, vaikkakin yhtäläisyys on silminnähtävä. Edelliseltä ei tahtoisi tuomita ylevän kehityksen mahdollisuutta. Ennen mainitusta basalttipäästä saman museon keisarisalissa ei lue muuta kuin pahaa, mutta vielä, niin sanoaksemme, matkitussa muodossa. Tässä hän koettaa olla iljettävän näköinen. Haarniskapatsas Napolissa, sankaripatsas Vatikaanissa ja toogapatsas Villa Borghesessa ovat kuin merkkipylväitä tiellä selväpiirteiseen roistouteen. Viimeksi mainitussa taideteoksessa ja Villa Albanissa olevassa erinomaisessa patsaassa hänet esitetään papillisessa puvussa, ja tämä, kuten kasvojen ilmekin, johtavat mieleen tilaisuuden, jolloin hän esiintyi uhraajana ja kaatoi kirveellä -- uhrieläimen? Ei, vaan pahaa aavistamattoman alttaripalvelijan, joka seisoi vieressä. Villa Borghesen Kaligula viistoine silmineen ja suussaan ilkeä piirre tuntuu miettivän samallaista pilaa.

Kaligulan kuoleman jälkeen katosivat yhtenä yönä ne lukemattomat Roomassa olevat patsaat, joilla oli hänen kasvonpiirteensä. Onnellista on, että hävittämisen into kannustaa keräämisen intoa. Muutoin ei aikamme voisi verrata Kaligulaa, Neroa, Kommodusta marmorihahmossa aikakirjojen samoihin miehiin. Gajus Cesarin Napolin museossa oleva haarniskapatsas kaivettiin esille Gariglianossa samaan aikaan kuin eräs Trajanuspatsas. Ainoastaan keräilijän mieleen saattaa juontua säilyttää niitä saman katon alla.

IV.

Jos Klaudius eläisi jälkimaailmalle vain säätäneissään laeissa, teettämissään rakennuksissa ja niissä patsaissa, joita hänestä vielä on jäljellä, niin ne houkuttelisivat ehdottomasti imartelevaan käsitykseen Kaligulan seuraajasta.

Klaudiuspatsaat Rooman museoissa hämmästyttävät. Epäsikiö, joksi hänen oma äitinsä nimitti häntä, gladiaattorileikkien ystävä, herkuttelija ja juoppo, oppinut hölmö, tahdoton mielipuoli -- kaikki lausuntoja, joita on kerätty hänen niskoilleen -- onko mahdollista, että hänellä on ollut mitään yhtäläisyyttä näiden kuvien kanssa, joiden säännöllisistä julilaisista piirteistä säteilee surumielisyys ja lempeys meitä vastaan.

Niin, päättäen siitä, mitä tiedämme Rooman muotokuvataiteesta, olemme velvolliset siihen uskomaan. Tätä taidetta ei voi soimata imartelemisesta. Se antoi, mitä roomalaiset siltä vaativat: jyrkkää, heltymätöntä luonnonmukaisuutta, eikä se tehnyt poikkeusta Cesareihin ja heidän perheisiinsäkään nähden, ei edes heidän naisiinsa.

Löytää melkein vastenmielisiä todistuksia siitä. Kypsyyden iän yli ennättänyt keisarinna on esitettävä Venuksena. Mahdollista on, että hän kernaasti luopuisi tästä kunniasta, ja että hän kernaasti olisi kuin

"die alten, die sich klug verhüllen",

mutta hänellä on Cesarin puolisona velvollisuuksia arvoansa kohtaan ja hänen täytyy alistua kohtaloonsa. Rakkaudenjumalatarhan oli julilaisen suvun kantaäiti: senvuoksi käyvät hänen atribuuttinsa, vaikkakaan ei hänen kauneutensa, perintönä jokaiselle perheenäidille cesarisen lieden ääressä, samoinkuin paavi perii pyhän Pietarin avaimet, perimättä ehkä hänen uskoaan. Ja niin on taiteilijan ikuistutettava hänen alaston sulonsa, ja hän tekee sen niin totuudenmukaisesti, että se pieni amoriini, joka sormi suulla seisoo kuvan juuressa, ei voi kuiskata näille suloille muuta kuin: verhotkaa itsenne!

Voihan sitäpaitsi sanoa, että hienoin imartelu oli pysytellä todellisuudessa, jonka olisi pitänyt olla kyllin hyvä eikä tarvita taiteen oikaisuja.

Sitä vaati joka tapauksessa varovaisuus, sillä kokkailijoita ja irvihampaita oli yllin kyllin toreilla ja kokoussaleissa ja kylpylaitoksissa, minne keisarilliset kuvat olivat asetetut. Imartelu olisi herättänyt pilkkaa. Se syy, jonka vuoksi Sturleson kiittää muinaisajan virsiä suurmiesten urotöistä, kun laulut olivat lauletut heille itselleen, voidaan sovittaa myöskin keisarikuvien tarkkuuteen: turhamaisuuteen perustuva, kaikille selvä poikkeaminen totuudesta -- "se olisi ollut pilkkaa, eikä ylistystä".

Ainoastaan niissä patsaissa ja kohokuvissa, jotka esittävät jotakin keisaria jumalana, voidaan havaita ihannoimista, mutta sellaista, joka tahtoo kirkastaa luontoa sitä korjaamatta.

Siis on uskottava, että Klaudiuksella on ollut nämä miellyttävät piirteet. Kaikki eri talttojen luomat ja eriarvoiset kuvat hänestä todistavat yhtäpitävästi sitä. Ja sitä eivät hänen historioitsijansakaan kiistä vastaan. Tosin he ovat laskeneet pilaa hänen turhantarkasta käytöksestään ja huojuvasta käynnistään, mutta yksikään ei ole väittänyt häntä rumaksi. Suetoniuskin, joka innokkaasti kokosi kaikkea, mikä voisi saattaa Klaudiuksen muiston naurunalaiseksi, puhuu "käskevästä arvokkaisuudesta hänen ulkoasussaan, (_autoritas dignitasque formæ_), hänen seisoessaan, istuessaan tai levätessään."

Klaudiuspatsas Vatikaanin rotondassa on merkillinen taideteos. Vanhentunut Hamlet! Se on ensimäinen vaikutus. Mutta Hamlet ja Klaudius Cesar, Shakspearen hieno romantisen-moderni uneksija, ja tuo saamaton, heikko, aistillinen ukko Rooman valtaistuimella -- tuollaisen vertailunhan täytyy synnyttää lukuisia vastaväitteitä! Se on totta, mutta en luovu kuitenkaan siitä uskosta, että Shakspeare oli lukenut Klaudiuksesta, ennenkuin hän kirjoitti Hamletin, että Suetoniuksen kuvaus onnettomasta roomalaisesta ruhtinaanpojasta ja Saxon satu onnettomasta tanskalaisesta olivat yhdistyneet runoilijan mielikuvituksessa, silloinkuin se loi Hamletin. Surullinen nuoruus hovissa, joka pakotti heidät teeskentelemään mielipuolisuutta, oli heille molemmille yhteistä. Ja että Hamlet oli syvälle kätkeytyneenä Klaudius Cesarin sieluun ja että Shakspearen terävä katse on löytänyt hänet sieltä ja antanut hänen perhosena lentää ulos tuosta muodottomasta kuoresta, sen on näkevinään Vatikaanin patsaasta, jonka mestari, niin sanoaksemme, on veistänyt marmoriin sen kreikkalaisen sanan, jolla Augustus osui Klaudiuksen luonteen pääpiirteeseen. Sana, sovitettuna häneen, ei vaadi mitään selityksiä: kun kuulee sanan _meteoria_, kuvittelee mielessään liitelyä äärettömissä avaruuksissa, usman ja pilvien joukossa, empivän elämän tyhjien unelmien vallassa, jota surullisuus tahdon heikkoudesta painostaa ja jota suuret aikeet joskus ovat koskettaneet. Sellainen oli nuoren Hamletin elämä ja sellainen Rooman vanhan imperaattorin. Sen lukee hämmästyttävän selvästi jokaisesta piirteestä.

Hänen päänsä on hyvin muodostunut, jota vastaan kauneuden näkökannalta tuskin lie muuta muistuttamista, kuin että kasvojen soikea muoto on hiukan kokoonpuristunut. Leveällä otsalla lepää raskasmielisyyden pilviä. Silmät, joiden katse on empivä, surullinen ja hyväntahtoinen, ilmaisevat mietiskelevän ja kärsivän hengen, joka tuntee itsensä jalosyntyiseksi, mutta kykenemättömäksi nauttimaan vapaudestaan. Suu on hyvin muovailtu ja ilmaisee hienotunteisuutta, jota ei olisi tässä odottanut, mutta joka selviää puolueettomasti tarkastaessa Klaudiuksen luonnetta. Ryhti on ylevä, mutta ponnisteltu, jäsen rakenne virheetön, lukuunottamatta liian kapeita hartioita. Kokonaisuus tekee huolestuneen ja kuitenkin voittavan vaikutuksen. On näkevinään onnettomuuden, jolla on oikeus vedota osanottoon, ja heikkouden, joka on yhtynyt liian suureen hyvyyteen herättääkseen ainoastaan surkuttelua ja ylenkatsetta.

Tämäkin patsas todistaa, että vanhaa puheenpartta antiikin viileydestä sietää tinkiä. Kun esine oli sellainen, että paino lankesi enemmän elämän särkymisen kuin sopusoinnun puolelle, luotiin taideteoksia, jotka henkivät sitä lämpöä, jonka sielunvoimien epätasainen toiminta synnyttää. Mutta antiikin teokset eivät ole kaupaksi: ostajia kohtaan ne ovat kylmiä. Ne eivät antaudu millään teennäisellä sielukkuudella, millään eleiden liioitteluilla, millään laskoksien mutkikkaisuudella miellyttämään barbaarin makua. Me yllätämme ne niiden tunnetunnustuksessa; mutta ne eivät tahdo yllättää _tunnetunnustuksillaan_. Usein on huomautettu, että ne näyttävät olevan olemassa itsensä vuoksi, kukkasen lailla, joka kenenkään näkemättä puhkee kauneuteensa aarniometsän syvyydessä.

Se Klaudiuspatsas, josta nyt on puhuttu, kaivettiin esille Civita Lavignassa vuonna 1865. Vatikaanin rotondassa on myös erinomainen rintakuva samasta keisarista, ja Lateraanissa säilytetään toista valtaistuinpatsasta, joka myöskin on hyvä teos. Kaikki ne puhuvat hyvin perikuvastaan, ja kaikki ne näyttävät todistavan, että niiden mestari on rakastanut tehtäväänsä. Tämä rakkaus, jonka huomaa, ties mistä syystä, ei ole aina ryhtynyt Rooman keisaripatsaiden taiteilijoissa yhteistyöhön silmän ja maun kanssa. Tämän yhteisvaikutuksen huomaa Klaudiuskuvissa, Vatikaanin ihanassa Nerva-patsaassa, muutamissa parhaissa Trajanus- ja Antoninus-Pius-kuvissa, mutta muutoin harvoin.

Jos jätämme museot mennäksemme Kampagnalle, kohtaa Klaudius meidät sielläkin. Kampagna sulkee syliinsä hänen muistonsa, ja se ja tämä muisto kaunistavat toisiaan. Se surumielisyys ja se häviön suuruus, jonka huomaa poloisen keisarin piirteissä, tavataan tässä luonnon ja taiteen muodostamassa ryhmässä. Aqua Claudian holvikaaret kulkevat halki Rooman erämaan, kuten järkähtämätön päätös joskus halki usmaisten avaruuksien tämän Cesarin sielussa. Vuorilta, jotka idässä saartavat Rooman taivaanrantaa, kulkevat Klaudiuksen vesijohdon kaaret monipeninkulmaisen matkan ikuiseen kaupunkiin: vanha kirjoitus Porta Maggioren yläpuolella kertoo, mistä kohdasta ne tulivat Roomaan, ja ne viisi kaarta, jotka ovat jäljellä Palatinus vuoren rinteellä Via di Gregorian puolella, lausuvat meille, minne johto päättyi, tyhjennettyään lähderaikkaan juoksunsa moniin marmorilampiin, jotka taide oli kaunistanut. Jos kulkee Via Appia Nuovaa tai Frascatin tietä, näkee silmän kantamiin, pitempien tai lyhyempien välimatkojen päässä, nämä suunnattomat kaaret, jotka usein kohoavat sadan jalan korkeuteen ja jotka helposti erottaa suuruutensa tähden samaan suuntaan kulkevista Aqua Marcian kaarista. Vaikeata on uskoa, että tämän jättiläistyön on saanut aikaan heikoin kaikista Cesareista; omituinen kohtalon leikki on, että juuri hänen nimensä yhtyy muistomerkkiin, joka enemmän kuin mikään todistaa muinaisen Rooman valtaa ja roomalaisen kansanheimon tahdonvoimaa.

Jos on jossakin niistä pienistä höyrylaivoista, jotka kyntävät Tiberiä, matkustanut Ostiaan, kohtaa samallaisen ristiriitaisuuden. Siellä missä nyt näkee muutamia kurjia hökkeleitä, oli muinoin Rooman väkirikas ja upea satamakaupunki, ja tämän kaupungin ja sen sataman, joka luettiin maailman ihmetöihin, oli kiittäminen Klaudiusta kukoistuksestaan. Tiberin suu Ostian luona oli jo ennen Julius Cesarin aikaa niin virran liejun ja meren hiekan sekoittama, että suuremmilla aluksilla ei uskallettu purjehtia sinne. Yksi Julius Cesarin suurista suunnitelmista oli tehdä Ostia jälleen Rooman satamaksi; mutta hän ei olisi toteuttanut tätä ajatusta, vaikkakin olisi saanut elää, sillä hän, jota vaikeudet muutoin kannustivat, antoi yrityksen raueta, sittenkuin asiantuntijat olivat selittäneet sen mahdottomaksi. Klaudius otti suunnitelman uudelleen esille. Asiantuntijat epäsivät jälleen. Keisari antoi heidän esittää syynsä, tutki niitä, hylkäsi ne ja määräsi, että oli ryhdyttävä työhön. Muutamia vuosia myöhemmin oli Ostia satama, jonka suunnattomien käsivarsien välissä Egyptistä ja Afrikasta saapuva viljalaivasto löysi vakavan ankkuripohjan ja jonka aallonmurtajan yllä kohosi majakka, joka kilpaili Alexandrian majakan kanssa.

Sabinilaisvuorten takana, eräässä Apenninien muodostamassa kattilalaaksossa on Celanojärvi, muinaisajan Fucinus. Vuonna 1752, jolloin vesi järvessä oli hyvin alhaalla, paljastuivat erään vanhan kaupungin jätteet, ja niiden joukosta löydettiin patsaita keisari Klaudiuksesta ja hänen toisesta vaimostaan, Agrippinasta. Mistä vain joku Klaudiuspatsas on löydetty, siellä on vanha keisari elänyt muistossa jonkin hyödyllisen yrityksen vuoksi. Niinpä täälläkin. Fucinuksella ei ollut mitään näkyvää laskupaikkaa ja peitti se usein ympäröivän seudun tulvallaan. Julius Cesar aikoi senvuoksi ehkäistä veden korkeuden tunnelilla, jonka piti kulkea sen vuoren läpi, jota nykyään nimitetään Monte Salvianoksi. Mutta Klaudiuksen osalle oli tässäkin langennut ottaa esille ja toteuttaa Cesarin ajatus. Yksitoista vuotta työskenteli 30,000 miestä vuoren murtamisessa. Vuonna 54 jälkeen Kristuksen oli työ loppuunsuoritettu. Se, kuten niin moni muukin, rappeutui keskiajalla. Yli tuhannen vuotta Klaudiuksen jälkeen otettiin asia uudelleen esille, ja uusi tunneli on nyt lahjoittanut maanviljelykselle Celanojärven ympäristöllä viljavia maankaistaleita varmaksi omaisuudeksi. Vuonna 1875 juhli Italia tätä suurtyötä lyömällä muistorahan sen alkuunpanijasta, ruhtinas Alessandro Torloniasta.

* * * * *

Klaudius oli lapsena ja nuorukaisena sairaloinen. Hänen ruumiin- ja sielunvoimansa kehittyivät niin hitaasti, että hän vielä täysi-ikäisenä oli "lastenhoitajan" hallussa. Kodissa kohtelivat kaikki häntä sydämettömästi, äitikin. Hänen kuultiin valittavan, että hän oli synnyttänyt vaivaisen olennon maailmaan, ja jos hän tahtoi merkitä jonkun tavattoman tuhmaksi, lausui hän aina: "hän on tuhmempi kuin poikani Klaudius". Se kauneus ja nero, jolla hänen veljensä Germanikus loisti, teki vertailun kautta Klaudiuksen aseman vieläkin vaikeammaksi. Ainoa sukulaisista, joka osoitti hänelle hyvyyttä, oli keisari Augustus. Niistä kirjeistä, joita tämä kirjoitti Livialle (ja joista Suetonius on antanut meille otteita) huomaa muun muassa, että keisari jonkun aikaa kutsui Klaudiuksen joka päivä pöytäänsä toivoen voivansa vieroittaa hänet siitä ihmisarkuudesta ja siitä tomppelimaisesta käytöksestä, joka teki hänet niin naurettavaksi. Nuorukainen oli, paetakseen ivaa ja pilkkaa, vetäytynyt niin näkymättömiin kuin suinkin ja valinnut seuralaisikseen muutamia kunnioitettavia kirjatoukkia, joilla ei ollut rahtuakaan helleenisten tiedemiesten maailmantottumusta, siroja eleitä ja kevyttä seurusteluääntä. Näiden ystävien ohjaamana oli hän innolla antautunut opiskelemaan. Titus Livius, erinomainen historioitsija, keisarin helmaystävä, ilmestyi joskus tähän piiriin ja innosti Klaudiuksen historialliseen kirjailemiseen, ellei muun, niin senvuoksi, että nuorukaisen sielulla olisi ollut ylevää työskentelyä. Mutta keisari huomasi pian sekä naurukseen että ikäväkseen, että nuori ruhtinas ei ollut omistanut ainoastaan niitä tietoja, joita jollakin Sulpicius Floruksella, jollakin Athenodoruksella oli tarjottavana, vaan myöskin heidän turhantarkat eleensä. Mitä tehdä hänelle? Kun keisari kirjoitti yhden näistä kirjeistä, oli juhla Mars Ultorin kunniaksi tulossa, jonka hän oli säätänyt, ja siellä olisi pitänyt koko keisarillisen huoneen olla läsnä. Mutta voitiinko Klaudius parkaa ("_misellus_") ottaa mukaan? Voisikohan hän, vaikkakin oli 21 vuotias, käydä kypsyneestä ihmisestä? Eikö panisi itseään ivalle alttiiksi, jos näyttäisi hänet niin häijyyn pilaan taipuvalle kansalle kuin roomalaiset olivat? Kirjeenkirjoittaja myöntää, että nämä kysymykset huolestuttivat häntä, ja että hän nyt kerta kaikkiaan tahtoi saada ratkaisun siitä, onko Klaudius mahdollinen seuraelämään ja valtiolliseen elämään vai eikö. -- Toisessa tilaisuudessa kirjoittaa keisari, että hän on löytänyt sielun aateluutta tuon hullunkurisen kuoren alla -- löytö, joka tuottaa kunniaa hänen yhtä terävälle kuin hyväntahtoiselle katseelleen -- ja hän lausuu ihmettelynsä siitä ajatuskulun yhtenäisyydestä ja lausumatavan selvyydestä, joihin Klaudius kykeni pitäessään harkitun esitelmän, kun hänen tapanaan taas arkioloissa oli lörpötellä.

Saman huomion oli Rooman kansa usein tilaisuudessa tekemään, sittenkuin Klaudius oli noussut valtaistuimelle. Kun hän ei puhunut valmistautumatta, eivät hänen puheensa senaatissa olleet ainoastaan selviä, vaan myöskin runsasaineisia ja huomattavia perinpohjaisuutensa takia; ja siitä huolimatta kului tuskin päivääkään, jolloin ei forumilla tai yksityisissä piireissä voitu toistaa jotakin hänen lausumaansa tuhmuutta tai hupsua sanankäännettä.