Part 12

Ehkä muutamista lukijoistani tuntuu, että olen kuvannut Neron liian valoisasti. Se kai johtunee siitä, että ottamatta lukuun puhtaasti yksilöllistä, jonka hyvin voi tuntea, mutta ei suoranaisesti kuvata, koska kuvauksen esineeltä puuttuu vertailukohtia ja kielenä sanoja siihen -- lukuunottamatta tätä en ole voinut löytää Neron luonteesta muita aineksia kuin niitä, joita löytää tuhansista kaltaisistamme. Ne ovat siellä, ja ne vaikuttavat enemmän tai vähemmän vahingollisesti, koska se siveellinen ilmakehä, jossa ne ovat, estää niiden kehittämästä tuhoamisvoimaansa. Tahdon heikkous ja nautinnonhalu ovat sangen tavallisia ilmiöitä; kauneudentunto ilmenee myöskin elämässä ympärillämme, vaikkakin suhteellisesti heikommassa määrässä kuin kreikkalais-italialaisten kansojen keskuudessa, ja se on oikeutettu ja onnea tuottava valta siellä, missä se toimii yhdessä siveellisten voimien kanssa. Mutta missä asian laita ei ole niin -- missä se yksinvaltiaasti esiintyy ihmisessä, joka on saanut vallan toimia mielensä mukaan, ja ympäristössä, jonka voitto on tämän ihmisen heikkouksien hyväkseen käyttäminen, ja aikana, jolloin taide on alennettu aistillisten nautintojen palvelijaksi ja ilma on täynnä itsekkäitä oppeja, jotka omaksutaan ihastuksella, koska ne lupaavat vapautusta taikauskon orjuudesta -- siellä voivat nämä ainekset, räjähdysaineitten lailla, joihin sytyttävä isku on sattunut, puhjeta vulkaaniseksi hävitykseksi. Kaligulan ja Domitianuksen kaltaiset olennot ovat ihmiskunnan kunniaksi harvinaisia ja ovat ne kai useimmiten vankiloissa tai hourujenhuoneissa; mutta Neroja _in petto_ löytynee useampia kuin aavistetaan. Ja tämä on ehkä se oppi, mikä voidaan saada tästä kuvasta.

Rooman muurien sisäpuolella oli samana päivänä sellaisia miehiä kuin Sofonius Tigellinus, Nero, Seneka, Trasea Petus ja Paavali tarsolainen, inhimillisen luonteen vivahteluja hekkuman saatanallisesta palvelijasta aina orjantappurakruunun ihanteen palvelijaan saakka. He ovat samana hetkenä saattaneet polkea Forumin kivitystä. Ja kun hoviepikurolaiset, jotka tekivät kauneuden yhtä riippumattomaksi siveydestä kuin myöhempi aika tahtoi tehdä uskonnon järjestä, viettivät hurjia juhliaan Palatinuksella, vaelsi sen ajan Ghettossa köyhä teltantekijä Kilikiasta, armeliaasti katsoen näitä lihan orgioita, siksi, että hän tunsi sen vallan omissa jäsenissään, ja syventyen lunastuksen syvään salaisuuteen: synnin hävittämiseen ja eksyneitten ihmisten palaamiseen todellisen kauneudenihanteen, luomisen esikoisen, henkisen ruumiin yhteyteen.

* * * * *

Eräässä Kapitoliumin museon salissa nähdään suunnattoman suuri patsas, joka esittää erästä Rooman keisaria. "Mutta sehän on Kristus, jolla orjantappurakruunun sijasta on diadeemi", kuulin kerran erään naisen huudahtavan. Hän lausui tässä sen, mitä moni lienee tuntenut tätä kuvaa katsellessaan. Sielun aateli ja hyvyys säteilevät näistä kasvoista: ne hymyilevät meitä vastaan, ja kuitenkin tahtoo näyttää siltä kuin tuo hymyilevä olisi mitannut inhimillisen tuskan syvyyden. Mutta ei ainakaan pintapuolisesti katsottuna hänen elämänsä osoita mitään vaellusta Golgatalle. Tämän miehen henkinen majesteetti ei kätkeytynyt orjan muotoon, ja jos purppuraviitta milloinkaan on sulkenut sisäänsä sisällistä sopusointua ja elämäniloa, niin oli se hänen, sillä hänen ratansa oli kauttaaltaan levollinen ja onnellinen, ja... sielun rauha oli viimeinen sana, joka kuultiin hänen huuliltaan. Mutta taiteilija, joka muovasi hänen kuvansa, lienee tiennyt, mitä äänettömiä kärsimyksiä tuotti epärehellisenä aikana olla rehellinen mies, henkisen pelkuruuden aikana olla henkisesti rohkea mies, olla ruhtinas, kun on ihanteellisia päämaaleja, ja pyrkiä vanhurskauteen ympäristössä, jonka itsekkäät tarkoitukset odottavat epähurskaudelta edistymistään.

Sen kuvan läheisyydessä, joka esittää Antoninus Piuksen piirteitä, nähdään marmorihahmossa kaunis mietiskelevä pojanpää ja sen vieressä suurempi patsas, joka näyttää, kuinka vuodet ja surut poistaessaan nuoruuden kauneuden, voivat lahjoittaa toisen katoamattomamman. Nämä molemmat taideteokset esittävät Markus Aureliusta, joka seurasi Antoninusta cesarin valtaistuimelle.

Se taulu, jonka keisariajan Rooma muodostaa, tarjoaa yli neljän vuosisadan kehysten sisällä harvoja välivaloja. Se muistuttaa maalausta, jonka mestari, tottuneena Italian ilmaan, vain säästäväisesti käyttää ylimenovärejä, himmeitä valoja ja puolivarjoja. Valo ja pimeys taistelevat siinä melkein taukoamatta keskenään, ja eri värit rajoittavat toisiaan vähentymättömän selkeästi ja varmasti. Rooman cesaristen aikakirjojen ensimäiset vuosisadat esiintyvät joko räikeissä luomavarjoissa tai säteilevässä valossa. Niiden aikojen miehet ja naiset tekevät samoin. Kaikkien luonne kuvastuu jyrkkänä. Kaikki ovat määränneet kantansa, valon tai pimeyden.

Ei senvuoksi, että siihen aikaan ei olisi ollut joukottain ihmisiä kuten nytkin, jotka pelosta tai periaatteitten puutteesta olisivat tahtoneet olla ulkopuolella taistelua; mutta siksi, että ei kukaan huomatussa asemassa oleva voinut tehdä sitä. Kun nämä lukemattomat arat tai vakaumusta vailla olevat ihmiset olivat kuulleet ylhäältä ratkaisevan sanan ja siten saaneet tietää, kuinka oli puhuttava ja toimittava, jotta pysyisi vallan ja armon suojassa, niin heidän joukostaan kohotettiin pahin rääkynä miehiä kohtaan, joilla oli omatunto, ja voimakkaimmat ihastushuudot kaikuivat, kun pyövelin miekka oli katkaissut rehellisen miehen pään.

_Comme il faut_ opinioonilla -- kaikki mitä keisari sanoi ja teki, oli "comme il faut" -- oli hirvittävä valta siihen henkiseen roskaväkeen, joka etsi hetken varmuutta ja tulevaisuuden mahdollisuuksiaan esiintymällä sen kätyrinä. Se roskaväki kihisi hovin vastaanottohuoneissa ja senaattorien saleissa, toreilla ja pylväskäytävissä, se osasi keskustelukäytöstavan ja osoitti epäilynalaiset. Jos huomattiin ajatuksen varjokin, jonka "hyvä käytöstapa" oli julistanut pannaan, silloin kävi hälinä kautta kätyririvien yhteiskunnan vaarasta ja Jupiterin häpäisemisestä. Se että harvoin puuttui epäilynalaisia, on paras todistus siitä, että aika ei ollut kokonaan mädäntynyt.

Mutta keisari on kuolevainen ja valtaistuin voi tulla vapaaksi, eikä jälkeläistä tiedetä. Kun sellaista sattuu, tapahtuu _comme il faut_ opinioonissa äkillinen muutos. Tuo niljainen hirviö, joka paisui ja laajeni, kunnes se oli karkoittanut kaiken kunnon ja kunnian julkisesta elämästä ja kaiken rehellisyyden ja luottamuksen seurustelupiireistä; se vetäytyy silloin aivan hiljaa mahdollisimman pieneen kokoon salaisimpaan soppeen, odottaakseen siellä huomiota herättämättä seuraavaa houkutussanaa.

Toissapäivänä oli Domitianus maailman hallitsija. Minne ikinä Roomassa meni, tapasi hänen nimellisiään riemuportteja, hopeapatsaita ja kultapatsaita, joilla oli hänen kasvonpiirteensä. Näistä ei oltu voitu saada kylliksi. Rooman vanhan muistorikkaan torin tila oli pieni; mutta _comme il faut_ opiniooni oli laskenut ja todistanut, että siellä kuitenkin oli tilaa kaikkein tärkeimmän ja oikeutetuimman kunniapatsaan pystyttämiselle: kuva Domitianuksesta hevosen selässä, ratsastajapatsas, jonka suunnattomassa suuruudessa tulisi voittaa kaikki sellaiset patsaat maailmassa. Ja taideteos saatiin aikaan ja paljastettiin riemulla.

Toissapäivänä vielä paistoi syyskuunaurinko kullatun imperaattorikuvan otsalle. Toissapäivänä vielä ylistettiin kaikissa ylhäisissä päivällispöydissä Falernon ääressä keisarin viisautta, joka oli antanut lain raskaan käden langeta stoalaisten filosoofien yli, näiden kiihoittajien, jotka kuvailemalla mahdottomia yhteiskuntaihanteita olivat levittäneet vaarallisia käsityksiä kansan keskuuteen ja huutamalla hyvettä ja itsenäisyyttä olivat panneet nuorten hulluttelijain päät pyörälle ja vietelleet heidät ihailemaan murhamies Brutusta, hyveilveilijä Katoa, korupuhuja Senekaa.

Mutta eilen oli tapahtunut jotakin. Domitianusta ei ollut enää. Ken olisi aavistanut sitä? Itse hovimiehet hänen ympärillään... Parthenius, hänen uskottunsa... ehkä keisarinnakin... He ovat tehneet sen pelastaakseen itsensä kuolemasta... Kyllin: hänet oli surmattu ja hän makasi verilätäkössä sänkykamarissaan.

_Comme il faut_ opiniooni oli eilen aamulla mykistynyt. Päivemmällä alkoi se jälleen saada ääntä, mutta sen ääni oli matala. Ihmiset, jotka vuosikausia olivat hautoneet kätkettyä vihaa ja käyneet siitä mielipuolisiksi, olivat, sanoman saapuessa tapahtumasta, heittäneet kaiken varovaisuuden ja alkaneet raastaa Domitianuksen riemuportteja ja patsaita. Eikä kukaan estänyt heitä. Ehkä olisi senvuoksi hyödyllisintä yhtyä riemuun tyrannin kuoleman johdosta. Mutta ehkä on hyödyllisempää säästää muutamia tunteja ilohuutoja.

Senaatti on valinnut Nervan keisariksi. Vanhan Coccejus Nervan, josta oli tehty se huomio, että hän vaikeni, kun juhlatilaisuuksissa purettiin närkästystä stoalaisia lavertelijoita ja roskaväen ystäviä kohtaan. Ajatteleppa, jos stoalaisilla nyt olisi toiveita? Täytyy olla valmistunut sellaisen mahdollisuuden varalle. Comme-il-faut-opinioonin jäsenet muistavat, että heillä itsekullakin on palatseissaan ja huviloissaan pieniä hyvin lukituita piilopaikkoja taideteoksille, joita ei aina voida näyttää. Siellä on muun muassa patsaita Zenosta, stoalaisen filosofian perustajasta, Kleanteksesta, Athenodoruksesta ja Katosta, Kornutuksesta ja Musonius Rufuksesta. Esille ne nyt ja sellaisille paikoille, että ne pistävät jokaisen vieraan silmään! Odotahan vielä kuitenkin hiukan! Mitä sanovat kaartinsotilaat? Kerrotaan levottomuudesta pretoriaanileirissä. Ehkäpä sotamiehillä onkin toinen keisariehdokas, saman kaltainen ja suuntainen kuin Domitianus! Paras panna Zeno ja Kornutus jälleen lukkojen taakse. Nyt vaeltavat pretoriaanit uhkaavin joukoin Palatinuksen kukkulalle. Onko Nerva hukassa? Ei, kaartilaiset ovat hyväksyneet senaatin vaalin, mutta sillä ehdolla, että sotamiehille ystävällisen Domitianuksen murhaaja jätetään heidän käsiinsä. Kuitenkaan ei olla vielä varmoja siitä, ettei käännettä tapahdu. Ennenkuin tehdään päätös, täytyy kuulustella niiden comme-il-faut-opinioonin jäsenten mielipidettä, jotka samalla ovat suurimman tunnustuksen saavuttaneita pelkureja ja viekastelijoita, ja joilla on herkin vainu, niiden, jotka eivät milloinkaan kiirehdi eivätkä myös lyö laimin oikeata hetkeä.

Ne ovat nyt puhuneet. Ne ovat suun täydeltä pilkanneet ja kironneet Domitianusta ja hurskaasti kiittäneet korkeampia valtoja siitä, että despooti sai ansaitun palkkansa. Ne lausuilevat nyt tekoinnolla Musonius Rufuksen kauniita mietelauseita ja toistavat, melkein kyyneleet silmissä, Virgiliuksen säettä:

Kato, kätkeä ken voi nimesi, taikka sun, Kossus?

Asema ei siis enää ole epäselvä. Ja ilmanmuutos yhteiskunnan kukkuloilla näyttää pysyväiseltä, kun Nerva valitsee Ulpius Trajanuksen ottopojaksi ja jälkeläiseksi, miehen, joka on kasvanut aseitten keskellä ja sotilaan vilpittömällä vastaanottavaisuudella kuunnellut stoalaisten saarnoja muinaisroomalaisesta miehuudesta ja alttiudesta yleiselle hyvälle. Tästä lähin, ja niin kauan kuin tätä ilmaa kestää, on siis _comme il faut_ pysyä vapaana epikurolaisuudesta, joka tähän saakka oli kuulunut "hyvään tapaan"; leimata nautinto-oppi ihmiselle arvottomaksi ja yhteiskunnalle vahingolliseksi, merkitä sen kannattajat hekumoitsijoiksi ja ateisteiksi, jotka älkööt astuko taloon, joka on _comme il faut_, lähettää poikansa Zenon oppilaiden kouluihin eikä milloinkaan kyllästyä ihailemaan stoalaista ihannetta, miestä, joka sanoo ilkeälle tyrannille totuuden ja pysyy levollisena maailman pylväitten horjuessa.

Muutos, joka tapahtui Nervan astuessa valtaistuimelle, ei ollut laadultaan hetkellinen. Rooma sai kultakauden, joka kesti yli 80 vuotta. Jos saamme nimittää "maailmaksi" niitä Europan, Aasian ja Afrikan osia, jotka olivat Rooman valtakunnan rajojen sisäpuolella ja olivat osallisia kreikkalais-roomalaisesta sivistyksestä, niin voi sanoa, että maailmaa ei oltu milloinkaan paremmin hallittu eikä se ollut milloinkaan ollut onnellisempi kuin tällä aikakaudella. Vanhemman ja uudemman ajan valtioiden ruhtinasluettelot voivat tuskin näyttää sen vastinetta, joka alkoi Nervalla ja päättyi Markus Aureliukseen. Se että erinomaiset ominaisuudet menevät perintönä isältä pojalle, pojanpojalle ja pojanpojan pojalle, on harvinaista valtaistuinportaiden sekä ylä- että alapuolella. Nervan, Trajanuksen, Hadrianuksen, Antoninus Piuksen, Markus Aureliuksen loistavaa sarjaa ei voi ottaa todistukseksi tästä harvinaisesta ilmiöstä, sillä tässä oli jokainen edeltäjä adopteerannut jälkeläisensä. Vallanperimyksen määräsi valinta, eikä veri. Adoptiivikeisarikunnan ajatus kesti suurenmoisesti kokeensa, mutta siitä oli vähän hyötyä jälkimaailmalle, sillä kestävää laitosta siitä ei milloinkaan voi tulla. Tässä riippui se siitä satunnaisuudesta, että neljällä keisarilla peräkkäin ei ollut miespuolista jälkeläistä. Viidennellä oli poika. Tämän pojan valtaistuimelle nousuun loppui adoptiivikeisarikunta, sekä myöskin roomalaisen maailman kultakausi.

Aina siihen saakka oli _comme il faut_ opinioonin raskaana velvollisuutena ollut nimittää hyvää hyväksi ja huonoa huonoksi. Huvitti kyllä siihenkin aikaan useita kunniallisten miesten ja naisten tahraaminen. Mutta ajattele kuitenkin aikaa, jolloin sellainen ei kuulunut tunnustettuun hyvään tapaan, ja jolloin sitä paitsi uskalsi nimittää _un chat un chat et Rollin un fripon!_ Ajattele edelleen aikaa, jonka keisarilliset hallitsijat olivat kasvatetut tasavaltaisten periaatteitten mukaan! Kun keisari Markus Aurelius merkitsi päiväkirjaansa, mitä hän piti suurimpina hyväntekoina, joita hän oli poikavuosinaan saanut nauttia, niin kiitti hän myös lämpimästi sitä miestä, "joka opetti minut tuntemaan Thraseuksen, Helvidiuksen, Katon, Brutuksen; joka antoi minulle käsityksen siitä, millainen vapaa valtio on, missä on sääntönä kansalaisten luonnollinen tasa-arvoisuus ja samat oikeudet heille kaikille; joka antoi minulle käsityksen hallitsijavallasta, joka ennen kaikkea kunnioittaa kansalaisten vapautta". -- Ja kun hän samassa päiväkirjassa rakkaudella kuvasi jaloa kasvatti-isäänsä, niin hän kirjoitti muun muassa: "Minä kiitän jumalia siitä, että kasvatuksestani piti huolta ruhtinas ja isä, joka puhdisti sieluni itserakkaudesta ja ylpeydestä ja näytti minulle, että keisaripalatsissakin voi elää melkein yhtä yksinkertaisesti kuin vaatimaton kansalainen, osoittamatta senvuoksi vähemmän aatelia ja voimaa, kun tulee olla ruhtinas ja käsitellä valtion asioita."

Kokemus näyttää vahvistavan, että kasvatus, joka herättää nuoressa mielessä sellaisia elämänihanteita, voi olla hyödyksi niille, jotka ovat kutsutut valtion peräsimeen. Jos se kasvatus luo tasavaltalaisia valtaistuimelle, niin se on siten luonut ainoan pettämättömän parannuskeinon joukkojen tasavaltalaisuutta vastaan.

Se jyrkkä vastakohta -- päivänvalo yön pimeyden vieressä -- jonka Antoninien aikakausi muodosti Juliusten ja Flaviusten rinnalla, ei perustunut mihinkään ihmeeseen eikä uudestaluomiseen, vaan ainoastaan siihen, että ne yhteiskunta-ainekset olivat nyt vallalla, jotka ennenkin olivat olleet olemassa ja muodostaneet yhdistävän langan Gracchusten ajan ja keisarikunnan välillä, mutta jotka ennen olivat muodostaneet "epäluulonalaiset", "valtiolle vaaralliset", "jumalattomat", -- sillä jumalattomuudestakin heitä oli syytetty, ja sen olivat tehneet epikurolaiset, jotka eivät uskoneet muuhun kuin atoomeihin ja atoomiyhteyksiin ja atoomiyhteys ihmisen määräykseen olla nauttiva eläin! He olivat keisariajalla käyneet niin hurskasnaamaisiksi, nämä epikurolaiset siitä saakka kuin kävi hyväksi tavaksi tehdä vanhoja roomalaisia ja Zenon oppilaita ajometsästyksen esineiksi. He, epikurolaiset, eivät olleet -- lukuunottamatta varomatonta Lucretiusta -- milloinkaan käyneet roskaväen uskon kimppuun, vaan osoittaneet sitä kohtaan kaikkea valtion turvallisuudelle tarpeellista kunnioitusta, sekä myöntäneet jumalillekin hienomman atoomiyhdistyksen muodossa olevan olemassaolon ja varanneet heille taivaallisen asunnon, missä he häiritsemättömässä iäisessä rauhassa voivat

"juoda kuohuvia maljojansa, katseen kylmän tomuun luoda, jossa kulkee mainen kansa",

jotavastoin stoalaiset tahtoivat ravita kansaa uskontoa hävittävillä aatteilla korkeimmasta olennosta, kaikkialla läsnäolevasta maailmanhengestä, jossa ihmissuvulla olisi orgaaninen yhteytensä, ja yhteiskuntaa tuhoavalla puheella vapaudesta, tasa-arvoisuudesta ja veljeydestä, vieläpä orjankin kutsumuksesta inhimillisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. -- Alas nuo korupuhujat, jotka kaikessa hullunkurisuudessaan ovat vaarallisia! se oli ollut sotahuuto Juliusten ja Flaviusten aikana. Noilla vaarallisilla korupuhujilla oli valta Antoninien aikana. Ja ne eivät osoittautuneet lainkaan vaarallisiksi. Eivät edes pahalle, huolimatta kaikista heidän kauniista kokeistaan edistää hyvää.

Kolmekymmentäviisi vuotta oli kulunut Antoninien aikakautta, kun eräs kalpea, kaunis kymmenvuotias poika -- hän, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Markus Aureliuksena -- sai eräältä opettajaltaan kreikkalaisen kirjan ja kehoituksen lukea se. Kirjan oli kirjoittanut muuan Arrianus ja sisälsi se erään entisen orjan oppeja ja mietelauseita. Tästä orjasta oli myöhemmin vapaana miehenä tullut stoalaisen filosofian opettaja ja hänen nimensä Epiktetos oli käynyt hyvin kuuluisaksi.

Kirja teki syvän vaikutuksen pojan mieleen. Se ei olekaan kummallista. Muuan kristitty erakko, pyhä Nilus, sattui myöskin erään kirjan kautta tutustumaan Epiktetokseen. Luultavasti hän ei tiennyt alkaessaan lukea teosta, että se oli pakanan kirjoittama; mutta hän käytti sitä sitten, sanoi hän, todellisen kristinuskon oppikirjana. Epiktetos on tälläkin vuosisadalla vahvistanut ja lohduttanut erästä jaloa miestä: neekeriorjaa Toussaint l'Ouverturea, Haitin vapaudensankaria, Bonaparten kostonhimon uhria.

Epiktetos oli frygialainen orja, keisari Neron tunnetun suosikin Epafrodituksen oma. Hänen herransa, joka oli kaikkien roskaväkiluonteitten lailla taipuvainen ryömimään ylempiensä edessä ja katkeroittamaan alempiensa elämän, pahoinpiteli häntä kerran mitä väkivaltaisimmalla tavalla. "Jos lyöt minua niin kovaa, niin murskaat ehkä jalkani", sanoi Epiktetos. Konna jatkoi lyömistään ja murskasi hänen toisen jalkansa. "Sanoinhan, että niin kävisi", virkkoi vain kidutettu pyövelilleen. Sittenkuin hän oli vapautettu orjan siteistä, perusti hän koulun ja saavutti maineen stoalaisena tapainopettajana. Hän ei saarnannut kapinaa, vaan kärsivällisyyttä ja alistumista; mutta siinä välinpitämättömyydessä maallista loistoa ja ylhäisyyttä kohtaan, jota hän teroitti mieliin, ja siinä äänettömässä ylenkatseessa, jota hänen esitelmänsä henkivät kaikkea halveksittavaa kohtaan yhteiskunnan kukkuloillakin, piili vaara yhteiskunnan olemusta kohtaan, niin arveltiin, ja Domitianus karkoitti filosoofin Roomasta. Hän eli senjälkeen Nikopoliksessa Epiruksessa. Domitianuksen kuoleman jälkeen hän sai oppilaita kaikista maailman ääristä, ja sittenkuin keisari Hadrianus oli lahjoittanut hänelle ystävyytensä, pidettiin hyvään tapaan kuuluvana ihailla häntä. Hänen kuoltuaan myytiin hänen tavattoman kehnot huonekalunsakin korkeista hinnoista. Hänen huono savilamppunsa huudettiin 3,000 drakmista.

Kirja, joka sisälsi Epiktetoksen oppeja, teroitti kymmenvuotiaan ehkä jo synnynnäistä sisäisen puhtauden tuntoa. Tämä tunne hallitsi sitten Markus Aureliuksen koko elämää. Hän oli tuskallisen tarkka siitä, että hänen sielunsa nerous liikkuisi lumivalkeiden verhojen sisällä.

Poika luki stoalaisista kirjoituksistaan:

"Terveys, kunnia, halu, rikkaus, sairaus, häpäisy, tuska, köyhyys ovat ulkonaisia etuja tai ulkonaisia vastuksia, joilla tai joita ilman voi saavuttaa täydellisen onnen, sillä sen antaa alistuminen Jumalan tahtoon."

"Kaikki ihmiset ovat jumalallista syntyperää ja senvuoksi samanarvoisia. He ovat kaikki määrätyt olemaan järjellisiä olennoita ja ovat samojen henkisten ja luonnollisten lakien alaisia. Koko ihmiskunta on yksi kansa, koko maailma yksi valtio, jonka hallitsija on Jumala ja jonka hallitusmuoto on iankaikkinen maailmanlaki. Kun olemme päässeet niin pitkälle, että emme milloinkaan napise tätä lakia vastaan, silloin olemme saavuttaneet todellisen vapauden ja järkähtämättömän sielunrauhan, silloin emme ajattele itseämme muutoin kuin koetellaksemme itseämme, ja silloin täytämme ilolla velvollisuutemme ihmiskuntaa ja isänmaata kohtaan, kaikkia veljiämme ja sisariamme kohtaan."

Kuinka usein ovatkin sellaiset sanat olleet "helisevää vaskea ja kiliseviä kulkusia"! Mutta jos niiden arvo senvuoksi alentuisi, niin minkä arvon saisivat silloin vuorisaarnan totuudet?

Kun poika luki isänmaansa aikakirjoja, huomasi hän, että stoalaiset opit olivat todellakin antaneet jotakin elämälle. Kuolevan vapauden viimeisten kouristusten aikana, sen paheitten hirvittävän karnevaalin aikana, joka kulkee Rooman keisarihistorian ensimäisen vuosisadan halki, oli miehiä -- ja ne kuuluivat Stoan kouluun --, jotka näyttivät hänelle inhimillisen luonnon aatelin ja muuttumattomasti kuolemaan saakka noudattivat velvollisuudentunnon käskyjä. Elävä esimerkki vaikuttaa enemmän kuin sana. Tuleva keisari oli vasta kaksitoistavuotias, silloinkuin hän lupasi itselleen, että hän koettaisi elää kuten stoalainen filosofia opetti ja niinkuin todelliset stoalaiset olivat eläneet. Elinajaksi sitova lupaus tulee tavallisesti liian aikaisin pojan huulilta. Tällä kertaa se pidettiin. Peljättävä on lupaus, joka velvoittaa kääntymään pois kaikesta maallisesta ilosta ja etsimään vain (käyttääksemme kristillistä lausumatapaa) Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta! Markus Aurelius uskoi, kuten stoalaiset yleensä, että sielunrauha olisi pidetyn lupauksen hedelmä. Niissä kuvissa, joita museoissa on hänestä, on hänen kasvonpiirteissään tuskallisen surumielisyyden leima. Mutta hänen otsansa on päivänpaisteinen. Hyveen _palkkana_ hän ei ollut vaatinut sitä rauhaa, joka voi sulostuttaa kärsimystä. "Vaatia hyveestä palkkaa", kirjoitti hän kerran, "olisi samaa kuin silmä vaatisi palkkaa siitä, että se näkee, ja jalka siitä, että se käy. Ihmisen tulee tehdä hyvää sisällisestä tarpeesta, kuten viiniköynnös synnyttää rypäleensä vaatimatta korvausta siitä".

Markus Aurelius oli 40 vuotta vanha noustessaan valtaistuimelle. Filosoofi osoittautui kelvolliseksi ruhtinaaksi. Hän paransi lainsäädännön ja oikeudenkäytön, laajensi valtakunnan kulkuneuvoja, edisti tieteitä, lisäsi hyväntekeväisyyslaitoksia, käytti Rooman aseita voitokkaasti sen vihollisia vastaan, antoi senaatille laajennetut oikeudet, oli ankara lahjomista ja mielivaltaista vallankäyttöä kohtaan, ja hänen sanottiin olleen kaikkien sorrettujen turva. Hänen "sanottiin" olleen ja hän tahtoi olla sitä; mutta kuinka paljon vallitsevasta sorrosta tulee ruhtinaan tietoon? Mitä suurempi valta hänellä on, sitä vähemmän hän tavallisesti saa tietää. Ollen varovainen lahjoja antaessaan, jotta ei olisi niillä vahingoittanut, lahjoitti Markus Aurelius kuitenkin hallitsijarahoistaan loput, joita hän ei yksinkertaiseen elintapaansa tarvinnut.

Hän alkoi jokaisen aamun rukouksella ja lopetti päivän itsetutkimuksella.