Part 11

Piso ennätti ennen kuolemantuomiota ja leikkasi poikki suonensa. Lateranus surmattiin orjien mestauspaikalla. Kaupunki täyttyi ruumiista; syyttömät saivat surmansa syyllisten kanssa. Cesarin epikurolaisuus sai nyt sopivan tilaisuuden tehdä stoalaisuuden vahingottomaksi, vaikkakaan ei voitu todistaa muuta, kuin että yksi ainoa stoalainen, runoilija Lukanus, oli ottanut osaa salaliittoon. Heihin kuului kourallinen miehiä, Stoan roomalaisia ystäviä; mutta vapauden muistoja vaalittiin heidän keskuudessaan, eikä ajan hylkiöistä kehnoinkaan voinut kieltää, että nämä miehet muodostivat roomalaismaailman ytimen ja olivat paremman tulevaisuuden ainoana ankkuripohjana. Ensimäinen isku oli kohdistettu Senekaan; Poppea ja Tigellinus johtivat tässä Neron kättä. Senekan vaimo tahtoi kuolla yhdessä miehensä kanssa, ja nuo iäkkäät puolisot aukaisivat yht'aikaa suonensa. Kun veri valui liian hitaasti, otti Seneka myrkkyä, ja kun tämäkään ei vaikuttanut, astui hän kylpyyn ja kuoli sen höyryyn. Hänen viimeiset sanansa ylistivät Jupiter vapauttajaa. Hänen vaimonsa elämä pelastettiin vastoin tämän tahtoa.

Senekan viimeiset sanat johtavat ajattelemaan muutamia rivejä eräässä hänen kirjoituksessaan: "Niin, kiitos olkoon kuoleman, ei syntyminen ole mikään rangaistus; sen avulla minä voin onnettomuuden uhatessa pysyä levollisena ja itsenäisenä. Minulla on tuki olemassa. Ei ole vaikeata palvella, kun herraansa kyllästyneenä voi yhdellä ainoalla askeleella saavuttaa vapauden."

Jos nämä rivit tiesivät hänen omaa kohtaloansa, niin löytyy toisia, jotka ennustivat Neron. "Jumala koettelee, vartuttaa ja karkaisee sitä, jota hän rakastaa. Mutta veltot, jotka näyttävät olevan hänen lemmikkejään ja joita hänen kätensä näyttää suojelevan onnettomuuksilta, hän säästää tuleville vastuksille."

Senekan aika tunsi hyvin hänen vikansa; kun Subrius Flavus nimitti häntä siitä huolimatta tahrattomaksi mieheksi, niin hän käytti ajan mittaa ja vertasi Senekaa muihin. Hänen sielunsa virheitä kuvasi ja liioitteli kerran itse Forumin puhujalavalta eräs Rooman taitavimmista panettelijoista. Mutta se kunnioitus, jonka hänen aikalaisensa antoivat hänelle sitä kernaammin, mitä parempia itse olivat, painakoon jälkimaailman vaakalaudalla enemmän kuin rahan-alttiin asianajajan herjaukset ja Kassius Dion yhtä vihamieliset kuin arvostelua vailla olevat hyökkäykset. Filosoofi meidän aikamme merkityksessä hän ei ollut: siihen häneltä puuttui logiikan terävyyttä, vaikkakin hän inhimillisen tutkimuksen tulevaisuudesta on lausunut hämmästyttäviä aavistuksia. Hän oli maailmanmies ja valtiomies ja tahtoi olla stoalainen elämäntaiteilija. Jokainen mies, jonka katse oli tähdätty korkeampaan päämaaliin sellaisena aikana kuin Senekan oli, ja joka kehoitti nuoria pyrkimään siihen, ansaitsee jo senvuoksi meidän kunnioituksemme, eikä ole kadottanut myötätuntoamme siksi, että hän taistelussa hengen ja lihan välillä maksoi, kuten kaikki, veron heikkoudelle.

Museoissa on monta antiikista rintakuvaa, joille on annettu Senekan nimi, useimmille, ehkä kaikille, väärin. Epäjärjestyksessä oleva, otsalla riippuva tukka ja himmeä katse on niiden kaikkien tunnusmerkkinä, niin erilaisia kuin ne muutoin ovatkin. Ne, jotka ovat antaneet nimen näille kuville, näyttävät vain ajatelleen stoalaista filosoofia ja sekoittaneet hänet kyynilliseen. Seneka oli nuorena ollessaan kaunis mies ja naisten suosikki; hänen ulkomuotonsa vanhempina päivinä kerrotaan olleen hienon ja arvokkaan.

Lukanus oli ollut Neron nuoruudenystävä. Miten keisarin herttainen ulkokuori oli häikäissyt runoilijaa, sen näemme tämän Pharsalia runosta, missä tekijän ihailu ruhtinasta kohtaan taistelee hänen tasavalta-ihastuksensa kanssa. Mutta myöhemmin ystävien väli kävi kylmäksi. Troican tekijä kadehti Pharsalian tekijää, ja kateuteen yhtyivät epäluulot tasavaltalaista ja stoalaista kohtaan. Oikeuden edessä valtasi Lukanuksen hetkeksi arkuus ja hän ilmiantoi oman äitinsä ja monta ystävää salaliittoon osallisina. Hän katui tätä hetkeä. Kun veri virtasi hänen avatuista suonistaan ja hän tunsi jalkojensa kylmenevän, alkoi hän laulaa lauluaan "kuolevasta soturista" ja kuoli laulu huulillaan.

Kolmas stoalainen, vanha sotapäällikkö ja lainoppinut Kassius Longinus, ajettiin maanpakoon senvuoksi, että hänellä esi-isiensä kuvien joukossa oli Kassiuksenkin, Julius Cesarin surmaajan kuva. Hänen nuori, tavoiltaan puhdas oppilaansa, Lucius Silanus, jonka muutamat liittoutuneista olivat tahtoneet tehdä keisariksi, tuomittiin maanpakoon, mutta Neron lähettiläät surmasivat hänet Kampaniassa. Heidän johtajansa kehoitti Silanusta aukaisemaan suonensa; mutta tämä sanoi, että "hän ei tahtonut riistää murhaajilta näiden kunniakasta tehtävää" ja ryhtyi aseettomana taisteluun sotamiesten kanssa, jotka lävistivät hänet miekoillaan. -- Maanpakoon ajettiin myöskin stoalaiset Musonius Rufus ja Helvidius Priskus sekä useita filosoofeja. Musonius oli siihen aikaan Stoan ensimäinen mies. Makedonialainen Stobeus on kokoelmissaan säilyttänyt yhden hänen ajatelmistaan: "jos vaivannäöllä teet hyvää, niin vaivannäkö on katoava, hyvä pysyvä; jos huvia tuntien teet pahaa, niin paha on pysyvä, mutta huvi katoava".

Itse hyveellekin, kuten Tacitus sanoo -- Trasea Petukselle tuli vuoro kuolla. Hän oli hovin pahin silmätikku; sekä etäisissä leireissä että Roomassa luettiin valtionlehteä, jotta olisi nähty, mitä Trasea _ei_ ollut tehnyt, mihin senaatin päätöksiin hän _ei_ ollut ottanut osaa: senmukaan tuomittiin niiden arvo. [Lähempiä tietoja tästä lehdestä saa lukija Albert Lysanderin Rooman kirjallisuuden historiasta, joka vahinko kyllä on jäänyt keskeneräiseksi.] Tämä oli epähurskas tapa lukea tätä hurskasta lehteä, mutta syy ei ollut sen, vaan Trasean. Senlisäksi tuli toinen rikos, jonka hoviepikurolaiset olivat keksineet, nimittäin se, että "Trasean ja hänen ystäviensä jäykän ja synkän olennon tarkoituksena oli moittia Neroa ja tämän ystäviä kevytmielisyydestä". Keisarille kerrottiin myöskin, että kansa teki vertauksen: Katon suhde Cesariin on sama kuin Trasean suhde Neroon. Kun Petus sai kuolemantuomion, oli hänen luonaan useita Rooman ylhäisiä miehiä ja naisia koolla; itse hän keskusteli filosoofi Demetriuksen kanssa sielun kuolemattomuudesta. Hän otti levollisesti jäähyväiset surevalta ystäväpiiriltä ja aukaisi suonensa. Kun veri alkoi valua, sanoi hän kvestorille, joka oli tuonut kuolemantuomion: "Katso, nuorukainen, ja suokoot jumalat, että se, minkä näet, ei olisi sinulle enne! Mutta sinä olet syntynyt aikana, jolloin voi olla hyödyllistä karaista sieluaan mielenlujuuden näkemisellä." Hän kääntyi senjälkeen Demetriuksen puoleen, joka oli jäänyt jälelle, ja jatkoi tämän kanssa keskeytynyttä keskustelua ihmisen katoamattomuustoiveitten perusteista.

Kahta vuotta myöhemmin, Neron oleskellessa Kreikassa, valitsi Tigellinus keisarin kunniakkaan sotapäällikön, Domitius Korbulon, uhriksi. "Se on minulle oikein", sanoi Korbulo ja syöksyi miekkaansa. -- Kaunis rintakuva Kapitoliumin museossa säilyttää tämän sankarin piirteitä jälkimaailmalle.

Niin kävivät stoalaiset kuolemaan. Kajus Petronius, Neron entinen helmaystävä, piti huolta siitä, että saatiin inhottava irvikuva heidän erostaan elämästä. Tigellinus oli mitä löyhimmillä perusteilla syyttänyt häntä osallisuudesta Pison salaliittoon. Neron koko entinen ihailu Petroniusta kohtaan oli nyt siirtynyt, sen hän tiesi, hovin uuteen juhlainjärjestäjään. Tigellinus oli kaikkivaltias; keisarilla, jonka sielu ei voinut olla intohimoisen rakkauden tai sokean ystävyyden sidettä vailla, oli tapana sanoa: "En voi elää ilman Tigellinusta, eikä Tigellinus ilman minua." Petronius päätti senvuoksi olla odottamatta oikeudenkäynnin tulosta. Hän kutsui ystävänsä juhlaan, aukaisi suonensa ja sitoi ne monta kertaa, jatkaakseen iloista seurustelua, jossa maljan ääressä laulettiin kevytmielisiä lauluja ja kerrottiin Rooman ylhäisen maailman uusimmista rakkausseikkailuista. Palvelijoiltaan hän otti jäähyväiset antamalla osittain lahjoja, osittain selkäsaunoja. Sitten hän teki testamenttinsa ja luetteli siinä Neron kaikki rikokset ja paheet. Sittenkuin hän oli sulkenut sen ja pitänyt huolta, että se tuli lähetetyksi keisarille, astui hän pöydän iloihin ja niistä kuolinvuoteelle.

* * * * *

Mitä salaliitot Roomassa eivät olleet saaneet aikaan, sen tekivät kapinat maakunnissa. Julius Vindex, Gallian maaherra, oli ensimäinen, joka kohotti kapinalipun; sitten Galba Espanjassa ja Rufus pohjois-Germaniassa. Sanoma Vindexin luopumisesta tuotiin Nerolle tämän katsellessa erästä voimisteluleikkiä Napolissa, eikä se tuntunut tekevän häneen mitään vaikutusta. Hänen ajatuksensa askartelivat niinä päivinä niin vilkkaasti eräässä uudessa keksinnössä musiikin alalla, vesiuruissa, että hän kerran keskellä yötä kutsui muutamia senaattoreja luokseen, jotta ei aina aamuun saakka olisi salannut heiltä sitä uutista, että oli keksinyt tavan, millä antaa uruille vahvemman ja kirkkaamman äänen. Vasta uudistettujen kehoitusten jälkeen hän palasi Roomaan. Uudet sanomat lännestä ja pohjoisesta aukaisivat vihdoinkin hänen silmänsä näkemään vaaran suuruuden. Ja nyt vaihtelivat hänen sielussaan hetkittäin tuskan ja hänen tavallisen kevytmielisyytensä tunteet. Milloin hänen piti käydä uskollisten italialaisten joukkojensa kanssa kapinallisia vastaan; milloin hänen mielikuvituksensa ilvehtien loihti hänen sieluunsa, että hän yksin ja aseettomana kävisi kapinallisia legioonia vastaan, jotka Cesarin nähdessään laskisivat aseensa ja antaisivat hänelle jälleen rakkautensa; milloin hän ajatteli elää yksityishenkilönä taiteellaan kaipaamatta kadotettua valtaa. Lopulta hän päätti lähteä liikkeelle mukanaan ne sotavoimat, jotka olivat hänen käytettävinään. Varustukset tehtiin kaikessa kiireessä, ei kuitenkaan niin nopeasti, että niitä kuvapatsaita ja maalauksia ja soittokoneita, jotka hän otti myötänsä kaikille matkoille, ei olisi nytkin voitu ottaa mukaan. Mutta hän ei huomannut ympäristönsä sileistä kasvoista, senaattorien alamaisesta olennosta eikä sotamiesten silmistä, että kaikki pitivät häntä jo hukkaan joutuneena. Galban lähettiläät olivat lupauksilla ja rahoilla sahanneet poikki hänen asemansa viimeisenkin tuen. Keisarillinen näyttelijä oli katoava kuin laskuluukun kautta Hadekseen. Hän herää tai herätetään eräänä myrskyisenä yönä, eikä löydä ketään läheisyydestään. Palvelijat poissa, palvelus poissa, hovimiesten huoneet tyhjinä, ei ainoatakaan vartiaa palatsin ympärillä. Käy ukkonen ja sataa. Hän kiirehtii takaisin makuuhuoneeseensa ja etsii myrkkyrasiaansa, mutta sitä ei löydy. Viimein näyttäytyy muutamia varjoja. Sporus, hovivirkamiehet Epafroditus ja Faon ja vielä eräs neljäs, jonka nimeä ei mainita. He ilmoittavat, minkä Nero jo on arvannut: että pretoriaanit Tigellinuksen johtamina ja germaanialainen henkivartiosto ovat luopuneet hänestä. Hän tahtoo silloin lähettää noutamaan gladiaattori Spekulusta kuollakseen hyvin tähdätystä miekanpistosta; mutta nuo neljä uskollista tempaavat hänet mukaansa, heittävät kauhtanan hänen ylleen, sitovat liinan hänen silmilleen ja nostavat hänet hevosen selkään. Ratsastajat karauttavat niiden katujen halki, jotka johtavat Nomentanuksen portille. Portin oikealla puolella oli muurilla ympäröity pretoriaanileiri, nykyinen Campo Militare. Sieltä kuuluu myrskyn halki huutoja ja riemua. Kapinan ystävät senaattorien joukossa ovat kiirehtineet sinne, julistaneet Neron isänmaan viholliseksi ja kehoittaneet sotilaita huutamaan Galban keisariksi. Muutamat yökulkijat, jotka tulivat pakenevia vastaan, huomauttivat: "nuo ajavat takaa Neroa". "Mitä uutta kaupungista?" kysyvät toiset, joita he tapaavat portin ulkopuolella. Keisarin hevonen säikkyy maantien vieressä makaavan ruumiin hajua; liina putoaa Neron kasvoilta, ja salaman valossa eräs erotettu pretoriaani tuntee hänet ja tervehtää häntä nimeltä. Vanhat kirjailijat lisäävät, ehkäpä tehdäkseen asian vaikuttavammaksi, että sattui maanjäristys, joka lisäsi yön kauheutta.

Vajaan ruotsalaisen neljännespeninkulman päässä kaupungista, pyhän vuoren toisella puolen, nykyisillä Tenuta Serpentanan mailla, oli Faonin huvila, pakolaisten päämäärä. He poikkesivat maantieltä oikealle eräälle syrjätielle, joka rämeisen, ruokojen ja pensaiden peittämän tantereen yli johti maakartanon takapuolelle. Pensaikossa he laskeusivat satulasta ja päästivät hevoset vapaiksi. Välttääkseen orjien huomiota, päätettiin tunkeutua huvilaan murtamalla aukon puutarhamuuriin. Muuria murrettaessa kätkeytyi keisari erään lammen kaislikkoon ja virvoitti itseään mutaisella vedellä. Faon oli näyttänyt hänelle toisen piilopaikan, jonka vielä voi tuntea Suetoniuksen kuvauksesta: holvinmuotoisen kolon, joka johtaa soranottopaikkaan, mutta Nero oli kieltäytynyt "elävänä laskeutumasta hautaan". Huvilan puutarhassa odotettiin nyt tuskallisesti, mitä lähinnä seuraavat tunnit toivat mukanaan. On selvää, että Faon ja Epafroditus, ottaessaan keisarin mukaansa uskoivat muutoksen hänen edukseen mahdolliseksi. Lähettiläs toisensa jälkeen lähetettiin kaupunkiin kuulemaan, mitä siellä tapahtui. He palasivat tuoden mukanaan yhä pahempia uutisia.

Erilaiset kuvaukset Neron viimeisistä hetkistä kumoavat toisensa niissä kohdin, joissa ne tahtovat syyttää häntä pelkuruudesta. Hän ei osoittanut kuolemanpelkoa, mutta nähdessään kaiken menetetyksi, suututti häntä se, että oli niin kauan antanut toivon pettää itseään. Kuitenkin -- ajatus siitä, että hänen ruumistansa runneltaisiin, kauhistutti tätä mielikuvitusten ihmistä. Useampia kertojahan pyysi ympärillä olevien pitämään huolta siitä, että kukaan ei tekisi väkivaltaa hänen kuolleelle ruumiilleen. Useampia kertoja hän valitti myöskin sitä, että maailma menetti nyt suuren taiteilijan. ["Qualis artifex morior!"]

Itse määräsi hän, että hauta oli kaivettava, ja otti siihen mitan ruumiinpituudestaan. Hän katseli, kuinka hauta luotiin auki ja pyysi innokkaasti muutamia marmorisiruja asetettavaksi sen ympärille. Tätä tehdessä saapui sanoma, että ratsumiehiä lähestyi, jotka etsivät Neroa. Kohta kuultiin heidän karauttavan huvilan portille johtavaa tietä. Nojaten Epafrodituksen käsivarteen vei hän silloin tikarin kurkkuunsa. Hän kykeni vielä tällä hetkellä näkemään kohtalonsa sellaisena kuin näyttämöllä näytellessään murhenäytelmän viimeistä kohtausta, ja hänellä oli kylliksi mielenmalttia lausuakseen Homeroksen säkeen:

Korvissa kaikuvi vauhkojen ratsujen kavioiden kapse.

Sitten hän työnsi tikarin kaulaansa.

Nero eli vielä ratsastajien tunkeutuessa huvilaan. Eräs centuriooni, joka näki hänet pitkällään ja vertavuotavana maassa, riensi painamaan vaippansa hänen haavaansa, tukkiakseen verenvuodon. "Liian myöhään!" sanoi kuoleva, ja lisäsi liikutettuna: "tämä on uskollisuutta". Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Hänen rukouksensa kuolleen ruumiinsa puolesta kuultiin, ja hänelle suotiin myöskin arvokas hautaus. Neron molemmat imettäjät ja hänen ensimäinen rakastajattarensa Akte, jotka saivat riemuhuutojen juuri Galballe kaikuessa osoittaa suruaan, laskivat hänen uurnansa Domitiusten sukuhautaan Puutarhakukkulan rinteelle.

* * * * *

Galban hallitus ei kestänyt seitsemää kuukautta, ja kun Oto oli hänen ruumiinsa yli raivannut itselleen tien valtaistuimelle, oli jo sellainen muutos tapahtunut roomalaisten mielialassa, että joukko, tahtoessaan lausua uuden ruhtinaan tervetulleeksi, nimitti häntä Neroksi. Oto itsekin lienee pannut Neron nimen itäisiin maakuntiin meneviin kirjelmiinsä, missä Neroa aina oli rakastettu. Neron patsaita pystytettiin jälleen toreille ja julkisiin rakennuksiin. Vielä kaksikymmentä vuotta Neron kuoleman jälkeen saattoi seikkailija, joka sanoi olevansa Lucius Domitius Ahenobarbus, saada kannatusta idän kansojen keskuudessa; vain vaivalla saatiin parttilaiset luovuttamaan hänet.

Tätä kiintymystä niin rikollisen ja moitittavan keisarin muistoon tuskin voidaan selittää, kuten on tahdottu tehdä, joukkojen kiitollisuudella siitä huolenpidosta, jolla hän oli huolehtinut leivästä ja näytelmistä. Viljanjakamiset olivat yhtä runsaat ja vielä säännöllisemmät hänen edeltäjäinsä ja jälkeläistensä aikana. Ja mitä julkisiin huvituksiin tuli, piti joukko hänen esteetisiä hankkeitaan, hänen laulu- ja sitransoittokilpailujaan, hänen kreikkalaisia näytelmiään ja voimisteluleikkejään huonona korvauksena niistä verisistä gladiaattoritaisteluista, jotka hän oli lakkauttanut. Kansa muisti, uskon minä, tuon elämäniloisen ja kauniin nuorukaisen, jolla oli ollut niin lupaavat taipumukset, eikä unohtanut hänen hallituksensa ensimäisiä ja onnellisia vuosia noiden myöhempien, niin synkkien ja onnettomien vuoksi. Ja se kai tunsi olevansa osallinen hänen vikoihinsa ja rikoksiinsa, niin osallinen kuin on mahdollista olla heittämättä yksityisen edesvastuuta sen historian syntipukin niskoille, jota nimitetään "Ajaksi".

Joukon, kuten hovinkin, juhlaministeri Neron myöhemmillä päivillä, Tigellinus, oli ja pysyi kansan vihan esineenä. Se näki tässä miehessä Neron pahan hengen ja huusi hänen kuolemaansa. Galba oli suojellut kavaltajaa; Oto ei voinut tai ei tahtonut sitä. Kun Tigellinus näki sen kohtalon, joka uhkasi häntä, pani hän toimeen irstaat juhlat ja leikkasi orgian kestäessä kurkkunsa poikki partaveitsellä.

* * * * *

Neron ulkonäöstä poika- ja nuoruusvuosina on ylempänä puhuttu. Niistä monista kuvista, joita on olemassa hänen miehuusvuosiltaan, lienee Kapitoliumin museossa oleva paras. Eloisa pää on hiukan sivulle kääntynyt -- sama asento, jota Karakalla sittemmin matki -- ja silmät ovat alas luotuina, ikäänkuin Cesar jumalien pöydästä heittäisi taiteentuntijan katseen maahan ja näkisi siellä jotakin, joka herättää hymyn hänen herkutteleville huulilleen. Kasvonpiirteitten epikurolaista ilmettä lisää täyteläinen, ei kuitenkaan Vitelliuksen lailla paisuva kaksinkertainen leuka, jonka alta nousee poskia kohti kapea, hyvin hoidettu partakiehkura.

Vatikaanissa on pieni patsas, joka esittää Neroa sitransoittajana. Se on hätäisesti valmistettu teos, mutta se itseensätyytyväisyys, jolla laulaja suorittaa esitystään, on saatu onnistuneesti esille, ja silmät ilmaisevat sitä kaukonäköisyyttä, josta Plinius puhuu, ja jota ehkä Suetoniuskin tarkoittaa sanalla "hebetior". Saman ilmeen katseessa, mutta siihen yhtyneenä jotakin tuskallista ja huonotuulista, huomaa Louvren tunnetussa rintakuvassa, jonka sädediadeemin ympäröimä otsa on matala ja posket ulkonevat. Se on niin sanottu karaktääripää, jolla myöhempi taiteilija on pikemmin tarkoittanut kuvata keisaria sellaiseksi kuin jälkimaailma on kuvitellut hänet, eikä sellaiseksi kuin hän oli. Sama huomautus koskee toista niistä kahdesta Nero-patsaasta, jotka ovat Firenzessä. Eräs karrikatyyriprofiili, jonka ehkä joku vahdissa oleva pretoriaani on huvikseen kaivertanut, löydettiin muutama vuosi sitten eräältä Palatinuksen muurilta. Profiili on kaikesta liioittelustaan huolimatta sattuvasti Neron näköinen.

Suetonius sanoo, että hänen kasvonpiirteensä olivat enemmän kauniit kuin miellyttävät. Hänen hiuksensa olivat, kuten kaikkien Domitiusten, vaaleanruskeat, hänen silmänsä harmaansiniset. Hän oli keskikokoinen ja lihomiseen hyvin taipuva. Näytelmätilaisuuksissa -- kun hän nimittäin istui katselijain joukossa eikä itse esiintynyt -- käytti hän tahkottua smaragdia silmälasina. Tämä "lornetti", ainoa mikä tunnetaan antiikin ajoilta, on antanut uudemmalle optiikalle paljon miettimisen ja väittelyn aihetta. Kirjeissään kreikkalaisten ja roomalaisten kivenhiomistaidosta on Lessing omistanut muutamia rivejä tälle aineelle.

"Johanneksen Ilmestyskirjasta" löydämme kaiun niistä tunteista, jotka Rooman kristittyjen hirveä vainoaminen herätti heidän uskokunnassaan. Suuri Babylon, kaupunki seitsemällä vuorella, on epäilemättä Rooma, ja harvat ovat kai ne historiallisesti asioita tarkastelevat, jotka vielä epäilevät sitä, että peto, "jonka luku on ihmisen luku, nimittäin 666", on Nero. Jos kirjoitetaan Cesar Nero heprealaisilla kirjaimilla ja lasketaan yhteen niiden lukuarvo, niin saadaan tulokseksi 666. Ennustukset Antikristuksesta lienevät jossakin yhteydessä Suetoniuksen kertomien ennustuksien kanssa siitä, että Nero, jos hän menettäisi Rooman valtikan, perustaisi Jerusalemin kuningaskunnan tai suuremman itämaisen vallan, valloittaisipa lopulta jälleen maailmanvaltaistuimenkin. Keskiajankin tarut kertovat hänestä. Sanotaan, että kummitukset ja perkeleet oleskelivat Neron haudan ympärillä Monte Pinciolla ja peloittivat roomalaisia, kunnes onnistuttiin ankaralla manauksella karkoittamaan ne. Mutta haudalle kasvoi aikojen kuluessa suunnattoman suuri saksanpähkinäpuu, jossa joukko korppeja piti hirvittävää melua. Arvattiin, että ne olivat noita poismanatuita demooneja, ja arvaamista vahvisti se huomio, että puun latva yöllä muuttui basalttikuvuksi. Paavi Paskal II (1099-1118) oli suuresti huolissaan melun johdosta eikä tiennyt mitään apua siihen, ennenkuin madonna ilmestyi hänelle ja antoi sen yksinkertaisen neuvon, että puu oli hakattava poikki ja poltettava. Kiitollisena tästä neuvosta ja totellen madonnan viittausta rakennutti hän silloin tämän kunniaksi Neron haudan ylle ensimäisen Santa Maria del Popolon kirkon. -- Todellinen munkkimielikuva!

* * * * *

Roomalainen keisariaika on kaikista varjopuolistaan huolimatta viehättävä. Meidän sivistyksemme, niin roomalaisesta eroava kuin se onneksi oikeastaan onkin, on kuitenkin niin paljon sukua sille, että me helpommin voimme ymmärtää Juliusten, Flaviusten ja Antoninusten aikakauden ihmisiä ja tuntea paremmin heidän tunteitaan kuin niiden, jotka ovat eläneet tuhannen vuotta lähempänä meitä. Valtioelämän kuihtuminen cesarismin aikana teki tilaa rikkaammalle elämälle sosiaalisella alalla. Milloinkaan ei kai mikään aikakausi ennen meidän päiviämme ole tehnyt niin monta koetta tällä alalla ja tehnyt sitä niin riippumatta juurtuneista käsityksistä. Ne kaksi pääsuuntaa, jotka käyvät alituista taistelua niin historian kuin yksityistenkin povessa, ja joita silloin nimitettiin stoalaisuudeksi ja epikurolaisuudeksi, mutta jotka esiintyvät kaikkina aikoina eri nimisinä ja eri vivahteisina, filosoofisessa ja teoloogisessa asussa -- eivät ole kai milloinkaan esiintyneet niin selväpiirteisinä toistensa rinnalla ja toisiaan vastaan kuin cesarisessa Roomassa, eikä missään kai tarjoudu rikkaampaa alaa moraalipataloogisille kokeille kuin siellä. Epikurolaisuus ja stoalaisuus saivat molemmat tilaisuuden, käsissään maailman ohjakset, koetella edellytyksiään ja sovelluttaa johtopäätöksiään. Lihan evankeliumi ja kaiken siveellisyyden hylkäävä taide teki sen Neron aikana; stoalaisuus Antoninien.