Part 10

Hänen lempiosiaan olivat molemmat äidinmurhaajat Orestes ja Alkmeon. Kuinka on selvitettävissä se, että hän siten pakotti kuvitteluvoimansa siihen tuskan maailmaan, josta hän muutoin tahtoi vapahtaa itsensä? Nauttiko hän eläessään toisen personassa ne tuskat, jotka hän oli niin syvästi tuntenut omassaan? Tahtoiko hän uskottaa jälkimaailmalle, että hän, joka kernaasti näytteli Orestesta, ei voinut olla sellainen todellisuudessa? Tai tuottiko hänelle lievitystä tunnustaa syntinsä toisen nimessä? Psykolooginen ilmiö on, että rikolliset, kun luulevat olevansa turvassa, puhuvat sen laatuisista rikoksista, joihin ovat syyllisiä. Murha tahtoo tulla ilmi, sanoo vanha sananlasku. Ehkäpä tällä on jokin samantapainen aiheensa.

* * * * *

Ne kaksi vuotta, jotka olivat lähinnä ennen Kreikan taidematkaa, kuuluvat Neron elämän turmiollisimpiin. Vuonna 64 oli se palo, joka hävitti suuremman osan maailmankaupunkia: vuonna 65 tuli Pison salaliitto ilmi, jonka Rooma sai maksaa jaloimmalla verellään. Nero, joka oli Antiumissa tulipalon syttyessä, saapui sen pahimmin raivotessa pääkaupunkiin. Mecenaksen tornista Esquilinus-vuorella, josta Horatius on kertonut, katseli hän palon komeutta ja lauloi, demoonisesti hurmautuneena tulimeren ihanuudesta, laulua Ilionin häviöstä.

Todennäköisesti hän oli itse runoillut tämän laulun: tiedetään ainakin, että hän on kirjoittanut epoksen, jota nimitetään Troicaksi. On vahinko, ellei kirjallisuudelle, niin kuitenkin Neron luonteen tuntemiselle, että runo on hävinnyt. Sen on täytynyt olla laadultaan jotakin erikoista, sillä kun ruhtinaalle muutoin oli kunniaksi, että hän luettiin runoilijain joukkoon, pidettiin Troican luomista Neron häpeänä. Juvenalis huomauttaa eräässä satiirissaan, että Orestesta on kuitenkin tuomittava lempeämmin kuin Neroa, sillä

-- -- -- -- lavall' laulanut ei Orestes, tehnyt Troicaa ei. -- -- -- --

Tämän arvoituksen selitys on ehkä eräässä Kassius Dion rivissä, joka syyttää Neroa siitä, että "hän ylisti Troijan kuningasta Priamusta onnelliseksi, tämä kun oli nähnyt omaistensa ja valtionsa häviön". Toisin sanoen: Troica lienee ylistänyt sellaista autuutta ja liian selvästi näyttänyt, että runoilijan haltioituminen ei ollut syntyisin Apollosta, vaan jostakin esteetisestä Tyfonista, jolle suuren hävityksen ylevyys merkitsee enemmän kuin sen aiheuttama kurjuus. Ja ollen riippumaton siveellisistä hellätuntoisuussyistä, lienee Troican tekijä sitäpaitsi kuvannut Zeusin ja Ganymedeksen, Ankisen ja Afroditen, Pariksen ja Helenan rakkaudenseikkailut kaikissa yksityiskohdissa niin elävin värein, että hänen aikansakin, joka saattoi sietää uskomattoman paljon siltä alalta, piti sitä liian voimakkaana. Minkälaisen kyvyn roomalaiset myönsivät hänellä olevan tuntea "puhtaasti esteetisesti" ja pitää kauneudenaistin vapaana "häiritseviltä vaikutuksilta", sitä todistaa tuo muutoin valheellinen huhu, että hän nähdessään murhatun äitinsä ruumiin ei lausunut muuta kuin ihastuksensa tämän kauneudesta. Tätä huhua vastustivat hänen vihollisensakin ja kumosivat sen. Mutta varmaa on, että jos Nero esteetisellä teoriallaan on uusromantikkojen edeltäjä, niin hän oli mies sovelluttamaan oppiaan voimakkaammin kuin itse Schlegel "Lucindassaan".

Kuten tiedetään, epäilivät monet roomalaiset, että Nero oli pannut toimeen palon ja lähettiläittensä kautta estänyt sammutuksen. Epäily perustui siihen vakaumukseen, että hän saattoi ostaa näytelmän kuinka kalliista hinnasta tahansa, sekä vahvistui siitä, kun nähtiin hänen käyttävän uuden keisarilinnansa hyväksi suuria aloja palaneista kaupunginosista. Mutta varmasti ei tämä palo, niin kaunis kuin se olikin näytelmänä ja tervetullut Neron rakennussuunnitelmille, ole kuitenkaan syvemmin karvastellut kenenkään mieltä kuin hänen, sillä lukemattomat taideteokset, ja niiden joukossa monet arvoltaan määräämättömät, muinaisen Hellaan ylistetyimpien taiteilijain maalaukset ja patsaat, olivat hävinneet liekeissä. Kuitenkin kävi mieliala keisaria kohtaan niin uhkaavaksi, että hänen ystävänsä näkivät sopivaksi johtaa epäilyn toiselle taholle ja viitata kristittyihin. Ja enemmän kuin mahdollista on, että syytöksen tekijät uskoivat sen todeksi. Kristittyjen uskokunnasta oli hirvittäviä valheita liikkeellä. Vielä miespolvea myöhemmin, jolloin roomalaisilla oli ollut aikaa paremmin tutustua heidän oppeihinsa, saattoi niin oikeamielinen mies kuin Tacitus, joka hyvin tunsi historioitsijan velvollisuuden perustaa arvostelunsa tietoihin eikä huhuihin, nimittää tuota uutta uskoa iljettäväksi taikauskoksi ja lukea sen siksi "kelvottomaksi ja häpeälliseksi, mikä kaikilta tahoilta virtaa pääkaupunkiin ja saa siellä tunnustajia". Siihen aikaan vallitsi suuri mielten jännitys kristittyjen ja heidän juutalaisten veljiensä välillä, ja on arvailtu, että Poppea Sabina, joka lienee ollut jonkun verran Mooseksenuskoon taipuvainen, teki tämän syytteen. Mutta uskokaamme mieluummin, että hän suojeli juutalaisia, niin että niitä, joihin kristityt muutoin sekoitettiin, ei sotkettu vainoon! Epäily ja syyte kristittyjä kohtaan selitettiin luontevasti sillä toiveella, joka heillä oli, ja jonka he kai myöskin varomattomasti lausuivat mätänevän Rooman valtakunnan häviöstä ja Kristuksen pikaisesta tulosta. Moni kristinuskoinen odotti siihen aikaan joka aamun sarastaessa tuhatvuotisen valtakunnan ensimäisen päivän valkenemista. Oli kristittyjä, sanoo Tacitus, jotka tunnustivat rikoksen. Hän ei kerro kuitenkaan niistä keinoista, joilla sellainen tunnustus puserrettiin esille. Ja nämä ilmiantoivat uskonveljiä laumoittain, jotka todistettiin ja tuomittiin "ellei juuri palonsytyttämisestä, niin kuitenkin ihmissuvun vihaamisesta".

Tigellinuksella, Kajus Petroniuksen kadehtijalla ja kilpailijalla taidetuomarina ja juhlanjärjestäjänä, oli jo kauan sitten ollut etusija Neron suosiossa ja oli hän saattanut keisarilliset huvitukset toiseen ajanjaksoon. Hienostuneet orgiat olivat väistyneet helvetillisen hekumakultin tieltä, joka ei pysytellyt suljettujen ovien takana, vaan uhrasi kaikkien nähden ja kutsui kaikki uhrijuhlaan. Se oli Tigellinus, joka pani toimeen nuo hurjat yöjuhlat Tiberillä ja Agrippinan lammella, joissa tuhansien soihtujen valossa kiihoitetut ja valloilleen päästetyt himot viskasivat kaiken ikäiset, jokaisen säädyn ja sukupuolen toisensa helmoihin. Se oli Tigellinus, joka järjesti tuon häpeällisen hääjuhlan, jossa keisari, puettuna morsiusharsoon, vihittiin erääseen nuorukaiseen, Pytagorakseen, ja "missä saatiin nähdä kaikki, minkä yö muutoin, naiseenkin yhtyessä, peittää pimeyteen". Ja luultavasti se oli sama Tigellinus, joka ylinnä valvoi ja johti niitä juhlia, joita nyt vietettiin Janikuluksen alapuolella Neron sirkuksessa ja puutarhoissa, missä tuomitut kristityt, neulottuina tervattuihin säkkeihin ja paaluihin ripustettuina, olivat soihtuina. Hän oli kyllä huolehtinut siitä, että palaneen ihmislihan käry häviäisi suitsutusastioitten liekkeihin, jotka levittivät arapialaisten sulotuoksujen hajua. Sellaisia asioita olivat roomalaiset tottuneet pitämään tärkeinä.

* * * * *

Palo antoi keisarille toivotun tilaisuuden toteuttaa suurenmoisia rakennussuunnitelmia. Rooma kohosi entistään kauniimpana. Talojen korkeutta vähennettiin, avonaisia pihoja tehtiin, ja pitkin leveitä katuja, jotka leikkasivat toisiaan suorakulmaisesta, oli molemmin puolin katettuja pilarikäytäviä. Ja nyt hän saattoi myöskin toteuttaa houreensa keisarilinnasta, jonka veroista ei maailma milloinkaan ollut nähnyt. Palatsi nousi uskomattoman nopeasti -- uskomattoman, kun muistaa, että kaiken pienimpiä yksityiskohtia myöten tuli todistaa cesarista rikkautta ja helleenistä makua ja osoittaa mitä huolellisinta työtä. Tacitus, joka poikavuosinaan lienee nähnyt _kultaisen linnan_ ("domus aurea"), sanoo, että "sen jalokiviä ja kultaa ei ihailtu niin paljon, sillä sellainen oli siihen aikaan tavallista ja halpaa ylellisyyttä, vaan niittyjä ja lampia ja niitä suunnattomia aloja ja maisemia, jotka aukenivat metsikköjen välistä". Niityillä oli laitumella oivallisten kotieläinten laumat; lehdoissa lauleli upean kirjavia lintuja ja kuljeskeli mitä erilaisimpia kesyjä petoja. Kultaiset laivat ja rakennukset, jotka esittivät kaupunkeja, kuvastelivat suurimmassa lammessa. Palatsin edustalla, ulkonevalla etupihalla, jonka kolmikertainen pilarikäytävä oli tuhannen jalan pituinen, oli kullan- ja hopeansekaiseen pronssiin valettu kuva Nero-Apollosta, 120 jalkaa korkea, kreikkalaisen Zenodoroksen teos, joka oli aikakauden suurin kuvanveistäjä ja Pliniuksen mukaan tuon jo silloin kuolevan pronssiinvalamistaidon mestari. Ne linnan seinäpinnat, joissa ei ollut mitä upeampia freskoja ja stukkatureja, olivat kullalla, jalokivillä ja helmillä kirjailtuja, lattiat kallisarvoisimmalla mosaiikilla, jota tuskin voi kuvitellakaan mielessään muistamatta, että erään Vesuviuksen rinteellä olevan maaseutukaupungin porvaristalosta on voitu löytää sellainen lattiamosaiiki kuin Aleksanterintaistelu. Ruokasalien katot olivat katetut norsunluulevyillä, joiden aukeamista sulotuoksujen vihma levisi vieraitten yli. Suurin ruokasali oli ympyränmuotoinen, jonka katto -- luultavasti tähtikuvioilla koristettu -- liikkui öin päivin yhtä rinnan taivaanlaen kanssa. Linnan kylpylaitokset varustettiin johdoilla, jotka toivat osaksi merivettä, osaksi vettä Rooman ja Tivolin välillä olevista rikkilähteistä. "Nyt alan vihdoinkin ihmisiksi asua", lausui Nero linnaa vihittäessä.

Tuo suunnaton rakennus oli kuin kaupunki itsessään. Se vanhojen, uudelleen rakennettujen keisaripalatsien ryhmä, joka peitti Palatinus vuoren, muodosti kultaisen linnan toisen sivustan. Yli sen notkokohopaikan, jota nimitetään Veliaksi, ja joka Rooman torin etelälaidasta ulkonee Palatinuksesta, oli linna rakennettu Esquilinusvuorelle ja käsitti siellä useampia kortteleita. Esquilinuksen ja Coeliuksen välinen laakso lankesi myöskin sen alueelle. Tavallinen sisäänkäytävä -- tai oikeammin: läpikäytävä -- oli sillä kohdalla, mihin sittemmin Tituksen riemuportti pystytettiin.

Tuskin valtaistuimelle päässeinä kiirehtivät Flaviukset tuhoamaan tätä ihmetyötä. Se oli Rooman ihanimman osan raastamista, raakuutta, jota ei edes viha Neroa kohtaan olisi antanut anteeksi, ellei tekoa olisi tehty imartelevaksi huomaavaisuudeksi kansaa kohtaan. Roomalaiset olivat valittaneet, että Nero tahtoi tehdä maailmankaupungin yksin vain omaksi asunnokseen; he saattoivat nyt sanoa, että Flaviukset olivat pyhittäneet kultaisen talon maan qviriitien huvituksille. Yli sen suuren lammen, joka oli kantanut Neron välkkyviä laivoja, rakennettiin amfiteatteri, jota sittemmin nimitettiin Kolosseumiksi, ja jonka muurit vieläkin hämmästyttävät maailmaa. Sen osan palatsin päätypuolesta, joka oli Coeliusta kohti, kätki Titus erään ulkonevan, useampia kerroksia korkean, mahtavien holvien tukeman rakennuksen taakse. Palatsin muut osat, joita ei revitty perustuksia myöten, peitettiin mullalla ja saivat olla niiden suurenmoisten termien pohjana, jotka Titus lahjoitti roomalaisille. Kuinka nämä olisivat voineet valittaa kultaisen linnan hävitystä, kun he ylellisten kylpyjen nautinnoista vaelsivat amfiteatterin hermoja tärisyttäviin leikkeihin ja niistä takaisin termien pylväskäytäviin, juodakseen ja keskustellakseen niiden varjossa, kuvapatsaiden, solisevien suihkukaivojen ja tuoksuvien ruusujen keskellä Suburran ihanuuksista.

Neron jättiläispatsas sai jonkun aikaa olla paikoillaan, mutta se ei esittänyt enää Neroa, vaan auringonjumalaa. Kun Hadrianus rakennutti kultaisen linnan etupihan raunioille Venus- ja Rooma-temppelinsä, veti jättiläispatsaan sellaisenaan 24 elefanttia sille paikalle mainitun temppelin ja amfiteatterin väliin, missä nyt näkee jätteen sen jalustasta. Kommodus antoi häveliäästi kuvalle omat säännölliset, mutta yksinkertaiset ja tuhmat kasvonpiirteensä. Ei tiedetä, milloinka Zenodoroksen patsas hävitettiin; mutta luultavasti se tapahtui aikakaudella, joka antoi vähemmän arvoa taideteokselle kuin kullan- ja hopeansekaiselle pronssille.

Flaviuksien ei kuitenkaan onnistunut jälkimaailmalta kokonaan tuhota Neron palatsia. Termien alaisia jätteitä on etsitty ja löydettykin, ja kun uudemman ajan suurin taiteilija astui alas kultaisen talon nyt maanalaisiin käytäviin, sai hän sieltä vaikutuksia, jotka loivat uuden käänteen dekoratsioonimaalauksen historiaan. Se oli Rafael, joka Giovanni da Udinen seuraamana teki tämän löytöretken. He näkivät silloin rikkaammassa väriloistossa sen, mitä siellä vieläkin voi nähdä, vaikka yhä enemmän kosteuden vioittamana ja oppaan tulisoihdun mustaamana: dekoratsiooneja, joihin tyhjentymätön mielikuvitus oli leikkien tuhlannut rikkauksiaan, ja kun he jälleen nousivat päivänvaloon, toivat he hengessään mukanaan suunnitelmat niihin seinämaalauksiin, jotka Rafael sitten piirsi ja Giovanni da Udine valmisti Vatikaanin Damaskuspihaa kiertäviin kaarikäytäviin -- taideteoksen, joka enemmän kuin mikään muu renessansin luomista osoittaa, että se suoranaisesti yhtyy antiikiin.

Se sisäänkäytävä, jonka kautta Rafael raivasi itselleen tien Neron käytäviin, täyttyi pian jälleen soralla, ja taru syntyi, yhtä perusteeton kuin arvotonkin tuolle jalolle taiteilijalle, että tämä itse oli antanut tukkia aukon estääkseen toisien tekemästä samoja tutkimuksia. Vasta vuonna 1812 päästiin jälleen niiden kaivamisten kautta, jotka Napoleon toimeenpani, kultaisen linnan yhteen osaan. Suurempi jälelläoleva osa vartoo vielä lapiota.

Pimeys käytävissä, joihin valo tuli ylhäältä, on tavalliselle matkustajalle vaikea este maalausten tutkimisessa. Eräässä käytävässä näkee kotkia siivet levällään ja nokassa julilaista ruhtinashuonetta esittäviä ympyräkuvia. Holvissa löytyvien maalauksien joukossa on maisemia, tauluja jumaluustarustosta, kuten Venus ihaillen poikansa kauneutta, ja myytillis-historiallisia, kuten Faustulus paimen naarassuden kasvattipoikien edessä.

Tituksen kylpylaitoksen toisella puolen, Esquilinus vuorella ovat niin sanotut Sette Sale't, holvit, jotka alkujaan olivat kultaisen linnan kylpylaitosten vesisäiliöitä ja palvelivat sittemmin termejä samassa tarkoituksessa. Eräästä Sette Salen ja noiden termien välillä olevasta maanalaisesta kammiosta, eikä siitä käytävästä, jonka opas mainitsee, löydettiin vuonna 1506 Laokoonryhmä.

Neron muista rakennussuunnitelmista ei tullut mitään. Niihin kuului Korinton kannaksen kaivaminen, jonka työn hän itse aloitti taidematkallaan Hellaassa ensimäisellä lapionpistolla. Toista suunnitelmaa -- ulottaa Rooman muurit mereen saakka ja puhdistaa Tiber, niin että suuret laivat olisivat voineet laskea maihin Aventinuksen alapuolelle -- ei ennätetty alkaa, eivätkä siihen flavilaiset jälkeläisetkään ryhtyneet, jotka tahtoivat painaa unhoon kaiken, mikä koski Neroa, paitsi hänen rikoksensa.

* * * * *

Kun ne summat, jotka menivät Neron rakennusyrityksiin ja ylelliseen hovielämään, olivat kyllin suuret tyhjentämään Rooman valtakunnankin aarrekammiot, ryhdyttiin niitä täyttämään jälleen mitä epähurskaimmilla keinoilla. Kansan rakkaus nuorta keisaria kohtaan oli vuosi vuodelta vähentynyt, tyytymättömyys ja harmi kohonnut vuosi vuodelta, ja aika näytti tulleen, jolloin ne, jotka tahtoivat nähdä hurjan orgian päättyvän, saattoivat toivoa hyökkäykselleen menestystä. Ne, jotka vihasivat Cesaria, tekivät sen eri syistä ja kuuluivat erilaisiin piireihin, mutta löysivät toisensa ja saattoivat yhtyä yhteistoimintaan. Itse näytti keisari päättäneen yleisen mielentilan sen ihastuksen mukaan, jolla kansa Roomassa ja Italian muissa kaupungeissa ympäröi häntä, ja sen innon mukaan, jolla ylhäiset riensivät hyväksymään ja matkimaan kaikkea, mihin hän ryhtyi. Mutta Tigellinus näki hiukan pintaa syvemmälle ja oli kauan vaatinut, että keisari, turvatakseen itseään ja ystäviään, ottaisi käytäntöön sen ilmiannoille perustuvan hirmujärjestelmän, joka oli ylläpitänyt edellisiä hallituksia. Aina vuodesta 61 alkaen, josta saakka Tacitus laskee Neron olleen Tigellinuksen vallassa, oli tämä punaisen-epikurolainen pretoriaanipäällikkö koettanut saada etenkin stoalaisia epäluulon alaisiksi ja aina toistanut, että heidän filosofiansa "antaa ihmisille ylpeyden, joka tekee heidät rauhattomiksi ja kunnianhimoisiksi." Näiden epäluulojen ensimäisiksi uhreiksi joutui kaksi korkeasukuista roomalaista: Sulla ja Rubellius Plautus. Vallitsevaa ajansuuntaa ei mikään voi paremmin kuvata kuin ne syyt, joilla Tigellinus puolusti Plautuksen raivaamista tieltä: hän on ottanut meidän tasavaltalaiset isämme esikuvakseen, hän on omaksunut stoalaisen filosofian, hän on rikas eikä antaudu kuitenkaan yksityisen elämän huvituksiin, hän välittää valtiosta ja harrastaa yleisiä asioita! Sullan surmasi Massiliassa salamurhaaja. Plautus, joka silloin oleskeli Aasiassa, oli eräältä vapautetulta orjalta, jonka oli onnistunut päästä perille ennen Neron lähettilästä, saanut tietää, että hänen pyövelinsä olivat odotettavissa. Keskustelu filosoofien Ceraunuksen ja Musoniuksen kanssa vahvisti hänen päätöksensä, jonka mukaan hän mieluummin alistui tyrannin tahtoon kuin etsi pelastuksensa kapinasta. Kun sotamiehet, joiden tehtävänä oli toimeenpanna kuolemantuomio, astuivat hänen taloonsa, näkivät he hänet riisuutuneena ja tekevän voimisteluliikkeitä. Hänen päänsä hakattiin poikki ja lähetettiin Roomaan. -- Kaksi vuotta myöhemmin surmasi eräs Augustuksen jälkeläinen, Torquatus Silanus itsensä, mieluummin kuin odotti varrottua ilmiantoa valtiopetoksellisista salahankkeista.

Sellaisia oli epäilemättä tekeillä. Mutta Neron hallituksen vihollisilla ei ollut miestä, joka olisi voitu asettaa etunenään. He sopivat lopulta Kajus Kalpurnius Pisosta. Vaikkakin Piso oli nerokas, synnyltään ylhäinen, rikas ja seurustelutavaltaan miellyttävä, ei hän kuitenkaan ollut se, jonka vastustajaryhmän parhaimmat ainekset saattoivat ihastuksella nostaa kilvelle. Häneltä puuttui, sanoo Tacitus, siveellistä vakavuutta. Epikurolainen oli hänkin, ja vanhatroomalaiset huomauttivat, että hän, samoinkuin Nero, oli häväissyt itsensä näyttelijätaidolla. -- Salaliittoon otti osaa muutamia Rooman parhaista miehistä, muutamia myöskin sen kaikkein huonommista. Kun muutamilla oli päämaalina isänmaan pelastus, niin toisilla oli yksityisen kaunan tyydyttäminen. Niinpä halpamielisellä hekumoitsijalla Klaudius Seneciolla, joka oli kuulunut Neron lähimpään ystäväpiiriin ja vielä seurusteli hovissa, sekä Quintianuksella, jota keisari oli ärsyttänyt eräällä pilkkalaululla. Nämä tahtoivat saada toisen miehen, eivät toista järjestelmää valtaistuimelle, ja he saivat enemmistön puolelleen. Vähemmistö, johon kuului useita Burruksen ankaran koulun käyneitä henkivartioston upseereja, olisi toivonut, että itse järjestelmä muuttuisi ja joku stoalainen saisi diadeemin: joko nuori, yleisen mielipiteen suuresti kunnioittama filosoofi Lucius Silanus tai kaikkine vikoineen arvossa pidetty vanha Seneka. "Häpeä" -- lausui eräs salaliittolaisista, kaartintribuni Subrius Flavus -- "on sama, jos sitransoittaja raivataan tieltä ja traagillinen näyttelijä tulee sijaan." Flavus oli ehdottanut Senekaa keisariksi.

Antiikin käsityskannan mukaan oli tyranninmurha urotyö, ei rikos. Käsityskanta oli muodostunut helleeniläisissä vapaavaltioissa, missä kansalainen, joka oli polkenut lakia, oli joutunut lainsuojattomaksi eikä hänen surmaamisestaan ollut rangaistusta. Roomassa ei nyttemmin voitu sovelluttaa tätä käsityskantaa, sillä keisarin valta oli laillisella pohjalla. Mutta ihmeellistä on, että Rooman historiassa nähdään vielä kauan myöhemmin eri tilaisuuksissa ilmenevän tunteen siitä, että keisarikunta oli oikeudenloukkaus, jolle ei aika milloinkaan voinut antaa kantavuutta; vielä miespolvien kuluessa tiesi halvinkin legioonasotamies, joka taisteli valtakunnan rajoilla, että valtiomahti oikeuden mukaan oli etsittävä siitä epämääräisestä käsitteestä, jota nimitettiin _Rooman senaatiksi_ ja _kansaksi_. Salaliittolaisilla oli sitäpaitsi valittavana vain keisarinmurha tai sisällinen sota, ja hehän saattoivat teeskennellä syyksi cesarista oppia "raison d'État'sta", valitessaan edellisen sekä varmempana että vahingottomampana. Ja niin sovittiin lopullisesti päivästä ja paikasta. Nero surmattaisiin sirkuksessa Ceresjuhlaa vietettäessä. Erään liittoutuneista tuli jonkun tekosyyn nojalla lähestyä keisaria, heittäytyä rukoilevana hänen jalkainsa juureen, tarttua hänen sääriinsä, kaataa hänet maahan ja pidättää häntä, kunnes hänen seurueeseensa kuuluvat liittoutuneet upseerit olivat ennättäneet syöstä esiin ja surmata hänet miekoillaan. Kun Nerolla, huolimatta kaikista irstailuista, oli suunnattomat ruumiinvoimat -- ihmeteltiin sitä, että hän kreikkalaisissa leikeissä ei ollut esiintynyt painijana ja nyrkkitaistelijanakin -- tarjoutui voimistaan kuuluisa konsuli Lateranus ensimäiseksi hyökkääjäksi. Sillä aikaa tuli Pison Cereksen temppelin luona, joka ei ollut kaukana sirkuksesta, odottaa Fenius Rufusta -- pretoriaanipäällikköä, joka hoiti virkaa sillä aikaa kuin Tigellinus, hänen kanssaveljensä arvossa, johti hovin huvituksia -- jotta tämä olisi seurannut häntä pretoriaanileiriin, missä hän olisi ottanut vastaan henkivartiajoukkojen kunnianosoituksen.

Mutta melkein viime hetkellä ilmiantoi eräs vapautettu orja suunnitelman. Ensimäisten joukossa, jotka hänen ilmiantonsa perustalla laahattiin kuulusteluun, oli eräs nainen, Epikaris. Hirveimmät kidutukset, joita kesti kaksi päivää ja aina kuolemaan saakka, eivät voineet puristaa häneltä sanaakaan salaisuudesta. Miehet sitävastoin eivät kestäneet pyövelin kidutuskoneiden näkemistä: he tunnustivat rikoksensa ja ilmaisivat monta liittoutunutta. Kauimmin salattiin kahden yllämainitun pretoriaaniupseerin nimet: Fenius Rufuksen ja Subrius Flavuksen, mikä lisäsi näiden molempien turmaa, sillä Rufus valittiin Neron kanssa johtamaan tutkimusta, ja Flavus oli virkansa puolesta määrätty olemaan läsnä. Syytetyt ehkä toivoivat vielä, että Rufus ja Flavus tekisivät hyökkäyksen. Ja Flavus oli mies tekemään sen. Käsi miekankahvassa kysyi hän viittaamalla päämieheltään, eikö hän paljastaisi miekkaansa ja pistäisi kuoliaaksi Cesarin; mutta Rufus antoi kieltävän merkin. Se ankara tapa, jolla Rufus piti tutkintoa, ärsytti liittoutuneet ilmiantamaan hänet: hänet otettiin kiinni tuomioistuimelta ja eräs sotamies sitoi hänet. Flavuskin mainittiin ja hän tunnusti. Kun Nero kysyi, kuinka Flavus oli voinut unhoittaa uskollisuudenvalansa, vastasi tämä: "Minä vihasin sinua, ja kuitenkaan sinulla ei ollut yhtään uskollisempaa sotilasta, niin kauan kuin ansaitsit rakkautta... minä aloin vihata sinua, kun sinusta tuli äitisi ja puolisosi surmaaja, kun sinusta tuli ajuri, ilvehtijä ja murhapolttaja." Kun Flavus mestauspaikalla näki haudan, joka oli kätkevä hänet, ja huomasi, että se ei ollut niin syvä ja avara kuin laki määräsi, huomautti hän: "ei edes tässäkään noudateta sotasääntöjä", ja kun pyöveli kehoitti hänen rohkeasti kurottamaan kaulansa, sanoi hän: "kunpa sinä voisit iskeä yhtä rohkeasti!"