Chapter 6

PARIS. Tuo soihtu tänne, poika; -- mene syrjään; -- Ei, sammuta se, näkyä en tahdo. Tuon marjakuusen alle laske maata Ja paina korvas kiinni onttoon maahan; Ei kukaan jalkaans' astu kalmistoon Sun kuulemattas, sillä haudat tekee Maan löyhäks, ontoksi. Jos jonkun kuulet Sa tulevan, vihellä merkiks mulle. Nuo kukat anna; toimi niin kuin käskin.

PALVELIJA. Ma kammon yksin kirkkomaalla olla, Vaan uskallanpa koittaa.

(Vetäytyy syrjään.)

PARIS. Kaunis kukka! Sun morsiusvuotees peitän kukkihin, (Ah! Teltasi se soraa on ja maata!) Niit' öisin vihmon vesin mairehin, Tai tuskan kyynelin, jos muut' en saata; Yöt kaiket muistojuhlaas vietän näin, Koristan hautaasi ja kyyneltäin! (Palvelija viheltää.) Tuolt' antaa poika merkin; joku tulee. Ken kirottu se tänne yöllä kulkee, Ja lemmen murhejuhlaa estää julkee? Kuin? Soihduinko? -- Yö, hetkeks minut peitä!

(Vetäytyy syrjään.) (Romeo tulee ja Balthasar, kädessä soihtu, vasara, y.m.)

ROMEO. Tuo tänne vasara ja murtorauta. Seis, ota kirje tuo ja muista, että Sen varhain aamull' isälleni laitat. Minulle soihtu anna. Henkes tähden, Jos mitään näet tai kuulet, loitoll' ole, Äläkä häiritse mun toimintaani. Ma tuohon kuolon lepopaikkaan käyn, Osaksi nähdäkseni armaan kasvot, Osaksi kuolleen sormest' ottamaan Sormuksen kalliin, jonka tärkeään Ma toimeen tarvitsen; siis, mene täältä! Vaan luulevaisena jos aikeitani Palajat urkkimaan, niin, jumal'auta, Ma ruumiis katkon kappaleiks ja kylvän Jäsenes nälkäiselle kirkkomaalle! On aika jylhä, niin myös aikeeni, Viel' armottomampi ja hirveämpi Kuin ahnas tiikeri tai ärjäs meri.

BALTHASAR. Menen, menen, herra; teit' en häiritse.

ROMEO. Sill' ystävyyden työn sa teet. -- Tuoss', ota! (Antaa rahaa.) Hyvästi, poika! Elä onnessa!

BALTHASAR (syrjään). Ma tuosta huolimatta piilen täällä; Ma pahaa pelkään, julm' on katse hällä.

(Vetäytyy syrjään.)

ROMEO. Kirottu kuilu, siinä kuolon kohtu, Maan herkkupalan parhaan ahmasit; Nyt lahot leukapieles auki murran, (Murtaa auki holvihaudan oven.) Ja uhall' ajan sinuun lisää ruokaa.

PARIS. Maanpakolainen, pöyhkä Montague, Jok' armahani langon murhas, -- siitä Tuon kauniin immen luullaan suruun kuolleen, -- Hän halpamielin tulee ruumiita Nyt häväisemään: otan hänet kiinni. -- (Astuu esiin.) Montague konna, heitä ilkityösi! Jatkuuko kosto vielä haudan taa? Kirottu konna, sinut vangitsen; Mua seuraa, tottele, sun täytyy kuolla.

ROMEO. Niin täytyykin; siks tänne tulinkin. -- Nuor' urho, älä kiusaa toivotonta; Pakene! -- Noita kuolleit' aattele! Niit' etkö pelkää? -- Pyydän sua, älä Mua raivoon kiihoita ja päällen' uutta Luo synnin kuormaa! -- Mene! Jumal'auta, Sa mulle rakkaamp' olet itseäni, Sill' aseiss' olen itseäni vastaan. Pois! Pois! -- Jää eloon! Kiitä houkkaa mua, Jok' annoin säälistä sun pelastua.

PARIS. Sun manauksillesi naurahdan, Ja vangitsen sun petturina tässä.

ROMEO. Haastatko riitaa? -- Varullas, siis, poika!

(Taistelevat.)

PALVELIJA. He taistelevat, voi! -- Ma kutsun vahdin.

(Menee.)

PARIS. Oi, mennyt olen mies! (Kaatuu.) -- Jos mua säälit, Niin laske minut hautaan Julian viereen.

(Kuolee.)

ROMEO. Sen, totta, teen. -- Vaan kasvos ensin näytä: -- Mercution lanko, jalo Paris-kreivi! -- Jotakin sanoi saattajani, jot' en Tajunnut tuskissani; -- Sanoi, luulen, Ett' aikoi Paris-kreivi Julian naida. Vai kuinka? Onko unta tuo? Vai niinkö Ma houreissani luulen vain, kun kuulin Julian nimen? -- Kätes anna! Kirjaans' On nurja onni meidät rinnan pannut! Sun loistavahan hautaan lasken. -- Hautaan? Ei, nuorukainen, kupulaki-kuoriin! Tääll' lepää Julia, ja Julian kauneus Valoisaks juhlasaliks luo tän holvin. Tääll' lepää, kuollut; kuollut mies sun hautaa! (Laskee Paris kreivin holvihautaan.) Kuink' usein kuolinhetkell' ihminen Käy hilpeäksi! Hengen heräämiseks Sen hoitajatar sanoo. Heräämist' on Tää tottakin. -- Oi, armas, kulta vaimo! Vaikk' imi kalma henkes meden, viel' ei Se kauneuttas vallannut; viel' olet Sa voittamaton: kauneuden lippu Punoittaa huulillas ja poskillas, Ja niill' ei liehu kalman kalvas viiri, Tybaltko veri vaatteissaan? Oi, voinko Paremman tehdä sulle palveluksen, Kuin tällä kädellä, jok' otti henkes, Lopettaa sen, jok' oli vihamiehes? Suo anteeks, lanko! -- Armas Julia, oi, Kuink' olet vielä kaunis! Voisko luulla, Ett' armastaa sua kalmakin, tuo haamu. Ett' inha, laiha hirviö se pitää Sua täällä pimeässä lemmittynään? Ma sitä pelkään; siksi jäänkin luokses, Ja milloinkaan en jätä tätä synkkää Yön majaa; tänne, tänne seuraks jään Madoille, piikaneitsyillesi, tänne Ikuisen lepokammioni laitan, Ja nurjan tähden ikeen väsyneiltä Ma harteiltani puistan! -- Silmät, luokaa Nyt viime silmäys! Kädet, viime kertaa Nyt syleilkää! Ja huulet, hengen ovet, Muiskulla laillisella vahvistakaa Ikuinen liitto ahnaan kuolon kanssa! Nyt, valju mies, sa inhoittava opas, Nyt, hurja luotsi, suoraan aja luotoon Väsynyt, meriheitto laivas rikki! -- Sun maljas, Julia! (Juo.) -- Kunnon mies, sun juomas Pian vaikuttaa. -- Näin suuteloon ma kuolen.

(Kuolee.)

(Lorenzo tulee kirkkomaan toisesta päästä, lyhty, murtorauta ja lapio kädessä.)

LORENZO. Fransiscus pyhä, varjele! Kuink' usein Tän' yönä hautoihin on kompastunut Mun vanha jalkani! -- Ken siellä?

BALTHASAR. Vain ystävä, ken hyvin teidät tuntee,

LORENZO. Jumalan rauha! Mikä soihtu tuolla Luo turhaan valoansa madoille Ja sokeille pääkalloille? On niinkuin Se oisi Capuletin haudassa.

BALTHASAR. Niin onkin, pyhä isä. Ystävänne Ja herrani on siellä.

LORENZO. Kuka?

BALTHASAR. Romeo.

LORENZO. Pitkänkö ajan?

BALTHASAR. Puolisen jo tunnin.

LORENZO. Käy hautaan kanssani.

BALTHASAR. En tohdi, isä. Mun lähteneeksi luulee herrani; Ja julmast' uhkas hän mua kuolemalla, Jos jäisin aikeitansa urkkimaan.

LORENZO. Jää siis, ma yksin käyn. -- Mun valtaa pelko: Ma turmiota varon kauheaa.

BALTHASAR. Kun nukuin tuossa marjakuusen alla, Näin unta, että taistel' jonkun kanssa Mun herrani, ja hänet surmas.

LORENZO. Romeo! -- (Astuu eteenpäin.) Voi! Mikä veri tahraa tuossa haudan Kivistä kynnystä? -- Nuo mitä tietää Nuo herrattomat, hurmehiset miekat Keskellä tätä rauhan majaa? (Astuu hautaan.) Romeo! Oi, kalvaana! -- Ken vielä? Mitä? Paris? Ja veriss' aivan? -- Mikä turman hetki On syynä muutokseen näin kauheaan? Vaiti Julia liikahtaa.

(Julia herää.)

JULIA. Oi, lohdun tuoja! Miss' on puolisoni? Miss' itse olin oleva, sen muistan, Ja siellä olenkin. -- Mut Romeoni?

(Melua ulkona.)

LORENZO. Melua kuulen. -- Tule, neiti, jätä Tää kuolon, ruton, pakko-unen luola. Suurempi valtias kuin ihmisvoima Hankkeemme ehkäissyt on. Pois, pois tule! Povellas tuoss' on miehes kuolleena, Ja Paris myöskin; tule, pyhäin nunnain Sisarus-kuntaan vien sun. Aikaa älä Kysellen tuhlaa; vahti saapuu. Joutuin, Laps hyvä! -- (Melua ulkona.) Kauemmaks en tohdi jäädä.

JULIA. Niin, mene! Min' en tule. -- (Lorenzo menee.) Mitä? Pullo Lujasti armaan kädessä? Oi, myrkky On hänest' ennen aikaa lopun tehnyt! Sa saita, kaikki joit, et pientä tilkkaa Minulle suonut! -- Otan sulta suukon; Kenties on huuliis jäänyt myrkyn hiukka. Mi kuolemassa mua virvoittais. (Suutelee Romeota.) On huules lämpimät.

1 VARTIJA (ulkona). Miss' on se? Näytä!

JULIA. Melua? -- Joutuin! (Tempaa Romeon tikarin.) Tikar' armas! Tuppes On tuossa! (Työntää tikarin rintaansa.) Ruostu siellä; suo mun kuolla. (Kuolee.)

(Vartijat tulevat Paris kreivin palvelijan kanssa.)

PALVELIJA. Tuoss' on se, tuossa, missä palaa soihtu.

1 VARTIJA. Maa veriss' on. Te menkää, kirkkotarha Läpi hakekaa, ja kiinni kaikki pankaa. (Pari vartijaa menee.) Oi, surkeaa! Tuoss' surmattuna kreivi, Verissään Julia, lämmin, tuskin kuollut, Vaikk' on jo haudass' ollut kaksi päivää. -- Prinssille tieto! -- Montaguelle juoskaa! -- Capulet herättäkää! -- Hakuun toiset! -- (Toisia vartijoita menee.) Näemme pohjan, jossa turma liikkuu; Vaan kaiken tämän turman tosipohjan Lähempi tiedustus tuo ilmi vasta, (Muutamat vartijat tuovat Balthasaria.)

2. VARTIJA. Täss' ompi Romeon mies: me kirkkomaalta Löysimme hänet.

1 VARTIJA. Vartioikaa häntä, Siks kunnes prinssi saapuu.

(Toiset vartijat tuovat Lorenzon.)

1. VARTIJA. Täss' on munkki, Jok' itkee, vapisee ja huokailee; Hält' otimme tuon lapion ja kirveen; Hän tuli tuosta päästä kirkkomaata.

2. VARTIJA. Mies sangen epäiltävä: talteen munkki!

(Prinssi tulee seurueineen.)

PRINSSI. Mik' onnettomuus liikkeell' on näin varhain, Jok' aamulevoltamme meidät kutsuu?

(Capulet, kreivinna Capulet ja muita tulee.)

CAPULET. Miks tuolla ulkona noin kiljutaan?

KREIVINNA CAPULET. Kaduilla huutavat, ken Romeota, Ken Juliaa, ken Parista, ja tänne Päin hautaa kaikki ääneen huutain rientää.

PRINSSI. Mi kauhu se noin korviamme leikkaa?

1 VARTIJA. Hyvä prinssi, täss' on surmattuna Paris; Kuolleena Romeo; Julia, ennen kuollut, Lämminnä, äsken murhattuna.

PRINSSI. Menkää, Tän julman murhan syitä tiedustelkaa.

1 VARTIJA. On tässä munkki sekä Romeon mies; Aseita heill' on, joilla kuolleitten Voi haudat auki murtaa.

CAPULET. Taivas! -- Vaimo, Kas kuinka tyttäremme veri virtaa! Tikari meni väärään, -- kas, sen tuppi Tyhjillään vyöss' on Montaguen, -- se harhaan On pistetty mun tyttäreni rintaan.

KREIVINNA CAPULET. Voi mua! Niinkuin ruumiinkellot kutsuu Tää surman näky vanhuuttani hautaan.

(Montague ja muita tulee)

PRINSSI. Montague, varhain nousit, nähdäksesi Varhemmin vielä poikas sortuneena.

MONTAGUE. Oi, prinssi, vaimoni tän' yönä kuoli, Maanpako Romeon hänet suruun tappoi. Mitk' uudet tuskat salaliittoon yhtyy Ikääni vastaan?

PRINSSI. Katso vain, niin näet.

MONTAGUE. Oi, kelvoton sa! Tapojako nuo, Noin ennen isää kiirehtiä hautaan?

PRINSSI. Suu herjausten hetkiseksi sulje, Siks kunnes hämäryyden selvitämme Ja löydämme sen syyn ja alkulähteen. Käyn sitten tuskienne johtajaksi Ja kuoloon teidät suoraan vien. Siks vaiti! Vahinko malttamuksen orja olkoon. -- Esille tuokaa luulon-alaiset.

LORENZO. Mua enimmin, vaikk' olen saamattomin, Syypääksi luullaan tähän julmaan murhaan; Mua vastaan aika todistaa ja paikka. Täss' seison, syyttäen ja puoltaen, Vastaajana ja kantajana itse.

PRINSSI. Niin sano kerrassansa, mitä tiedät.

LORENZO. Siis lyhyesti; hengen määräaika Lyhempi mulla on kuin pitkä puhe. Tuo kuollut Romeo tuoss' on Julian mies, Ja kuollut nainen tuossa Romeon vaimo. Ma heidät salaa vihin; hääpäiv' oli Tybaltin kuolinpäivä; nuoren yljän Maanpakoon tämä äkkisurma saatti; Hänt', eikä Tybaltia Julia itki. Pois surun haihtaaksenne, Parikselle Te hänet kihlasitte, sekä naittaa Väellä tahdoitte; -- hän tuli luoksen' Ja hurjin katsein kysyi keinoa Täst' uudest' aviosta päästäkseen. Ma, taidossani oppineena, laitoin Hänelle unijuoman; vaikutuksen Se teki aiotun, ja kuolon hahmon Levitti häneen. Romeota tänne Kirjeellä kutsuin tänä kauhun yönä Hänt' ottamahan valhehaudasta. Kun vaikuttamast' unijuoma herkes. Mut veli Juhani, mi kirjeen vei, Tul' estetyks, ja eilis-yönä toi hän Takaisin kirjeeni. Nyt yksin lähdin, Juur' heräämisen määrä-tunnill' ihan; Hänt' isäin hautaholvist' ottamaan Ja salaa mökkihini kätkemään, Siks kunnes Romeolle sanan saisin. Vaan kun ma saavuin, -- jonkun hetken ennen Kuin heräs hän; -- niin uskollinen Romeo Ja jalo Paris kuolleina on tässä. Nyt Julia herää; pois ma häntä vaadin Ja tyynnä taivaan työhön tyytymään; Mut melu haudasta mun karkoitti; Hän ei mua seurannut, vaan toivotonna Lopetti henkens' itse nähtävästi. Muut' en ma tunne. Naimisesta tiesi Myös imettäjä. Jos mit' olen tässä Ma rikkonut, niin henki-kuluni, Vain jonkun hetken ennen määräaikaa, Lain ankaran ja julman uhriks annan.

PRINSSI. Ain' olemme sun pyhäks mieheks tienneet. Vaan Romeon mies, hän mitä tietää tässä?

BALTHASAR. Ma herralleni Julian kuolemasta Vein tiedon Mantuaan; hän täyttä laukkaa Tul' oiti tänne, tähän hautaan; käski Mun antaa tämän kirjeen isälleen, Ja hautaan astuen mua kuololl' uhkas, Jos en ma lähtisi ja jättäis häntä.

PRINSSI. Tuo tänne kirje, tahdon nähdä sen. -- Miss' on se kreivin mies, mi vahdin toi? -- Sano, poika, mitä teki täällä herras?

PALVELIJA. Hän neiden hautaa tuli seppelöimään Ja käski minut syrjään, jonka teinkin. Vaan soihtu kädessä nyt joku tuli Avaamaan hautaa, herran' iski häneen, Ja silloin juoksin pois ja kutsuin vahdin.

PRINSSI. Tää kirje munkin sanat vahvistaa Ja kuolon sanoman ja lemmen liiton. Hän sanoo, että köyhä rohtoherra Myi hänelle myrkyn, jonka kanssa hautaan Hän tuli Julian viereen kuolemaan. Capulet! Montague! Te vainolaiset! Vihanne vitsaus nähkää! Lempi itse Ilonne teiltä surmasi! Ja minä, Riitaanne hemmotellen, kadotin Kaks heimolaista: -- kaikk' on rangaistu.

CAPULET. Oi, veli Montague, suo kätes mulle: Se tyttärein on eläke, en muuta Voi vaatia.

MONTAGUE. Ma enemmän voin antaa: Kirkkaasta kullasta teen hälle patsaan. Niin kauan kuin Veronan nimi säilyy, Sen arvoista ei kuvaa nähdä varmaan, Kuin Julian, tuon uskollisen, armaan.

CAPULET. Sen viereen Romeo saa yhtä aimon: Nuo uhri-raukat onnettoman vainon!

PRINSSI. Tää aamu kolkon rauhan meille suo; Surusta peittää kasvons' aurinkoinen. Nyt kertokaa, kuink' yltyi vaino tuo, Ett' armahtaa tai rangaista ma voinen. Niin synkkää tarinaa ei kuultu konsa, Kuin Julian ja hänen Romeonsa.

(Menevät.)

SELITYKSIÄ:

[1] _Pois koko Amor_ j.n.e. Tavallista oli että suurempiin pitoihin usein tuli käskemättä naamioittuja vieraita, jotka edelläkävijänään lähettivät Amorin. Tämän tunnusmerkkejä oli side silmillä ja jousi kädessä.

[2] _Kannoillaan kaislaa turtaa kutkutelkoot_. Ennen oli tapana kaislalla peittää lattiat.

[3] _Romeo suutelee Juliaa_. Sh:n aikana ei pidetty sopimattomana seuran nähden suudella naista. Varsinkin tanssin lopetettua oli tapa semmoinen isoisimpienkin seuroissa.

[4] _Kun kerjuutyttöön mieltyi kuningas_. Sh. viittaa tässä, niinkuin usein muuallakin, erääseen vanhaan englantilaiseen ballaadiin, nimeltä "Kuningas Cophetua ja kerjäläistyttö".

[5] _Parempi kuin uroskissa_. Vanhassa englantilaisessa "Reynard the Fox" nimisessä eläinsadussa on kissan nimenä Tybalt.

[6] _Viuhkani, Pietari!_ Isoiset naiset tavallisesti panivat palvelijan kantamaan viuhkaa heidän edellänsä.

[7] _Inhokkaan konnan kanssa silmiä Sanotaan leivon vaihtaneen_.

Kansantaru kertoo, että sammakko ja leivo ovat vaihtaneet silmiä, koska edellisellä on kauniit, mutta jälkimmäisellä rumat silmät.

[8] _Kuin maasta revittyjen katkojuurten_. Luultiin että katkojuuret (Atropa mandragora), kun ne maasta revittiin, elävän olennon lailla antoivat parkunan, joka kuulijalta vei järjen, jopa usein toi surmankin.