Chapter 4

JULIA. Oi, joutuin, joutuin, tulivaljakot, Asuntoon Phoiboon! Moinen ohjamies, Kuin Phaeton, länteen teidät ruoskall' ajais Ja yön tois pilvimustan tuota pikaa. -- Yö lempiharras, taajaan verhoos peitä Kärkkäiden silmät, että Romeo hiipis Kenenkään näkemättä syliini! Rakkauden soihtuna on lemmen teillä Sen oma kauneus; tai jos on se sokko, Se parhain yössä viihtyy. -- Tule, yö, Sa tyyni, puhdas, mustahuntu vaimo, Mua neuvo, miten voittajakin hukkaa, Kun voittosill' on kaksi nuorta kukkaa. Vaipallas mustall' arkaa verta peitä, Mi poskillani liehuu, kunnes lempi, Tuo kaino, rohjentuu, ja puhtaiks aivan Työt tosilemmen huomaa. Tule, yö! Tule, Romeo! Tule, sinä päivä yössä! Yön siivillä sä olet valkeampi Kuin korpin seljäll' uusi lumi. -- Tule, Yö armas, kaunis, mustasilmä yö! Tuo mulle Romeo! Ja jos hän kuolee, Niin tähtilöiksi pieniks hänet jaa, Ja taivaan kasvot hän niin kaunistaa, Ett' yöhön kaikki mailma ihastuupi Ja uljaalt' auringolta arvon kieltää. -- Oi, lemmentilan olen ostanut, Vaan viel' en sitä omaa; myyty olen, Vaan nauttimaton. Päivä tää niin pitk' on, Kuin juhla-aaton yö on lapselle, Jok' uudet vaatteet saanut on, mut niit' ei Saa vielä käyttää. Tuoss' on imettäjä; Hän uutta tietää; joka suu, ken lausuu Vain Romeon nimen, puhuu taivaan kieltä. (Imettäjä tulee, köysitikkaat kainalossa.) Mit' uutta? Mitä tuo? Ah, tikkaatko Tuot Romeota varten?

IMETTÄJÄ. Tikkaat, niin!

(Paiskaa ne maahan.)

JULIA. Voi! Mitä? Käsiäsi vääntelet:

IMETTÄJÄ. Voi sentään! Hän on kuollut, kuollut, kuollut! Hukassa, neiti, hukass' olemme! -- Ah, voi! -- Hän poiss' on, kuollut, surman saanut!

JULIA. Niin pahansuopa voiko taivas olla?

IMETTÄJÄ. Ei taivas, mutta Romeo. -- Romeo, Romeo! Ken olis sitä luullut? -- Romeo --

JULIA. Oletko paholainen, noin kun kiusaat? Tuo tuskanparkua on julman hornan. Surmasko itsensä hän? Sano: surmas; Se pieni sana "surmas" myrkkyisemp' on Kuin basiliskin surmaavainen katse. Mun surma vie, jos surma tuo on totta. Hän onko kuollut? On tai ei: pien' ääni Nyt riemun tuo tai tuskan elämääni.

IMETTÄJÄ. Ma haavan näin, ja näin sen omin silmin, Kies' auta! -- rinnass' urheassa tuossa; Verinen ruumis, verinen ja kurja, Ja kalvas, tuhkan kalvas, veriss' aivan, Hurmeessa aivan; -- pyörryin, kun sen näin.

JULIA. Oi, murru, sydän! Sydän-parka, murru! Vankeuteen, silmä! Vapautt' älä toivo! Maaks muutu, kurja maa! Täys määräs on! Yks arkku sulkee sun ja Romeon!

IMETTÄJÄ. Oi, Tybalt. Tybalt! Ystäväni parhain! Oi, sievä Tybalt! Kunnon ylimys! Ett' täytyy sinut kuolleena mun nähdä --!

JULIA. Mik' on se myrsky, joka kiekkuu noin? Tybaltko kuollut? Romeo murhattu? Lankoni kallis, kallein puolisoni? Nyt torvi julma tuomiolle soita! Ken enää elää, kun nuo kaks on poissa?

IMETTÄJÄ. Poiss' Tybalt on, maanpakoon Romeo syösty; Tybaltin murhamies maanpakoon syösty.

JULIA. Voi! Tybaltinko tappoi Romeo?

IMETTÄJÄ. He, tappoi, tappoi. Voi! Voi meitä! Tappoi.

JULIA. Oi, kyinen sydän kukka verhon alla! Noin kaunisko se louhikäärmeen luola? Kiusaaja-enkel'! Ihanainen julmuus! Susimas lammas! Kyyhkynsulka korppi! Olemus rietas, taivaan pukimissa! Selvimmän muotos selvä vastakohta: Kirottu pyhimys ja kunnon konna! Oi, luonto! Mitä hornassa sa teit, Kun paholaisen hengen majaks annoit Noin kauniin ruumiin paratiisin? Milloin Noin somissa näit kansissa sa kirjan Noin halpa-aineisen? Voi, että vilppi Noin loistavassa linnass' asuu!

IMETTÄJÄ. Miehiss' Ei löydy kuntoa, ei kunniaa; Ne kaikk' on konnia ja pettureita, Valapattoja ja ulkokullatuita. -- Hoi, Pietari! Tuo pieni naukku mulle! Nää vaivat, tuskat, murheet tekee vanhaks. Häpeä Romeolle!

JULIA. Kieles syököön Se toivo! Hänt' ei luotu häpeäksi. Häpeä häpee noilla kulmill' olla, Joill' itse kunnia kruunattava ois Maailman kaiken yksinvaltiaaksi. Mua julmaa oi, kun häntä toruin!

IMETTÄJÄ. Hyvää Pitäiskö langon murhaajasta haastaa?

JULIA. Pahaako miehestäni puhuisin? Mies-raukka! Kenen kieli hyväilis Sun nimeäs, jos minä, joka äsken Vaimokses tulin, sitä raateleisin? Vaan lankoni miks murhasit, sa julma? Tuo julma murhannut ois mieheni. -- Pois lähteeseenne, hupsut kyyneleet! Noreenne tuskan veroa on, erheess' Ilolle uhraatte ne. Miehen' elää, Jonk' oisi Tybalt surmannut, ja Tybalt. Tuo surmamies, on itse surman saanut. Tuo kaikk' on lohdutusta: miks siis itken? Yks sana, julmempi kuin langon kuolo, Mun surmasi. Sen mielist' unhottaisin; Mut voi! Se muistoani ahdistaa, Kuin tunnon tuska rikollisen mieltä. "Pois Tybalt on, maanpakoon Romeo syösty!" Maanpakoon! Maanpakoon! Tuo yksi sana Tuhansin Tybalteja surmaa. Eikö Tybaltin kuoloss' yksin tuskaa kyllin? Tai, -- liitossa jos karvas suru viihtyy Ja toisten tuskain seuraa kaipaa, -- miks'ei Tybaltin kuolonsanaa seurannut Isän tai äidin, niin, tai kumpaisenkin? Vähemmän tuota oisin vaikeroinut. Vaan Tybaltin kun kuolemata seuras: "Maanpakoon Romeo!" -- niin sen sanan kautta On isä, äiti, Tybalt, Romeo, Julia, Kaikk', kaikki surmattu. -- "Maanpakoon Romeo!" -- Tuon sanan surmalla ei määrää, rajaa, Ei sanoissa sen tuskan ilmoittajaa. -- Miss' isä nyt ja äiti lienevät?

IMETTÄJÄ. Tybaltin ruumiin vieress' itkevät. Jos tahdotte, niin teidät sinne saatan.

JULIA. He haavat peskööt kyyneleillään; heidän Kun kuivuu, silloin tulee vuoro meidän. Pois tikkaat! Köysi-parka, pettynyt Kuin minäkin: maanpaoss' on Romeo nyt! Ne oli tehty portaaks onnelaan, Mut impileskenä nyt kuolla saan. Käy, eukko, morsiusvuoteheni laita: Ei Romeo, vaan kuolo mun saa naida!

IMETTÄJÄ. Pois huoneeseenne! Lohdutukseks' teille Ma Romeon etsin; tiedän missä on hän. Yöks tänne tulee Romeo, kuulkaatte; Lorenzon luona piilee ystävänne.

JULIA. Hänt' etsi! Sormus tuo vie armaalle; Jäähyväisille pyydä häntä tänne.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Lorenzon kammio. (Lorenzo ja Romeo tulevat.)

LORENZO. Tule esiin, Romeo! Esiin, pelvon mies! Avuihis murhe rakastunut on Ja kovan kohtalon sait aviokses.

ROMEO. Mit', isä? Mik' on prinssin tuomio? Mun tuttavuuttani mik' etsii murhe, Jot' en jo tuntis?

LORENZO. Liiaksikin olet Sa tutustunut moiseen turma-seuraan. Ma tiedon saatan prinssin tuomiosta.

ROMEO. Se tuomio julma lie kuin tuomiopäivä?

LORENZO. Ei; lievempi se tuli tuomio: Vain ruumiin maanpako, ei ruumiin kuolo.

ROMEO. Maanpako? Armahda! Oi, sano: kuolo! Maanpaolla on katse hirmuisempi -- Kuin kuololla. Maanpaost' älä puhu?

LORENZO. Veronast' olet vain maanpakoon syösty; Oi, kärsi: suur' on maailma ja laaja.

ROMEO. Ei maailmaa Veronan ulkopuolia. Vaan kiirastuli, piina, horna itse. Maanpako täält' on pako maailmasta, Ja pako maailmast' on kuolemaa; Maanpako siis on kuolon epänimi. Jos kuoloa sa maanpaoksi sanot, Lyö pääni poikki kultakirveellä Ja naurat iskulle, mi surmaa mun.

LORENZO. Oi, syntisyyttä! Kiittämätönt' uhkaa! Työs laki sanoo kuolemaks: mut prinssi Armosta syrjään työnsi lain ja muutti Tuon mustan kuolo-sanan maanpaoksi. Se suurt' on armoa, ja sit' et huomaa.

ROMEO. Ei armoa, vaan piinaa. Taivas tääll' on, Miss' elää Julia; joka kissa, koira, Pieninkin hiiri, halvin mato täällä Taivaassa elää ja saa hänet nähdä, Sit' ei saa Romeo. Suuremp' arvo, onni, Suurempi suosio on kärpäsellä Kuin Romeolla: se saa kosketella Tuon kalliin käden valkoist' ihmettä Ja ryöstää noilta huulilt' iki-onnen, Jotk', ujoillen kuin Vestan immet, aina Vain punoittavat, luullen synniks muiskun. Sit' ei saa Romeo, hän on maanpaossa. Kärpäinen saa, mun paeta vaan täytyy: Se vapaa on, mut minä maanpaossa. Ja maanpakoa kuolemaks et sano? Sull' eikö valmist' ole myrkkyä, Tai hiottua veistä, taikka muuta, Jos kuinka halpaa, äkkisurman tuojaa, Kuin "maanpako", mua tappaakses? "Maanpako!" Oo, munkki! Tuota sanaa helvetissä Kirotut ulvovat! Kuin hennot sinä, Jok' olet pappi, synninpäästäjä, Ja rippi-isä, julki-ystäväni, Mun murtaa tuolla sanalla: maanpako?

LORENZO. Sa hurja houkko, kuule mitä puhun.

ROMEO. Oi, taaskin sinä maanpaosta puhut.

LORENZO. Ma sulle annan turvan sitä vastaan: Vastusten lääkemaito, viisaustiede, Sua lohduttaa, vaikk' olet maanpaossa.

ROMEO. Taas "maanpako"! -- Vie hirteen viisaustietees! Jos viisaustiede ei voi Juliaa luoda, Kyliä siirtää, tuomioita muuttaa, Ei kelpaa se, ei auta se; vait', vaiti?

LORENZO. Näen, ett' on hupsut kuuroja.

ROMEO. No kuinkas, Kosk' ovat viisahatkin sokeita?

LORENZO. Tilastas suo mun keskustella kanssas.

ROMEO. Siit' et voi haastaa, jot' et tunne. -- Nuori Jos oisit niinkuin minä, Julia armaas, Vaan tunnin nainut, Tybalt murhattu, Lemmestä hehkuvainen niinkuin minä, Ja maanpaossa niinkuin minä, -- silloin Sa voisit haastaa, silloin tukkaas raastaa, Ja maahan heittäydä, kuin minä nyt, Ja ottaa luomattoman hautas mittaa.

(Heittäytyy maahan; kolkutetaan ovea.)

LORENZO. Oi, nouse! Kolkutetaan. Piiloon, Romeo!

ROMEO. En! jos ei raskaan mielen huokaukset Mua usman lailla urkkijoilla suojaa.

(Kolkutetaan.)

LORENZO. Haa! Kuule tuota! -- Kuka siellä! -- Nouse! Kiinn' ottavat sun. -- Tulen. -- Nouse, riennä Työhuoneeseeni! -- Pian! -- Herran tähden. Tuot' ykspäisyyttä! -- Tulen, tulen. (Kolkutetaan.) Ken se Niin jyskyttää? Mik' asia? Mist' ollaan?

IMETTÄJÄ (ulkona). Ovi avatkaa, niin asiani kerron; Mun Julia lähetti.

LORENZO. No, tervetullut!

(Imettäjä tulee.)

IMETTÄJÄ. Oi, pyhä isä! Sano, pyhä isä, Miss' on se Romeo, neitoseni mies?

LORENZO. Maass' on hän tuossa, päissään kyyneleistään.

IMETTÄJÄ. Ah! Hän on aivan niinkuin neitoseni, Juur' niinkuin hän.

LORENZO. Oi, tuskan sopuisuutta! Surullist' yhtäläisyyttä!

IMETTÄJÄ. Noin hänkin Vain makaa, itkee, nyyhkii, nyyhkii, itkee. -- Oi, nouskaa! Mies jos olette, niin nouskaa! Vain Julian vuoksi, hänen vuokseen nouskaa! Miks vaivutte noin syvään voivotukseen?

ROMEO. Imettäjä!

IMETTÄJÄ. Ah, herra! -- Kuolema on kaiken loppu.

ROMEO. Puhuitko Juliasta? Kuinka voi hän? Mun paatuneeksko murhaajaksi luulee, Onnemme lapsuuden kun tahrasin Verellä, hänelle niin likeisellä? Miss' on hän? Kuinka voi hän? Mitä sanoo Lemp-ystävä, kun rikoin lemmen liiton?

IMETTÄJÄ. Ei mitään, ei, vaan itkee itkemistään, Vuoteelleen kaatuu, pystyyn karkaa sitten Ja huutaa: "Tybalt!", kirkuu: "Romeo!" Ja kaatuu taasen.

ROMEO. Ikäänkuin tuo nimi, Kuin kalman tuliputkest' ammuttuna, Surmaisi hänet, niinkuin langon surmas Kirottu käsi sen. -- Oi, sano, munkki, Mik' osa tätä kurjaa ruottoa Nimeni kätkee? Sano, että voisin Sen inhan luolan ryöstää.

(Paljastaa miekkansa.)

LORENZO. Seis, sa hurja! Oletko mies? Sun muotos sanoo: olet; Mut kyynelees on naisen; tekos hurjat Todistaa pedon järjetöntä vimmaa. Muodoton nainen miehen muodossa! Ja kummassakin muodoss' ilkipeto! Sua säikyn: pyhän munkistoni kautta! Tasaisemmaksi mielenlaatus luulin. Tybaltin tapoit; tapatko nyt itses? Tapatko vaimos, joka sinuss' elää, Kun vihakäsin omaan henkees ryhdyt? Sukuas, maata, taivasta miks herjaat? Sukusi, maa ja taivas sinuss' yhtyy, Vaan heittää pois ne tahdot kerrassaan. Hyi! Muotos, lempes, järkes häpäiset. Kuin korkuri sa rikas kaikest' olet, Mut tavall' oikeall' et mitään käytä Tuon muotos, lempes, järkes somisteeksi. Sun jalo muotos on vain vahakuva, Jos miehen tarmosta se vieraantuu; Sun kallis lemmenvalas pattovala, Jos tapat kullan, jolle lemmen vannoit; Sun järkes, muodon kaunistus ja lemmen, Mut kelvotonna niiden johtajaksi, Tulehen syttyy huonon hoidon kautta, Kuin ruuti kahlaan soltun sarvessa, Ja oma turvakeinos sinut silpoo Mies ole! Nouse! Armas Julias elää, Hän, jonka vuoks juur' äsken olit kuolla: Se onni on; sun Tybalt tappaa aikoi, Vaan sinä tapoit Tybaltin: taas onni; Sua laki kuololl' uhkas, mutta leppyi Ja maanpaoks sen muutti: onni sekin; Harteilles laskee siunausten taakka, Sua kosii onni korupuvussaan; Vaan tuhman, oikullisen tytön lailla Nureksit onneas ja rakkauttas. Oi, varo, varo! Kurja moisten loppu. Käy armaas luo, kuin aioit; kullan suojaan Nyt nouse, häntä lohduta: mut varo, Ettet vain viivy, kunnes vahdit pannaan: Ties suljettu on silloin Mantuaan! Siell' elä, kunnes liittonne me voimme Julaista, ystävänne sovittaa, Anoa prinssilt' armoa, ja sinut Taas tänne saada, satatuhat kertaa Suuremmall' ilolla, kuin täältä tuskall' Eroat nyt. -- Käy edell', imettäjä, Vie terveisiä neidolles, ja käske Ett' talon väen jouduttaa hän lepoon, Jot' ilmankin jo raskas suru kaipaa: Romeo tulee kohta.

IMETTÄJÄ. Jestakoon! Täss' olla voisin koko yön ja kuulla Noin oivaa saarnaa. Moista on se oppi! Tulonne, herra, neidilleni kerron.

ROMEO. Se tee, ja käske ett' on kulta valmis Toria antamaan.

IMETTÄJÄ. Kas, täss' on sormus, Jonk' antaa hän mun käski teille, herra. Pian tulkaa, joutuin, muuten tulee myöhä.

(Menee:)

ROMEO. Nyt mieli taas saa uutta virkeyttä.

LORENZO. Hyv' yötä! Joudu! Onnes riippuu tuosta: Mene, ennenkuin on vahdit asetettu, Tai varhain poistu valepuvussa. Jää Mantuaan; ma palvelijas laitan Sanomaa aika-ajoin sulle tuomaan, Kuink' eduksesi täällä onni kääntyy. Kätesi! Myöhä on jo: hyvää yötä!

ROMEO. Jos ei mua kutsuis riemu riemujen, Nyt sinust' ero oisi tuskainen. Hyvästi!

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Huone Capuletin talossa. (Capulet, kreivinna Capulet Ja Paris tulevat.)

CAPULET. Niin onneton on laita, ett' ei ole Meill' aikaa ollut päättää Juliasta Hänelle, nähkääs, Tybalt oli kallis; Ja mulle myös: -- niin, kaikki kerran kuollaan. -- On myöhä jo, hän kamariins' on mennyt. Ja, totta vie, jos teist' ei seuraa oisi, Minäkin makuull' oisin aikaa ollut.

PARIS. Ei aika huolla, kun on huolten aika. -- Hyv' yötä, rouva; tervehtikää neittä.

KREIVINNA CAPULET. Aamulla varhain tutkin tytön mielen; Nyt häkkiins' sulkeutuu hän huolineen.

CAPULET. Julian rakkauden, kreivi Paris, Ma taata rohkenen; hän kaikess', arvaan, Mua tottelee; -- niin, siit' ei epäilystä. (Puolisolleen:) Käy hänen luonaan, ennenkuin käyt maata. Vie tieto Paris-kreivin rakkaudesta Ja, kuule, käske ensi keskiviikoks -- Vaan, mikä päivä nyt on?

PARIS. Maanantai.

CAPULET. Vai maanantai? Vai niin! Siis keskiviikko On varhaista. Vaan torstai. -- Torstaina Hän tulkoon, sano, tämän kreivin vaimoks. -- Sopiiko teille? Kiirehdinkö liiaks? Ei hommaa mitään: -- ystävä tai pari; -- Kun, nähkääs, Tybalt on niin hiljan kuollut, Niin näyttäis niinkuin emme rakastaisi Omaistamme, jos liiaks reuhaisimme. Siis, puoli tusinaa vain ystäviä, Ja siinä kaikki. Soveltuuko torstai?

PARIS. Oi, että huomenna jo olis torstai?

CAPULET. No hyvä! Hyvästi! -- Siis torstaina. -- (Puolisolleen:) Käy Julian luona, ennenkuin käyt maata, Hääpäivän varaks valmistele häntä. -- Hyvästi, kreivi! -- Tulta kamariini! Hyväinen aika, jo niin myöhä on, Ett' aikaiseksi luulis. -- Hyvää yötä!

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Julian kamari. (Romeo ja Julia tulevat.)

JULIA. Nyt joko lähdet? Viel' on aikaa päivään; Se satakieli oli, eikä leivo, Jonk' ääni arkaa korvaas säikäytti; Kranaatti-puussa tuolla yöt se laulaa. Se satakieli oli, usko, kulta.

ROMEO. Se, kultan', oli leivo, aamun airut. Ei satakieli. Kas, kuin kateet juovat Idässä tuolla pilven kulmaa päärmää! Yön kynttilät jo sammuu; virkku päivä Varpaillaan yli sinivuorten nousee. Jos lähden, eloon jään; jos jään, niin kuolen.

JULIA. Tuo valo päivän valoa ei ole; Se ilmanäky vain on, päivän luoma Sinulle soihdun kantajaksi yössä: Ja näyttäjäkses tiellä Mantuaan. Oi, viivy: viel' ei ole pakko mennä.

ROMEO. He vangitkoot siis mun ja surmatkoot mun! Ma kaikkeen tyydyn, kun sa vain sen tahdot. Siis valo tuo ei ole aamun silmä, Vaan Cynthian otsan kalvas kajastus; Etk' ole leivo tuo, jonk' ääneen vastaa Ylhäällä päämme päällä taivaan holvit. Ma viivyn, lähtöön olen haluton, Tule, kuolema, se Julian tahto on. -- No, armas, haasta, viel' ei koita koi.

JULIA. Oi, koittaa, koittaa! Joudu, riennä, oi! Se leivo on, mi sorakielin laulaa Käheää, väärää, soinnutonta virttään. Sanotaan, ett' on leivon laulu armas; Ei, se on karvas: meidät eroittaa se. Inhokkaan konnan kanssa silmiä Sanotaan leivon vaihtaneen;[7] oi, jospa He ääntäkin ois vaihtaneet! Tuo ääni Syleilystämme meidät säikyttää, Sun pelättää ja päivän herättää. Oi, riennä! Aamu yhä valkeneepi.

ROMEO. Ei; tuskan yöks se yhä tummeneepi.

(Imettäjä tulee.)

IMETTÄJÄ. Neiti!

JULIA. Mitä, imettäjä?

IMETTÄJÄ. Tulossa äitinne on kamariinne: Varulla olkaa; päiv' on ylhäällä.

(Menee.)

JULIA (avaa ikkunan). Siis, sisään päivä, ulos elämä!

ROMEO. Hyvästi! Vielä yksi suutelo!

(Astuu alas ikkunasta.)

JULIA. Siis läksit, armas, kallis puoliso! Sa sana anna joka tunnin päivä: Näet minuutissakin jo mont' on päivää. Oi, näin kun lasken, tulen vanhan vanhaks, Ennenkuin taasen Romeoni näen.

ROMEO. Hyvästi! Aina kun vaan sopii mulle, Lähetän terveisiä, armas, sulle.

JULIA. Oi, uskotko, ett' yhdytähän milloin?

ROMEO. En epäile; ja kaikki nämä tuskat Suloisen haaston aineena on silloin.

JULIA. Oi, mull' on synkkää aavistava sielu: Siell' alhaalla sa näytät minusta, Kuin ruumis haudan pohjalla sa oisit. Mun pettää silmäni, tai olet kalvas.

ROMEO. Sä samoin, kulta: tuska janoovainen Vertamme imee. Hyväst', armahainen!

(Menee.)

JULIA. Oi, onni! Häälyväks sua sanotaan; Jos häälyt, mitä hänestä sa tahdot, Jok' on kuin kulta puhdas? Hääly, onni! Näin toivon, ett'et kauan häntä pidä. Vaan luotas päästät.

KREIVINNA CAPULET (ulkoa). Tytär! Valvotko?

JULIA. Ken huutaa? Äitinikö? Näinkö myöhään Hän valvoo, vai näin varhain onko noussut? Mik' omituinen syy tuo hänet tänne?

(Kreivinna Capulet tulee.)

KREIVINNA CAPULET. No, kuink' on laitas?

JULIA. Hyvin en voi, äiti.

KREIVINNA CAPULET. Ijätkö itket lankos kuolemaa? Hänt' itkullasko haudast' aiot ajaa? Jos voisitkin, niin hänt' et eloon saisi. Siis pois se! Hiukka huolt' on paljon lemmen, Mut paljo huolt' on hiukan järjen merkki.

JULIA. Näin tuntuvaako iskua en itkis?

KREIVINNA CAPULET. Sen iskun itse tunnet, vaan ei lankos, Jot' itket.

JULIA. Niin sen tunnen, että täytyy Ijäti itkeä mun ystävääni.

KREIVINNA CAPULET. Niin, kuolemaansa et niin paljo itke, Kuin että elää murhamies, se konna.

JULIA. Ken konna se?

KREIVINNA CAPULET. Se konna Romeo.

JULIA (syrjään). Konnasta kaukana kuin taivas maasta! -- Jumal' anteeks hälle suokoon! Minä teen sen Sydämmest' aivan, vaikkei mikään mies Niin sydäntäni huoleta kuin hän.

KREIVINNA CAPULET. Niin kyllä, salamurhaaja kun elää.

JULIA. Ja näiden kätten saavuttamatonna. Josp' yksin saisin langon kuolon kostaa!

KREIVINNA CAPULET. Me kostamme sen; suru pois ja itkut Lähetän heti sanan Mantuaan, -- Miss' elää kirottu se karkulainen, -- Ja hälle laitetaan niin vahva juoma, Ett' Tybaltia piankin hän seuraa; Ja silloin tyydyt, toivoakseni.

JULIA. En, totisesti, Romeoon ma tyydy, Ennenkuin hänet näen -- kuolleena -- Niin sydänraukka suree heimolaista. Oi, jospa äiti, löytäisitte miehen, Ken myrkyn veisi! Niin sen sekoittaisin, Ett' oiti Romeo, maistettuaan siitä, Nukkuisi rauhaan. -- Kuink' on suututtavaa, Kun nimen kuulen enkä luokse pääse, Ja langolleni suomaa hellyyttä En kohdistaa saa hänen surmaajaansa!

KREIVINNA CAPULET. Sä keksi keinot, minä keksin miehen. -- Vaan nyt saat ilo-sanomia, tyttö.

JULIA. Näin inhaan aikaan ilo onkin tarpeen. Ne kertokaa, ma pyydän, äiti hyvä.

KREIVINNA CAPULET. Niin, lapseni, on valpas isä sulla; Hän haihduttaakseen huoles, äkkipäätä Sinulle hankkinut on ilopäivän, Jot' emme tienneet ennalt' aavistaakaan.

JULIA. No, äiti, sanokaa, mik' on se päivä?

KREIVINNA CAPULET. Niin, arvaas, ani varhain torstaina Tuo ylvä, nuori, kaunis Paris kreivi Sun kirkkoon saattaa pyhän Pietarin Ja siellä onnen morsioks sun tekee.

JULIA. Ei, kautta Pietarin ja pyhän kirkon! Siell' onnen morsioks hän ei mua tee. On kummaa tämä kiire: tulla naiduks, Ennenkuin naimamies on kosinutkaan. Isälle sano, äiti, ett'en vielä Ma tahdo naimisiin, ja jos sen teen, Niin ennen otan Romeon, jota vihaan, Kuin Paris kreivin. -- Hauska sanoma!

KREIVINNA CAPULET. Tuoss' isäs tulee; puhu itse hälle, Niin nähdä saat, kuink' on se hälle mieleen.

(Capulet ja imettäjä tulevat.)

CAPULET. Kun päivä laskee, kastett' ilma tihkuu, Vaan veljenpoikani kun päivä laskee, Sataapi kaatain. -- Mitä? Suihkuriksi Muututko, tyttö? Kyyneltulvaa aina? Sadetta rankkaa yhä? Pieni ruumiis Se jäljittelee laivaa, merta, tuulta: Merenä silmäs on, joss' itkuvesi Nousee ja laskee; laivana sen laineill' On ruumiis; tuulena on huokaukses, Jotk' itkus kanssa ärjyin taistelevat; Jos tyynt' ei pian saada, haaksirikkoon Runneltu ruumiis sortuu. -- Vaimo rakas, Hän onko saanut kuulla päätöksemme?

KREIVINNA CAPULET. On, ei tahdo hän, vaan kiittää teitä. Sais, hupsu, mennä haudan morsioksi!

CAPULET. Kuin? Puhu selvään, puhu selvään, vaimo! Kuin? Eikö tahdo hän? Hän eikö kiitä? Hän eikö ylpeile, eik' onneks katso, Se kelvoton, ett' ylkämieheks hälle Niin uljaan ylimyksen valikoimme?

JULIA. En siitä ylpeile, vaan kiitän siitä. En ylpeillä voi siitä, mitä vihaan, Vaan vihastakin lemmen-suovan kiitän.

CAPULET. Kas vain! Kas vain! Hän viisastelee! Mitä? "Ylpeilen", -- ja "ma kiitän", -- ja "en kiitä"; -- Ja tok' "en ylpeile"; -- ei, neiti Viiso, Ei kestä kiittää eikä ylvästellä! Ens torstaiks laita hienot helmas kuntoon, Käydäkses kirkkoon Paris kreivin kanssa, Tai muuten kelkalla sun sinne hinaan, Sa kälvehtynyt kapine, sa ruosa, Sa talinaama!

KREIVINNA CAPULET. Hyi, hyi! Hourailetko?

JULIA. Oi, hyvä isä, polvillani pyydän: Maltilla pari sanaa kuulkaa vain!

CAPULET. Pois, hirteen, pentu! Kovakorva luuska! Ma sanon: huomenna sa mene kirkkoon, Tai älä koskaan tule näkyviini, Vait ole, älä puhu, älä vastaa. Mun sormiani syhyy! -- Vaimo rakas, Siunauksen puutteeks katsoimme, ett' antoi Vain tämän yhden lapsen meille Luoja; Nyt nään, ett' tämä yks on yksi liikaa, Ja ett' on vain se kiroukseks meille. -- Hyi, ruoja!

IMETTÄJÄ. Taivas häntä siunatkoon! Noin häntä nuhdella on väärin, herra.

CAPULET. Häh, rouva Viisas? Suunne kiinni, lörppä! Te pieskää kieltä juoruämmäin kanssa.

IMETTÄJÄ. Petost' en haasta.

CAPULET. Menkää Herran rauhaan!

IMETTÄJÄ. Puhua eikö saa?

CAPULET. Vait, vanha mölhö! Älynne juoruseurass' ilmi tuokaa, Tääll' ei se tarpeen.

KREIVINNA CAPULET. Liiaks kiivastut.

CAPULET. Kies'auta! Tää mun hulluks saa. Vuoskaudet, Yöt, päivät, varhain, myöhään, työssä, jouten, Seurassa, yksin, aina olen huollut Ma hänen naimistaan. Ja nyt, kun tarjoll' Yleväsukuinen on ylimys, Hienosti kasvatettu, rikas, nuori, Ja jaloill' avuilla niin varustettu Kuin suinkin toivoa voi ihmis-aatos, -- Niin tämä kurja, ruikuttava hupsu, Voihkaava vauva, onnen tarjoon vastaa: "En tahdo naimisiin", -- "en rakasta", -- "Nuor' olen liiaks', -- pyydän, suokaa anteeks"; -- Vaan jos et suostu, kyllä anteeks saat: Käy muille laitumille, tääll' ei tilaa. Kavahda! Katso! Tää ei pilaa. Torstai On lähellä; käs' sydämmellä mieti: Jos olet mun, sun ystävälle annan; Jos et, niin kerjää, kidu, nälkään kuole Kadulle; min' en, totta vie, sua tunne, Ja aarteistani vähääkään et kostu. Siis mieti! Tiedä, min' en vanno suotta.

(Menee.)

JULIA. Oi, tuolla pilviss' eikö sääliä, Mi näkis tuskieni syvänteihin? -- Oi, äiti armas, älä mua hylkää! Häät lykkää kuukaudeksi, viikoksi; Jos sit' et voi, niin morsius-vuode mulle Tybaltin synkkään hautaholviin laita.

KREIVINNA CAPULET. Minulle älä puhu, min' en vastaa. Tee tahtos; sinusta en tahdo tietää.

(Menee.)

JULIA. Oi, Jumala! -- Kuink' estää tätä, eukko? Maan päällä ylkä, vala taivaassa; Valani kuinka palata voi maahan, Jos maast' ei ylkä pakene ja sitä Lähetä taivaasta? -- Oi auta! Neuvo! -- Voi, että taivas moista juonta käyttää Näin hentelää kuin mua sortaakseen! -- No, mitä sanot? Eikö sulla riemun, Ei lohdun sanaa?