Chapter 2

MERCUTIO. Oo, kuningatar Mab on luonas käynyt, Tuo keijukaisten kätilö. Hän tulee Niin piennä muodoltaan kuin kiiltokivi, Jok' oltermannin sormuksessa hohtaa, Ja päivän-hiuteisella valjakollaan Makaajain nokkain ajaa poikitse. Hämähäkin sääristä on pyörän puolat Ja kuomi heinäsirkkain siivistä, Hienointa seittiä on valjashihnat, Kuun koste'ista säteistä on päitset; On ruoska kettä, varsi sirkanluuta; Ajuri -- hento, harmaatakki sääski, Niin suur' ei puolinkaan kuin mato pieni, Mi laiskan immen sormess' asustaa: Vaunuina ontto pähkinä, jonk' uursi Puuseppä Orava tai vanhus Toukka, Ammoiset keijukaisten vaunusepät. Tuoss' asuss' öisin lempiväin kun aivot Hän kiertää, lemmest' uneksivat oiti; Hovikkoin polvet, -- kumarruksist' oiti; Lainmiesten sormet, -- sivutuloist' oiti; Neitosten huulet, -- oiti suuteloista; Ja noihin usein häijy Mab luo rakot, Jos hajumakeisilta henki löyhkää. Hovikon nenitse hän joskus kiitää, Tuo silloin köllin haistaa unissaan; Tihuntiporsaan saparolla joskus Rovastin nokkaa uness' ärryttää, Tuo silloin uutta paikkaa uneksii; Soturin niskall' ajelee, ja tämä Unissaan vihollisen kaulan-leikkuut, Väijykset näkee, rikot, Turkin Viis syltä syvät muistomaljat: -- silloin Hän rummun kuulee, pystyyn karkaa, herää, Peloissaan pari rukousta noituu, Ja nukkuu taas. Se oikea on Mab, Jok yöllä hevosien harjat vatvoo, Ja pörrötukan kiertää vanukkeelle, Jonk' irtaaminen suurta turmaa tietää. Hän on se painajainen, joka ajaa Selällään makaavia tyttöjä Ja kestäviksi vaimoiksi ne tekee. Se hän on, joka -- --

ROMEO. Vait, Mercutio, vait! Tyhjistä haastat.

MERCUTIO. Unist', aivan oikein, Jotk' ovat tyhjän aivon sikiöitä Ja turhan kuvituksen luomia, Niin ohukaista ainetta kuin ilma Ja häälyvämmät tuulta, joka hetken Hyväilee pohjan jäätynyttä rintaa, Vaan suuttuneena pois sen luota lietsoo, Otsansa kääntäin kastehelmi-suveen.

BENVOLIO. Se tuuli meidät itsestämme lietsoo; Ruokailleet ovat; liian myöhään tullaan.

ROMEO. Liiaksi varhain, pelkään. Pahaa luulen, Jotakin tähtiin vielä peittynyttä, Mi tän yön kemuill' alkaa katkerasti Tuhoista kulkuaan, ja jonkun julman, Verisen äkkisurman kautta päättää Eloni kurjan, rintaan kätketyn. Vaan Hän, jok' ohjaa retkeni, Hän hoitaa Myös purjeitani. -- Matkaan, veikot hauskat!

BENVOLIO. Nyt rummut soimaan!

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Sali Capuletin talossa. (Soittajat odottamassa. Palvelijoita tulee.)

1 PALVELIJA. Missä se Paistinen on, kun ei auta pöytää korjaamaan? Senkin lautaisen-näpistelijä! Senkin lautaisen-nuoleksija!

2 PALVELIJA. Jos kaikki säädyllisyys jätetään yhden tai kahden ihmisen käsiin, jotka lisäksi ovat pesemättömät, niin on se hyvin siivotonta.

1 PALVELIJA. Pois nojatuolit! Syrjään viinapöytä! Korjaa hopiat! -- Veikkonen, säästä mulle palanen sokurileipää ja, jos minusta pidät, niin laita että portinvartija laskee sisään Myllylän Sannan, ja Leenan. -- Antti! Paistinen! hoi!

(Kaksi palvelijaa tulee.)

PALVELIJAT. Täss' ollaan, pojat; mitä tarvis?

1 PALVELIJA. Teitä katsotaan ja huudetaan ja kysytään ja haetaan suuressa salissa.

2 PALVELIJA. Emmehän voi olla siellä ja täällä yhtä haavaa. -- Nopsaan, pojat! Rivakasti hetkinen vielä! Kenen jalka kapsaa, sen suu napsaa.

(Poistuvat perälle.) (Capulet y.m. tulee; vieraita: naamioita.)

CAPULET. Terveeksi, hyvät herrat! Pyörähdystä Nyt vartoo naiset, joit' ei känsä vaivaa. He, he, te kaunokaiset? Kenpä teistä Nyt epää tanssia? Ken kursailee, Sen vannon, sill' on känsä. Loukkasinko? -- Terveeksi, ystävät! Sen päivän muistan, Kun naamar' oli mullakin, ja taisin Ihanan naisen korvaan kuiskata Suloisen sanan; se on mennyt, mennyt! Terveeksi, hyvät herrat; -- Soitto soimaan! Tie auki! Tilaa! Varvastelkaa tytöt!

(Soitto käy ja tanssi alkaa. Palvelijoille.)

Valkeita lisää, konnat! Pöydät kokoon! Sammuksiin tuli! Tääll' on liian lämmin. Tuo äkkipila tuli parhaiks ihan! Ei, istukaatte, lanko Capulet, Meilt' on jo tanssi jäänyt. Paljonko Siit' on, kun viimeks naamiaisiss' oltiin?

2 CAPULET. Jo maarin vuotta kolmekymmentä.

CAPULET. Kuink', ystävä? Niin paljon ei, ei suinkaan. Lucention häistä ensi helluntaiksi, Vaikk' oiti ois, viiskolmatta on vuotta. Ja silloin oltiin naamioituina.

2 CAPULET. Enemmän: poikansa on vanhempi, On kolmekymmentä jo.

CAPULET. Olkaa vaiti! Kaks vuotta sitten oli holhottava.

ROMEO. Ken on tuo viehättävä neiti tuolla Ritarin rinnalla?

PALVELIJA. En tiedä, Herra.

ROMEO. Oi, soihdut hehkumaan hän opettaa? Yön poskella hän välkkyin heloittaa. Kuin kiiltokivi maurin ohimolla, Liiaksi kallis nautintona olla, Maan omaks liian jalo! Neito-sarjassa Kuin lumikyyhky varisparvessa. Kun tanssi päättyy, kättään kosketan Ja autuaaks teen käteni rohkean. Lemminkö ennen? Silmäni, se kiellä! Tät' ennen kauneutt' en nähnyt vielä.

TYBALT. Tuo Montague on äänestänsä. -- Poika, Käy miekkani! -- Haa! Uskaltaako tänne Tuo konna tulla, silmill' irvinaama, Juhlaamme ivaamaan ja pilkkaamaan? Sukuni kanta-arvon nimessä, Ken hänet tappaa, ei tee syntiä!

CAPULET. Mit' aiot, lanko? Miks' noin riihaton?

TYBALT. Kas, setä! Yksi Montague tuoss' on. On, konna, tänne tullut kiusallaan Vain juhlakemujamme pilkkaamaan.

CAPULET. Nuor' Romeo on se.

TYBALT. Niin, se Romeo konna.

CAPULET. Rauhoitu, lanko; anna hänen olla! Hän käyttäytyy kuin täysi ylimys; Ja, totta puhuin, kaupunkimme uljuus Tuo siivo, kelpo nuorukainen on. Veronan rikkauksist' en ma soisi Ett' talossani häntä loukataan. Siis rauhoitu ja hänest' älä huoli: Se tahtoni; jos sitä kunnioitat, Iloa näytä, pois tuo karsas katse, Se juhlassa ei ole sopiva.

TYBALT. On, kun on moinen konna vieraana. En siedä häntä.

CAPULET. Häntä täytyy sietää. Häh, herraseni? -- Täytyy, sanon, -- niin! Ken täällä käskee, sinäkö vai minä? Et häntä siedä! -- Herra varjelkoon! Sa riitaa tahdot vieraissani; tahdot Mies olla, korkein kukko tunkiolla!

TYBALT. Se häpeää on, setä.

CAPULET. Katsos vain Suupaltti olet poika. -- Niinkö, totta? -- Tuon kaiken vielä muistat, usko pois! Mua vastustelet! Niin, niin, hyvään aikaan! -- Niin, ystäväiset! -- Tiehes, nokkaviisas! Vait oiti! -- Lisää valkeita! -- Hyi, sua! Ma kyllä kieles salpaan! -- Hei vain, lapset!

TYBALT. Kun ehdon vihaan pakko-malttamus Näin yhtyy, ruumiin valtaa vavistus. Pois käyn; mut kuje tuo, vaikk' armasta Nyt on se, jäljessään tuo karvasta.

(Menee.)

ROMEO (lähestyen Juliaa). Jos saastuttanee käsi halpa tää Tuon pyhäkön, se hurskas synti on; Mun huuleni, kaks pyhäretkijää, Sovinnoks tarjoo hellän suutelon.

JULIA. Kätenne täten liiaks syytä saa, Vain hartahan se täytti toiminnon; Saa pyhän kättä hurskas koskettaa, Ja käden-anto hurskaan muisku on.

ROMEO. Pyhäll' on huulet, niinkuin hurskaallai?

JULIA. On, mutta rukous on niiden työ.

ROMEO. Suo huulilleni, mitä kädet sai, Ett' uskoan' ei peitä tuskan yö.

JULIA. Ei liiku pyhä, vaikka suostuukin.

ROMEO. Seis siis, ett' otan mitä rukoilin. (Suutelee häntä.)[3] Nyt huules synnin huuliltani vei.

JULIA. Näin huulilleni palkaks synnin sain.

ROMEO. Palkaksko synnin? Armas kiusaus, Pois synti anna.

(Suutelee toistamiseen.)

JULIA. Kyllä osaat vain!

IMETTÄJÄ. Teit' äitinne sois puhutella, neiti.

ROMEO. Ken hänen äitins' on? --

IMETTÄJÄ. Niin, nuori herra, Sen neiden äiti on tän talon rouva, Älykäs, hyvä, kunnollinen rouva. Tytärtä imetin, jok' oli tässä. Ken hänet saa, sen kelpaa, sen ma takaan.

ROMEO. Vai Capulet! Oi, hinta summaton! Eloni vihamiehen vallass' on.

BENVOLIO. Pois joutuin! Kohta päättyy huvi tää.

ROMEO. Niin pelkään; tuskaani se enentää.

CAPULET. Ei, hyvät herrat, viel' ei lähdön aika; Mitätön, halpa atria on valmis. -- Todellako? No siis, ma teitä kiitän: Niin kiitos, arvon herrat! Hyvää yötä! Valkeita lisää! -- Tulkaa, mennään maata! Jo myöhä yö on, toden totta, setä; Levolle tahdon.

(Kaikki lähtevät, paitse Julia ja imettäjä.)

JULIA. Imettäjä, tänne! Ken on tuo nuori herra tuolla, sano?

IMETTÄJÄ. Tiberio-ukon perijä ja poika.

JULIA. Ja entä tuo, ken nyt käy ovest' ulos?

IMETTÄJÄ. Se, luulen ma, on nuori Petruchio.

JULIA. No, entä tuo, tuo, jok' ei tanssinut?

IMETTÄJÄ. En tiedä.

JULIA. Käy kysymään. -- Jos nainut on hän vaan, Niin haudan morsius-vuoteekseni saan.

IMETTÄJÄ. Hän Romeo nimelt' on ja Montague, Tuon suuren vihamiehen ainoo poika.

JULIA. Lemp' ainoo syntyi vihast' ainoasta! Näin liian varhain, myöhään tunsin vasta! Tää lemmen alku pahaa ennustaa, Kun vihamiestään täytyy rakastaa.

IMETTÄJÄ. Hah? Mitä se?

JULIA. Vain riimi, jonka opin Eräältä tanssijalta.

(Ulkoa huudetaan Juliaa.)

IMETTÄJÄ. Heti, heti! -- Jo vieraat lähti, lähtekäämme meki.

(Menevät.)

KUORO (astuu esiin). Nyt vanha rakkaus hautaan hoiperoi, Perijäks nuori lempi hapuileepi; Ja kauneus tuo, mi kuolon tuskat toi, Jo rinnall' armaan Julian himmeneepi. Nyt Romeo lemmittynä on ja lempii, Katseiden tenho humauksen luo; Hän luultua nyt vihollistaan hempii, Ja lemmen turma-syöttiin tarttuu tuo. Ei vihollisna tilaisuutta hällä Valoja lemmitylleen kuiskaamaan; Ja keinot vielä huonommat on tällä Tavata kaivattua armastaan. Mut lempi voiman, aika keinot suo, Suurimpaan tuskaan suurint' ihaa tuo.

(Poistuu.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Aukea paikka Capuletin puutarhan vieressä. (Romeo tulee.)

ROMEO. Pois voinko mennä, kun jää sydän tänne? Maa valju, käänny, aurinkoas etsi!

(Kapuaa muurille ja hyppää sen sisäpuolelle.) (Benvolio ja Mercutio tulevat)

BENVOLIO. Hoi! Romeo! Romeo serkku!

MERCUTIO. Pujahti varmaan kotiin nukkumaan.

BENVOLIO. Hän tänne juoksi, yli muurin tuosta Hän kiipes. Huuda, veikko hyvä.

MERCUTIO. Kyllä, Manaankin vielä! -- Romeo! sa houru, Himojen syötti, houkka, lemmen-narri! Huokauksen hahmoss' ilmesty, ja sano Vain yksi riimi, niin ma tyydyn; huuda Vain: ah! ja voi! ja soinna: lempi, -- hempi. Suo kaunis sana Venus-kummille, Ja hänen heikkosilmää poikaans' soimaa, Hän on viisas; Nuort' Amor herraa, mi niin sieväst' ampui. Kun kerjuutyttöön mieltyi kuningas. -- [4] Ei kuule hän, ei järky hän, ei liiku hän! Apina kuoli, manata se täytyy. -- Sua manaan Rosalinan helosilmäin, Ylevän otsan, purppuraisen huulen, Siron jalan, hoikan säären, pulloreiden; Ja näiden rajapiirin nimessä, Ett' ilmestyisit hahmossasi meille.

BENVOLIO. Jos hän sen kuulee, niin hän varmaan suuttuu.

MERCUTIO. Täst' ei hän suutu. Suuttua hän voisi, Jos armaan tenhopiiriin hengen kumman Ma jäämään loihtisin, siks kunnes hän Sen masentais ja maahan manais sen. Se harmittais: mut siivo on ja hieno Mun loihtuni, ja nimess' armahansa Manaten näin vaan hänet ilmi loihdin.

BENVOLIO. Hän varmaan hiipi tuonne puiden varjoon, Ja pitää neiteen yön kanss' yhteyttä: Sokea lempi pyrkii pimeyteen.

MERCUTIO. Jos lemp' on sokea, se ampuu syteen. Nyt varmaan alla heisipuun hän istuu Ja toivoo että kultans' ois se marja, Jost' immet naurain kahdenkesken kuiskaa, Hyv' yötä, Romeo! Rullasänkyyn lähden; Tää kenttävuode liian kylm' on mulle. No, lähdetäänkö!

BENVOLIO. Lähdetään! On turhaa Sit' etsiä, ken löytyä ei tahdo.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Capuletin puutarha. (Romeo tulee.)

ROMEO. Se naarmaa nauraa, jok' ei haavaa tunne. (Julia ilmestyy ylhäälle ikkunaan.) Vait! mikä loisto tuolla ikkunassa? Se itä on, ja Julia aurinko! -- Oi, nouse, kaunis aurinko, ja surmaa Tuo kade kuu, mi kalvas kaihost' on, Kun sinä, hänen piika-neitsyensä, Hänt' olet monta vertaa ihanampi! Hänt' älä palvele, hän kade on. Vestaali-pukunsa vain kalvetuttaa, Vain narrit sitä käyttää; pois se heila! Mun tyttöni se on, mun armahani! Oi, jospa hän sen tietäisi! -- Hän puhuu, Vaikk'ei hän sanaa virka. Mitä siitä? Nuo silmät puhuu, vastata ma tahdon, Oi, liiaks kerskaan, hän ei puhu mulle. Kaks taivaan kaunihinta tähteä Sai estettä ja loistamaan sill' aikaa Pyys Julian silmät heidän kehässään! Mitä, jos hänen silmäns' onkin tuolla, Ja tähdet hänen päässään? Posken hehku Pimentäis tähdet nuo kuin päivä lampun. Taivaalla hänen silmäns' säteillen Kautt' ilmakerrosten niin välköttäisi, Ett' aamuvirttään linnut visertäisi. Kah, kuinka poskeaan hän käteen nojaa! Oi, jos tuon käden sormikas ma oisin, Koskettaa tuohon poskeen saisin!

JULIA. Voi mua!

ROMEO. Hän puhuu! -- Puhu taasen, kirkas enkeli! Niin ylvä yössä olet pääni päällä, Kuin taivaan siivillinen airut silmiss' On hämmästyvän kuolevaisen, joka Kumartuin taapäin sitä tuijottaa, Kun leijuvilla pilvillä se liitää Ja povell' ylä-ilmain purjehtii.

JULIA. Oi, Romeo, Romeo! Miksi olet Romeo? Isäsi, nimes kiellä; tai jos sinä Et sitä tahdo, vanno lempes mulle, Ja Capulet en enään ole minä.

ROMEO (syrjään). Puhunko jo, vai kuuntelenko vielä?

JULIA. Sun nimes vain on viholliseni; Sin' olet sinä, etkä Montague. Mit' on se Montague? Ei käs', ei jalka, Ei suu, ei silmä, eikä muukaan osa Se miehest' ole. Ota toinen nimi! Mit' on se nimi? Mitä ruusuks kutsut, Yht' ihanasti toisin nimin tuoksuu. Näin Romeo, vaikk' ei nimens oiskaan Romeo, On yhtä kallis nimeänsä vailla. -- Pois heitä nimes, se ei sinuun kuulu, Ja nimest' ota minut kokonaan!

ROMEO. Sanaasi tartun kiinni. Kutsu vain Mua armaakses, niin uuden saan ma kasteen; Täst'edes Romeo en tahdo olla.

JULIA. Ken olet sa, jok' yöhön peittyen, Näin salaisuuteheni isket?

ROMEO. Nimin En taida sulle sanoa ken olen; Pyhimys kallis, nimeäni itse Ma vihaan, se ett' on sun vihollises; Repisin kirjoitettuna sen rikki.

JULIA. Ei sataa sanaa vielä korvani Sun juonut huuliltas, tok' äänen tunnen. Sa etkö Romeo ole, Montague?

ROMEO. En kumpaakaan, jos kumpikaan ei mielees.

JULIA. Miks tänne tulit, kerrohan, ja kuinka? On muuri korkea ja työläs nousta, Ja paikka kuolema on Montaguelle, Jos kohtais joku heimostain sun täällä.

ROMEO. Ma lemmen kerkein siivin yli lensin, Ei lempeä voi kivilinnat estää; Ja mitä lempi voi, lemp' uskaltaa: Sen vuoks ei mua estänyt sun heimos.

JULIA. Jos näkevät sun, surmaavat he sun.

ROMEO. Ah! Vaaraa suurempaa nuo silmäs uhkaa, Kuin kahdenkymmenenkään miekat; katso Vain hellästi, niin heimos vihat kestän.

JULIA. En, en sua tahtois heidän nähtäväksi.

ROMEO. Yön vaippaan peityn heidän silmistään; Sa jos mua lemmit vain, he tavatkoot mun: Parempi kuolla heimos vihan kautta, Kuin lempes puutteess' elämääni jatkaa.

JULIA. Ken ohjas tähän paikkaan sinut?

ROMEO. Lempi, Jok' ensin käski mua etsimään; Se mulle neuvot toi, ma silmät sille. En luotsi ole; vaan vaikk' etääll' oisit, Kuin etäisimmän meren vaahtoranta, En moisen aarteen pyyntiin pelkäis mennä.

JULIA. Yön huntu on, kuin näet, kasvoiltani; Häpeä muuten punais poskeni, Kun puheeni sa tämän-öiset kuulit. Tapoja mielelläni noudattaisin, Ja mielelläni, ah, niin mielelläni Puheeni kieltäisin: vaan muodot pois! Mua rakastatko? Myöntyväsi tiedän, Ja sanas uskon; mutta jos sa vannot, Voit sanas pettää; väärää lemmenvalaa, Sanotaan, nauraa Zeus. Oi armas Romeo, Jos lemmit, niin se suoraan sano; mutta Jos liian hevin saavasi mun luulet, Tylyksi käyn ja häijyks, annan kiellon, Jos kosit; muuten en, en millään lailla. Montague kaunis, liiaks olen hellä; Mua voisit luulla kevytmieliseksi; Vaan, jalo mies, mua usko, taatump' olen Kuin nuo, jotk' osaa kylmiks teeskennellä. Kylmempi oisin ollutkin, sen myönnän, Vaan lemmentunteeni kun salaa kuulit, Ennenkuin tiesinkään; siis, anteeks suo! Ja löyhäks älä hellyyttäni soimaa, Jonk' on tuo musta yö näin ilmi tuonut.

ROMEO. Ma vannon, impi, kuun tuon pyhän kautta, Mi hopeillaan nuo puiden latvat päärmää.

JULIA. Oi, älä vanno kautta kuun, se vaihtuu Ja kuukausittain muuttaa muotoaan; Näin tulee lempes yhtä muuttuvaksi.

ROMEO. Min kautta vannon?

JULIA. Älä lainkaan vanno; Tai, jos niin tahdot, armaan itses kautta, Jot' epäjumalana jumaloin, Sua silloin uskon.

ROMEO. Oi, jos harras lempi --.

JULIA. Vait! Älä vanno! Iloni vaikk' olet, Tän-öisestä en liitost' iloitse. Se liian kiireist' on ja äkkinäistä, Se liiaks salaman on kaltaista, Mi taukoo, ennenkuin saat sanotuksi: Nyt salamoi! Hyv' yötä, armahin! Taas' yhtyissämme lemmen itu tämä On kaunis kukka, kesän kypsyttämä. Niin, hyvää yötä! Sula rauha vain Sun olkoon niin kuin minun rinnassain!

ROMEO. Jätätkö näin mun tyydytystä vaille?

JULIA. Näin yöllä mitä tyydytystä kaipaat?

ROMEO. Valasta valan vilpittömän lemmen.

JULIA. Sen annoin sulle, ennenkuin sen pyysit, Ja soisin että ois se antamatta.

ROMEO. Kieltääkö voidakses? Vai miksi, armas!

JULIA. Ett' uudestaan sen voisin sulle antaa. Vaan näinhän toivon, mitä on jo mulla. Rajaton mull' on aulius kuin meri, Ja lempi pohjaton; jot' enemp' annan, Sit' enemmän mull' on, sill' ääretön On kumpikin. (Imettäjä huutaa ulkoa.) Melua tuolta kuulen; Hyvästi, armas! -- Heti, eukko hyvä! -- Ole uskollinen, rakas Montague. Vaan varro hetki, kohta palajan.

(Menee.)

ROMEO. Oi, autuasta, autuasta yötä! Vaan pelkään, ett' on yöllist' unta kaikki, Todeksi liian hurmaavan suloista.

(Julia palajaa ikkunaan.)

JULIA. Pari sanaa vain, sitt' oikein hyvää yötä. Jos vilpitön sun lemmentuntos on Ja aikees naida, sana huomenn' anna Sen kautta, jonka luokses lähetän, Miss' aiot menot toimittaa ja milloin; Ja kaiken onneni sun haltuus heitän, Ja halki mailman seuraan käskijääni.

IMETTÄJÄ (ulkoa). Hoi, neiti!

JULIA. Ma heti tulen. -- Vaan jos oikeen huono, Niin rukoilen sua --

IMETTÄJÄ (ulkoa). Neiti!

JULIA. Tulen heti. -- Kosintas heitä, jätä minut tuskaan. Aamulla lähetän --

ROMEO. Kautt' autuuteni --

JULIA. Tuhansin hyvää yötä!

(Menee.)

ROMEO. Tuhansin pahaa, miss' ei valos myötä. -- Tie armaan luo, kuin koulusi' eron hetki, Mut armaan luota, niinkuin kouluun retki.

(Vetäytyy syrjään.) (Julia palajaa taas ikkunaan.)

JULIA. St! Romeo! -- Oispa metsämiehen ääni, Mi tänne kutsuis taas tuon jalon haukan! Ei, käheä on orjuus, ei, ei tohdi Se ääneen haastaa, Kaiuttaren luolan Tuhoisin muuten ja sen kuulaan äänen Omaani käheämmäks saattaisin Yhäti huutamalla Romeon nimen.

ROMEO (tulee esiin). Se sieluni mun nimeäni huutaa. Hopeiselt' yössä helkkää lemmen ääni, Kuin vienoin soitto kuuntelijan korvaan.

JULIA. Romeo!

ROMEO. Mitä, kulta?

JULIA. Kuinka varhain Lähetän sanan?

ROMEO. Yhdeksältä.

JULIA. Kyllä. Oi, siihen kaksikymmentä on vuotta! Mut unohdin, miks takaisin sun kutsuin.

ROMEO. Suo tänne jäädä mun, sen kunnes muistat.

JULIA. Sen unhotan, jott' ijäksi sa jäisit, Muistellen, kuink' on seuras mulle armas.

ROMEO. Ma ijäks jään, jott' ijäks unhottaisit, Unohtain ett' on toinen mulla koti.

JULIA. Jo aamu koittaa; lähtevän sun soisin, En sentään kauemmaks, kuin huima tyttö Kädestään antaa linnun hypähtää, Tuon paulaan kahlehditun vanki-raukan, Ja silkkirihmoin taas sen luokseen tempaa, Niin hellään kateillen sen vapautta.

ROMEO. Jos lintus oisin!

JULIA. Armas, oi, jos oisit! Vaan surmaisin sun liika suuteloilla. Hyv' yötä! Armas erontuskakin; Hyv' yötä aamuun asti sanoisin.

(Menee.)

ROMEO. Silmiisi unta, sydämeesi hoivaa! -- Nyt unen, hoivan liitoss' olis oivaa! Mut rippi-isän mökkiin kertomaan Tät' onneain ja saamaan apuaan.

(Menee.)

Kolmas kohtaus.

Munkki Lorenzon kammio. (Lorenzo tulee vasu kädessä.)

LORENZO. Koi sinisilmä nauraa synkkää yötä, Kirjaillen idän pilviin rusovyötä; Ja kailo pimeys, kuin juopporuoju, Pois päivän tulipyöräin tieltä huojuu. Ennenkuin hehkusilmä päivä tuo Taivaalle nousten yöltä kasteen juo, Kokoillen kerään pajukoppaan tuohon Niin mehu-kukkasen kuin myrkky-ruohon. Maa, luonnon äiti, myös sen hauta on, Ja haudastaan se nousee elohon. Mont' erilaista lasta kohdussansa Se kantaapi ja ruokkii rinnoistansa; Monessa moni ominaisuus oiva, Ei ykskään vailla, kaikiss' eri voima. Oi, suuri on tuo teho summaton, Mi kiveen, kasviin, ruohoon pantu on! Maa ei niin halpaa yhtäkänä kanna, Mi hyvää jonkinlaist' ei maalle anna, Ei myös niin hyvää, jok' ei, jos sen pois Luonnostaan saatat, turmaa tuoda vois. Hyveenkin väärinkäyttö paheeks saa, Ja paheen joskus teko kaunistaa. Tuon heikon kukan hennon kuoren alla Asunto eloll' on ja kuolemalla: Se sielun virvoittaa, jos sitä haistat Sydämmen, aistin kuolettaa, jos maistat. Hyv' on ja paha tahto ihmisessä Kaks vastavaltaa niinkuin kukkasessa; Pahempi näistä missä voiton saa, Sen kasvin kuolon toukka kuluttaa.

(Romeo tulee)

ROMEO. Huomenta, isä!

LORENZO. Herran rauha Mink' äänen varhaisen ma kuulenkaan? Nuor' ystäväni, sairaat hourupäiset Näin varhain vuoteelleen suo jäähyväiset. Vanhuksen silmää huolet vartioi, Ja huolten kanss' ei uni maata voi; Vaan miss' on nuoruus raitis, suruton, Siell' uni-kulta kumppanina on. Siis varhaisen ma tulos tähden arvaan: Sua jokin mielimurre vaivaa varmaan, Vai kuinka? Ei, nyt osaan oikeaan: Tän' yönä Romeo ei lie maannutkaan.

ROMEO. Ei, lepo mulla oli herttaisempi.

LORENZO. Varjelkoon Herra! Rosalinan lempi?

ROMEO. Kuin? Rosalinan, isä hyvä? Ei! Sen nimen ja sen tuskat unhe vei.

LORENZO. Sep' oivaa! Vaan miss' olit oikeastaan?

ROMEO. Ennenkuin kysymykses kerrot, vastaan. Ma pidoiss' olin vihamieheni, Siell' äkisti mun joku haavoitti; Ma samoin tein; ja kumpaisenkin haavat Sun pyhän lääkkees kautta avun saavat. En vihaa, pyhä isä, näethän sen: Myös vihamiehen' eestä rukoilen.

LORENZO. Puhu suoraan: mutkainen jos tunnustus, Niin mutkainen on myöskin vastaus.

ROMEO. Siis suoraan: sydämmestä lemmin mä Kaunista Capuletin tytärtä. Hän mua lempii, niinkuin häntä minä; Vain puuttuu, että pyhään liittoon sinä Meit yhdistäisit. Milloin, missä, kuin me Kosimme, valat teimme, tutustuimme, Sen vasta kerron; nyt vaan pyydän sen, Ett' tänään meidät vihit yhtehen.

LORENZO. Fransiscus pyhä! Häilyväisyyttäsi! Siis rakkaan Rosalinan mielestäsi Jo heitit? Lempi nuorten miehien Siis silmän-hurmaa vain, ei sydammen. Jes sentään, mikä kyynelvirta juoksi, Kalventain poskes Rosalinan vuoksi! Kuin paljon suolavett' on mennyt hukkaan Höysteeksi lemmen, jot' ei maistanutkaan! Ei huokas usvaa päivä poistaa voi; Viel' oihkinaskin korvissani soi; Kas! Tuossa vanhan kyyneleenkin tie Poskellas vielä huuhtomatta lie. Jos itses olit, eikä tuskas väärä, Niin Rosalina sun ja tuskas määrä: Muutuitko nyt? No, langetkoon siis nainen, Kosk' itse mieskin on noin horjuvainen.

ROMEO. Mua usein moitit Rosalinan tähden.

LORENZO. En lempeesi, vaan kiihkeyteesi nähden.

ROMEO. Ja käskit lempeni mun hautaamaan.

LORENZO. Niin, mut en uutta eloon nostamaan.

ROMEO. Oi, älä moiti! Uusi kulta antaa Lemmestä lemmen, tulta tuleen kantaa; Sit' ei tuo toinen.

LORENZO. Niin, hän tiesi, että Kuort' oli lempes, ilman ytimettä, Vaan tule, nuori perho, seuraa mua, Yhdestä syystä tahdon auttaa sua: Tää liitto heimojenne verivihan Voi ehkä kääntää sulaks lemmeks ihan.

ROMEO. Pois täältä! Oi, mua kiire jouduttaa!

LORENZO. Hiljalleen vaan; ken juoksee, lankeaa.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Katu. (Benvolio ja Mercutio tulevat.)

MERCUTIO. Missä hitossa se Romeo lienee? -- Eikö hän tullut yöksi kotiin?

BENVOLIO. Ei isän kotiin ainakaan; puhuttelin hänen palvelijataan.

MERCUTIO. Tuo kalvas, tyly Rosalina luiska Kiduttaa häntä hulluutehen asti.

BENVOLIO. Capulet-ukon heimolainen, Tybalt, On lähettänyt hälle kotiin kirjeen.

MERCUTIO. Miekkasille-haaston, totta vieköön!

BENVOLIO. Romeo kyllä vastaa puolestaan.

MERCUTIO. Ken vain kirjoittaa osaa, voinee kirjeeseen vastata.

BENVOLIO. Tarkoitan että hän kyllä kirjeen kirjoittajalle vastaa siitä, että hänessä on mieltä, jos mieli miekkasille.

MERCUTIO. Voi, Romeo raukka! Johan hän on kuollut! Vaalean tyttörievun musta silmä on hänet lävistänyt; hänen korvansa on lemmenlaulu puhkaissut; hänen sydämmensä keskipienan on tuon sokean joutsipojan nuoli kahtia halkaissut; ja hänessäkö olis miestä Tybaltia vastustamaan?

BENVOLIO. No, mikä uros se Tybalt sitte on?