Chapter 8

Minun pois panemani vaatteet olivat liika vaaleanväriset ja niin hienoja tahi sieviä, ett'ei niitä voitu käyttää. Ostin sentähden uutta pumpulivaatetta ja rupesin ahkerasti ompelemaan pieniä mekkoja ja hameita. Minä tulin nyt yhtä ahkeraksi, kuin ennen olin ollut laiska, ja aika, joka ennen monta kertaa, jos ei meillä ollut mitään erinomaista toimittamista, oli kovin hitaasti kulunut, alkoi nyt siivillä lentää.

"On oikein hupaista", sanoi isäni, "että nyt tiedetään aina, missä sinua tavataan. Täällä on niin hiljaista talossa aivan kuin äitisi eläessä. -- Mutta sinä olet nuori ja nuoruudessa pitää saada vähän huvitellakin välistä, muistakaamme se!"

Täti Amalia ei ollut tytyväinen.

"Rupean tuntemaan itseni tarpeettomaksi", sanoi hän.

Siihen emme mitään virkanneet. Tädillä oli vähä rahaa, niin että hän voi hakea itsellensä kotia missä tahansa. Asia loppuikin niin, että me kaikessa ystävällisyydessä erosimme.

Täti Toora parani päivä päivältä yhä enemmin. Minä kävi hänen tykönänsä välistä, kun tiesin että Paavo oli maalari-akatemiassa. En tahtonut mielelläni tavata Paavoa: olin suuttunut hänehen, pelkäsin häntä, meidän viimeinen kohtaamisemme lepäsi niinkuin pilvi elämäni ylitse.

Joka kerta kuin tulin kadulle kohtasin minä jonkun ihmis-olennon, jossa oli surun tahi köyhyyden merkkejä. Kun silmät kerran ovat avautuneet elämän pimeääkin puolta näkemään, voipi paljon arvata pienistäkin merkeistä, joita ennen on ajattelematta menty sivutse. Voi itsiämme, jos ilon aikana unohdamme, että on muita, jotka kärsivät hätää, sittenpä meidän ihmisrakkautemme on huonolla kannalla!

Muutamana iltana Huhtikuun keskipaikoilla soitettiin kovasti ja kiivaasti porstuan oven kelloa. Palvelusväki oli ulkona, isä nukahti vähän nojatuolissansa; minä menin itse avaamaan. Se oli Paavo, hän näytti oudotta ja hämmästyneeltä.

"Vieläkö sulla on se viini, Maria", kysyi hän kierrättelemättä, "minä mielelläni tahtoisin sen".

"Eihän täti mahda olla kipiämpi?"

"Ei, hän on parempi, paljo parempi! Sinä taidat rakastaa äitiäni, näenmä".

Minä en ymmärtänyt häntä; silmänsä kiilsivät niin kirkkaasti eikä hän näyttänyt ensinkään ylpeältä, päinvastoin, hän seisoi niinkuin rukoilevainen.

"Tuo viini, se on kokonaan poistava sairauden, luulen että se on oleva oikein hyvä äidilleni" Hän tuli askelta likemmäs: "Se oli kovin pahasti tehty, kun en ottanut sitä vastaan, Maria, se oli kovin häijysti, ylpeästi! voitko antaa minulle anteeksi? -- Kuinka minä rohkenin äitini huulilta pidättää sen rakkaudenmaljan, jonka tarjosit! -- enkä minä sanonut sydämmellistä sanaakaan kiitokseksi siitä kun tulit, enkä saattanut sinua kotiakaan. -- Tahdotko sittenkin antaa minulle viinin, Maria?"

Minä menin sanaakaan sanomatta sitä hakemaan; sitten me katsoimme toisihimme.

"Oletko käynyt taidekalujen näyttelyssä?"

"En vielä; -- onko taulusi siinä?"

"Se tuli sinne toissa päivänä ja on jo myyty. Sain tietää sen tiima takaperin; riensin heti äitilleni ilmoittamaan asian ja nyt sinun tykösi, kahdeksan sataa markkaa on 'Kalastajani' tuottanut minulle, -- taitaisipa sentähden jotakin minusta tulla!"

Hän katseli taas minua, nyt en minä tohtinut häntä katsella.

"Jos --".

Hän ei muuta sanonut enkä minä vastannut sanaakaan, mutta siitä hetkestä asti olin minä hänen morsiamensa, sen me molemmat tunsimme.

Isäni tuli nyt meidän tykömme, hän toivotti sydämmellisesti onnea Paavolle.

"Ennenkuin tiedetään mitään arvata, taidat jo professori olla".

Sitten hän sanoi hänen itsepintaiseksi, jäykkämieliseksi, kopeaksi ryökäleeksi ja viimein hän syleili häntä.

"Tässäkö viini on, Maria?"

"Tahdotko vieläkin pullon, poikani?" -- sen sinä saat, jos mulla vaan on. -- Ah, se oli hyvä, jopa siellä on, näenmä; tytöntynkä on löytänyt oikeata lajia.

Tästä nyt Paavo havaitsi, ett'en minä ollut turhia lörpötellyt.

Seuraavana aamuna riensin yksin näyttelyyn, minä olin ensimmäinen, jolle sinä päivänä ovi avattiin. Eipä aikaakaan, niin jo sain nähneeksi kalastajan, joka istui ovensa ulkopuolella, päiväpaisteessa lekotteli ja katseli mereen päin. Oliko se hänen tekemänsä? Tosin se oli varsin hyvä taulu, vaan kuitenkin toivoin, ett'ei se olisi hänen. Vielä toinen kalastaja, reppu selässä ja ilkeä nauru huulilla, se ei ainakaan ollut Paavon tekemä, siitä olin vallan vakuutettu. Mutta tämäkö -- minä tietysti en huolinut katsoa muuta kuin kalastajia -- tämä se mahtoi olla.

Pitkä, salea, ahavoittunut, vapaa, miehuullinen ja urhea seisoi nuori kalastaja valmiina työntämään venehensä vaahtoisiin aaltoihin.

Minä ostin luettelon, aivan oikein, hänen nimensä!

Sinä vuonna taivutin minä isäni tilaamaan pääsölippuja näyttelyyn.

Ja aika kului, hyvin harvoin me tapasimme toisiamme, emmekä puhuneet paljoa keskenämme, mutta luotimme toisihimme. Paavo lähti Italiaan; minä en saanut kirjettä, mutta sentähden aina vähän osan äidin kirjeestä. Vasta silloin kun hän voi tarjota minulle omaa kotia, kääntyi hän isäni puoleen.

Tuo ylistetty nuori taideniekka oli yhtä nöyrä, kuin köyhä nuorukainen oli ollut ylpeä. No, sitä ei minun tarvitse sanoa; jos kenellään on mitään moittimista teidän iso-isäänne vastaan, niin ei se ainakaan ole ylpeydestä.

Nyt on kertomus loppunut, hyvät lapset! Nyt te tiedätte mistä syystä minä olen vähää närkäs vaatteitteni suhteen ja minkätähden minun täytyy oikein kovasti taistella ompelijan kanssa joka kerta kuin uudet vaatteet ovat ommeltavat. Somasta, pitävätä vaatetta, kaunista, pysyvää väriä ja semmoista kuin minun ikäiselleni sopii, sieviin laskoksiin laskettua, sitä minä tahdon. Paavo mielistyy minun pukuhuni. "Vanha akkani, sinä ymmärrät, mitä on somasta", sanoo hän nytkin vielä. -- Tarpeettomiin ja kallisarvoisiin reunustuksiin, päivän oikullisen ja vaihtelevaisen mielen mukaan, ei minua haluta rahaani tuhlata. Minä muutan ne aina leiväksi; en voi muuta; tupsuja ja ripsuja, pitsejä ja koristuksia, niitä minä leiväksi teen. Paneppas joku surkea kiiltokalu, joka kätehen mahtuu, suuren korin rinnalle, joka on täynnä terveellistä ravitsevaa leipää, ja johon mahdoton joukko pieniä käsiä on valmis tarttumaan!

En voi olla suutelematta leipää, kun se putoo maahan, sillä minä tunnen sen arvoa.