Chapter 5

Ja mrs Basset se myös ensimmäisenä sai sanomalehtien kautta tiedon "maalari Rossiterista Romassa". Hän toi sanomalehden hylätyn puolison luettavaksi. Pian nähtiin sanomalehdissä yhä useammin tietoja tuosta "Amerikalaisesta taideniekasta". Hänen taulujansa kehuttiin paljon, mutta niistä ei ollut ainoatakaan vielä tullut taideniekan kotimaahan, paitsi muutamia, jotka olivat rikkaitten Amerikalaisten yksityistä omaisuutta. Viiden vuoden kuluttua rupesivat sanomalehdet puhumaan paljon eräästä suuresta kuvasta, joka oli Rossiterilla paraikaa tekeillä.

Muutoin ei mrs Basset paljon välittänyt taiteesta, mutta nyt hän huolellisesti tarkasteli pienimpiäkin tietoja taiteen maailmasta. Hän teki tuttavuutta Romasta äsken tulleitten henkilöitten kanssa saadakseen siten tietoja Rossiterin maineesta maalarina. Ja kaikkia mitä suinkin tästä asiasta sai kuulla, kiiruhti hän piammiten ilmoittamaan onnettomalle ystävälleen.

Mitä mrs Bassetiin itseensä ja hänen ajatukseensa Rossiterista tulee, niin eivät mitkään kiitokset mainion maalarin nerollisuudesta voineet saada häntä unhoittamaan millä kylmäkiskoisella, sydämmettömällä tavalla tämä oli eronnut vaimostaan ja lapsistaan. Mutta rouva Rossiteria ilahuttivat nämät tiedot lastensa isän maineesta sitä enemmän. Hänen sydämmensä unhoitti miehen itsekkäisyyden ja hän tunsi totista iloa tästä menestyksestä, vaikka ei mies siitä ollut antanut vaimollensa tietoa puolellakaan sanalla. Sitten Rossiterin lähdön oli Minette monta vuotta saanut ankarasti ja ahkerasti tehdä työtä ja elää mitä yksinkertaisimmasti. Hänen ainoa ystävänsä oli mrs Basset; ja niin suuressa hiljaisuudessa, maailmasta eroitettuna eleli rouva Rossiter, ett'ei yksikään aavistanut hänen olevan kuuluisan taideniekan vaimon, vaikka hän lastensa tähden tahtoi pitää tämän nimen.

III.

Chicagon tulipalossa.

Koko viikkokauden oli Chicagon sanomalehdissä seuraava ilmoitus nähtävänä:

"Rossiterin suuri taulu: _Sielun lento_.

"Maanantaina 9. p:nä lokakuuta on tämä suuri taideteos näytteillä Academy of Design'issä (maalaus-akatemiassa). Sen edellisenä perjantaina ja lauantaina on näyttely suljettu".

Aikakauskirjoissa nähtiin myöskin melkein joka päivä Rossiteria ja hänen maalaustansa koskevia ilmoituksia. Joskus oli siellä myös pieniä arvosteluja niiltä harvoilta onnellisilta, jotka omin silmin, Rossiterin atelierissa (työhuoneessa) Romassa olivat nähneet hänen taulunsa; ja olipa siellä vielä hauskoja kuvauksia taiteilijan omasta personastakin, jotka kaikki olivat omiansa herättämään yleisössä mitä kiihkeintä uteliaisuutta.

Eräs Chicagon kuukauslehti "Monthly Art Synopsis" mainitsee Rossiterista seuraavilla sanoilla:

"Ennenkuin tämä lehti ensi kerran ilmestyy, tulee tuo ihmeellinen mestari-teos: _Sielun lento_ näytettäväksi maalaus-akatemiassamme. Tuskin lienee tänne milloinkaan niin suurella maltittomuudella odotettu mitään taulua, kuin nyt tätä Rossiterin mainiota teosta. Taideniekka on jo aikaa sitten päättänyt, että tämän taulun ensimmäinen julkinen näytäntö tapahtuisi Chicagossa, siinä kaupungissa, mistä hän kuusi vuotta sitten köyhänä ja tuntemattomana läksi. Kuuluisana palaa hän nyt tuoden mukanansa siveltimensä luoman kuvan, jota Roman taide-arvostelijat ovat tunnustaneet kaikista paraimmaksi nykyajan teokseksi. Taulua on tähän saakka niin huolellisesti salattu yleisöltä, ett'emme voi tuoda esiin kuin yhden ainoan kuvauksen siitä.

"Eräässä Berlinin sanomalehdessä on luettavana näin kuuluva kirje Romasta:

"Amerikalaisen taideniekan, Kaarle Rossiterin, työhuoneessa on äsköttäin valmistunut eräs taulu nimeltä: _Sielun lento_. Tuiki mahdotonta on sanoin selittää tätä kuvaa. Ihmeellinen värien rikkaus, elävä henkisyys, valtava mielenkuvailu -- tuo kaikki tekee selityksen mahdottomaksi. -- Se kuvailee sielua, joka kulkee äärettömän avaruuden kautta -- tuon muodottoman, äärettömän, rajattoman pimeyden kautta, jota me sanomme avaruudeksi, ja jossa summattomain matkain päässä tähdet kimaltelevat. Sielu on kuvattu valoisaksi olennoksi ihmisruumiin rajapiirteissä, mutta sanomattoman ihana on tämä olento. Siipiä sillä ei ole, mutta itse liikkumisen aate on niin elävästi esitetty, että näyttää aivan kuin sielu hajoittaisi edestään pimeyttä ja liiteleisi yhä kauemmas ja kauemmas. Koko olento on niin eterillinen, että katsoja melkein pelkää sen heti ensi silmänräpäyksessä sulavan ja haihtuvan kuin kesäinen hattara ja katoovan pimeyteen, jonka läpi sen matka käy. Tämän kuvan ihanuus, tunto yksinäisyydestä ja äärettömän avaruuden ylevyydestä täyttää hartaudella katsojan mielen. Samoin kuin Dante'n 'helvetti', vaikuttaa sekin pyhää kauhistusta.

"Niissä harvoissa Rossiterin kuvissa, jotka tähän saakka ovat tänne saapuneet, vallitsee joka ainoassa suurin puhtaus ja värien komeus. Niistä on maksettu summattomia summia. Koloristina on Rossiter kieltämättä nykyajan etevimpiä maalareita".

Sen päivän edellisenä lauantaina, jolloin Rossiterin taulu "Sielun Lento" oli näytteille pantava, pysähtyi mrs Basset, matkallaan rouva Rossiterin luokse, erään puodin eteen, missä värejä ynnä muita maalaus-tarpeita myytiin. Siellä valikoi hän värilaatikon pientä lemmittyänsä Frankia varten ja kuuli kuinka puoti-poika, viitaten erääsen puodissa olevaan herraan, hiljaa kuiskasi kumppalilleen: "Onhan tuo aivan muittenkin kuolevaisten näköinen".

Kohta sen jälkeen katsahti tukkukauppiaan-rouva vieressä seisovaan herraan. Tämä samassa kohotti silmänsä, ja heidän katseensa kohtasivat toisiaan.

-- "Mr Rossiter!" -- "Mrs Basset!" huusivat he yht'aikaa.

Rossiter näytti kenties hiukan vanhemmalle kuin ennen, mutta muutoin näytti kuluneista vuosista olleen hyötyä sekä hänen hengelliselle että ruumiillisellekin ulkonäyllensä.

Mitä hänen käytökseensä tulee, osoittihe siinä oman arvon tunteminen, sekä vakavuus ja levollisuus, jommoista vaan ylhäisten kanssa seurusteleminen voi tuottaa ja mrs Bassetkin -- vaikka ei suinkaan muutoin katsellut tätä miestä suotuisin silmin -- ei voinut kokonaan vastustaa hänen sointuvan äänensä ja sulavan käytöksensä lumousvoimaa.

-- "Ei ole tarvis kysyä teiltä mistä te tuletten kun sanomalehdet jo on meille tuon kaiken kertoneet!" sanoi mrs Basset hymyillen. "Ja mitäs me tavalliset ihmiset voimmekaan sanoa mainioille miehille kun heitä tapaamme. Sanomalehdet ilmoittavat kaikkia mitä heidän terveyteensä, tulemiseensa ja menemiseensä tulee".

Rossiter teki sievän kumarruksen.

-- "Kun minä", sanoi hän, "tapaan erään Chicagon kaunottaren voin aina siihen mitä muotilehdistä olen hänestä lukenut liittää: mrs Basset, lehdet ovat mulle ainoastaan puolia kertoneet!"

Mrs Bassetin mieleen muistuivat ne mielistelevät viittaukset, joita hänestä oli lausuttu viimeisessä numerossa muotilehteä "Sunday Times", ja hän myhähti tyytyväisesti.

Samassa toi puotipoika paketin, joka sisälsi pienen Frankin värilaatikon. Mrs Basset olisi kernaasti tehnyt pienen viittauksen Rossiterin vaimosta ja lapsista, ja sanat pyörivätkin jo hänen kielellään, mutta silmäys tuon miehen puoleen esti hänet siitä; hän sanoi jäähyväiset ja läksi puodista.

Hänen taas kävellessään kadulla, heräsi rohkeus hänessä jälleen.

-- "Tuo konna", sanoi hän itseksensä, "minun ei olisi pitänyt olla häntä tuntevinani. Minua harmittaa etten uskaltanut sanoa hänelle ajatustani!"

Kun mrs Basset saapui rouva Rossiterin luo, kertoi hän tietysti ystävälleen koko tapauksen ja tämä kuunteli sitä äänetönnä.

-- "Tuomitkaa te häntä hänen teoksensa mukaan", sanoi hän sitten levollisesti, "minä olen ainoa inhimillinen olento, jolla on oikeus tuomita häntä puolisona ja isänä ja minä en valita".

Armas, uskollinen vaimonsydän!

Rouva Rossiter vastaan-otti kalliina aarteena jokaisen pienimmänkin sanoman, joka koski hänen miestänsä. Hän leikkasi nämä ilmoitukset sanomalehdistä erilleen, säilytti niitä huolellisesti laatikossa ja lueskeli niitä tuon tuostakin uudelleen. Hän oli pannut vähän rahaa säästöön hankkiaksensa itselleen ja lapsilleen pääsöpiletin taide-näyttelyyn; olipa jo varustanut kullekin heistä juhlapuvunkin siksi. Ei ollut suinkaan hänen aikomuksensa mennä sinne ensimmäisenä päivänä, jolloin pääsömaksu oli suuri, vasta sitten kun rikkaat taiteen ystävät olivat kylläksensä ihailleet, oli tuleva hänenkin vuoronsa mennä lapsineen katsomaan heidän isänsä kuuluisata taideteosta. Kumpikin lapsi oli jo niin vanha, että saattoi heidän perheellisiä olojansa käsittää; Mamie oli kaksitoista, Frank kymmenen vuotta vanha ja he muistivat vallan hyvin sen ajan, jolloin isä oli lähtenyt pois.

Mrs Bassetin kertomus kohtauksesta Rossiterin kanssa poisti kokonaan unen rouva Rossiterin silmistä. Kaiken yötä muistui vaan hänen mieleensä, että miehensä nyt oli samassa kaupungissa, niin lähellä häntä; hän mietiskeli missähän tuo oleskellee ja puoleksi toivoi, puoleksi pelkäsi että kenties yks'kaks' voisi tavata häntä. Sunnuntaina meni äiti, kuten tavallisesti, lastensa kanssa kirkkoon ja saattoi heidät illalla sunnuntaikouluun, mutta hänen ajatuksensa vaan alinomaa lensivät tuon miehen luo, jota hän rakasti. Illalla, rukoillessaan, kiitti hän Jumalaa miehensä menestyksestä ja ajateltuansa häntä koko päivän, näki vaimo parka unissaankin yhä vaan miestänsä.

Mitä Rossiteriin itseensä tulee, ei kohtaus mrs Bassetin kanssa ollut saanut hänen ajatuksiansa kääntymään hänen perheesensä. Kuusi vuotta sitten, jolloin hän läksi kotoansa, ei mrs Basset ollut hänen vaimolleen muuta kuin toisetkaan rikkaat rouvat, jotka hänelle työtä toimittivat. Hänen ajatustensa ainoana määränä oli hänen suuri taulunsa, ja hän riemuitsi niistä ylistyksistä, joita hänelle kaikilta haaroin oli tulvinut. Elämässä ei hänellä ollut mitään muuta iloa tai surua, mitään muuta muistoa tai toivoa paitsi niitä, jotka oli yhdistyksessä hänen neronsa tuotteen kanssa. Hänen entinen perhe-elämänsä, sen vastukset, sen puutokset, hänen syrjäinen asemansa -- ne olivat hänelle vastenmmielisiä muistoja; hän ei tahtonut niitä ajatella. Hän karkoitti vähimmänkin muiston niistä kun vaan sen taisi.

Sillä välin lähestyi Chicagoa nopein askelin tuo kovan onnen kamala tapaus. Samoin kuin kaikki muut kaupungin asukkaat laskeusi Rossiterkin iki-muistettavana sunnuntai-iltana 8 p:nä lokakuuta 1871 levollisesti vuoteelleen, mielessään kuvaillen sitä yleistä riemua, minkä hänen kuvansa oli nostava. Hän nukkui syvään uneen, väsyneenä kuin oli matkasta.

Kaduilla oli jo hirveä hälinä, kirkonkellot soivat kamalaa soittoansa, -- mutta yhä vielä makasi Rossiter sikeästi; hän ei kuullut tuon kauhean öisen tulipalon hirmuja. Viimeinkin riensi palvelija häntä herättämään. Hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli hänen epäjumalansa, hänen taulunsa.

-- "Mikä palaa?" huudahti hän ja sai kamalan vastauksen.

-- "Kaikki palaa, -- koko kaupunki on hukassa!"

Hurjana syöksi hän ulos liekin valaisemalle kadulle aaltoilevaan ihmisjoukkoon.

Ulvoen lennätteli tuuli isoja kekäleitä kattojen ylitse, ja säkeniä sinkoili rankkasateena. Komea opera-rakennus oli ilmi-tulessa, oikealla ja vasemmalla, edessä ja takana löivät liekit ulos talojen akkunoista; ainoastaan Washingtonin kadun eteläpäässä oli vielä muutamia kortteleita, joihin tuli ei ollut ennättänyt, vaikka jo uhkasi niitäkin kolmelta haaralta.

Rossiter juoksi State-Street'ia alas, kunne sai taide-akademian näkyviin.

Valkea ei ollut saapunut siihen. Rossiterin sydän tykytti kuin olisi ollut pakahtumaisillaan, ja juuri silloin, aivan hänen silmäinsä edessä, tulla singahti läheisestä talosta palavia kekäleitä ja tulisia säkeniä akademian katolle, ja muutaman minuutin kuluttua oli koko rakennus jo ilmitulessa.

Tuskan huuto tunkeusi Rossiterin rinnasta. Tuntui kuin olisi kaikki elonvoimat luopuneet hänestä tällä hetkellä.

Hän ei enää tiennyt mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Riehuva ihmisjoukko kuljetti häntä mukanaan niinkuin aalto lastua tai karissutta lehteä.

Tultuaan jälleen tuntoihinsa ja käsitettyään asemansa, huomasi hän olevansa tuhansien muitten pakenevaisten seurassa Michiganjärven rannalla. Säkeniä ja tuhkaa tulla tuprueli heidän päällensä, kauhea tuli riehui heidän takanaan, ja ainoastaan järvi heidän edessään esti liekkejä edemmäs leviämästä.

Joku pakotti Rossiteria nousemaan sataman laiturille, sillä välin kuin hän itse puolipyörryksissä vaan katsoa tuijotti järvellä palavata höyryalusta. Kovan onnen isku, joka ryösti häneltä hänen ainoan kalliin aarteensa, tuon mainion taulun, oli kokonaan huumauttanut hänet. Hän luuli välistä tämän kaiken olevan vaan kauhean kauheata unta.

Vihdoin, tiistaina aamulla varhain, saapui laiturille eräs höyrylaiva, joka otti kannelleen niin suuren joukon onnettomia kuin suinkin mahdollista ja kuljetti heidät palaneitten siltain, tuhkaläjäin ja raunioitten ohitse siihen osaan kaupunkia, mikä oli säilynyt tulelta. Rossiter, uupuneena ja nääntyneenä pitkällisestä nälästä ja kovista mielen liikutuksista samoeli sinne tänne ilman mitään määrää. Vihdoin istahti hän muutamain muitten kanssa erään kirkon portaille, aivan lähellä palanutta kaupungin-osaa. Joku kysäsi häneltä oliko hän jo syönyt aamiaista. Miehen täytyi kahdesti uudistaa kysymyksensä, ennenkuin huumannut Rossiter saattoi sen käsittää.

-- "En -- kyllä olen", vastasi hän tylsästi.

-- "Milloin?" kysyi toinen.

Rossiter mietti hetkisen.

-- "Eilen aamulla. Laiturilla antoi muuan mies minulle palasen leipää", sanoi hän.

Ympärillä olijat naurahtivat, kesken kauhistustaankin, miehelle, joka ei vuorokauteen ollut syönyt mitään. Rossiter otti hänelle tarjotun leivän ja söi sen, sanaakaan sanomatta. Syvä epätoivo oli estänyt häntä tuntemasta nälkääkään. syötyään heittäysi hän, peräti nääntyneenä, kirkon kiviselle lattialle, päänalasekseen pannen käsivartensa, ja vaipui syvään uneen. Muutaman tunnin kuluttua heräsi hän, ja läksi jälleen ilman mitään määrää kuljeskelemaan katuja myöten, joilla taaskin ihmisiä vilisi. Ilma oli tukahduttavan kuuma, aurinko paahtoi palavasti. Kirkot olivat avoinna, tarjoten suojaa tuhansille poloisille, joidenka kodit olivat poroksi palaneet. Rossiter istahti huolettomasti eräälle rauniolle ja tyhjensi taskunsa, löytämättä niistä muuta kuin moniaita pieniä vaskirahoja. Kukkaronsa sekä kellonsa oli hän unhottanut ravintolaan. Sinne oli myöskin jäänyt hänen matka-laukkunsa ja muut kapineensa ja kaikki, kaikki oli nyt mennyt -- jäljellä oli vaan tuhkaläjä. Rossiter katseli kauan noita pieniä rahoja kädessänsä.

-- "Näitten loputtua olen kerjäläinen! Ei mitään, paitsi näitä, ole mulla maailmassa!"

Hänen päänsä vaipui alas.

-- "Kerjäläinen!" huoahti hän. "Monivuotisten toivojen ja ponnistusten perästä ei muuta kuin -- kerjäläinen!"

Kukaan ei häntä huomannut, kukaan ei puhutellut häntä. Istuihan kaikkialla palaneitten huoneitten raunioina tahi paljaalla nokisella maalla kodittomia, varattomia raukkoja, niinkuin Rossiterkin, äänettömän surun ja epätoivon uhrina. Hän ei siis ollut mikään harvinainen ilmiö, joka olisi voinut ohikulkevan uteliaisuutta herättää. Vastapäätä sitä paikkaa, missä Rossiter istui, oli kirkko, ja kun hän illan tultua tunsi ankaran nälän, hiipi hän poikki kadun ja asettui siellä niitten riviin, joiden oli täytynyt turvautua kristillisten lähimmäistensä anteliaisuuteen ja hyväntekeväisyyteen.

Tällä tavoin vietti hän monta päivää. Öillä nukkui hän jonkun tulelta säästyneen kirkon kovalla kivilattialla ja päivillä taas kuljeskeli hän määrätönnä sinne tänne raunioitten välitse. Hän ei tavannut tuttavata ainoatakaan, sillä kuuden vuoden poissa-olo oli tehnyt hänet vieraaksi Chicagossa. Joku tuntematon joskus puhutteli häntä, sillä näinä hädän ja surkeuden aikoina teki yhteinen onnettomuus pian vento-vieraistakin tutut.

-- "Oletteko paljonkin kadottaneet?" kysyi häneltä muuan mies.

-- "Kaikki!" ähkäsi Rossiter, tylsästi katsoen avaruuteen.

-- "Tuossa oli minun tehtaani", jatkoi toinen osoittaen lähellä heitä olevaa tiili- ja kivi-kasaa. "En ole mitään pelastanut. Mutta Chicago rakennetaan kohta uudelleen. Niin, herrani, kymmenen vuoden perästä ei pidä enää näkymän jälkeäkään tästä äärettömästä onnettomuudesta".

Mutta Rossiteria ei tämä voinut lohduttaa. Hän ei ajatellut Chicagon tulevaisuutta. Hänen taulunsa oli hänen ainoa aarteensa. Se oli mennyt. Muuta hän ei ajatellut.

Hänen mieleensä ei kertaakaan juohtunut, että kenties hänen vaimonsa ja lapsensakin olivat jääneet raunioitten alle. Hän ei koettanut etsiä entisiä ystäviänsä ja tuttaviansa. Ilman määrää, ilman tarkoitusta kuljeskeli tuo poloinen vaan äänetönnä ympäri.

Mutta hänen vaimonsa sitä vastoin ajatteli häntä. Hänen asuntonsa oli kaikeksi onneksi säästynyt tulipalolta. Öin ja päivin ajatteli rouva Rossiter vaan miestänsä. Hänen kauheata kuolemaansa -- jos lie joutunut tulen uhriksi -- tai sitä surkeutta, mitä hän kaiketi kärsi, jos oli eloon jäänyt. Kun sanomalehdet jälleen alkoivat ilmestyä -- vaikka paljoa pienempinä entistä -- -- mainittiin yhdessä niistä Rossiteriakin, mutta hän itse ei sitä lukenut, sillä hänellä ei ollut viittäkymmentä centiä, jolla olisi ostanut tuommoisen lehden.

Uuden postiviraston akkunassa riippui vähäistä myöhemmin, satojen muitten kuulutusten joukossa, eräs häntä koskeva. Mutta Rossiter ei sitä huomannut.

Turhaan eräs vasta perustettu ilmoitustoimisto kuulusti häntä. Ei jälkeäkään hänestä näkynyt; ja monta viikkoa turhaan etsittyään ja kuulusteltuaan uskoivat hänen vaimonsa ja mrs Basset viimein, että Rossiter luultavasti oli hukkunut liekkeihin.

Kerran, marraskuun lopulla, mainittiin sanomalehdissä erästä kanta-rahastoa, joka New-York'issa oli koottu Chicagon taide-niekkojen hyväksi. Siinä oli myöskin lyhyt kertomus Chicagon taide-akademian palosta ja niistä tauluista, jotka oli ehditty sieltä pelastaa. Ovenvartija, yhdessä erään akademiassa asuvan taide-niekan kanssa, oli nimittäin puitteista leikannut useampia kuvia, joitten joukossa myöskin Rothermel'in kuuluisan teoksen: "Taistelu Gettysburg'illa". Kertoja antoi myöskin muutamia tietoja niistä taiteilijoista, joita tulipalo oli sinne tänne hajoittanut, niinkuin syksyn tullen ankara pohjatuuli meidän laululintusia hajoittaa. Muun muassa lausuttiin seuraavata:

"Kaarle Rossiter, joka oli saapunut tänne suurta maalaustansa: _Sielun lentoa_ näytteille panemaan, makaa nyt kovasti kipeänä talossa N:o -- Superior Street'in varrella. Vielä ei tiedetä onko hänen mainio teoksensa pelastettu, vaiko tuleen hukkunut".

Rouva Rossiter, joka aina aamuin illoin osti sanomalehden, etsiäkseen siitä jotain tietoa kadonneesta miehestään, osti tämänkin lehden hevosrautatie-vaunuissa.

Silmäiltyään tähän ilmoitukseen soitti hän heti vaunun kelloa, otti pientä Frankia kädestä kiinni ja astui vaunuista pois. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän jo matkalla onnettoman miehensä luokse.

Päivät olivat sangen lyhyet ja jo alkoi hämärtää kun rouva Rossiter saapui sille talolle, jossa toivoi kohtaavansa miestänsä. Tulipalon jälkeen ei ollut vielä tällä kadulla, enempää kuin useammilla muillakaan, kaasuvalaistusta; siellä täällä vaan joku kynttilä akkunasta loi heikon valonsa ulos. Talon numeroita oli mahdoton eroittaa ja vasta useammasta talosta tiedusteltuaan, pääsi hän määräpaikkaansa.

Hän kolkutti erääsen oveen, jonka hänelle avasi nuori sievän näköinen nainen.

-- "Asuuko mr Rossiter täällä?" änkytti Minette.

Nainen epäili kotvasen, mutta vastasi sitten: "asuu, astukaa sisään!"

Minette astui pieneen huoneesen, jossa rouva heti tarjosi hänelle tuolin ja toi sitten viereisestä huoneesta toisen tuolin Frankille.

-- "Saisinko tavata mr Rossiteria?"

-- "Niin -- enpä tiedä; hän on kovin sairas. Lääkäri, käydessään eilen hänen luonaan, kielsi meitä ketäkään laskemasta hänen luokseen". Kotvasen kuluttua ja heitettyään Minetteen tutkistelevan silmäyksen jatkoi hän:

-- "Kenties olette sukuja mr Rossiterille?"

Samassa aukeni toisen huoneen ovi ja joku huusi: "Julia!" Nuori nainen totteli heti kutsumusta. Hän oli poissa jonkun aikaa, silloin kuului askeleita ja sopotusta toisesta suojasta. Raskaalta tuntui Minetten sydämmessä, kun hän silmäili ympärilleen. Huone oli nähtävästi jaettu kahteen osaan; katto oli samalla lakena. Kylmä tuuli puhalsi raoista sisään, muutamin paikoin näkyi luntakin, jota oli satanut kaiken iltapäivää. Huoneessa oli uuni ja vuode. Seinät olivat laudoista ja niitten välykset tukitut liistoilla. Pöydällä näkyi muutamia tyhjiä astioita. Huonetta valaisi yksi ainoa nauriisen pistetty kynttilä. Kaikki oli niin köyhää ja kolkkoa. Se oli vain väliaikainen suoja.

Vähän ajan kuluttua kuului koputus ulko-ovella ja talon nainen avasi oven.

"Tekö, herra tohtori! Olipa erinomaisen hyvä että tulitte".

Lääkäri puisti pois lumen päälystakiltansa ja kysyi:

-- "Kuinka hän voi?"

-- "Nähtävästi yhtaläisesti kuin ennenkin".

Lääkäri heitti tarkan silmäyksen vieraasen.

-- "Tämä rouva tahtoisi nähdä mr Rossiteria", sanoi nainen.

-- "Vai niin! Menenpä ensin katsomaan mitenkä sairaan laita on".

Hän tuli jo moniaan silmänräpäyksen kuluttua takaisin ja puheli hiljaisella äänellä hoitajan kanssa. Minette oli selvään kuulevinaan sanat: "Ei nyt enää ole väliä!" Lääkäri viittasi sitten hänelle ja pian astui Minette poikansa kanssa sairaan kammariin.

Tämä huone oli muutoin edellisen kaltainen, mutta tästä puuttui uuni, ja lattiana oli pelkkä maa-pohja, jolla siellä täällä näkyi lunta. Vuoteen pääpuolessa seisoi maalaamaton puutuoli, ja sillä paloi perunaan pistetty kynttilä.

Eräs mies, talon omistaja kuten Minette sittemmin kuuli, seisoi vuoteen vieressä lääke-pullo kädessä. Vuoteella makasi Rossiter niin muuttuneena, ett'ei hänen vaimonsa ensi silmäyksellä tahtonut häntä tuntea. Hän voivotteli ja käänteli rauhatonna päätänsä tyynyllä.

-- "Onko hän puhunut paljon?" kysäsi lääkäri hiljaa.

Mies pudisti päätään, kääntämättä silmiään sairaasta.

-- "Eikö siis mitään apua enää?" kuiskasi hän

-- "Ei mitään", vastasi lääkäri.

-- "Kuinka kauan luulette sen vielä kestävän?"

-- "Ei enää kauan. Kenties huomiseen".

Minette seisoi tällä välin liikahtamatta sängyn jalkapäässä. Tämmöinen siis oli loppu monivuotisen työn, erillä-olon ja alttiiksi-antamuksen perästä. Tuossa makasi nyt se mies, jonka onnen ja menestyksen tähden hän oli kärsinyt niin paljon hengellisiä ja ruumiillisia vaivoja! Nyt oli viimeinenkin toivon kipinä sammunut. Kuolinvuoteellaan, vieraitten keskellä, makasi tuossa mies, ja vaimo lapsineen seisoi hänen vuoteensa vieressä neuvotonna, avutonna.

Lääkäri läksi hetkisen kuluttua pois. Isäntä toi tuolit Minettelle ja Frankille ja niin istuivat he sitten vartoen kuolevaisen vieressä.

-- "Onko hän kauan ollut kipeänä?" kysyi Minette.

-- "Lähemmäksi viisi viikkoa, -- aina tuosta suuresta tulipalosta saakka. Kodittomuus, puute ja mielen-liikutukset tuottivat häneen kuume-taudin".

-- "Oletteko te sukua hänelle?"

-- "En ole. -- Saksassa olimme vaan yhdessä vuoden aikaa, ja kun hän ei tiennyt minne mennä, otin minä hänet luokseni".

-- "Hän ei _tiennyt minne mennä_!"

Rouva Rossiter toisti useamman kerran hiljaa itsekseen näitä sanoja ja ajatteli kyynelsilmin omaa köyhää, mutta lämmintä, ja hänelle itselleen niin kallista kotoaan.

Frank, peloissaan kamalasta äänettömyydestä ja siitä mitä näki edessään, tarttui pienine kätösineen äitinsä käteen. Hän oli lapsellisessa mielessään aina kuvaillut isäänsä rikkaaksi, voimakkaaksi, lempeäksi ja kauniiksi mieheksi. Ja tuossa makasi nyt isä laihana, kalman kalpeana; pitkät ruskeat hiuksensa valuivat epäjärjestyksessä alas pielukselle ja syvään vajonneitten silmäin ympärille oli tauti uurtanut suuret tummat kehät. Hän, jota lapsi oli rikkaaksi ja mainioksi kuvaillut, makasi tuossa avutonna unhoitettuna, ja tämä huono suoja, sekä viheliäinen vuode olivat hänelle armeliaisuuden suomia lahjoja. Lapsi parka ei voinut tätä käsittää!

Vitkaan kului pitkä, kolkko yö ja aamun tultua tunkeusi pieni valon säde pimeään huoneesen. Sairas kääntelihe rauhattomasti vuoteellaan ja mumisi: -- "Se oli väärin! Minun ei olisi pitänyt niin tehdä". Raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.