Chapter 3

"Tohtori Nash ei sano olevan; mutta ensi viikolla tulee tänne tohtori Philipson, joka on Englannin taitavin silmä-lääkäri, viettääksensä eräitä päiviä tohtori Nash'in luona. Jane, antakaa hänen nähdä Lettie".

"Minulla on ollut aikomus koettaa viedä hänet Londoosen ja siellä etsiä hänelle apua".

"Siellä ei ole ketään niin taitavaa kun Philipson. Oi! Jane, jos minä vaan --".

"Luuletteko että voisitte häntä auttaa?

"Minä koettelisin. Te tiedätte Jane että minä rakastan Lettietä, minä aioin pyytää häntä vaimokseni ja sanoin sen hänelle tänään; mutta hän kielsi; sitte kertoi hän minulle silmistään -- siinä oli syy hänen kieltoonsa, sillä minä tiedän hänen minua rakastavan, hän ei sitä koetellut kieltääkään".

"Niin Harry, te olette niin paljo olleet yhdessä mutta nyt ei voi naimisesta tulla kysymystäkään.

"Sitä hän juuri sanoo".

"Ja hänellä on siinä oikeen -- hänen täytyy jäädä luokseni. Te ette voi naida sokeata, te Harry, jolla on niin loistava tulevaisuus".

Hän nyhtäsi muutamia heinän korsia, jotka viskasi jokeen tuskallisesti huudahtaen: "Minkätähden piti tämän onnettomuuden kohdata juuri Lettietä kaikista muista tytöistä Dalstonessa!", jolloin hän nousi ja meni hänen luoksensa. He puhelivat paljon keskenänsä, jota minä en tahtonut kuunnella, sillä heidän nuoret sydämensä ilmaisivat salaiset ajatuksensa toisillensa. Ah, Lettie rakasti häntä!

III.

Tohtori Philipson oli samasta mielestä kun tohtori Nash; mutta Lettie ei ollutkaan sitä niin läpi onnetoin, kun olin pelännyt. Hän saattoi ottaa milt'ei iloiset jäähyväiset Harrylta, kun tämä joitakuita päiviä sen jälkeen matkusti Londoosen.

"Nyt toivon Jane, että hän on minut unhottava", sanoi hän; "minä en rakasta tietää häntä niin synkkämielisenä."

Samana päivänä lähetti Mrs Davis hänelle pääsölipun konsertiin, joka oli pidettävä sokeain laitoksessa ja hän meni sinne. Kotiin tultuaan kertoi hän niiden sokeain poikain ja tyttöin, jotka lauloivat, näyttäneen niin tyytyväisiltä ja onnellisilta. "Minkästähden en minäkin voisi olla sitte samoin? Kuinka monta ihanampaa näköä minulla on muistettavaa, joita harva heistä milloinkaan on nähnyt", lisäsi hän huoaten.

Hänen näkönsä alkoi nyt vähitellen vähetä. Ennenkun kuitenkaan sen huomasinkaan, alkoi hän jo haparoida käsillään, astuessaan vaan yli lattian. Tohtori Nash tarjoutui taas hankkimaan hänelle sijaa sokeain laitoksessa, mutta silloin hän aina pyysi: "Anna minun jäädä luoksesi Jane!" niin etten hennonut tätä vastustaa, vaikka hänellä uskottavasti olisi siellä ollut monta etua, joita minä en kotona voinut hänelle hankkia. Meitä lähellä asui eräs vanha saksalainen kelloseppä, joka oli hyvin soitannon harrastaja ja oli urkuristina kaupungin katolisessa kirkossa. Me olimme aina olleet toistemme kanssa hyvin tuttavat, Lettiellä oli usein tapana viedä hänelle ryytimaastamme kukkasia ja hänen lapsillansa tulla luoksemme pyytämään tilkkuja nukkinsa vaatteiksi. Müllerillä oli synkkä haaveksiva näkö, mutta sydän puhdasta kultaa. Hän oli sydämellinen ihmis-ystävä ja yksinkertainen elämässään ja hänen keskustelunsa oli enemmän kuin muu mikään opettanut Lettietä tyytymään kohtaloonsa. Hän oli itse aina kärsivällinen ja nöyrästi tyytyväinen monesti niukkaan osaansa.

"Opettele soitantoa -- minä tahdon sinua neuvoa", sanoi hän Lettielle. Hän rupesi itse toisinaan käymään meillä opettamassa Lettielle Haydenin ja Händelin ihanoita hengellisiä kappaleita, opettaen häntä myöskin laulamaan niinkuin episkopalisessa kirkossa, joka oli paljoa kauniimpaa ja ylevämpää kuin meidän yksinkertaiset metodisti-hymnimme. Hänen lauluaan kuunteleminen oli todellinen nautinto. Näytti silta kuin olisi hän tuntenut sydämessään kaikki entistä syvemmin ja paremmin voinut ne esitellä kuin ennen; hänen lohdutuksenaan oli antaa niiden suloisten tunteitten, jotka rakkaus oli herättänyt eloon hänen rinnassaan, kummuta laulussa esille. Minä tiedän että se oli muisto Harryn rakkaudesta, joka antoi hänelle tuon lempeyden ja lahjoitti hänelle sellaisen kärsivällisyyden kestämään kohtaloaan, joka häneltä ehkä muuten olisi puuttunut. Lettie, joka ennen oli ollut sukkela ja pistelikäs kieleltään, ei koskaan enää lausunut epä-ystävällistä sanaa kellenkään ihmiselle.

En mainitse mitään siitä, miten köyhät olimme, sillä miten muuten se olisi voinut ollakaan? Kuitenkin meillä oli ystäviä, jotka edelleen olivat meille hyviä, yksin Mrs Daviskin liukeni ja uskoi minulle kaikessa hiljaisuudessa että jos en voisikaan hyyryä maksaa, niin ei hän minua siitä kuitenkaan hätyyttäisi. Kaikeksi onneksi en tarvinnut hänen avuliaisuuttaan käyttää, sillä pahoin pelkään, jos se niiksi olisi tullut, ett'ei hän olisi voinut kärsiä kuuden pensen tappiota, vaan ennen antanut meidän mennä, niinkuin muidenkin. Hän oli niin rakastunut rahoihinsa, vaimo raukka! Lettien oli tapana toisinaan käydä sokeain laitoksessa, jossa hän sai opetellaita neulontaa, verkonkudontaa ja korityötä. Kirkkoherramme, joka on parhain ihminen, joka ikinä lie elänyt, kudotti hänellä suojusverkkoja hedelmäpuilleen ja kalaverkkoja sekä neulotti sukkia itselleen ja poi'illeen; joten hän sai tilaisuuden suureksi osaksi itse ansaita elatuksensa. Kun onnettomuus nyt kerran oli tullut, ei se tuntunut meistä puoliakaan niin vaikealta, kuin miksi sitä odottaessamme olimme sen kuvaelleet. Lettie oli enimmiten iloinen. Minä en koskaan kuullut hänen valittavan, päin vastoin sanoi hän usein että meillä oli niin paljo, josta tulisi olla kiitollinen. Hänessä elävä syvä uskonnollinen tunto pelasti hänet synkkämielisyydestä sekä heikko toivo siitä että hänen kärsimisensä kerran otettaisiin pois, jonka toivon minä kuitenkin vasta myöhemmin hänessä huomasin. Se oli Harry, joka häneen oli istuttanut sen ajatuksen, enkä luule panevani liikoja jos sanon että hänen voimakas miehevä rakkautensa Lettieen oli hänessä vahvana vaikuttimena siihen uutteruuteen, jolla hän tieteitään harjoitti, joka sittemmin tuotti hänelle niin hyvin ansaitun ja kunnioitetun maineen.

Sikäli elelimme kuusi levollista vuotta. Lettie käyskenteli hiljaa ja tyynesti tiensä ja minä talutin hänet joka sunnuntai kirkkoon ja sieltä takaisin. Tällä aikaa luki Harry ensin Londoossa, sitte Edinburghissa ja viimein kertoi äitinsä hänen menneen Pariisiin, ollen peloissaan siitä että tämä sinne kiintyisi asumaan ja ottaisi siellä itselleen paavilaisuskoisen vaimon. Muutamia päiviä näytti nyt Lettie surulliselta ja levottomalta, mutta sai kuitenkin kohta iloisuutensa takaisin. Päivämme kuluivat hiljakseen ilman mitään muutoksitta. Minä istuin enemmiten työssäni ja Lettie soitteli, jota hän jo voi tehdä jommoisellakin sukkeluudella. Monesti näin ihmisten seisahtuvan ryytimaamme alle kuunnellakseen hänen lauluansa. Sitte olen kuullut monta mainiota taideniekkaa, vaan en kertaakaan sellaista, joka niin olisi sydäntäni liikuttanut, kuin minun sokea sisar-raukkani. Sunnuntaisina kirkossa eroitti hänen äänensä, miten se heleänä ja suloisena kuului kaikkein yli; niin yksinkertaiset ja rajut, kuin metodistihymnimme ovatkin, olivat ne yhtä hyvin hänen laulaessaan niin kauniita. Laulun ja urkujen tähden meni hän välistä Pyhän John'in kirkkoon, mutta minä katsoin vääräksi muuttaa. Tottumuksen voima on meissä oppimattomissa yksinkertaisissa ihmisissä niin suuri, ett'en koskaan tuntenut sabattiani viettäneeni, jos en saanut rukouksiani lukea siinä pienoisessa rauhallisessa kappelissa, johon äitimme, ollessamme vielä pieninä lapsina, oli aina meidät saattanut.

Lettie rakasti enemmän ylevämpää kirkkosoitantoa ja kukapa voi häneltä, lapsiraukalta sitä huvitusta kieltää? Parina kertana, jolloin hän oli pyytänyt minua saattamaan itseään sinne, liikutti tuo soitanto minua kovasti, miten mahtoikaan se sitte viehättää häntä, joka itse oli pelkkä elämä ja innostus! Hän sanoi sen saattavan hänet tuntemaan itsensä onnellisemmaksi sekä kiitollisemmaksi Jumalaa kohtaan. Kenties oli hän yhden aistin kadottamalla saanut suuremman voiman nauttia toisilla.

IV.

Näiden vuosien kuluttua palasi Harry Crofts. Hän kävi useasti luonamme ja me otimme hänet aina ilolla vastaan. Mutta vaikka Lettie tuntui olevan iloinen ja onnellinen, näytti hän sitä vastoin levottomalta ja suruiselta. Hän voi pitkät ai'at Lettien soittaessa seisoa pianon ääressä hellittelemättä häntä katsellen tutkivin ja synkein silmin. Eräänä päivänä sanoi hän vihdoin minulle: "Pelkäättekö te Jane -- minä en luule Lettien sitä tekevän? Hän näyttää vahvalta ja terveeltä". Minä arvasin heti sillä kysymyksellä olevan syvemmän tarkoituksen ja pyysin hänen sentähden sanomaan oliko hän keksinyt jonkun parannus-aineen sisareni silmille. Hän punastui kovasti.

"Niin, minä luulen. Minä olin Parisissa saapuvilla opereerattaessa erään nuoren tytön silmiä, jotka olivat samalla tavalla sairaat kuin Lettien. Se onnistui".

Minä en voinut virkkaa sanaakaan. Tuo toivo näytti minusta liian suurelta ja ihanalta, voidakseen toteutua. Juuri sillä hetkellä aukasi Lettie oven ja tuli sisään. Aurinko paistoi hänen takanansa ja näytti ikään kuin olisi hän tuonut sen kanssaan huoneesen. "Onko Harry täällä?" kysyi hän paikalla.

Se oli omituista että hän aina tunsi hänen läsnä-olonsa, vaikk'ei hän häntä nähnyt eikä kuullut hänen puhuvan. Harry meni paikalla häntä vastaan, otti häntä kädestä ja talutti hänen minun luokseni.

"Sanokaa se hänelle Jane -- vai teenkö sen minä?" kuiskahti hän. Minä viittasin häntä itseään puhumaan, jonka hän arvelematta tekikin.

"Lettie, onko sinulla uskallusta antautumaan opereerattavaksi, jonka kautta kenties silmäsi saisivat näkönsä jälleen?"

Lettie laski kätensä ristiin ja niin suloinen punastus levisi hänen poskillensa, että olisi luullut niitä enkelin kasvoiksi, niin kirkastetuilta ne loistivat.

"Ah, uskallan! mitä hyvänsä Harry, mitä hyvänsä, kun vaan sitä toivoa saan elättää!" sanoi hän hiljaa.

Minä katsoin Harryyn kysyvästi, eikö hänen pitäisi valmistaa häntä pitämään mahdollisena ett'ei se onnistuisi, jolloin tämä äkkiä sanoi:

"Lettie, minun täytyy edeltä-käsin sanoa sinulle että operationi mahdollisesti voisi käydä huonosti, vaikk'en minä sitä pelkää. Mutta myönny siihen kuitenkin minun tähteni Lettie", lisäsi hän hiljaa.

"No niin Harry, sinun tähtesi sitte", vastasi hän keveästi huoahtaen. "Josko en näköäni saakaan takasin, enhän kuitenkaan tule toisenlaiseksi kuin nyt olen."

He menivät yhdessä ryytimaahan ja Harryn tyynestä, vakaasta käytöksestä voin arvata hänen valmistavan Lettietä siihen, mitä oli tulossa.

Lettie oli aina ollut sielultaan hyvin voimakas, niin ett'en vähintäkään pelännyt voimien nytkään häneltä luopuvan.

Seuraavalla viikolla operationi toimitettiin. Tohtorit Nash ja Philipson olivat molemmat saapuvilla; mutta Harry toimitti sen itse. Hänen käytöksensä oli ihmeteltävä. Lettie oli, niinkuin ennakolta arvasin, vahva; itse asiassa ei ollut heikkoa muita kuin minä, sillä kun kaikki oli ohitse, menin minä tainnoksiin. Operationi oli täydellisesti onnistunut, sillä Lettie näki nyt yhtä hyvästi kuin minä itse. Monet viikot pidimme häntä nyt pimeässä huoneessa, sitte sai hän vähitellen totuttautua valoon; näiden aikojen ilo oli suurempi, kuin mitä sanoin voi selittää.

Kohta tämän jälkeen pyysi Harry häntä omakseen ja, totta puhuen, eipä kukaan sitä lahjaa ansainnut paremmin, kuin hän. Maine tästä onnistuneesta työstä levisi nopeasti, tuottaen hänelle suurta luottamusta. Pidettyään silmätaudit tutkintonsa etevimpänä esineenä, on hän nyt tullutkin yhtä mainehikkaaksi silmälääkäriksi kuin itse tohtori Philipson; monipa pitää häntä etevämpänäkin. Tämä operationi, joka silloin herätti niin suurta huomiota, ei ole nykyään enää harvinainen, sillä sellaista sokeutta, joka Lettietä vaivasi, ei pidetä enää parantumattomana.

Tämä on kaikki, mitä elämäkertomuksestamme voin sanoa. Se ei ole enemmän omituinen kuin runollinenkaan; mutta kun minua niin useasti on pyydetty sitä kertomaan, olen nyt ottanut sen todenmukaisesti tehdäkseni.

MAALARIN MAINE

Tositapauksien mukaan kertonut

Xaver Riedl

Suomentanut Katri S. [Katri Suomalainen].

Helsingissä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877. Uuden Suomettaren kustantama.

I.

Vangittu nero.

-- "Voitko antaa minulle vähän rahaa Kaarle? Pienelle Baby'llemme täytyy ostaa sukkia. En voi millään muotoa sitä enää tuonnemmaksi jättää. Meidän täytyy sen sijaan kieltää itseltämme jotain muuta".

-- "Ja tuo jotain muuta on tietysti oleva kangas uutta tauluani varten".

Kaarle Rossiter lausui tämän vastauksen tuimalla, murisevalla äänellä; otti kurttautuneen dollarin setelin taskustaan ja pani sen pöydälle lähelle vaimoansa, sitten tarttui hän jälleen kirjaansa ja luki eteenpäin.

Tämä kirja oli englantilaisen taidearvostelijan Ruskin'in kirjoittama. Rouva Rossiter ei olisi ymmärtänyt tämän kirjan sisältöä, eikä olisi pitänyt lukuakaan sen ymmärtämisestä. Hän oli tehnyt pyyntönsä katsomatta mieheensä eikä vastannut mitään siihen ynseään tapaan, jolla tämä hänen pyyntönsä täytti, vaan jatkoi entistä uutteraa ompelemistaan.

Lattialla lähellä häntä oli kori täynnä vanhoja kuluneita vaatteita -- paraasta päästä lasten vaatteita -- ja siitä otti rouva kappaleen toisen perästä ja paikkasi niitä.

Näin istuivat he, mies ja vaimo ilottomina, äänettöminä aina yöhön saakka. -- Tämä tapahtui pienessä köyhässä perheessä Chicago'ssa.

Kuluneista matoista alkain aina nuoren rouvan virttyneisiin vaatteisin asti todisti kaikki tässä huoneessa suurinta köyhyyttä. Tapetit olivat siellä täällä paikatut, vieläpä toisen värisellä paperilla kuin alkuperäiset. Vanha sohva -- jäännös paremmilta ajoilta -- oli tuiki kulunut ja paikottain rikkikin. Kirjahyllyllä oli vaan muutamia kirjoja. Kaikkialla huoneessa olivat huolenpito ja puhtaus turhaan koittaneet tehdä köyhyyden vähemmin silmiinpistäväksi ja tuo nuori rouva, halvassa kuluneessa puvussaan, mutta hiukset huolellisesti kammattuina, lumivalkoinen kaulus kaulassa ja yhtä moitteettomat manchetit ranteella kyyristyneenä vaate repaleitten yli, oli ikäänkuin elävä kuva koko tästä kodista. Surullisena, mutta uutterasti ompeli hän -- tuntikausin.

Vihdoin viimein viskasi Rossiter pois kirjansa, heittäysi tuolinsa selkä-nojalle ja pani molemmat kätensä yhteen päänsä taakse.

-- "Sielun maalaaminen! hm, kummallista sentään", puheli hän miettiväisenä ikäänkuin lukemisensa kautta olisi tullut tähän ajatukseen.

Rouva Rossiter oli juuri ottanut koristaan pienen karttuna-vaatteen ja katseli sitä. Monet suuret reiät siinä osoittivat selvästi, että pienonen, joka oli sitä pitänyt, varmaankin oli oikeen erinomaisen taitava vaatteitansa kuluttamaan ja pahoin pitelemään.

Rouva parka huokasi hiljaa, turhaan etsiessään pienestä käärystä paikaksi sopivaa tilkkua, joka olisi ollut kylliksi suuri reikiä peittämään.

-- "Mitä tarkoitat armaani?" kysyi hän hajamielisenä.

-- "Puhelen vaan sen johdosta mitä Ruskin sielun maalaamisesta sanoo. Mikä suuri aate, Minette", jatkoi hän innokkaasti, "oletko edes milloinkaan koettanut mielessäsi kuvitella minkä näköinen sielu on? Minä olen sen tehnyt. -- Minä näin kerran unen -- vuosia sitten. Ensimmäinen lemmittyni meni miehelle, joka oli paha juomari. Surut ja vaivat saattoivat vaimo paran viimein manalan majoille. Eräänä yönä hänen kuolemansa jälkeen olin unissa näkevinäni hänen henkensä. Ulkomuodoltaan oli se ihmis-olennon kaltainen, mutta muutoin kuin yksi ainoa suuri sininen liekki. Se liehuili sinne tänne, pidättäen kumminkin aina ulkonaiset piirteet. Henki näkyi kulkevan puolisonsa rinnalla ja aivan oudolla omituisella tavalla virkkoi tämä yliluonnollinen olento minulle: tämä on minun rangaistukseni. Oi jospa heti seuraavana aamuna olisin koettanut saada tämän näkyni kankaalle! Nyt on siitä jäljellä enää vaan himmeä muisto -- nyt on se liian myöhäistä".

-- "Mikä vahinko, Kaarleni!"

Hämmästyneenä tästä harvinaisesta osan-otosta, kääntyi Rossiter, joka puhuessaan oli pitänyt silmänsä seinään luotuina, vaimonsa puoleen ja katseli häntä.

-- "Voi näitä kurjan pieniä tilkkusia! Ei ainoakaan niistä ole kyllin suuri reikää peittämään. Minun täytynee ensin ommella yhteen muutamia niistä. Sanoitko jotain armaani?"

-- "En mitään tärkeätä", vastasi Rossiter kylmäkiskoisesti pettyneenä, ja äreänä vaimonsa viimeisistä sanoista.

Rouva Rossiter huomasi kohta muutoksen miehensä äänessä ja katsahti hänen synkkään muotoonsa.

-- "En voi sinua auttaa, Kaarle", sanoi hän vähäisellä kärsimättömyydellä.

"Me olemme niin köyhät, että minun täytyy repaleita ajatella, repaleista puhua ja repaleita yhteen-ommella. Minä surkuttelen, että olen häirinnyt mielenkuvituksesi lentoa. Mietin niin innokkaasti työtäni tässä, ett'en ensinkään huomannut ääneen puhuvani".

-- "Se ei tee mitään. Tule, käydään levolle! Oletpa tänä iltana jo kylliksi ommellut; nyt on jo hyvin myöhä".

Rossiter sanoi tämän tavallisella, puoleksi pakotetulla maltilla ja ystävällisyydellä. Hänen vaimonsa pani pois työnsä hiljaisella huokauksella ja laskeusi vuoteelleen, miettiäkseen jonkinlaista keinoa talonsa pahinta vihollista, köyhyyttä, vastaan.

Seuraavana aamuna päivän koitossa heräsi rouva Rossiter ja nousi vuoteeltaan. Hän heitti liinan hartieilleen ja rupesi jälleen lastensa vaatteita paikkaamaan. Kun viimeinen kappale niistä oli valmiina, nojasi hän päänsä seinää vasten ja mietiskeli alkavan päivän toimia. Sitten puki hän vaatteet yllensä ja keitti pienessä rauta-uunissa aamiaisen, auttaen samassa kahta vanhempaa lastaan pukeumaan. Äidille oli kovin vaikea saada näitä pienosiaan pysymään ääneti pestessään ja kammatessaan heitä.

-- "Hiljaa Mamie! sinä herätät isän. Frank ole toki vähemmällä, isä ja pieni Baby nukkuvat vielä".

Toinen tai toinen näistä lauseista oli alinomaa hänen huulillaan.

Kaikkein vaikein kumminkin rouva Rossiterin aamutoimista oli hänen miehensä herättäminen. Hän lähestyi vuodetta ja katseli nukkuvata. Tuossa makasi hän, kaunispiirteiset säännölliset kasvot vaimoonsa käännettyinä. Hänen nukkuessa poistui puna tavallisesti hänen poskiltaan ja hänen pitkät ruskeat silmänripsinsä kauniina kaareilivat hänen valkealla ihollaan. Rouva Rossiter'ille oli tämä hänen miehensä kauneus -- jolle Rossiter itse ei näkynyt vähintäkään arvoa antavan -- alituisena ilon ja ylpeyden syynä. Heidän lapsensa olivat kaikki isänsä näköisiä ja sepä oli äidille mitä suurin lohdutus hänen muutoin niin ilottomassa elämässään.

Hänen sydämmensä pelkäsi, nyt kuin aina, tätä alati uudistettavaa aamutointa, mutta hänen täytyi se tehdä. Hän laski hiljaa kätensä miehensä olalle:

-- "Kaarle, Kaarle!" sanoi hän vienolla äänellä.

Vitkalleen aukasi Rossiter suuret ruskeat silmänsä ja loi hajamielisen, uneksuvan katseen vaimoonsa.

-- "Kello on kohta seitsemän ja aamiainen melkeen valmis".

-- "Minä uneksuin ihanasta kuvasta", sanoi mies veltosti kohottautuen kyynäspäänsä nojalle. Hän katsahti köyhään huoneesen ja sitten hienosti hymyillen vaimoonsa. "Oi vaimoni", sanoi hän, "sinä tulet minulle ilmoittamaan, että paratiisi jälleen on kadotettu".

Kaarle Rossiter aloitti aina päivänsä tämmöisillä puoleksi leikillisillä puoleksi ivallisilla puheilla -- -- paitsi sunnuntai-päiviä. Näinä vapaa-päivinään nousi hän varhain ja tarttuen siveltimeensä ja maalilautaseensa istahti hän maalailemaan eikä laannut tästä hauskasta työstään ennenkuin myöhäinen ilta pakoittamalla pakoitti hänet siihen.

Rouva Rossiterille oli mitä vaikeinta lastensa mielessä yhteen sovittaa sunnuntaipäivän pyhittämisen tuntoa ja kunnioitusta isää kohti, mutta se onnistui hänelle kumminkin. Hän opetti pienosilleen jo varhain, ett'ei "isää" saisi tuomita niitten sääntöjen mukaan kuin tavallisia kuolevaisia ihmisiä tuomitaan.

Kun Kaarle istahti aamiais-pöytään riensi hänen vaimonsa uunin luo ja toi hänelle sieltä lautasella kaksi munaa sekä viipaleen voita-leipää. Itselleen ja lapsilleen oli hänellä vaan pelkkää leipää sekä palasteltua lihaa edelliseltä päivältä, mutta sitä ei hän sallinut miehensä syödä.

-- "Särjenkö munat valmiiksi Kaarleni? Ne ovat kuumat ja minun sormeni eivät ole niin arat kuin sinun", sanoi Minette.

Ja huolimatta siitä, että hänen oma aamiaisensa jäähtyi, auttoi rouva Rossiter ensin miestänsä, palasteli sitten leipää maitoon lapsillensa ja viimeiseksi vasta ryhtyi omaan jäähtyneesen ruokaansa, kahviin ja lihaan.

Monelle kenties näyttänee tarpeettomalta, että näitä satunnaisia vähäpätöisyyksiä näin tarkasti kertoilemme. Mutta nepä juuri kuvaavat sankarimme taloudellista elämää.

Nopeasti lopetti rouva Rossiter aamutoimensa, otti sitten pienimmän lapsensa käsivarrelleen ja läksi ulos täyttämään päätöksen, jonka yöllä valvoessaan oli tehnyt.

Koska hän oli liian köyhä voidakseen käyttää hevois-rautatietä, täytyi hänen, vaikka suruista ja vaivoista uupuneena, kävellä pitkin katuja, lapsi käsivarrellaan, kunnes saapui määräpaikkaansa.

Hän nosti pienosensa toiselta käsivarreltaan toiselle: nousi kapeita, pimeitä portaita myöten vitkalleen ylöspäin ja koputti arasti erästä pientä ovea. Miellyttävän näköinen vaimoihminen aukasi oven ja pyysi tulleitten astumaan huoneesen, joka toimitti kyökin virkaa ja josta lihaliemen haju tuoksusi vastaan.

-- "Onko minulla kunnia puhutella rouva Tourtelotte'a?" kysyi Minette.

-- "Niin rouvaseni! Missä saatan olla teille hyödyksi?" ja ranskalainen rouva, liukas liikunnoiltaan, oli jo toisesta huoneesta tuonut tuolin, jonka tarjosi väsyneelle vieraalleen.

-- "Eräs lady, yksi teidän työn-antajianne, sanoi lähettäneensä tänne koko joukon koru-ompelusta ja kertoi minulle myös, että teillä on enemmän työtä kuin voitten valmistaa".

Minette punastui ja keskeytti puheensa, ja rouva Tourtelotte tarkasteli häntä vilkkailla silmillään huonosta hatusta ja vanhanmuotisesta shaalista alkain aina kuluneesen kenkään asti, joka pisti esiin virttyneen hameen liepeen alta.

-- "No entäs sitten rouva?" kysyi hän.

-- "Kenties -- ajattelin minä -- -- antaisitte te työtä muille".

-- "Teillekö rouva?"

-- "Niin".

-- "Totta kyllä, että minulla on enemmän työtä kuin mitä voin valmiiksi saada" -- hän pysähtyi ja näytti hiukan epäilevän, mutta kotvasen kuluttua jatkoi hän: "Sitten olisi -- suokaa anteeksi rouva -- tarpeellista, että ensin saisin nähdä joitain näytettä työstänne, joten voisi tietää minkälaista ompelusta saatan teille uskoa".

Rouva Rossiter otti taskustaan koru-ompeluksella kirjaillun vaate-kappaleen. Punastuvin poskin ja sanaakaan virkkamatta ojensi hän sen rouva Tourtelotte'lle.

-- "Onko tämä tosiaankin teidän omaa työtänne?"

Minette nyykäytti myöntyväisesti päätään.

-- "Sangen kauniisti tehty! -- Kyllä minulta työtä saatten rouvaseni... Kuinka pitkä aika on siitä kuin tämän valmistitte?" kysyi ranskalainen rouva yhä tarkastellen kaunista ompelusta.

-- "Seitsemän vuotta", änkytti rouva Rossiter.

Seikka oli se, että tämä koru-työ oli ollut osa hänen myötäjäisistään. Kuinka monta onnellista muistoa ja suloista toivoa oli noussut hänen mieleensä tätä ommellessa... Kaiken elinaikani -- niin hän oli ajatellut -- tahdon säilyttää paraimmat kappaleet näistä, mutta köyhyys oli pakoittanut hänet ottamaan niistä toisen toisensa perästä käytettäväksi, koska häneltä puuttui varoja uudistaa heidän jokapäiväistä vaate-varastoaan. Nytpä oli yksi noista korukappaleista todistajana hänen taidostaan, mutta -- samalla myöskin hänen köyhyydestään. Eipä ihmettä, jos tämä koski hänen sydämmeensä ja kyyneleitä väkisinkin kiertyi hänen silmiinsä.

-- "No niin", sanoi rouva Tourtelotte nopeasti, "tässä on koko joukko nenäliinoja, joihin on ommeltava yhdyskirjaimia ja tässä on lankaa ja neuloja. Antakaa minun ensin nähdä miten nämät teiltä onnistuvat, niin sitten" -- ja hän lopetti puheensa omituisella tavalla keikauttaen päätään.