Part 8

Tartelett nukkui vielä. Hämärässä ei häntä nähnyt, mutta kylläkin kuuli. Tuosta haaksirikon säästämästä mies-poloisesta, joka viisiviidettä-vuotiaana oli vielä yhtä kevytmielinen kuin hänen oppilaansa oli tähän asti ollut, ei voinut hänelle olla suurta apua. Vieläpä hän olisi lisätaakkanakin, koska täytyi pitää huolta hänen kaikenlaisista tarpeistansa. Mutta hän oli sittenkin kumppani! Hän oli sanalla sanoen suurempiarvoinen kuin älykkäinkään koira, vaikka hänestä kai olikin vähemmän hyötyä! Hän oli olento, joka osasi puhua, joskin haastoi typerästi ja nurinkurisesti; hän osasi jutella, vaikkakin pelkistä vähäpätöisistä asioista, ja valittaa -- mitä muuten useimmiten tekisikin! Kuitenkin kaikitenkin Godfrey kuuli ihmisäänen kajahtelevan korvissaan. Se oli toki jotakin arvokkaampaa kuin Robinson Crusoen papukaija! Edes Tartelettinkaan kanssa hän ei olisi yksinään; eikä mikään olisi häntä niin lannistanut kuin täydellisen yksinäisyyden uhka.

-- Robinson ennen Perjantaita, Robinson Perjantain saatuansa, mikä eroitus! -- ajatteli hän.

Tänä aamuna, kesäkuun 29:nä, Godfrey ei sentään ollut pahoillaan yksinäisyydestänsä, koska hän halusi panna täytäntöön suunnitelmansa tutkia tämän sequoia-metsikön ympäristöä. Ehkä hänen onnistuisi löytää jokin hedelmä, jokin syötävä juuri, jonka veisi opettajalleen tämän suureksi tyydytykseksi. Hän jätti siis Tartelettin nukkumaan ja läksi.

Keveä sumu peitti vielä vaippaansa rannikon ja meren. Mutta pohjoisessa ja idässä alkoi usva jo kohota auringonsäteiden vaikutuksesta, joiden täytyi se vähitellen haihduttaa. Päivästä näkyi tulevan hyvin kaunis.

Veistettyään itselleen vankan sauvan Godfrey käveli parisen penikulmaa, kunnes saapui sille rannikon osalle, jota ei tuntenut ja jonka kulma oli Phinan saaren niemenä.

Täällä hän nautti eineekseen simpukoita ja nilviäisiä useitakin lajeja sekä etenkin pieniä oivallisia ostereita, joita siellä oli perin runsaasti.

-- Ei tässä tosiaan nälkään kuole! -- tuumi hän. -- Täällähän on ostereita kymmenin tuhansin, niin paljon syötävää, että voi kyllä vaientaa vatsan pahimmat naukumiset! Jos Tartelett valittaa, johtuu se siitä, että hän ei pidä näistä nilviäisistä! No, kyllä ne vielä hänelle maistuvat!

On totta, että vaikka osterit eivät voikaan ehdottomasti korvata leipää ja lihaa, ovat ne kuitenkin varsin ravitsevaa ruokaa, jos niitä syö runsain määrin. Mutta koska ne ovat hyvin helposti sulavia, voi niitä vaaratta nauttia kylläkseen, jopa liiaksikin.

Murkinansa syötyään Godfrey tarttui jälleen sauvaansa ja kääntyi viistoon kaakkoa kohti, puron oikealle rannalle. Tätä tietä hän varmaankin joutuisi ruoholakeuden halki eilen havaitsemilleen puuryhmille asti, tuolle puolen pitkiä pensas- ja viidakkojuovia, joita hän myös tahtoi lähemmältä tarkastaa.

Godfrey kulki siis mainittuun suuntaan noin kahden penikulman matkan. Hän seurasi puron vartta, missä kasvoi lyhyttä, sametintiivistä ruohoa. Parvittain vesilintuja pakeni meluten oudon olennon tieltä, joka tuli niiden rauhaa häiritsemään. Useanlaisia kalojakin vilahteli täällä puron vilkkaassa vedessä. Tällä kohtaa saattoi arvostella joen leveyden neljäksi tai viideksi metriksi.

Näiden kalojen pyydystäminen ei nähtävästi olisi vaikeata. Mutta niiden paistamiseksi tarvittaisiin tulta. Se oli yhä ratkaisematon kysymys.

Kun Godfrey oli saapunut ensimmäisille pensasriveille, oli hänellä onni löytää kahdenlaisia tuttuja juurihedelmiä, joista toiset nautittavaksi kelvatakseen ovat käytettävät tulikokeen läpi, mutta toisia saattoi syödä sellaisinaan. Näitä käyttävät Amerikan intiaanit alituisesti.

Toinen oli _cama_-niminen kasvi; se viihtyy sellaisellakin maaperällä, joka ei muuhun viljelykseen kelpaa. Sen sipulinkaltaisista juurista valmistetaan hyvin tymärikasta ja hyvin ravitsevaa jauhoa, ellei mieluummin syödä niitä perunain tapaan. Mutta kummassakin tapauksessa täytyy ne aina jollakin tavoin keittää tai paahtaa.

Toinen pensas kasvattaa eräänlaisia pitkulaisia sipuleja, jotka tunnetaan alkuasukkaiden antamalla nimellä _jamf eli jam_, ja jos sillä ehkä onkin vähemmän ravintoarvoa kuin kamalla, oli se näissä olosuhteissa edullisempi, koska sitä voi syödä raakana.

Hyvin mielissään tästä löydöstään Godfrey söi vitkastelematta muutamia näistä oivallisista juurista eikä itse tultuaan kylläiseksi unohtanut Tartelettin aamiaista, vaan keräsi niitä ison kimpun, jonka heitti olalleen, ja läksi taivaltamaan Willin puuta kohti.

Sanomattakin on selvää, että hän jam-kimppuineen sai hyvän vastaanoton. Opettaja ahmi halukkaasti juuria, kunnes oppilaan täytyi kehoittaa häntä kohtuullisuuteen.

"No no", vastasi hän, "tänään meillä on näitä juuria. Mutta ken tietää, saammeko niitä huomenna?"

"Sitä ei tarvitse ollenkaan epäillä", vakuutti Godfrey. "Niitä riittää huomiseksi, ylihuomiseksi, ainaiseksi! Tarvitsee vain vaivautua niitä keräämään!"

"Hyvä on, Godfrey; entä nämä kamat sitten?"

"Niistä valmistamme jauhoja ja leipää, jahka saamme tulta!"

"Tulta!" huudahti opettaja ravistaen päätänsä. "Tulta! Ja kuinka sitä saamme...!"

"En vielä ollenkaan tiedä", vastasi Godfrey; "mutta tavalla tai toisella sitä hankkinemme!"

"Taivas kuulkoon toivomuksenne, rakas Godfrey! Ja ajatellessani, että on niin paljon ihmisiä, joiden ei tarvitse muuta kuin raapaista puunsirua kenkänsä anturaan tulta saadakseen, joudun ihan raivoihini! Ei! Koskaan en olisi uskonut, että kova onni olisi saattanut minut tällaiseen pulaan! Montgomery-kadulla ei tarvitsisi kulkea kolmea askeltakaan ennenkuin tapaisi herrasmiehen sikaari suussa, joka mielihyvällä antaisi kipunan tulta, ja täällä..."

"Täällä emme ole San Franciscossa emmekä Montgomery-kadulla, ja luulen, että on viisainta olla luottamatta ohikulkijain hyväntahtoisuuteen!"

"Mutta miksikä leipää ja lihaa tarvitseekaan paistaa? Miksei luonto ole meitä tehnyt sellaisiksi, että voisimme elää taivaan ilmasta?"

"Se käynee vielä mahdolliseksi", vastasi Godfrey hyväntuulisesti hymyillen.

"Niinkö luulette...?"

"Luulen oppineiden sitä ainakin valmistelevan!"

"Onko se mahdollista? Ja mihin he perustavat laskelmansa etsiessään tätä uutta ravitsemistapaa?"

"Siihen ajatukseen", vastasi Godfrey, "että ruuansulatus ja hengitys ovat toisiinsa liittyviä toimintoja, joista toinen kenties voisi korvata toisen. Sinä päivänä siis, jolloin kemian alalla on päästy niin pitkälle, että ihmisen ravinnoksi tarpeelliset ainekset voidaan ilmasta ottaa ja sulattaa hengityksessä, olisi kysymys ratkaistu. Siihen tarvitaan vain, että tehdään ilma ravintopitoiseksi. Ihmiset hengittävät päivällisensä, sensijaan että sen söisivät, -- siinä kaikki!"

"Voi, kuinka ikävää, että tuota arvokasta keksintöä ei ole vielä tehty!" huudahti opettaja. "Kuinka kernaasti minä hengittäisin sisääni puolitusinaa voileipiä ja kimpaleen suolattua häränlihaa vain ruokahaluni kiihoittamiseksi!"

Ja vaipuen hekumalliseen puolihorrokseen, jossa hän näki vilahduksia mehevistä ilmapäivällisistä, Tartelett avasi vaistomaisesti suutansa ja hengitti keuhkojensa täydeltä, unohtaen, että oli vaivoin varaa ravita itseään edes tavallisin keinoin.

Godfrey herätti hänet mietiskelystään takaisin todellisuuteen.

Oli ryhdyttävä panemaan Willin puun sisustaa parempaan asumiskuntoon.

Ensimmäinen tehtävä oli tulevan asunnon siivoaminen. Aluksi piti korjata pois usea sentneri tuota kasvitomua, joka peitti pohjan ja johon vaipui puolisääreen asti. Kaksi tuntia tuskin riitti tähän työlääseen hommaan, mutta vihdoin oli kammio puhdistettu pölyksi hajoavasta kerrostumasta, joka vähimmästäkin liikuttamisesta kohisi pilvenä ilmaan.

Pohja oli luja ja vankka kuin olisi ollut laitettu vahvoista vuoliaisista, sillä sen pinnalla risteilivät vahvat mammutpetäjän juuret tekivät sen tiiviiksi. Rosoinen se oli, mutta tukeva. Vuoteitten paikaksi valittiin kaksi nurkkaa, ja muutamat niput auringon hyvin kuivaamaa ruohoa saisivat korvata kaikki sänkyvaatteet. Mitä muihin huonekaluihin -- pöytiin, jakkaroihin tai penkkeihin -- tuli, niin ei olisi mahdotonta valmistaa välttämättömimpiä, koska Godfreyllä oli oivallinen, sahalla ja vesurilla varustettu veitsi. Rumalla ilmalla täytyikin pysyä puuntyven sisällä, syödä ja työskennellä siellä. Valoa sieltä ei puuttunut, koska sitä tulvi aukosta. Jos myöhemmin kävisi välttämättömäksi täydellisemmän turvallisuuden vuoksi sulkea tuo aukko, niin Godfrey yrittäisi puhkaista puunkuoreen läven tai kaksi, jotka olisivat ikkunoina.

Kuinka korkealle rungon ontelo ulottui, sitä ei Godfrey voinut valotta tutkia. Ainoa, mitä hän saattoi todeta, oli, että kymmenen tai kahdentoista jalan pituinen seiväs kohtasi vain tyhjää ilmaa, kun hän sitä kuljetti pystyssä päänsä yläpuolella.

Mutta tämä kysymys ei ollut kiireellisimpiä. Siitä asiasta ehti kyllä myöhemmin ottaa selvän.

Päiväkausi kului näissä töissä, joita ei saatu ennen auringonlaskua päätetyiksi. Godfreystä ja Tartelettista, jotka olivat varsin väsyksissä, olivat vuoteet oivalliset. Ne oli tehty yksinomaan siitä kuivasta ruohosta, jota he olivat runsaasti keränneet. Mutta heidän täytyi niitä puolustaa siivekkäitä vastaan, jotka mielellään olisivat valinneet Willin puun sisustan asunnokseen. Godfrey ajatteli siis, että olisi aihetta laittaa niille kanakoppi johonkin toiseen ryhmän puista; eikä hän voinut estää niitä yhteiseen kammioon sisälle tunkeutumasta muutoin kuin tukkimalla sen aukon risuilla. Kaikeksi onneksi eivät lampaat, kaniinit ja vuohet pyrkineet sinne. Nämä elukat pysyivät rauhallisesti ulkopuolella eivätkä ollenkaan tahtoneet tunkea vajavaisen ovisulun lävitse.

Seuraavat päivät puuhailtiin erilaisissa majoittumis- ja taloushommissa, munien ja simpukoiden keräämisessä, jam-juurien kaivamisessa ja manzanilla-hedelmäin poimimisessa. Joka aamu he kävivät rannikolla ostereita etsimässä. Kaikki tuo vei aikaa, ja tunnit kuluivat nopeasti.

Talouskapineina oli vielä toistaiseksi ainoastaan muutamia isoja kaksikoteloisten simpukkain kuoria, joita käytettiin laseina ja lautasina. On totta, että sellaiseen ravintojärjestelmään, johon Willin puun vieraiden täytyi tyytyä, ei muuta tarvittukaan. Myöskin oli toimitettava liinavaatteiden pesua puron kirkkaassa vedessä; se jäi Tartelettin hommaksi, johon hän käytti joutohetkiänsä. Eihän muuta pestävää ollutkaan kuin kaksi paitaa, kaksi nenäliinaa ja kaksi paria puolisukkia.

Tämän toimituksen aikana olivat Godfrey ja Tartelett puettuina ainoastaan housuihinsa ja puseroihinsa; mutta tämän leveysasteen polttavassa auringossa kaikki kuivui pian.

Näin kului heidän aikansa, heidän tarvitsematta kärsiä sateesta tai myrskystä, heinäkuun 3 päivään asti.

Asunto oli jo saatu jokseenkin siedettävään kuntoon, kun ottaa huomioon sen totisesti avuttoman tilan, johon Godfrey ja Tartelett olivat tälle saarelle paiskautuessaan joutuneet.

Ei kuitenkaan saanut laiminlyödä pelastuksen mahdollisuuksia, jotka saattoivat tulla vain ulkoapäin. Niinpä Godfrey menikin joka päivä tarkastamaan merta koko sen ulapan laajuudelta, joka levisi idästä luoteeseen niemekkeen tuolla puolen. Tämä Tyynenmeren osa oli aina autio. Ei ainoatakaan laivaa, ei edes kalastajavenettä! Ei savun pöllähdystäkään näkynyt taivaan rannalla osoittamassa, että joku höyryalus kulki etäällä merellä. Näytti siltä että Phinan saari sijaitsi kaikkien kauppareittien ja matkustajalaivain väylien ulkopuolella. Täytyi siis kärsivällisesti odottaa ja jättää itsensä Kaikkivaltiaan huomaan, joka ei koskaan heikkoja hylkää.

Milloin elämän välittömiltä tarpeilta siihen riitti aikaa, palasi Godfrey, varsinkin Tartelettin yllyttämänä, vähän väliä tärkeään ja ärsyttävään kysymykseen tulen saannista.

Hän koetti aluksi korvata taulan, joka häneltä onnettomuudeksi puuttui, jollakin samanlaatuisella aineella. Olihan mahdollista, että jotkut sienilajit, joita kasvoi vanhojen puiden koloissa, olisivat pitkäaikaisen kuivumisen jälkeen muuttuneet helposti syttyväksi aineeksi.

Useita tällaisia sieniä kerättiin siis ja jätettiin auringon säteiden välittömän vaikutuksen alaisiksi, kunnes ne muuttuivat tomuksi. Sitten löi Godfrey, käyttäen veitsensä hamaraa tulirautana, piikivestä muutamia kipinöitä, jotta ne osuisivat tuohon sytykkeeseen... Se oli hyödytöntä. Murentunut sieni ei syttynyt.

Godfreyn päähän pälkähti silloin ajatus käyttää tuota hienoa, monien monituisten vuosisatain kuivaamaa kasvitomua, jota oli tavattu Willin puun permannolta.

Yhtä huono menestys.

Viime keinona hän yritti vielä tuliraudallaan sytyttää eräänlaista kallionsyrjäin alla kasvavaa sientä.

Hän ei siinäkään onnistunut. Piikiven kosketuksesta leimahtanut teräshiukkanen putosi tuohon ainekseen, mutta sammui heti.

Godfrey ja Tartelett joutuivat ihan epätoivoon. Tuletta toimeentuleminen oli mahdotonta. Näihin hedelmiin, juuriin ja simpukkoihin he alkoivat jo kyllästyä, ja ennenpitkää alkaisi vatsa kapinoida tällaista ravintoa vastaan. He katselivat -- varsinkin opettaja -- noita lampaita, kaniineja ja kanoja, jotka käyskentelivät Willin puun ympärillä. Äkillinen kova näläntunne valtasi heidät silloin. He ahmivat silmillään tuota elävää lihaa!

Ei, tällaista ei voinut jatkua!

Mutta odottamaton tapaus -- sanokaamme kaitselmuksen suoma, jos niin haluatte -- oli tulossa heidän avukseen.

Heinäkuun 3:nnen ja 4:nnen päivän välisenä yönä kääntyi sää, joka muutaman päivän oli osoittanut muuttumisen oireita, myrskyksi uuvuttavan helteen jälkeen, jota merituuli ei ollut kyennyt lauhduttamaan.

Kello yhden tienoissa aamupuolella heräsivät Godfrey ja Tartelett ukkosen jyrähdyksiin välähteleväin salamain loistavana ilotulituksena valaistessa tienoota. Vielä ei satanut, mutta pian kyllä ropsahtaisi. Silloin syöksyisi pilvikerroksesta sumujen nopean tiivistymisen vuoksi vettä maahan kuin putouksen niskasta.

Godfrey nousi ja lähti ulos katsellakseen, miltä taivas näytti.

Kaikki oli yhtenä ainoana tulimerenä jättiläispuiden huippujen yläpuolella, joiden oksakudokset hahmoittuivat hienosti leikattujen varjokuvien tavoin tuota palavaa taivaankantta vasten.

Yhtäkkiä halkaisi avaruutta yleisen leimahtelun keskellä muita kirkkaampi salama. Jyrähdys seurasi heti, ja sähkövirta viilsi Willin puun latvasta tyveen asti.

Godfrey, joka tärähdyksestä oli puoliksi kaatunut, oli noussut ympärilleen lankeavan tulisateen keskellä. Salama oli sytyttänyt kuivat latvaoksat. Hehkuvina kekäleinä ne ratisten karisivat tanterelle.

Huutaen hän oli kutsunut toveriansa:

"Tulta, tulta!"

"Tulta!" oli Tartelett vastannut. "Siunattu olkoon taivas, joka sitä meille lähettää!"

Molemmat olivat hyökänneet tavoittamaan kekäleitä, joista toiset vielä leimusivat ja toiset kytivät liekittömästi. He keräsivät niitä sekä samalla joukon kuivia risuja, joita ei puuttunut mammutpetäjän juurelta. Sen runkoa oli salama vain vähäisen viiltänyt. Sitten he palasivat hämärään asuntoonsa, samalla kuin suihkuina tulviva sade sammutti tulipalon, joka uhkasi niellä Willin puun ylimmät oksat.

XIII

Godfrey näkee taas hienoa savua nousevan eräältä toiselta kohdalta saarta.

Sepä oli rajuilma, joka saapui parahiksi! Godfreyn ja Tartelettin ei ollut tarvinnut Prometheuksen tavoin uskaltautua avaruuteen varastaakseen taivaan tulen! Taivas itse tosiaan oli, kuten Tartelett sanoi, ollut kyllin armollinen lähettääkseen sen heille salaman välityksellä. Heidän asiansa oli nyt sitä säilyttää!

"Ei, me emme sitä päästä sammumaan!" oli Godfrey huudahtanut.

"Varsinkaan, kun meiltä ei puutu puita sen ylläpitämiseksi!" oli vastannut Tartelett, jonka tyytyväisyys purkautui pieniin riemunhuudahduksiin.

"Niin, mutta ken sitä hoitelee?"

"Minä! Minä valvon yöt päivät, jos siksi tulee", vastasi Tartelett heiluttaen liekehtivää kekälettä.

Ja niin hän tekikin auringon nousuun asti.

Kuten sanottu, oli mahtavain mammutpetäjäin laajassa siimeksessä yllin kyllin kuivia risuja. Ja niinpä Godfrey ja opettaja kerättyään niitä melkoisen kasan eivät suotta säästelleet, vaan heittelivät päivänkoitosta asti yhä uutta polttoainetta salaman sytyttämään tuleen. Erään puun viereen kahden juuren väliseen ahtaaseen kulmaukseen laitettuna loimusi rovio kirkkaana ja iloisesti sähisten. Aivan hengästyneenä lietsoi Tartelett tulta keuhkojensa kaikella voimalla, vaikka se oli perin tarpeetonta. Tässä hän asettui mitä kuvaavimpiin asentoihin silmillään seuratessaan harmahtavaa savua, jonka kiemurat haihtuivat korkeaan neulaskattoon.

Mutta he eivät olleet tätä välttämätöntä tulta halunneet vain ihaillakseen sitä tai sen loisteessa lämmitelläkseenkään. Se oli määrätty hyödyllisempään tarkoitukseen. Nyt he saisivat lopettaa laihat raaoista simpukoista ja jam-juurista laaditut ateriansa, joiden aineksien ravitsevia osia ei kiehuva vesi tai edes tuhassa paahtaminen vielä koskaan ollut syötäväksi muokannut. Tähän hommaan Godfrey ja Tartelett käyttivätkin osan aamupäivästä.

"Syömme kai pari kananpoikaa!" huudahti Tartelett, jonka leukaluut jo ennakolta naksahtelivat. "Ateriaan voinee lisätä kaniininpaistin, lampaanreiden, neljänneksen vohlaa, muutaman otuksen kedolla juoksentelevasta riistasta sekä pari kolme suolattoman veden kalaa ynnä joitakuita merikaloja?"

"Ei niin väleen", vastasi Godfrey, jonka tämä jokseenkin kohtuuttoman ruokalistan luetteleminen oli saanut hilpeälle tuulelle. "On varottava syömästä itseänsä sairaaksi pahan paaston jälkeen! Säästäkäämme varojamme, Tartelett! Kaksi kananpoikaa, olkoon menneeksi -- kummallekin yksi; -- ja jos leipä puuttuu, niin toivon kamajuuristamme sopivalla valmistustavalla saavamme jokseenkin mukiinmenevää sijaketta!"

Se maksoi kahden viattoman siivekkään hengen, jotka opettajan höyhentäminä, perkaamina ja valmistamina pistettiin paistinvartaana käytettyyn keppiin ja rätisevässä liekissä pian paistuivatkin.

Sillaikaa Godfrey hommaili kamajuurien laittamisessa sellaiseen kuntoon, että niitä voitiin nauttia ensimmäisessä vakavassa murkinassa, jonka he Phinan saarella söisivät.

Tehdäkseen ne nautittaviksi oli vain noudatettava intiaanien menettelytapaa, joka amerikkalaisten täytyi tuntea useankin kerran nähtyään sitä käytettävän Länsi-Amerikan ruohoaavikoilla.

Kas näin siinä Godfrey menetteli:

Asetettiin joukko rannalta kerättyjä litteitä kiviä ahjoon, niin että ne oikein kovasti kuumentuivat. Tartelettin mielestä oli ehkä vahinko käyttää näin hyvää tulta "kivien paistamiseen", mutta kun se ei millään muotoa häirinnyt hänen kananpoikiensa valmistamista, ei hän sitä sentään juuri valittanutkaan.

Sillä välin kun kivet täten kuumenivat, valitsi Godfrey maatilkkusen, josta hän noin neliömetrin alalta repi kaiken ruohon pois. Sitten hän iso näkinkenkä kummassakin kädessä kaivoi maata kymmenen tuuman syvyydeltä. Tämän tehtyään hän pani kuopan pohjalle kuivaa puuta, jonka sytytti, niin että se varsin tuntuvasti kuumensi pohjamultaa.

Sitten kun kaikki puu oli palanut ja tuhka poistettu, levitettiin sitä ennen puhdistetut ja raapitut kamajuuret kuoppaan. Ne peitettiin ohuella turvekerroksella ja sen päälle asetetut kuumat kivet olivat pohjana uudelle nuotiolle, joka sytytettiin niiden pinnalle.

Sanalla sanoen, se oli erikoisella tavalla rakennettu uuni, ja varsin lyhyen ajan -- korkeintaan puolen tunnin kuluttua -- saattoi paistamista pitää valmiina.

Kun kivi- ja turvekerros poistettiin, havaittiin tosiaan, että tämä voimakas paahtaminen oli muuttanut kamajuurien laadun. Niitä murentamalla olisi saanut jauhoja, jotka olisivat olleet varsin soveliaita eräänlaiseen leipään. Mutta jättämällä mukulat kokonaisiksi saattoi niitä syödä perunain tapaan, ja hyvin ravitsevia ne olivatkin.

Viimemainitulla tavalla niitä tällä kertaa käytettiinkin, ja voitte kuvitella, miltä ateria ystävyksille maistui, kun heillä oli nuorta kananpaistia, jonka he ahmivat luita myöten, ja näitä oivallisia juurikkaita, joita ei tarvinnut säästellä. Kenttä, jolla niitä kasvoi yllin kyllin, ei ollut kaukana; tarvitsi vain kumartua kootakseen niitä sadoittain.

Aterian päätyttyä Godfrey ryhtyi valmistamaan jonkun määrän noita jauhoja, jotka säilyvät melkein kuinka kauan hyvänsä ja voidaan muuttaa leiväksi kunkin päivän tarvetta varten.

Päivä kului näissä erilaisissa hommissa. Lieden tulta pidettiin mitä huolellisimmin vireillä. Varsinkin pinottiin siihen polttoainetta yöksi. Mutta siitä huolimatta nousi Tartelett useankin kerran kohentelemaan hiiliä ja elvyttelemään lieskaa. Sitten hän palasi makuusijalleen; mutta kun hän unissaankin kuvitteli tulen sammuvan, nousi hän heti jälleen, ja tätä menoa jatkui päivänkoittoon asti.

Yö kului selkkauksitta. Rovion rätinä yhdessä kukon laulun kera herätti Godfreyn ja hänen toverinsa, joka vihdoin oli nukahtanut.

Kaikkein ensimmäiseksi kummasteli Godfrey tuntiessaan ylhäältä Willin puun sisuksesta tulevaa vetoa. Hän johtui siis ajattelemaan, että tämä _sequoia gigantea_ oli ontto alimpain oksain haaraantumaan asti ja että siellä oli aukko, joka oli tukittava, jos tahdottiin olla tiiviin katon alla. -- On sentään omituista, -- tuumi Godfrey, -- että minä en ole tuota ilmavirtaa edellisinä öinä havainnut. Olisikohan salama siihen syynä...?

Ja saadakseen vastauksen näihin kysymyksiinsä hän päätti tarkastaa mammutpetäjän runkoa ulkopuolelta. Sen tarkastuksen tehtyään Godfrey oli nopeasti käsittänyt, mitä ukkosilmalla oli tapahtunut.

Salaman jäljet olivat puussa nähtävinä: sähkövirta oli sitä leveältä kuorinut haaraantumasta juureen asti.

Jos sähkökipinä olisi pujahtanut mammutpuun sisukseen, sensijaan että kulki ulkopintaa pitkin, olisi Godfrey tovereineen voinut saada salamaniskun. Ei ollut epäilemistäkään, että he olivat olleet todellisessa vaarassa.

-- Varoitetaan ukonilmalla etsimästä turvaa puiden alta! -- virkahti Godfrey. -- Varsin hyvä neuvo niille, jotka voivat toisin menetellä! Mutta mitä keinoja on meillä tuon vaaran välttämiseksi, koska me asumme puussa! No, saammepa nähdä!

Sitten hän katseli mammutpetäjää siltä kohtaa, missä salaman repäisemä pitkä vako alkoi.

-- On ilmeistä, -- ajatteli hän, -- että sillä kohtaa, mihin ukkonen on iskenyt, se on rajusti pirstonut rungon päätä. Mutta koska ilma tunkee sisään siitä aukosta, niin täytynee puun olla ontto koko pituudeltaan ja elää enää vain kuorensa varassa. Siitäpä seikasta on otettava selvä!

Ja Godfrey alkoi etsiä pihkaista oksaa, josta voisi tehdä tulisoihdun.

Eräästä mäntyryhmästä hän saikin tarvitsemansa tulisoihdun; pihka tihkui oksasta, joka kerran sytytettynä levitti hyvin kirkasta valoa.

Godfrey astui sitten onteloon, joka oli hänen asuntonansa. Hämärä muuttui heti kirkkaudeksi, ja helppo oli nähdä, minkälainen Willin puun sisusta oli.

Eräänlainen epätasaisesti veistetty holvi oli välikattona noin viidentoista jalan korkeudella maasta.

Soihtuansa kohottaessaan Godfrey huomasi hyvin selvästi aukon ahtaaseen putkimaiseen käytävään, jonka jatko häipyi pimeään. Kaiketikin oli puu ontto koko pituudeltaan; mutta osia pintakerroksista oli ehkä vielä lahoamattomina. Siinä tapauksessa olisi toki mahdollista, ehkäkään ei helppoa, sen sisällä olevien epätasaisuuksien avulla nousta haaraan asti.

Godfrey, joka ajatteli tulevaisuutta, päätti viivyttelemättä ottaa selvän, mitä mahdollisuuksia siinä suhteessa oli.

Hänellä oli kaksi päämäärää: Ensiksikin hän tahtoi tiukasti tukkia tuon aukon, josta tuuli ja sade olisivat voineet tunkeutua sisälle ja tehdä Willin puun asunnoksi kelpaamattomaksi; sitäpaitsi hän tahtoi varmistua siitä, tarjosivatko jättiläisen ylemmät oksat sopivan turvapaikan vaaran uhatessa, petoeläinten tai alkuasukkaiden hyökkäystä vastaan.

Saattoihan joka tapauksessa koettaa. Jos häntä ahtaassa käytävässä kohtaisi jokin voittamaton este, niin mitäpä siitä! Ainahan sieltä jälleen alas pääsisi.

Pistettyään tulisoihtunsa kahden paksun juuren väliseen rakoon lattialle alkoi Godfrey siis nousta kuoren ensimmäisille sisäaskelmille. Hän oli ketterä, voimakas, taitava, tottunut voimisteluun, kuten kaikki nuoret amerikkalaiset. Tämä kiipeäminen oli hänelle vain lastenleikkiä. Pian hän oli tässä epätasaisessa torvessa saavuttanut ahtaamman kohdan, jossa hän tukien itseänsä selällään ja polvillaan saattoi kavuta nuohoojan tapaan. Hän pelkäsi vain, että putki kävisi liian ahtaaksi ja ehkäisisi hänen matkansa ylöspäin.