Part 6

Pohjoisessa näkyi rannikko kylläkin kapenevan kärjeksi, mutta oliko se jatkoa johonkin taempaan niemekkeeseen, sitä ei vielä voinut varmasti sanoa. Etelässä uursi syvä lahdenpoukama rannikkoa, ja ainakin sillä suunnalla näkyi ulappa ulottuvan silmänkantamattomiin. Siitä saattoi tehdä sen johtopäätöksen, että tämä Tyynenmeren maa varmaankin oli niemi. Johonkin mantereeseen yhdistävää kannasta oli etsittävä pohjoisesta tai koillisesta.

Oli miten oli, mutta karua tämä seutu ei suinkaan ollut, vaan päinvastoin vehmaan kasvullisuuden verhoamaa. Oli pitkiä niittyjä, joilla kiemurteli joitakuita kirkasvetisiä puroja, korkeita tuuheita metsiä, joiden puut vihannoittivat mäkiä näyttämön taustalle asti. Varsin herttainen maisema!

Mutta mitään kauppalaa, kylää, mökkiryhmää tai edes yksinäistä majaa ei ollut näkyvissä! Maanviljelystä varten rakennetuista huoneryhmistä, taloista tai tiluksista ei ollut merkkiäkään! Mikään ilmaan kohoava savujuova ei ilmaissut puiden siimeksessä sijaitsevaa asuntoa! Metsiköistä ei pistänyt esiin mitään kellotapulia, ei mikään tuulimylly törröttänyt jollakulla eristetyllä kukkulalla. Taloista puhumattakaan, ei ollut edes mökkiä, alkuasukasten majaa, lehvistä kyhättyä kojua tai wigwamia! Ei, ei mitään! Jos ihmisolentoja eli tässä tuntemattomassa maassa, eivät ne voineet asua sen pinnalla, vaan luolaihmisten tapaan sen alla. Ei ollut tavattavissa mitään raivattua tietäkään, ei polkua, ei edes askelten jälkiä. Näytti siltä kuin ihmisjalka ei olisi koskaan polkenut tämän rantaman piikiviä tai hiekkaa, milloinkaan tallannut ruohonkorttakaan sen kedoilla.

"Minä en näekään kaupunkia", huomautti Tartelett, joka tällöin kohosi varpailleen.

"Se johtuu kaiketi siitä, että niitä ei tässä maakunnan osassa ole!" vastasi Godfrey.

"Mutta edes jokin kylä?..."

"Ei liene kyliäkään!"

"Missä sitten olemme?"

"En ollenkaan tiedä."

"Mitä, ettekö ollenkaan tiedä!... Mutta, Godfrey, kaihan sen pian saamme tietää?"

"Ken voi sanoa!"

"Miten meidän siis käy?" huudahti Tartelett kohottaen käsivartensa kaaressa taivasta kohti.

"Ehkä meistä tulee Robinsoneja!"

Tämän vastauksen kuullessaan tanssinopettaja teki hyppäyksen, jollaista tuskin kukaan klovni oli ennen häntä tehnyt.

Heistäkö Robinsoneja! Hänestäkö Robinson! Tuon Selkirkin jälkeläisiä, joka asui pitkät vuodet Juan Fernandezin saarella! Siis Daniel Defoen ja Wyssin kuviteltujen sankarien jäljittelijöitä -- noiden sankarien, joiden seikkailuista he niin usein olivat lukeneet! He olisivat hyljättyjä, oman onnensa nojaan jätettyjä kauaksi omaisistaan ja ystävistään; tuhannet penikulmat eroittaisivat heidät lähimmäisistään; heidän täytyisi taistella elämästään ehkä metsän petoja, kenties villi-ihmisiä vastaan, jotka saattaisivat nousta täällä maihin. He eläisivät kurjina ilman elämän välikappaleita, kärsien nälkää, kärsien janoa, aseettomina, ilman työkaluja, melkein ilman vaatteitakin, ponnistellen aivan yksinänsä!

Ei, se ei voinut olla mahdollista!

"Älkää minulle sellaisia puhuko, Godfrey", huudahti Tartelett! "Ei, älkää laskeko moista leikkiä! Pelkkä ajatuskin sellaisesta voi minut tappaa! Tahdoitte vain puhua leikkiä, eikö niin?"

"Niin, kunnon Tartelett", vastasi Godfrey, "rauhoittukaa; mutta pitäkäämme nyt aluksi huolta välttämättömimmistä tarpeistamme!"

Oli tosiaan keksittävä luola, rotko tai jokin muu kolo yösijaksi ja sitten etsittävä syötäviä simpukoita, mikäli niitä oli löydettävissä, jotta voisi edes jossakin määrin tyydyttää vatsan vaatimuksia.

Godfrey ja Tartelett alkoivat siis astua jälleen hiekkasärkkäin vierua alaspäin, suunnaten askeleensa riuttaa kohti. Godfrey osoittautui hyvin innokkaaksi etsinnässään; Tartelett taasen oli kovin tylsistynyt haaksirikon kauhuista. Edellinen katseli eteensä, jälkeensä, joka puolelle; jälkimmäinen ei kyennyt näkemään kymmenen askeleen päähän.

Godfrey mietti itsekseen:

-- Jollei tässä maassa ole asukkaita, niin onko täällä edes eläimiä?

Hän tarkoitti tällä kotieläimiä tai oikeammin metsänriistaa -- ruuaksi kelpaavia nisäkkäitä ja kanalintuja -- eikä noita suuria petoja, joita on runsaasti troopillisessa vyöhykkeessä ja joista hänelle ei olisi ollut mitään hyötyä. Vasta myöhemmillä etsimisillään hän saisi tästä selvän. Joka tapauksessa liikkui sillä hetkellä joitakuita lintuparvia rannikolla: ruo'onpäristäjiä, sepelhanhia, isokuoveja, tavisorsia, jotka lentelivät, piipittivät ja täyttivät ilman pyrähtelyillään ja huudoillaan ikäänkuin vastalauseena tämän alueen anastamisen johdosta.

Kun oli lintuja, niin Godfrey saattoi päätellä, että niillä oli pesiäkin ja pesissä munia. Koska näitä siivekkäitä oli kerääntynyt suuriin joukkoihin, täytyi kallioiden tarjota niille tuhansittain koloja asuinsijoiksi. Etäämmällä ilmaisivat jotkut haikara- ja taivaanvuohiparvet rämeen läheisyyttä.

Siivekkäistä ei siis ollut puutetta. Vaikeus oli vain niiden tavoittamisessa, kun ei ollut tuliasetta niiden surmaamiseksi. Toistaiseksi oli siis parasta käyttää niistä vain munia ja tyytyä nauttimaan tätä alkuperäistä, mutta ravitsevaa ruokaa.

Mutta jos päivällisainekset saatiinkin kokoon, niin miten voi niitä keittää? Miten voisi hankkia tulta? Tärkeä kysymys, jonka ratkaisu jätettiin tuonnemmaksi.

Godfrey ja Tartelett palasivat suoraan riuttaa kohti, jonka yllä kieppui joukoittain merilintuja.

Siellä odotti heitä mieluinen yllätys. Sillä eivätkö he noiden rannan hiekalla juoksentelevien tai merenajokkaiden ja vesikasvien seassa nokkivien alkuperäisten lintujen joukossa havainneet tusinan vertaa amerikkalaisia kotikanoja ja paria kolmea samanrotuista kukkoa? Ei, se ei ollut mikään näköharha, koska heidän lähestyessään kajahti ilmassa kimeitä kiekumisia ikäänkuin merkkitorven toitotuksia.

Ja mitä olivat nuo nelijalkaiset tuolla edempänä? Ne pujottelivat kallioiden välitse yrittäen saapua hiekkasärkkien ensimmäisille rinteille, joilla rehoitti viheriöitseviä pensaskasveja? Godfrey ei voinut siinäkään erehtyä. Siellä oli tusina pitkäkuonoisia porsaskaniineja, viisi tai kuusi lammasta ja yhtä monta vuohta, jotka pureskelivat rauhallisesti ensimmäisiä yrttejä ihan kedon laidassa.

"Kah, Tartelett", huudahti hän, "katsokaahan toki!"

Opettaja katsoi mitään näkemättä, sillä niin oli hänet tämä odottamaton ilmiö hölmistyttänyt.

Godfreyn mieleen juolahti eräs ajatus, ja se olikin oikee: Nuo elukat -- kanat, kaniinit, vuohet ja lampaat -- kuuluivat varmaankin _Dreamin_ elävään muonavarastoon. Olivathan siivekkäät laivan upotessa helposti voineet päästä karille ja sitten rannikolle. Nelijalkaiset taas olivat kylläkin voineet uimalla saavuttaa rantaseudun ensimmäiset kalliot.

"Siis sen, mihin kukaan onnettomista tovereistamme ei ole kyennyt", huomautti Godfrey, "ovat luontokappaleet vaistonsa ohjaamina saaneet toimeen! Kaikista _Dreamissa_ olijoista ovat pelastuneet ainoastaan elukat...!"

"Me mukaan luettuina!" vastasi Tartelett yksinkertaisesti.

Ja hänen laitansa oli tosiaan kuin pelkän elukan. Itsetiedottomana, siveellisen tarmonsa siihen millään tavoin vaikuttamatta, oli opettaja pelastunut! Mutta vähätpä siitä! Molemmille haaksirikkoisille oli peräti onnellinen sattuma, että jokunen määrä noita eläimiä oli päässyt rantaan. Ne voitaisiin kerätä, sulkea aitaukseen tai panna liekaan, ja koska ne olivat niin hedelmällistä, lisääntyvää lajia, ei olisi mahdotonta kasvattaa melkoinen karja nisäkkäitä ja laittaa oikea kanatarha siltä varalta, että oleskelu tässä seudussa kävisi pitkäaikaiseksi.

Mutta tänään Godfreyta tahtoi tyytyä rannikon tarjoamiin ruokavaroihin: muniin ja simpukkoihin. Opettaja Tartelettin kanssa hän alkoi siis tonkia kivien rakoja meriruohojen alla jokseenkin hyvällä menestyksellä. He olivat pian keränneet melkoisen joukon ruokasimpukoita ja raakkuja, joita hätätilassa saattoi raakanakin syödä. Muutama tusina sepelhanhenmunia löydettiin lisäksi korkeilta kallioilta, jotka sulkivat lahdelman pohjan puolelta. Siinä olisi ollut muonaa lukuisammillekin ruokavieraille. Kun nälkä ahdisti, eivät Godfrey ja Tartelett suinkaan aikoneet olla liian vaateliaita ensimmäiseen ateriaan nähden.

"Entä tulta?" kysäisi viimemainittu.

"Niin... tulta!" vastasi toinen.

Tämä oli perin tärkeä kysymys ja sai molemmat haaksirikkoiset tarkastamaan taskunsa.

Opettajan taskut olivat tyhjät tai melkein tyhjät. Niissä ei ollut muuta kuin joitakuita varakieliä hänen taskuviuluunsa ja palanen hartsia jousta varten. Miten hitossa niillä vehkeillä voisi tulta iskeä!

Godfrey ei ollut paremmin varustettu. Hyvin suureksi tyydytyksekseen hän kuitenkin löysi taskuistaan oivallisen veitsen, jonka nahkatuppi oli varjellut sitä meren kosketukselta. Tämä veitsi terineen, kairoineen, pikku vesureineen ja sahoineen oli arvokas työase näissä olosuhteissa. Mutta paitsi tätä kapinetta ei Godfreyllä ja hänen toverillaan ollut muuta kuin paljaat kätensä. Eivätkä opettajan kädet edes olleet koskaan harjaantuneet muuhun kuin taskuviulun soittamiseen ja kohteliaisiin tervehdyksiin. Godfrey ajatteli siis, että hänen täytyi luottaa vain omiinsa.

Hän tuumi kuitenkin käyttää Tartelettin käsiä tulen hankkimiseksi kahta puupalasta ripeästi toistaan vastaan hankaamalla. Jotkut tuhassa paistetut munat olisivat olleet erinomaisen maukkaita heidän toiseksi ateriakseen eli puoliseksi.

Sillä välin kun Godfrey puuhaili pesien ryöstämisessä niiden omistajista huolimatta, jotka koettivat varjella vielä kuoressa uinuvia poikueitaan, lähti siis tanssinopettaja keräämään risupuita, joita oli runsaanlaisesti karttunut hiekkasärkkäin juurelle. Nämä polttoaineet kannettiin sitten merituulelta suojatun kallion seinustalle. Tartelett valitsi nyt kaksi hyvin kuivaa risua saadakseen niistä vähitellen tulenkipunan hankaamalla niitä tarmokkaasti ja herkeämättä.

Tuon tempun osaavat aivan yleisesti tehdä Polynesian villit. Eikö siis tanssinopettaja, joka mielestään oli paljon korkeammalla kehitysasteella kuin ne, siihen kykenisi?

Hän siis hankasi hankaamistaan, jotta oli vähällä nyrjähdyttää olka- ja käsivartensa lihakset. Mies-parka reuhtoi ikäänkuin vimmoissaan! Mutta joko sitten puun laatu ei ollut sovelias tai se ei ollut kyllin kuivaa tai hän menetteli typerästi eikä ollut tällaiseen tehtävään kyllin kätevä -- jos hänen hiukankin onnistui kuumentaa noita kahta puupalasta, sai hän paljoa enemmän kuumuutta lähtemään omasta ruumiistansa. Niin tavatonta kuumuutta todellakin, että hänen otsansa höyrysi hiestä, vaikka puu pysyi jokseenkin kylmänä.

Munien keruulta saaliineen palattuansa Godfrey tapasi Tartelettin hikeä valuvana, sellaisessa kuumuudentilassa, jota hänen tanssiharjoituksensa eivät varmaan koskaan olleet aiheuttaneet.

"Eikö käy?" kysyi hän.

"Ei, Godfrey, se ei käy", vastasi opettaja, "ja alankin jo uskoa, että nuo villien keksinnöt eivät ole muuta kuin kuvitteluja, joilla petkutetaan poloista maailmaa!"

"Eipä niin", vastasi Godfrey; "mutta tässä, kuten kaikessa muussakin, täytyy tietää oikea menettelytapa".

"Nämä munat siis...?"

"Olisi vielä toinen keino", vastasi Godfrey. "Kun kiinnittää yhden näistä munista rihman päähän, kieputtaa sitä nopeasti ympäri ja sitten äkkiä pysäyttää kiertoliikkeen, niin ehkä tuo liike muuttuu lämmöksi, ja silloin..."

"Silloin on muna kypsä?"

"Niin, jos kieppuminen olisi ollut kyllin vinhaa ja pysähtyminen äkillistä... Mutta miten voi toimittaa tuon pysähdyksen munaa murskaamatta? Kaikkein yksinkertaisinta, rakas Tartelettini, on siis menetellä näin!"

Ja ottaen varovaisesti yhden sepelhanhenmunista Godfrey rikkoi kuoren sen päästä ja "hotkaisi" muitta mutkitta varsin taitavasti sen sisällön.

Tartelett ei saanut luonnoltaan häntä matkituksi, joten hänen täytyi tyytyä osaansa simpukoita.

Oli vielä etsittävä luola, edes jonkinlainen kolo yön viettoa varten.

"Ennenkuulumatonta on", huomautti opettaja, "etteivät Robinsonit olisi löytäneet edes luolaa, josta myöhemmin laittoivat itselleen asunnon!"

"Etsikäämme siis", vastasi Godfrey.

Jos se tähän asti oli ollutkin sääntönä, niin täytyy myöntää, että tällä kertaa perinnäistarujen rengas katkesi. Turhaan he molemmat etsivät lahdelman pohjoispuoliselta kallioiselta rannalta. Ei ollut luolaa, ei onkaloa, ei ainoatakaan koloa, mikä olisi suojaksi kelvannut. Täytyi luopua yrityksestä. Ja niinpä Godfrey päättikin mennä tarkastelemaan taustan ensimmäiseen metsikköön asti hiekkarinteen tuolle puolen.

Tartelett ja hän astuivat siis jälleen ensimmäisen särkkäjonon vierua ylöspäin ja samosivat viheriöiväin ruohikkojen poikki, joista muutama tunti sitten olivat nähneet vilahduksen.

Samalla sekä kummallisen että onnellisen sattuman nojalla seurasivat muut haaksirikosta pelastuneet heitä kernaasti. Kaiketikin vaistonsa vaikutuksesta olivat kukot, kanat, lampaat, vuohet ja kaniinit ryhtyneet heitä seuraamaan. Epäilemättä ne tunsivat itsensä liian yksinäisiksi tällä hiekkarannalla, joka ei tarjonnut niille kyllin yrttejä tai kastematosia muonaksi.

Kolmea neljännestuntia myöhemmin saapuivat Godfrey ja Tartelett, jotka tällä tutkimusretkellä olivat tuskin sanaa vaihtaneet, metsän reunaan. Ei jälkeäkään asunnoista eikä asukkaista. Täydellinen yksinäisyys. Saattoipa kysyä, oliko tätä seutua ihmisjalka koskaan polkenut!

Tässä kohdassa kohosi muutamia komeita puita eristetyissä ryhmissä, ja toiset taajemmassa kasvavat muodostivat neljännespenikulman verran etäämpänä todellisen metsän eri lajeineen.

Godfrey etsi jotakin vanhaa, vuosien uurtamaa puunrunkoa, joka voisi seiniensä sisällä tarjota suojaa; mutta hänen etsimisensä oli tulokseton, vaikka hän jatkoi sitä hämärään asti.

Nälkä nipisti heitä silloin tuntuvasti, ja heidän kummankin täytyi tyytyä simpukoihin, joita sitä ennen olivat rannikolta runsaasti poimineet. Sitten he ponnistuksistaan uupuneina laskeutuivat levolle puun juurelle ja nukahtivat, kuten sanotaan, Herran huomaan.

X

Godfrey menettelee niinkuin jokainen muu haaksirikkoinen olisi samanlaisissa oloissa menetellyt.

Yö kului ilman mitään selkkausta. Mielenliikutusten ja väsymyksen murtamina olivat molemmat haaksirikkoiset levänneet niin rauhallisesti kuin jos olisivat nukkuneet Montgomery Streetin komean talon mukavimmassa suojassa.

Seuraavana aamuna, kesäkuun 27 päivänä, he heräsivät kukon kiekunaan nousevan auringon ensi säteiden pilkistäessä esiin.

Godfrey palasi melkein heti tietoisuuteen tilanteesta, kun Tartelettin sensijaan täytyi kauan hieroa silmiänsä ja oikoa käsivarsiansa, ennenkuin havahti todellisuuteen ja käsitti asian oikean laidan.

"Onko tämänaamuinen suurus samanlainen kuin eilinen päivällinen?" kysyi hän heti aluksi.

"Pelkäänpä, että se on", vastasi Godfrey, "mutta toivoakseni on päivällisemme iltapuolella parempi!"

Tanssimestari ei voinut olla merkitsevästi nyrpistämättä suutansa. Missä oli tee ja voileivät, joita tähän asti oli hänelle hänen herätessään tuotu? Kuinka hän ilman tätä valmistavaa ateriaa jaksoi odottaa aamiaistuntia, joka kenties ei koskaan saapuisi!

Mutta oli tehtävä jokin päätös. Godfrey tunsi nyt hyvin sen velvollisuuden, joka häntä painoi, ainoastaan häntä, koska hän ei voinut mitään odottaa toveriltaan. Tuossa tyhjässä kopassa, joka oli tanssinopettajan pääkallona, ei saattanut syntyä mitään käytännöllistä ajatusta. Godfreyn täytyi ajatella, tuumia, päättää kahden puolesta.

Hän soi ensimmäisen muistelman Phinalle, kihlatulleen, jota niin yltiöpäisesti oli kieltäytynyt ottamasta vaimokseen; toiseksi hän muisteli Will-enoansa, jonka oli niin ajattelematta jättänyt, ja kääntyi sitten Tartelettiin:

"Vaihteeksi tavalliseen ruokalistaamme", virkkoi hän, "on tuossa vielä muutamia simpukoita ja puoli tusinaa munia!"

"Eikä mitään keinoa niiden keittämiseksi!"

"Ei mitään!" myönsi Godfrey. "Mutta jos nämäkin muonat meiltä puuttuisivat, niin mitä te, Tartelett, sitten sanoisitte?"

"Minä sanoisin, että tyhjä ei tyydytä", vastasi opettaja kuivasti,

Mutta täytyi kuin täytyikin tyytyä tähän perin hataraan ateriaan. Ja siihen tyydyttiin.

Aivan luonnollisena ajatuksena juolahti silloin Godfreyn päähän ulottaa eilen aloitettu tiedustelu pitemmälle. Ennen kaikkea oli, mikäli suinkin mahdollista, tärkeätä tietää, mille kohtaa Tyyntämerta _Dream_ oli hukkunut, jotta voisi pyrkiä jollekin rantaman asutulle seudulle, missä voisi joko järjestellä tavalla tai toisella paluumatkaa kotiin tai odottaa jonkin ohikulkevan laivan poikkeavan rannikolle.

Godfrey huomasi, että jos voisi kulkea toisen kukkulajonon tuolle puolen, jonka runolliset muodot siinsivät metsän yli, niin ehkä hän voisi päästä asiasta varmuuteen. Eikä hän luullut tarvitsevansa siihen enempää kuin parisen tuntia, ja tähän tärkeään tiedusteluun hän päätti uhrata päivän ensimmäiset hetket. Hän katsahti ympärilleen. Kukot ja kanat nokkivat parhaillaan korkeassa ruohikossa. Kaniinit, vuohet ja lampaat käyskentelivät metsänlaidassa.

Godfrey ei sentään tahtonut raahata perässään koko tuota siivekkäiden ja nelijalkaisten laumaa. Mutta pysyttääkseen ne varmemmin tällä paikalla hänen täytyi jättää Tartelett niiden vartijaksi.

Tämä suostui jäämään yksikseen muutamiksi tunneiksi tätä karjaa paimentamaan.

Hän huomautti vain:

"Mutta jos te eksytte, Godfrey?"

"Olkaa huoleti siinä suhteessa", vastasi nuori mies. "Minun tarvitsee kulkea vain tämän metsän halki, ja kun te ette lähde sen syrjästä, niin löydän teidät varmasti jälleen."

"Älkää unohtako lähettää sähkösanomaa Will-enollenne ja pyytäkää häneltä muutamia satoja dollareita!"

"Sähkösanoma... tai kirje! Se on sovittu!" vastasi Godfrey, joka ei halunnut riistää Tartelettilta hänen kuvittelujansa niin kauan kuin seudun asemaa ei vielä ollut saatu selville.

Sitten hän puristettuaan opettajan kättä sukelsi puiden verhoon, joiden tuuhean lehtipuvun välitse vain jotkut harvat päivänsäteet vaivaloisesti tunkeutuivat. Niiden suunnan oli kuitenkin opastettava nuorta tutkimusretkeilijäämme tuolle korkealle kukkulalle, joka uutimien tavoin yhä peitti hänen katseiltaan koko itäisen taivaanrannan.

Polkua ei siellä ollut. Mutta tanner ei sentään ollut aivan neitseellisen koskematon. Paikoittain Godfrey huomasi eläinten jälkiä. Pari kolme kertaa hän jo luuli näkevänsä nopeajalkaisten märehtijäin, hirvien, kuusipeurain tai vapitien, kaikkoavan hänen tieltään; mutta hän ei havainnut mitään tiikerien, jaguarien tai muiden isojen petoeläinten jälkiä, eikä hänellä ollut syytä niiden puutetta pahoitellakaan. Metsän korkea välikerros, nimittäin koko se osa, joka oli puiden ensimmäisten haarojen ja oksanhuippujen välillä, tarjosi turvapaikan monilukuisille linnuille. Siellä oli sadottain kesyttömiä kyyhkysiä, hirsimetsän siimeksessä taas merikotkia, metsoja, hummerinkynnen muotoisella nokalla varustettuja arakaareja; ja korkeammalla leijaili aukeamien yläpuolella pari, kolme korppikotkaa, joiden silmät muistuttivat kokardia. Mutta mikään näistä siivekkäistä ei ollut kyllin erikoista lajia, jotta siitä olisi voinut päättää seudun leveysasteen.

Samoin oli metsän puiden laita. Melkein samoja lajeja kuin tavataan siinä Yhdysvaltain osassa, joka käsittää Ali-Kalifornian, Monterey-lahden seudut ja Uuden Meksikon. Siellä kasvoi mansikkapuita, isokukkaisia pensaskannukoita, vaahteria, koivuja, tammia ja neljä tai viisi magnolian muunnosta sekä merimäntyjä, samoja mitä tavataan Etelä-Carolinassa. Avarien aukeamien keskeltä kohosi öljy- ja kastanjapuita. Pensaskasveista taas olivat edustettuina töyhtömäiset tamarindit, myrtit, mastiksipuut ja muut lauhkean ilmanalan eteläisimmän vyöhykkeen lajit.

Yleensä oli näiden puiden välillä kyllin tilaa, jotta voi kulkea tarvitsematta raivata itselleen tietä tulella tai kirveellä. Merituuli kierteli helposti korkeiden oksien välitse, ja siellä täällä välkkyi maassa isoja valotäpliä.

Godfrey samoili siis kulkien vinoon suuntaan näiden isojen puiden alitse. Mihinkään varokeinoihin ryhtyminen ei pälkähtänyt hänen päähänsä. Halu saavuttaa kukkulat, jotka idässä reunustivat metsää, kiinnitti kokonaan hänen huomionsa. Lehtikudoksen välistä hän tarkkasi auringonsäteiden suuntaa kulkeakseen suorempaa tietä päämääräänsä kohti. Hän ei edes nähnyt noita opaslintuja -- niin nimitettyjä, koska ne lentää lepattelivat matkustajan askelten edellä, -- jotka pysähtyivät, palasivat, lehahtivat jälleen lentoon, ikäänkuin tahtoen näyttää hänelle tietä. Mikään ei voinut häntä häiritä.

Tämä mielen jännitys on hyvin käsitettävä. Ennenkuin kuluisi tunti, olisi hänen kohtalonsa ratkaistu! Ennenkuin kuluisi tunti, tietäisi hän; tietäisi hän, oliko hänellä tällä mantereella mahdollisuutta päästä jollekin asutulle tienoolle! Tehden johtopäätöksiä sen mukaan, mitä hän tiesi laivan kulkemasta suunnasta ja ennätyksestä seitsemäntoista päivän purjehduksen aikana, Godfrey oli jo itsekseen tuuminut, että rannikko, jolla se oli haaksirikkoutunut, ei voinut olla muu kuin Japanin tai Kiinan. Sitäpaitsi osoitti auringon asema, se kun yhä häneen nähden oli etelässä, kyllin selvästi, että _Dream_ ei ollut voinut sivuuttaa päiväntasaajaa, siis saapua eteläiselle pallonpuoliskolle.

Kaksi tuntia lähtönsä jälkeen Godfrey arvosteli kulkemansa matkan noin viideksi mailiksi ottamalla huomioon eräät mutkat, joita metsän tiheys oli joskus pakottanut hänet tekemään. Kukkuloiden toinen jakso ei enää voinut olla kaukana. Jo alkoivat puut harveta muodostaen eristettyjä ryhmiä, ja valonsäteet tunkivat helpommin korkeiden oksien välitse. Tannerkin näkyi nousevan, ja ennen pitkää muuttui kaltevuus varsin jyrkäksi rinteeksi.

Vaikka Godfrey oli melkoisen väsyksissä, oli hänellä kyllin tahdonvoimaa kulkeakseen edelleen samalla vauhdilla. Varmaan hän olisi yltynyt juoksemaankin, elleivät ensi rinteet olisi olleet niin jyrkät.

Pian hän oli kyllin korkealla voidakseen luoda yleissilmäyksen takanaan leviävään viheriöivään kupuun, josta muutamat korkeimmat puunlatvat siellä täällä pistivät esiin. Mutta Godfrey ei ajatellut taakseen katselemista. Hän ei enää irroittanut silmiään tuosta alastomasta harjanteesta, joka kohosi neljän- tai viidensadan askeleen päässä hänen edessään ja yläpuolellaan. Se oli se väliseinä, joka häneltä yhä kätki itäisen näköpiirin.

Pieni vinosti katkaistu kartio kohosi tuon epätasaisen viivan yläpuolelle ja liittyi loivin rintein kukkulajonon mutkalliseen harjaan.

-- Tuonne... tuonne! -- tuumi Godfrey. -- Tuolle kohdalle pitää päästä...! Se on kartion huippu...! Ja mitä minä sieltä näen...? Kaupunginko? Kylänkö? Vai erämaako siellä avautuu...?

Kovin kiihtyneenä Godfrey nousi nousemistaan puristaen kyynärpäitänsä rintaansa vasten hillitäkseen sydämensä tykytystä. Hänen hiukan läähättävä hengityksensä väsytti häntä, mutta hän ei olisi malttanut pysähtyä hengähtämään. Vaikkapa hänen olisi täytynyt kaatua puoliksi tainnuksissa kartion huipulle, joka enää oli vain satakunta jalkaa hänen päänsä yläpuolella, ei hän tahtonut hukata hetkeäkään viivyttelemiseen.

Vielä muutama silmänräpäys, ja hän olisi määränsä päässä. Rinne tuntui hänestä tältä puolelta varsin jyrkältä, sen kaltevuus oli kolmekymmentä tai kolmekymmentäviisi astetta. Hän ponnisteli käsin ja jaloin, tarttui kiinni vierulla kasvaviin ohuihin ruohomättäisiin tai muutamiin laihoihin mastiksi- ja myrttipensaisiin, joita kiipeili harjulle asti.

Vielä viimeinen ponnistus! Vihdoinkin ulottui hänen päänsä kartion pinnan yläpuolelle. Vatsallaan maaten hän antoi katseensa ahnaasti leijailla kautta koko itäisen näköpiirin...

Merta siellä vain oli, ja parikymmentä penikulmaa etäämpänä se yhtyi taivaanrantaan! Hän kääntyi...

Merta taaskin! Merta idässä, lännessä, etelässä ja pohjoisessa... avara, ääretön ulappa ympäröimässä häntä joka ilmansuunnalla! -- Saari!

Työntäessään suustansa tämän sanan Godfrey tunsi sydäntänsä kipeästi kouristavan. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että nyt oltiin saarella! Ja niin oli kuitenkin asianlaita! Maakannas, joka olisi voinut yhdistää hänet mantereeseen, oli äkkiä katkennut! Hänet valtasi samanlainen tunne kuin tuuliajolle joutuneen, nukahtaneen ihmisen, joka herätessään näkee olevansa ilman airoja tai purjeita, joiden avulla voisi päästä rantaan!