Part 4

Matkalle lähdettäessä kauniilla kesäkuulla puhalsi leppoisa koillistuuli. Kapteeni Turcotte oli voinut vauhdin enentämiseksi levittää purjeet, eikä _Dream_, joka kellui tarpeeksi syvällä ja hyvässä tasapainossa, keinunut liiaksi puolelta toiselle. Ja kun aallot iskivät siihen takaapäin, niin ei kiikkuminen sitä ylenmäärin rasittanutkaan. Tällainen kulku ei saa matkustajia nyrpistämään nenäänsä, ei heidän silmiänsä kauhusta onttonemaan, ei otsia sinertymään lyijynvärisiksi eikä poista verta poskista. Olihan tämä siedettävää. Laskettiin suoraan lounasta kohti suopean meren tuskin väreilevällä ulapalla, jolla ei mitään vaahtoharjoja näkynyt. Pian oli Amerikan rannikko kadonnut taivaanrannan taakse.

Kahden päivän ajalla ei purjehduksessa tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. _Dreamin_ matka joutui. Retken alku oli siis suotuisa -- joskin kapteeni Turcotte silloin tällöin ilmaisi levottomuutta, jota olisi turhaan yrittänyt salata. Joka päivä hän auringon kulkiessa puolipäiväpiirin yli tarkkasi huolellisesti laivan asemaa. Mutta saattoi huomata, että hän heti jälkeenpäin kutsui perämiehen hyttiinsä, ja siellä he molemmin pitivät salaista neuvottelua, ikäänkuin heillä olisi ollut jokin vakava ja uhkaava mahdollisuus pohdittavana. Tämä seikka jäi epäilemättä huomaamatta Godfreyltä, joka ei ymmärtänyt mitään purjehdusasuista, mutta muonitusmestari ja jotkut merimiehet eivät olleet sitä kummastelematta.

Sitäkin enemmän olivat nämä kunnon miehet ihmeissään, kun ensimmäisen viikon jälkeen _Dreamin_ suunta parisen kertaa muutettiin tuntuvasti yön aikaan ja sitten palautettiin ennalleen päivän valjettua, vaikkei tuota yöllistä liikettä mikään ollut tehnyt välttämättömäksi. Tämä olisi ollut selitettävissä purjelaivalla, joka on ilmavirtojen vaihtelusta riippuvainen, mutta höyryaluksen kannalta se oli käsittämätöntä, koska se saattaa seurata suurten reittien suuntia ja laskea purjeensa alas, milloin tuuli ei enää ole sille suotuisa.

Kesäkuun 12 päivän aamupuolella sattui laivassa odottamaton tapaus.

Kapteeni Turcotte, hänen ensimmäinen perämiehensä ja Godfrey olivat asettumassa suuruspöytään, kun kannelta kuului outoa melua. Työntäen oven auki ilmestyi melkein samassa muonitusmestari ruokasalin kynnykselle.

"Kapteeni!" virkkoi hän.

"No, mitä nyt?" huudahti Turcotte vilkkaasti, kuten alati valppaalta merimieheltä saattaa odottaa.

"Täällä on... kiinalainen!" vastasi muonitusmestari.

"Kiinalainenko?"

"Niin, oikea kiinalainen, jonka vast'ikään sattumalta keksimme lastiruuman pohjalta!"

"Lastiruuman pohjalta!" huudahti kapteeni Turcotte. "Kautta kaikkien Sacramenton pirujen, heittäkää hänet meren pohjaan!"

"_All right_!" vastasi muonitusmestari.

Ja tuntien sitä halveksumista, jota jokaisen kalifornialaisen on tunnettava "taivaan valtakunnan" poikaa kohtaan, tuo kunnon mies piti käskyä mitä luonnollisimpana ja aikoi häikäilemättä ryhtyä sitä toimeenpanemaan.

Mutta kapteeni Turcotte oli tällä välin noussut pöydästä ja lähti Godfreyn ja perämiehen seuraamana laivan perällä sijaitsevasta ruokasalista, suunnaten askeleensa _Dreamin_ keulapuolella olevaa miekkosta kohti.

Siellä kiinalainen tosiaankin kovassa pinnistyksessä reuhtoi kahden tai kolmen merimiehen käsissä, jotka eivät kitsastelleet antaessaan hänelle iskuja. Muukalainen oli kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, älykkään näköinen, sopusuhtainen rakenteeltaan ja sileänaamainen, mutta hiukan kalpea vietettyään kuusikymmentä tuntia ummehtuneessa lastiruumassa. Vain sattumalta oli hänet löydetty hämärästä piilopaikastaan.

Kapteeni Turcotte viittasi heti miehilleen, että päästäisivät irti tuon onnettoman tungettelijan.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän keltarotuiselta.

"Auringon poika."

"Ja mikä on nimesi?"

"Seng-Vu", vastasi kiinalainen, jonka nimi hänen oman maansa kielellä merkitsee sellaista, "joka ei elä".

"Ja mitä sinä täällä laivassa teet?"

"Minä purjehdin!..." vastasi Seng-Vu rauhallisesti. "Mutta en tuota teille kuin mahdollisimman vähän vahinkoa."

"Tosiaan! Mahdollisimman vähän vahinkoa!... Ja olet kätkeytynyt lähtöhetkellä lastiruumaan?"

"Kuten sanotte, kapteeni."

"Hankkiaksesi itsellesi vapaamatkan Amerikasta takaisin Kiinaan, Tyynenmeren toiselle puolelle?"

"Jos niin suvaitsette."

"Mutta jollen sitä suvaitse, sinä keltanahkainen veijari, jos käsken sinun olemaan hyvä ja matkustamaan Kiinaan uimalla?"

"Minä yrittäisin", vastasi kiinalainen hymyillen, "mutta on luultavaa, että tekisin matkalla haaksirikon!"

"Kuulehan, kirottu John!" [lisänimi, jota amerikkalaiset käyttävät kiinalaisista], huudahti kapteeni Turcotte, "kyllä minä opetan sinut säästämään pilettirahoja!"

Paljon suuttuneempana kuin mihin tässä olisi aihetta ollut, olisi kapteeni Turcotte ehkä pannut uhkauksensa täytäntöön, ellei Godfrey olisi tullut väliin.

"Kapteeni", virkkoi hän, "yksi kiinalainen enemmän _Draw_-laivassa on yksi kiinalainen vähemmän Kaliforniassa, jossa niitä on aika paljon!"

"Jossa niitä on liikaa!" vastasi kapteeni Turcotte.

"Liikaa tosiaan", toisti Godfrey. "No niin, koska tuo mies-raukka on katsonut hyväksi vapauttaa San Franciscon läsnäolostaan, niin hän ansaitsee senvuoksi jonkun verran sääliä!... Pyh, viskaamme hänet maihin Shanghain rannikon ohi purjehtiessamme, emmekä hänestä sen koommin enää kuule!"

Sanoessaan, että Kalifornian valtiossa oli liiaksi kiinalaisia, Godfrey puhui oikean kalifornialaisen kieltä. On varmaa, että "taivaan valtakunnan" poikien sinne siirtyminen -- niitä oli kolmesataa miljoonaa Kiinassa kolmeakymmentä miljoonaa amerikkalaista vastaan Yhdysvalloissa -- on koitunut vaaraksi kaukaisen lännen valloille. Siksipä ovatkin näiden valtioiden -- Kalifornian, Oregonin, Nevadan ja Utahin -- lainsäätäjät, jopa itse valtakunnan kongressikin, pohtineet keinoja tämän uudenlaisen kulkutaudin leviämisen vastustamiseksi, jonka "jänkit" ovat ristineet "keltarutoksi". Siihen aikaan laskettiin yksistään Kalifornian valtiossa elävän enemmän kuin viisikymmentätuhatta kiinalaista. Nämä ihmiset, jotka olivat perin uutteria kullanhuuhdonnassa, myöskin hyvin kärsivällisiä, eläen riisipivollisella, kulauksella teetä, opiumihaikusella, pyrkivät alentamaan työpalkkoja maan omien uurastajain vahingoksi. Nämä tulokkaat oli täytynyt vastoin amerikkalaista perustuslakia asettaa erityisten säädösten alaisiksikin. Niinpä oli annettu asetuksia niiden maahanmuutosta ja kielletty heiltä kansalaisoikeuden saanti, jotta eivät lopuksi hankkisi itselleen enemmistöä kongressissa. Sitäpaitsi pidellään heitä ylimalkaan pahoin, kuten intiaaneja ja neekereitä, ja heille annetun "ruttoiset" nimityksen oikeuttamiseksi suljetaan heidät useimmiten eri kaupunginosaan, jossa he huolellisesti säilyttävät kotimaansa tavat ja tottumukset.

Kalifornian pääkaupungissa on toisrotuisen kansan puristus keskittänyt heidät Sacramento-kadun seutua kohti, missä he asuvat merkkitauluillaan ja lyhdyillään koristetuissa majoissansa. Täällä heitä tapaa tuhansittain sipsuttamassa leveähihaisissa mekoissaan, kartionmuotoinen lakki päässä ja keikkakärkiset kengät jalassa. Täällä he enimmäkseen harjoittavat maustekauppiaan, puutarhurin ja pesijän ammatteja, jolleivät kenties palvele kokkeina tai kuulu niihin näyttelijäseurueihin, jotka esittävät kiinalaisia kappaleita San Franciscon ranskalaisessa teatterissa.

Ja -- ei ole mitään syytä sitä salata -- Seng-Vu kuului tuollaiseen sekalaiseen teatteriseurueeseen, jossa hänellä oli ensimmäisen ilveilijän paikka, mikäli tätä eurooppalaisen näyttämön käsitettä voi ollenkaan sovittaa mihinkään kiinalaiseen taiteilijaan. He ovat näet perin vakavia leikkiä laskiessaankin, joten kalifornialainen romaaninkirjoittaja Bret Harte saattoi sanoa, ettei ollut koskaan nähnyt kiinalaisen näyttelijän nauravan; vieläpä hän myöntää, ettei voinut tuntea, oliko eräs noita kappaleita, jota hän kävi katsomassa, murhenäytelmä vai pelkkä ilveily.

Sanalla sanoen, Seng-Vu oli koomikko. Näyttämökauden lopussa hän saavutettuaan runsaasti menestystä ja kenties kerättyään kolikoitakin oli saanut halun palata kotimaahansa muussa muodossa kuin raatona. [Kiinalaisten tapana on hautauttaa itsensä kotimaan poveen, ja eräät laivat kuljettavat yksinomaan heidän ruumiitaan Kiinaan.] Senvuoksi hän kaiken uhalla oli salaa pujahtanut _Dreamin_ lastiruumaan. Eväillä varustettuna hän siis toivoi tuntemattomana tekevänsä tämän muutaman viikon merimatkan ja sitten kenenkään näkemättä nousevansa maihin jossakin Kiinan rannikolla, kuten oli laivaankin tullut.

Olihan se toki mahdollista. Eikä tuollainen tekonen kai mikään hengenrikos ollut.

Oikeassa oli Godfrey ollutkin ryhtyessään puhumaan tungettelijan puolesta, ja kapteeni Turcotte, joka tahtoi näyttää häijymmältä kuin oli, luopui suuremmitta vastusteluitta aikomuksestaan heittää Seng-Vu taistelemaan Tyynenmeren aaltojen kanssa.

Seng-Vu ei siis enää mennyt piilopaikkaansa laivan pohjalle, mutta hän ei saanut tuottaa paljon haittaa kannellakaan. Hidasluontoisena, järjestelmällisenä, vähäpuheisena hän vältti huolellisesti merimiehiä, joilla aina oli joku kolaus hänen varalleen. Hän eli jäljellä olevilla eväillään. Kaiken kaikkiaan hän oli kyllin laiha, jotta hänen tuottamansa ylipaino ei tuntuvasti lisännyt _Dreamin_ purjehduskustannuksia. Jos Seng-Vu matkustikin ilmaiseksi, niin varmaankaan hänen matkansa ei maksanut senttiäkään William W. Kolderupin kukkarolle.

Hänen läsnäolonsa laivalla herätti kapteeni Turcottessa kuitenkin erään mietelmän, jonka erikoisen merkityksen kaiketikin vain hänen perämiehensä ymmärsi.

"Kyllä se tuottanee meille paljon kiusaa, se kirottu kiinalainen, jos siksi tulee!... No, sitä pahempi hänelle!"

"Miksikä hän lie salavihkaa hiipinyt _Dreamiin_?" uteli ensimmäinen perämies.

"Ennen kaikkea siksi, että pääsisi Shanghaihin!" vastas kapteeni Turcotte. "Hiiteen John ja Johnin pojat!"

VII

Havaitaan, että William W. Kolderup menetteli ehkä viisaasti vakuuttaessaan laivansa.

Seuraavien päivien, kesäkuun 13:n, 14:n ja 15:n, kuluessa laski ilmapuntari verkalleen, mutta jatkuvasti, välillä nousematta, ja se ilmaisi, että säässä kaiketi ei tapahtuisi äkkivaihteluja sateen tai tuulen ja myrskyn välillä. Tuuli yltyi tuntuvasti kääntyen lounaaseen päin. Se oli _Dreamille_ vastainen tuuli: laivan täytyi taistella jokseenkin voimakkaita aaltoja vastaan, jotka iskivät edestä päin. Purjeet reivattiin siis ja oli kuljettava potkurin avulla, mutta keskinkertaisella vauhdilla, jotta vältettäisiin pahat sysäykset.

Godfrey kesti varsin hyvin nämä laivan keinumisen ja vaarumisen aiheuttamat koetukset, hetkeksikään menettämättä hilpeätä mieltään. Aivan ilmeisesti tämä reipas poika rakasti merta.

Mutta Tartelett ei suinkaan rakastanut merta, ja meri kosti sen hänelle häijysti. Olisi pitänyt nähdä onneton ryhdin opettaja, joka ei enää pysynyt ryhdissään, tanssimestari tanssimassa kaikkia taiteensa sääntöjä vastaan.

Hytissä pysyminen näiden tölmäysten aikana, jotka järkyttivät höyrylaivaa sen pohjaparruja myöten, oli hänelle mahdotonta.

"Ilmaa, ilmaa!" huokaili hän.

Hän ei enää poistunutkaan kannelta. Kun tyrsky heilahdutti laivaa, lennähti hän toiselta laidalta toiselle. Kun laiva kallistui, viskautui hän eteenpäin, viskautuakseen sitten melkein heti taaksepäin. Hän piteli käsipuista, tarttui kiinni köysistä, otti asentoja, jotka uudenaikaisen tanssiopin periaatteiden mukaan olivat ehdottomasti tuomittavia! Ah, että hän ei voinut kohota palloliikkeellä ilmaan välttääkseen tämän liikkuvan permannon keikkumista! Eräs tanssija hänen esi-isiensä joukossa oli sanonut, että hän suostuessaan astumaan jalallansa uudestaan näyttämölle teki sen vain, jotta ei nöyryyttäisi tovereitansa. Tartelett taas ei olisi halunnut enää koskaan astua tälle sillalle, jonka aaltojen iskut näkyivät upottavan pohjattomaan kuiluun.

Että William W. Kolderup pohatta olikin saanut päähänsä lähettää hänet tänne!

"Kestääkö tätä pahaa ilmaa kauan?" kysyi hän kapteeni Turcottelta kaksikymmentä kertaa päivässä.

"Hm, ilmapuntari ei rauhoita!" vastasi kapteeni poikkeuksetta ja rypisti kulmakarvojansa.

"Pääsemmekö pian perille?"

"Pian, herra Tartelett!... Hm, pian!... Vielä tässä on taivalta edessämme!"

"Ja tätäkö nimitetään Tyyneksi valtamereksi!" voivotteli onneton kahden nikotuksen ja kahden heilahduksen välillä.

Sanokaamme vielä, että opettaja Tartelett ei kärsinyt ainoastaan merikivusta, vaan että häntä myöskin peloitti, kun hän näki nuo isot vaahtopäät laineet, jotka vyöryivät _Dreamin_ lippujen korkeudelle; kun hän kuuli rajujen sysäysten nostattamina joidenkin läppien pamahtelevan päästäessään höyryä pakenemaan laskuputkien kautta; ja kun hän tunsi laivan heittelehtivän korkin lailla noilla vesivuorilla.

"Ei, sen täytyy mennä kumoon!" toisteli hän luoden oppilaaseensa elottoman katseen.

"Tyyntykää, Tartelett!" vastasi Godfrey. "Laiva on luotu kellumaan, tuhat tulimmaista! Siihen on omat syynsä!"

"Sanon teille, ettei ole!"

Ja näissä mietteissä opettaja oli turvautunut pelastusvyöhönsä. Se oli hänellä yöt päivät tiukasti sidottuna rinnan päälle. Häntä ei olisi saatu siitä luopumaan, vaikka olisi tarjottu kultaa. Aina kun meri soi hänelle hetkisen hengähdysaikaa, pullistutti hän sen uudelleen puhaltamalla siihen voimakkaasti ilmaa. Se ei tosiaan ollut hänestä koskaan kyllin täysi!

Pyydämme lukijaa olemaan suopea säikähtynyttä Tartelettia kohtaan. Sille, joka ei ole tottunut mereen, voivat sen raivonpuuskat kylläkin aiheuttaa hiukan pelkoa, ja tiedetäänhän, että merimatkalle, jollaisen hän nyt teki vasten tahtoaan, hän ei ollut tähän päivään uskaltanut mennä edes San Franciscon lahden rauhallisilla vesillä. Siis voi kylläkin antaa hänelle anteeksi pahoinvoinnin laivalla suuressa myrskyssä ja vaahtopäisten laineiden herättämän säikähdyksen.

Sitäpaitsi kävi ilma yhä pahemmaksi uhaten _Dreamia_ jollakin lähenevällä tuulispäällä, jonka sananlennättimet olisivat sille ilmoittaneet, jos se olisi ollut rannikolta näkyvissä.

Vaikka laiva, joka päivän mittaan sai kauheita kolauksia, kulki enää vain vähällä höyryllä, jotta ei pilaisi konettaan, niin sittenkin potkuri tässä rajussa myllerryksessä vuoroin kohosi aalloista ja upposi niiden alle. Siitä seurasi kamalia kylkitärähdyksiä syvimmässä aallokossa tai tempaisuja vesilinjan alapuolelle, jotka voivat olla vaarallisia vankallekin rakenteelle. Tällöin kuului _Dreamin_ peräpuolelta kumeita pamauksia, ja männät liikkuivat niin nopeasti, että koneenkäyttäjä niitä töin tuskin hallitsi.

Mutta Godfrey johtui tekemään huomion, jonka syytä hän ei heti käsittänyt. Hän havaitsi nimittäin, että höyrylaivassa tuntuvat sysäykset öisin olivat verrattomasti lievemmät kuin päivällä.

Oliko hänen siis tehtävä se johtopäätös, että tuuli silloin talttui ja että auringonlaskun jälkeen seurasi hetkinen tyventä?

Tämä tuntui jo niin merkilliseltä, että hän kesäkuun 21 ja 22 päivän välisenä yönä tahtoi ottaa selvän siitä, mitä tapahtui. Päivä olikin juuri ollut erinomaisen myrskyinen: tuuli oli yltynyt, eikä näyttänyt siltä, että aallokko yöksi alenisi, koska tuuli oli monet pitkät tunnit hillittömän oikullisesti piessyt merta.

Godfrey nousi siis vuoteeltaan puoliyön tienoissa, pukeutui lämpimästi ja astui kannelle.

Vartiovuorossa olevat miehet valvoivat etukeulassa. Kapteeni Turcotte seisoi komentosillalla.

Tuulen rajuus ei suinkaan ollut vähentynyt. Mutta kuitenkin olivat aaltojen sysäykset, joiden täytyi iskeä _Dreamin_ keulavanteeseen, paljon heikontuneet.

Mutta kohottaessaan silmänsä laivan savutorvea kohti, jonka töyhtönä oli musta savu, Godfrey havaitsi, että tuo savu, sensijaan että olisi paennut keulan puolelta perään päin, leijailikin päinvastoin peräpuolelta eteenpäin seuraten aluksen suuntaa.

-- Onkohan tuuli siis kääntynyt? -- ihmetteli hän.

Ja hyvin mielissään tästä seikasta hän astui komentosillalle ja lausui kapteenia lähestyen:

"Kapteeni!"

Huppukauluksella varustettuun vahakankaiseen viittaansa puettu laivanpäällikkö ei ollut kuullut hänen tulevan eikä alussa voinut salata äkäistä liikettä nähdessään hänet vieressään.

"Tekö, herra Godfrey, tekö... komentosillalla?"

"Minä, kapteeni; ja minä tulen teiltä kysymään..."

"Mitä sitten?" vastasi kapteeni Turcotte vilkkaasti.

"Onko tuuli ehkä kääntynyt?"

"Ei, herra Godfrey, ei... ja valitettavasti näyttää siltä, että se yltyy myrskyksi!"

"Mutta puhaltaahan se nyt takaamme!"

"Puhaltaa takaamme... tosiaankin... puhaltaa takaamme!..." vastasi kapteeni ilmeisesti vimmoissaan tästä huomautuksesta. "Mutta se ei suinkaan ole minun syyni!"

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että välttääkseni laivan joutumista vaaraan, minun on täytynyt kääntyä päinvastaiseen suuntaan ja paeta tuulen edellä!"

"Siitäpä koituu meille perin ikävää viivytystä", virkkoi Godfrey.

"Perin ikävää todellakin", vastasi kapteeni Turcotte; "mutta heti päivän tullen, jos aallokko vähän alenee, käytän tilaisuutta hyväkseni kääntääkseni keulan jälleen länttä kohti. Kehoitan teitä siis, herra Godfrey, palaamaan hyttiinne. Uskokaa minua, parasta on koettaa nukkua niin kauan kuin viillätämme tuulen suuntaan! Ei tarvitse kokea niin pahoja kolauksia!"

Godfrey nyökkäsi myöntävästi. Hän loi viimeisen levottoman silmäyksen matalalla riippuviin pilviin, jotka ajelehtivat äärettömän nopeasti, ja senjälkeen hän lähtien komentosillalta palasi hyttiinsä, jossa ennen pitkää jatkoi keskeytynyttä untansa.

Seuraavana aamuna, kesäkuun 22 päivänä, palautettiin _Dream_ oikealle suunnalleen, kuten kapteeni Turcotte oli luvannut, vaikka tuuli ei ollutkaan huomattavasti vaimentunut.

Tätä purjehdusta päivisin läntiseen suuntaan ja öisin itää kohti kesti vielä neljäkymmentäkahdeksan tuntia; mutta ilmapuntari osoitti nousemisen oireita; sen heilahtelut harvenivat. Saattoi odottaa rajuilman lakkaavan tuulten mukana, jotka alkoivat puhaltaa pohjoisesta käsin.

Niin tosiaan tapahtuikin.

Siten oli hauska koillistuuli lakaissut pilviä kesäkuun 25 päivänä, kun Godfrey kellon kahdeksaa käydessä aamulla nousi kannelle. Auringonsäteet leikkivät taklauksessa ja siroittelivat tulitäpläsiään kaikkiin laivanreunan ulkonemiin.

Tumman vihreä meri loisti silloin suurena ympyränä, johon säteilevä valo suoraan iski. Tuuli kävi enää vain keveinä lehahduksina, jotka kirjailivat aallonharjoja ohuella vaahdolla, ja alemmat purjeet irroitettiin.

Oikeastaan eivät merta enää kuohuttaneetkaan varsinaiset laineet. Pitkät mainingit vain lempeästi tuudittelivat höyrylaivaa.

Mutta maininkeja tai lakkapäitä laineita, samapa se oli opettaja Tartelettista, joka oli sairaana yhtä hyvin silloin, kun oli "liian leppoista", kun silloinkin, kun oli "liian tuimaa"! Hän venyi siis puoleksi maaten kannella, suu raollaan kuin nikahtuvalla korpilla, joka on nostettu vedestä kuivalle maalle.

Kaukoputki silmäinsä edessä seisoi ensimmäinen perämies takahytin katolla ja tähysti pohjoista kohti.

Godfrey meni hänen luokseen.

"No, hyvä herra", sanoi hän tälle iloisesti, "tänään on hiukan parempaa kuin eilen?"

"Niin on, herra Godfrey", vastasi toinen, "nyt olemme tyynillä vesillä".

"Ja _Dream_ on kääntynyt oikeaan suuntaan?"

"Ei vielä!"

"Eikö vielä! Ja miksi ei?"

"Siksi, että se on ilmeisesti syrjäytynyt koilliseen tämän viimeisen myrskyn aikana, ja meidän on täsmällisesti määrättävä sen asema. Mutta onpa meillä kirkas aurinko, taivaanranta aivan puhtaana. Puolenpäivän aikaan me auringon ollessa korkeimmillaan voimme suorittaa mittauksen ja tehdä hyviä havaintoja, ja kapteeni ilmoittaa meille matkasuunnan."

"Missä on kapteeni?" kysyi Godfrey.

"Lähtenyt laivalta."

"Lähtenyt...?"

"Niin!... Tähystäjät luulivat meren valkeudesta päättäen havaitsevansa idässä päin muutamia salakareja, joita ei ole laisinkaan merkitty merikarttoihimme. Höyrypursi varustettiin siis, ja muonitusmestarin ja kolmen merimiehen seuraamana läksi kapteeni Turcotte ottamaan asiasta selvää."

"Kuinka kauan siitä on?"

"Noin puolitoista tuntia!"

"Ah", huudahti Godfrey, "olen pahoillani, ettei asiasta minulle ilmoitettu! Olisin hyvin mielelläni lähtenyt mukaan."

"Te nukuitte, herra Godfrey", vastasi perämies, "eikä kapteeni tahtonut teitä herättää".

"Olen siitä pahoillani; mutta sanokaahan minulle minnepäin höyrypursi lähti?"

"Tuonne", vastasi perämies, "ankkurikelan oikealta puolelta... suoraan koillista kohti".

"Ja eikö sitä voi kaukoputkella eroittaa?"

"Ei, se on liian etäällä!"

"Mutta täytyneehän sen pian palata?"

"Tietenkin pian", vastasi perämies, "sillä kapteeni tahtoo ehdottomasti itse tehdä paikanmittauksensa, ja sitä varten hänen täytyy palata laivaan ennen keskipäivää".

Tämän vastauksen saatuaan Godfrey meni istumaan keulakaton eteen käskettyään ensin tuoda merikiikarinsa. Hän tahtoi vaania höyrypurren palaamista. Mitä tuohon tarkastusretkeen tuli, jolle kapteeni Turcotte oli lähtenyt, ei se voinut häntä ihmetyttää. Olihan luonnollista, ettei _Dream_ uskaltaisi mennä sellaiselle kohdalle merta, missä oli ilmoitettu olevan kareja.

Kaksi tuntia kului. Vasta puoli yhdentoista tienoissa alkoi hento rihmamainen savujuova näkyä taivaanrannalla.

Epäilemättä se oli höyrypursi, joka tarkastelunsa suoritettuaan palasi laivalle. Godfreytä huvitti seurata sitä kiikarinsa näköpiirissä. Hän huomasi sen ääriviivain tulevan vähitellen yhä selvemmiksi, näki rungon isonevan meren pinnalla; savujuova eroittui jo paremmin ja siihen sekaantui muutamia huurukierukoita, jotka päilyivät taivaanrannan kirkasta pohjaa vasten. Se oli oivallinen, hyvin nopeakulkuinen alus, ja koska se porhalsi täydellä höyryllä, saattoi sen pian eroittaa paljain silmin. Kello yhdentoista tienoissa havaittiin etupuolella sen keulavantaan nostama valkoinen kuohu ja perässä laajeni pitkä vaahtoinen vako kuin pyrstötähden pyrstö.

Neljännestä yli yhdentoista kapteeni Turcotte pääsi _Dreamin_ luo ja hyppäsi komentosillalle.

"No, kapteeni, mitä uutisia?" kysyi Godfrey tullen puristamaan hänen kättänsä.

"Ah, hyvää huomenta, herra Godfrey!"

"Entä ne karit?..."

"Pelkkää kuvittelua!" vastasi kapteeni Turcotte. "Emme ole nähneet mitään epäilyttävää. Miehemme ovat erehtyneet. Ja kyllä minä sen arvasinkin!"

"Siis matkalle!" virkkoi Godfrey.

"Niin, me palaamme suunnallemme; mutta sitä ennen täytyy minun tehdä paikanmittaukseni."

"Annatteko määräyksen, että pursi otetaan laivaan?" kysyi ensimmäinen perämies.

"En", vastasi kapteeni, "saatamme sitä vielä tarvita. Kiinnittäkää se hinausköyteen!"

Kapteenin käskyt pantiin täytäntöön. Ja pursi, jolle jätettiin höyry päälle, asettui _Dreamin_ perään.

Kolme neljännestuntia myöhemmin seisoi kapteeni Turcotte sekstantti kädessään, määräsi auringon korkeuden ja ilmoitti, paikanmittauksensa tehtyään, mihin suuntaan oli kuljettava.

Senjälkeen ja luotuaan vielä viimeisen silmäyksen taivaanrannalle hän kutsui perämiehensä ja vei hänet hyttiinsä, jossa he molemmat viipyivät verrattain kauan neuvottelemassa.

Päivä oli hyvin kaunis. _Dream_ saattoi kulkea ripeästi, tarvitsematta purjeittensa apua, jotka oli reivattava. Tuuli oli hyvin heikko eikä olisi, kun laiva kulki näin vinhasti, saanut kyllin voimaa niitä pullistuttaa.

Godfrey oli riemuissaan. Eikö tämä purjehdus kauniilla merellä, kauniin auringon heloittaessa ollut mitä vahvistavinta, eikö se antanut lentoa aatteelle, mitä suurinta tyydytystä sielulle? Mutta tuskinpa edes näissä suotuisissa olosuhteissa onnistui tanssinopettaja Tartelettin hiukan virkistyä, käydä hiukan hilpeämmäksi. Vaikka meren muoto ei hänessä enää synnyttänytkään välitöntä levottomuutta, oli hänen fyysillisen olemuksensa kuitenkin vaikea taipua. Hän yritti syödä, mutta ruoka ei tahtonut maistua. Godfrey olisi riisunut häneltä pelastusvyön, joka puristi hänen rintaansa, mutta hän kieltäytyi siitä jyrkästi. Eikö tuo raudasta ja puusta kokoonpantu hökötys, jota nimitetään laivaksi, ollut vaarassa haljeta millä hetkellä tahansa?

Tuli ilta, ja sen mukana tiheä usva, joka ei kuitenkaan laskeutunut merenpinnalle asti. Yö kävi paljon pimeämmäksi kuin mitä päivän herttaisesta, kirkkaasta ilmasta olisi voinut aavistaa.