Part 3

-- Hiukset, joita otsalla on harvassa, ovat harmahtavan kastanjanruskeat; otsa on korkea, kasvot soikeat, ihonväri tummahko.

-- Silmät -- oivallinen näkö -- ovat harmaanruskeat, silmäripset ja kulmakarvat vaaleanruskeat; silmäluomet ovat jokseenkin syvälle painuneet kuoppaansa kaartuvien kulmakarvojen alle.

-- Nenä on keskikokoa, ja siinä on sierettymä vasemman sieraimen kohdalla.

-- Ohimot ja posket ovat litteät ja karvattomat.

-- Korvat ovat suuret ja litteät.

-- Keskikokoista suuta ei tärvele ainoakaan mädäntynyt hammas.

-- Ohimoita ja vain hiukan suippenevia huulia verhoavat tuuheat viikset ja tuuhea pujoparta; leuka on pyöreä ja sitäkin varjostaa monivärinen parta.

-- Pieni kauneustäplä koristaa hänen lihavaa kaulaansa niskan puolelta.

-- Hänen kylpemässä ollessaan saattaa vielä nähdä, että hänen hipiänsä on valkoinen ja melkein karvaton.

-- Hän on luonnostaan tyyni ja säännöllinen. Vaikka hänen ruumiinrakenteensa ei ole vankimpia, on hänen suuren kohtuullisuutensa avulla onnistunut säilyttää terveytensä aivan täydellisenä syntymästään asti. Hänen henkitorvensa pää on herkkä ja ärtyy helposti; siksipä hän onkin välttänyt tupakoimispahetta. Hän ei myöskään käytä väkijuomia, ei kahvia, ei liköörejä, ei edes miedontamatonta viiniä. Sanalla sanoen, kaikesta, mikä voisi ärsyttää hänen hermostonsa, hän terveydenhoitonsa vuoksi mitä ankarimmin kieltäytyy. Heikko olut ja veteen sekoitettu viini ovat ainoat juomat, joita hän vaaratta voi nauttia. Varovaisuuttaan saa hän kiittää siitä, että hänen ei ole koskaan tarvinnut kääntyä lääkärin puoleen siitä asti kun maailmaan tuli.

-- Hänen eleensä ovat välittömät ja vilkkaat, hänen liikkeensä pirteät, hänen luonteensa suora ja avonainen. Sitäpaitsi hän menee hienotunteisuudessa ihan äärimmäisyyteen asti, ja niinpä hän pelosta, että tekisi naisen onnettomaksi, on tähän saakka epäröinyt antautua avioliiton siteihin.

Sellainen oli Tartelettin itsensä esittämä todistus, mutta niin viehättävä kuin tämä kuva olisikin saattanut olla määrättyyn ikään ehtineelle neitoselle, raukesi suunniteltu liitto. Opettaja jäi siis vanhaksipojaksi ja jatkoi oppituntiensa antamista tanssissa ja hyvässä ryhdissä.

Juuri siihen aikaan hän tätä varten saapui William W. Kolderupin taloon. Kun sitten aikaa myöten oppilaat hänet vähitellen jättivät, jäi hän ikäänkuin vaunujen viidenneksi pyöräksi tämän äveriään perheen henkilökuntaan.

Hiukan naurettavista ominaisuuksistaan huolimatta hän oli joka tapauksessa kunnon mies. Häneen kiinnyttiin. Hän rakasti Godfreytä, samoin Phinaa, ja nämäkin vuorostaan pitivät hänestä. Eikä hänellä enää ollut kuin yksi kunnianhimo maailmassa: istuttaa heidän mieleensä kaunotaiteensa kaikki hienoudet, tehdä heistä hyvään ryhtiin nähden kaksi täydellistä olentoa.

Ja nyt -- kukapa sitä uskoisi? -- juuri opettaja Tartelettin valitsi William W. Kolderup sisarenpoikansa toveriksi tälle suunnitellulle matkalle. Niin, hänellä oli jonkun verran aihetta luulla, että Tartelettilla ei ollut varsin vähäistä osaa Godfreyn kiihkeään matkustusintoon, jotta tämä vieraisiin maihin tutustumalla saisi sopivan viimeistelyn kasvatukselleen. William W. Kolderup päätti siis toimituttaa heidät yhdessä matkalle. Jo seuraavana päivänä, huhtikuun 16:na, hän kutsutti tanssinopettajan työhuoneeseensa.

Pohatan pyyntö oli Tartelettille käsky. Opettaja lähti huoneestansa pieni viulunsa, _pochette_, kainalossaan ollakseen valmiina kaikkiin tilanteihin. Hän nousi palatsin pääportaita akateemisen siroin askelin, kuten tanssinopettajalle sopii, kolkutti työhuoneen ovelle, astui sisään, ruumis puolikumarassa, kyynärpäät pyörennettyinä, hymysuin, ja odotti kolmannessa asennossa sovitettuaan jalkansa ristiin toisen toisensa edelle puolelta pituudeltaan, niin että nilkat hiukan koskettivat toisiansa ja kärjet olivat käännetyt ulospäin.

Jokainen muu kuin opettaja Tartelett olisi tällaisessa vaappuvassa tasapainossa horjahtanut kannaltaan, mutta hän osasi pysyä ehdottoman suorana ja vavahtelematta.

"Herra Tartelett", virkkoi William W. Kolderup, "olen käskenyt kutsua teidät ilmoittaakseni teille uutisen, joka luullakseni ei teitä kummastutakaan".

"Onneks' olkoon!" vastasi opettaja, vaikkei William W. Kolderup ollut laisinkaan aivastanut, kuten olisi saattanut luulla.

"Sisarenpoikani avioliitto lykätään tuonnemmaksi, vuoden tai puolentoista päähän", jatkoi eno, "ja omasta pyynnöstään lähtee Godfrey matkoille vanhan ja uuden maailman eri valtioihin".

"Hyvä herra", vastasi Tartelett, "oppilaani Godfrey tuottaa kunniaa maalle, jossa hän on syntynyt, ja..."

"Ja myöskin plastiikan opettajalle, joka on kehittänyt hänessä hyvää ryhtiä ja kaunista esiintymistapaa", virkkoi liikemies äänellä, johon sisältyvää ivallista vivahdusta Tartelett ei ollenkaan huomannut.

Ja tosiaankin hän, luullen sopivaksi pyöräyttää "tanssiliikkeen", siirteli jalkojansa vuorottain eräänlaisessa sivuille päin liukuvassa tahdissa. Sitten hän taivuttaen keveännotkeasti polveaan kumarsi William W. Kolderupille.

"Olen ajatellut", jatkoi tämä, "että teille varmaan olisi hiukan tuskallista erota oppilaastanne".

"Se tuska tuntuisi varsin kipeältä", vastasi Tartelett, "mutta jos täytyy..."

"Ei täydy", ehätti William W. Kolderup, jonka tummat kulmakarvat rypistyivät.

"Ah!..." vastasi Tartelett.

Hiukan hätääntyneenä astahti viimemainittu poljennollisesti taaksepäin siirtyäkseen kolmannesta asennosta neljänteen. Sitten hän jätti molempain jalkojensa välille niiden leveyden suuruisen alan -- olematta kenties täysin tietoinen tästä liikkeestänsä.

"Niin", lisäsi rahamies lyhyesti ja äänellä, joka ei sallinut vastauksen varjoakaan, "olen ajatellut, että olisi tosiaan julmaa eroittaa opettaja ja oppilas, jotka niin hyvin ymmärtävät toisiansa!"

"Tietysti... matkat!..." vastasi Tartelett, joka ei näkynyt tahtovan käsittää.

"Niin... tietysti!..." toisti William W. Kolderup, "matkat eivät ainoastaan tuo esille sisarenpoikani lahjoja, vaan myöskin sen opettajan kyvyt, jota hän saa kiittää mallikelpoisesta ryhdistään!"

Koskaan ei tämän suuren lapsen päähän ollut pälkähtänyt, että hänen jonakuna päivänä täytyi lähteä San Franciscosta, Kaliforniasta ja Amerikasta pitkille merimatkoille. Nämä ajatukset eivät olisi voineet juolahtaa sellaisen miehen mieleen, joka oli paremmin tutustunut balettitaiteeseen kuin matkoihin ja joka vielä ei tuntenut edes pääkaupungin ympäristöä muutaman kymmenen kilometrin laajuudelta. Ja nyt hänelle tarjottiin tilaisuus -- ei, hänen annettiin ymmärtää, että, tahtoi tai ei, hänen oli lähdettävä kotiseudultaan omassa nahassaan kokemaan kaikki vaivat ja hankaluudet, joita tuo hänen Godfreylle suosittelemansa liikkuva elämä toisi mukanaan! Siinä oli tosiaan kylliksi hämmentämään niin vähän vankkoja aivoja kuin onnettoman Tartelettin, joka ensi kertaa eläissään tunsi vaistomaisen väristyksen viidenneljättä vuoden harjoitusten notkistamissa säärilihaksissaan!

"Mutta kenties..." virkkoi hän, koettaen palauttaa huulilleen balettimestarin alituisen hymyn, joka oli niiltä hetkiseksi poistunut, "kenties... en ole sovelias..."

"Kyllä kelpaatte!" vastasi William W. Kolderup, niinkuin vastaa mies, jonka kanssa on turha väitellä.

Kieltäytyminen oli mahdotonta. Tartelett ei sitä edes ajatellutkaan. Mitäpä hän tässä talossa oli? Kapine, mytty, tavarakolli, jonka saattoi lähettää kaikkiin maailman ääriin! Mutta suunniteltu retki häntä sittenkin hiukan hermostutti.

"Ja milloin on lähdettävä?" kysyi hän yrittäen asettua jälleen akateemiseen asentoon.

"Kuukauden kuluessa."

"Ja mille myrskyisille merille herra Kolderup on päättänyt lähettää minut oppilaani kanssa purjehtimaan?"

"Ensiksi Isolle valtamerelle."

"Ja missä maailman kolkassa saan ensi kerran astua maihin?"

"Uuden Seelannin maaperällä", vastasi William W. Kolderup. "Olen huomannut, että uusseelantilaiset eivät pyöritä asianmukaisesti kyynärpäitänsä!... Te korjaatte heissä sen vian!"

Näin valittiin tanssinopettaja Tartelett Godfrey Morganin matkatoveriksi.

Liikemiehen päännyökkäys ilmaisi hänelle sitten, että keskustelu oli loppunut. Hän poistui siis hieman liiaksi liikutettuna, jotta hänen lähtönsä ja se erikoinen sirous, jota hän esiintymisessään aina käytti, eivät tässä vaikeassa tehtävässä olisi jättäneet toivomisen varaa.

Ensi kertaa eläissään Tartelett, hämmästyksessään unohtaen taiteensa alkeellisimmat säännöt, astui jalat sisäänpäin kääntyneinä.

V

Lähtövalmistuksia ja lopuksi todellinen matkallelähtö.

Asia oli nyt kerta kaikkiaan päätetty. Ennen tuota pitkää kahdenmatkaa elämän läpi, jota nimitetään avioliitoksi, Godfrey tekisi kiertomatkan maailmassa -- mikä toisinaan on vielä vaarallisempaa. Mutta hän uskoi palaavansa perin karaistuna ja, lähdettyään nuorukaisena, olevansa takaisin tullessaan täysi mies. Hän saisi nähdä, tehdä huomioita, vertailla. Hänen uteliaisuutensa tulisi tyydytetyksi. Sitten hän voisi huoleti elää tyyntä ja rauhallista elämää nauttien perheonnesta, jota mikään kiusaus ei häntä enää viettelisi jättämään. Oliko hän väärässä vai oikeassa? Oliko hän menossa hyvään ja terveelliseen kouluun, jossa saavutettu oppi olisi hänelle eduksi? Jätämme tähän kysymykseen vastaamisen tulevaisuuden huoleksi.

Sanalla sanoen, Godfrey oli riemuissaan.

Levottomana, vaikkei antanut kenenkään sitä huomata, alistui Phina kihlattunsa opintomatkaan.

Opettaja Tartelett, joka tavallisesti oli niin jänteväsäärinen, kaikissa tanssitaidon tasapainotempuissa koulittu, oli menettänyt tavallisen ryhtinsä ja yritti turhaan saada sitä takaisin. Hän horjui kamarinsa parkettilattiallakin ikäänkuin olisi jo astellut aaltojen kiikuttamassa ja tyrskyjen puskemassa laivassa hyttinsä permannolla.

William W. Kolderup taas oli päätöksensä tehtyään käynyt harvapuheiseksi, varsinkin sisarenpoikansa parissa. Hänen suljetut huulensa ja luomien alle puoliksi kätketyt silmänsä ilmaisivat, että jokin tuuma oli pälkähtänyt tuohon päähän, jossa tavallisesti haudottiin suuria ja rohkeita liikeyrityksiä.

-- No, sinä tahdot matkustaa, -- jupisi hän toisinaan, -- matkustaa sen sijaan, että menisit naimisiin, jäisit kotiisi aivan jouten nauttimaan onnestasi!... Sama se, sinä saat matkustaa!

Valmisteluihin ryhdyttiin heti.

Kaikkein ensimmäiseksi nousi kysymys matkasuunnitelmasta; sitä oli pohdittava ja lopuksi tehtävä päätös.

Lähtisikö Godfrey etelään, itään vai länteen päin? Se oli ensin ratkaistava.

Jos hän lähtisi etelän kautta, niin Panamasta Kaliforniaan ja Brittiläiseen Columbiaan liikettä välittävä höyrylaivayhtiö ja senjälkeen Packet Southampton Rio Janeiro Company huolehtisivat hänen saattamisestansa Eurooppaan.

Jos hän lähtisi itään päin, niin Tyynenmeren suuri rautatie voi muutamassa päivässä kuljettaa hänet New Yorkiin ja sieltä hän saattoi Cunard-, Inman-, White-Star-, Hampurin--Amerikan tai ranskalaisen Transatlantique-linjan laivoilla purjehtia vanhan maailman rannikoille.

Jos hän tahtoi lähteä matkalleen lännen kautta Steam Transoceanic Golden Age-linjalla, niin hänen olisi helppo saapua Melbourneen ja sitten Suezin kannakselle Peninsular Oriental Steam Companyn höyrylaivoilla.

Kulkuneuvoista ei ollut puutetta, ja niiden matemaattisen tarkasti toisiinsa sovitettujen lähtöaikojen vuoksi on matka maailman ympäri enää vain huviretki.

Mutta näin ei matkustaisi Friscon pohatan sisarenpoika ja perillinen.

Ei! William W. Kolderupilla oli kauppaliikettänsä varten kokonainen laivasto purje- ja höyryaluksia. Hän oli siis päättänyt asettaa yhden näistä laivoista nuoren Godfrey Morganin käytettäväksi aivan kuin olisi ollut kysymyksessä huviretkelle aikova prinssi, joka matkustelee isänsä alamaisten kustannuksella.

Hänen käskystään varustettiin vankka kuudensadan tonnin vetoinen ja kahdensadan hevosen voimainen höyrylaiva _Dream_ (Unelma). Sen päälliköksi tuli kapteeni Turcotte, vanha merikarhu, joka oli jo purjehtinut kaikilla valtamerillä ja kaikilla leveysasteilla. Tällä oivallisella ja karaistulla, pyörremyrskyihin, tyfoneihin ja tuimiin tuulispäihin tottuneella viisikymmenvuotiaalla merimiehellä oli ammatissaan jo neljänkymmenen vuoden kokemus. Panna huppulakki päähänsä ja uhmata hirmumyrskyä oli vain leikkiä tälle "matruusille", jota ei koskaan ollut kiusannut muu kuin "maakipu", milloin hän nimittäin oli satamassa. Ja tästä alituisesta oleskelusta laivan keinuvalla kannella hänelle oli jäänyt tapa aina vaappua oikealle, vasemmalle, eteenpäin ja taaksepäin: hänen liikkeissään oli aaltojen ja tyrskyjen tahtia.

Perämies, koneenkäyttäjä, neljä lämmittäjää, kaksitoista matruusia, kaikkiaan kahdeksantoista henkeä, oli määrätty _Dreamin_ miehistöksi; ja vaikka alus tyytyi rauhallisesti kulkemaan kahdeksan meripenikulmaansa tunnissa, niin siitä huolimatta sillä oli oivallisia meriominaisuuksia. Vaikkapa se ei ollutkaan kyllin nopea korkeassa aallokossa laineen harjalla viillättämään, niin eipä aalto myöskään kuohahtanut sen ylitse, mikä etu hyvin korvaa keskinkertaisen vauhdin, varsinkin kun ei ole mitään kiirettä. Sitä Paitsi _Dream_ oli taklattu kuunariksi, ja edullisen tuulen vallitessa se saattoi aina levittää viidensadan neliömetrin laajuisen purjeittensa pinnan höyryvoimansa avuksi.

Ei kuitenkaan pidä uskoa, että _Dreamin_ matka oli aiottu pelkäksi huviretkeksi. William W. Kolderup oli liian käytännöllinen mies, jotta ei olisi koettanut saada hyötyä viidentoista- tai kuudentoistatuhannen meripenikulman retkestä, joka ulottui maapallon kaikille merille. Hänen laivansa tosin lähti lastitta, mutta se oli helppo pitää hyvässä liikkumiskunnossa täyttämällä vedellä sen _water-ballastin_. [Osastoja, jotka voidaan laivaa ollessa lastittomana täyttää vedellä, niin että se pysyy lastilinjassa.] Täten se olisi tarpeen tullen voitu upottaa kannen tasalle. Myöskin oli rikas liikemies päättänyt antaa aluksen matkalla poiketa erinäisiin toimistoihinsa. Niin se kulkisi markkinapaikasta toiseen. Olkaa huoleti: kapteeni Turcotte kyllä osaisi ansaita matkan kustannukset. Godfrey Morganin oikku ei tuottaisi enon rahakirstuihin dollarinkaan tappiota! Näin menetellään hyvin hoidetuissa kauppaliikkeissä.

Kaikki tämä päätettiin pitkissä, hyvin salaisissa neuvotteluissa, joita William W. Kolderupilla oli kahdenkesken kapteeni Turcotten kanssa. Mutta näytti siltä, että tämän kuitenkin niin yksinkertaisen asian järjestely ei sujunut aivan itsestään, sillä kapteenin täytyi monet kerrat käydä liikemiehen työhuoneessa. Hänen sieltä lähtiessään olisivat teräväsilmäisemmät havaitsijat kuin talon vakinaiset vieraat huomanneet, että hänen kasvoillaan oli omituinen ilme, että tukka oli pystyssä kun tuulen tuivertama, ikäänkuin hän olisi kuumeisella kädellä riuhtonut hiuksiansa, ja että koko hänen ruumiinsakin vaappui ja kiikkui tavallista rajummin. Omituisista äänen korostuksista olisi myöskin saattanut kuulla, että neuvottelut eivät käyneet myrskyttömästi. Suorasuinen kapteeni Turcotte osasi näet varsin hyvin pitää puoliaan William W. Kolderupia vastaan, joka rakasti ja kunnioitti häntä kylliksi sietääkseen hänen vastaväitteitään.

Vihdoin näkyi kaikki järjestyvän. Ken oli antanut perään, William W. Kolderup vai Turcotte? En uskalla siitä vielä lausua mielipidettäni, kun en tunne heidän varsinaista väittelyjensä aihetta. Mutta pikemmin löisin vetoa kapteenin puolesta. Oli miten oli, mutta viikon keskustelujen jälkeen näkyivät liikemies ja merikarhu päässeen yksimielisyyteen. Mutta sittenkin Turcotte yhä mutisi hampaittensa välistä:

-- Vieköön minut viisisataatuhatta paholaista ja paiskatkoon minut hornan mustan kattilan pohjaan, jos minä, Turcotte, koskaan olisin aavistanut saavani tällaista hommaa!

_Dreamin_ varustaminen sujui varsin nopeasti, eikä sen kapteeni laiminlyönyt mitään saattaakseen sen merikuntoon kesäkuun ehtiessä puoliväliin. Se oli tarkastettu telakassa, ja sen huolellisesti mönjävärillä maalattu pohjapuu välkkyi kirkkaan punaisena sen runkoa vasten.

San Franciscon satamaan saapuu joukottain kaikenlaisia ja kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvia laivoja. Eivätkä kaupungin säännöllisesti pitkin rannikkoa rakennetut satamasillat olisi enää moneen vuoteen riittäneet tavaroiden lastaamiseen ja purkamiseen, jolleivät insinöörit olisi keinotekoisesti rakentaneet useita mereen pistäviä lisälaitureita. Punakuusisia paaluja oli upotettu veteen, ja niiden varaan oli laskettu lankuista alaltaan muutaman neliömailin laajuisia laitureita. Siten kylläkin samassa määrässä riistettiin alaa lahdelta; mutta lahtihan oli avara. Täten oli saatu todellisia lastauspengermiä, joita nostoranat ja tavaramytyt peittivät ja joiden luo molempain suurempain valtamerten höyrylaivat, Kalifornian jokien höyryveneet, kaikkien maiden kutterit ja amerikkalaiset rannikkoalukset voivat toisiansa murskaamatta asettua mitä parhaimpaan järjestykseen.

Erääseen tällaiseen keinotekoiseen laivasiltaan, joka sijaitsi Wharf-Mission-Streetin äärimmäisessä päässä, oli _Dream_ vankasti köytetty, sitten kun se oli palannut telakalta.

Mitään ei laiminlyöty, jotta Godfreyn matkaa varten määrätty höyrylaiva voisi purjehtia mitä parhaimmissa olosuhteissa. Muonituksesta ja kaikesta muusta pidettiin mitä tarkin huoli. Taklaus oli mallikelpoisessa kunnossa, kattila tarkastettu ja koneessa oivallinen potkuri. Otettiinpa laivaan kaiken varalta ja helpottaakseen yhteyttä satamien kanssa höyrypursikin, nopea ja uppoamaton, josta olisi paljon hyötyä purjehduksen kestäessä.

Sanalla sanoen, kesäkuun 10 päivänä oli kaikki valmista. Ei muuta kuin lähteä ulapalle. Kapteeni Turcotten purjeita hoitelemaan ja konetta käyttämään hankkimat miehet olivat valioväkeä, ja niitä parempia tuskin olisi seudulta ollut saatavissa. Varsinainen karja eläviä elukoita: pitkäkuonoisia porsaskaniineja, lampaita, vuohia, kukkoja ja kanoja oli sijoitettu välikannelle; vatsantarpeiden tyydyttämiseksi oli sitäpaitsi vielä varattu monet laatikolliset parhaita säilykkeitä.

Mitä _Dreamin_ matkaohjelmaan tulee, oli se epäilemättä ollut noiden pitkien neuvottelujen aiheena, joita William W. Kolderupilla ja hänen kapteenillaan oli ollut. Tiedettiin vain, että ensimmäinen poikkeamispaikka, mikä mainittiin, oli Uuden Seelannin pääkaupunki Auckland -- paitsi milloin jatkuvista vastatuulista aiheutunut kivihiilentarve pakottaisi hankkimaan lisää polttoainetta jostakin Tyynen meren saariryhmästä tai jostakin Kiinan satamasta.

Kaikki nämä yksityisseikat eivät muuten paljoa huolestuttaneet Godfreytä siitä hetkestä asti, kun hän tiesi pääsevänsä merille; eikä niistä laisinkaan välittänyt Tartelett, joka häiriintyneessä mielessään päivä päivältä yhä enemmän liioitteli matkan mahdollisia vaaroja ja selkkauksia.

Enää oli vain yksi muodollisuus jäljellä: valokuvien hankkiminen.

Kihlautunut ei voi säädyllisesti lähteä pitkälle matkalle maapallon ympäri viemättä mukanaan rakastettunsa valokuvaa ja jättämättä hänelle omaansa.

Matkailijaksi puettuna meni siis Godfrey Montgomery-Streetin valokuvaajain Stephenson & C:on käsiteltäväksi, ja kävelypuvussaan uskoi Phinakin hurmaavat, mutta hiukan murheelliset piirteensä auringon kiinnitettäviksi taitavien ammattimiesten levylle.

Sekin oli tavallaan yhdessämatkustamista. Phinan valokuvalla oli erikoisesti määrätty paikkansa Godfreyn hytissä, sulhasmiehen kuvalla taas nuoren tytön neitsytkammiossa. Mitä Tartelettiin tulee, joka ei ollut sulhasmies eikä suinkaan siksi aikonutkaan, päätettiin kuitenkin asiaankuuluvaksi uskoa hänenkin kuvansa valonaralle levylle. Mutta olivatpa valokuvaajat kuinka taitavia tahansa, he eivät voineet saada tyydyttävää mallikorttia. Häälyvä kuvalaatta ei koskaan näyttänyt muuta kuin sekavaa sumua, josta olisi ollut mahdotonta tuntea kuuluisaa tanssin- ja plastiikanopettajaa.

Se johtui siitä, että, mikä häntä sitten lienee vaivannutkin, kuvattava ei voinut olla liikkumatta -- kaikista houkutteluista huolimatta, joita tämänlaatuisissa kuvaamoissa käytetään.

Koetettiin toisia, nopeampia keinoja, koetettiin ottaa silmänräpäyskuvia. Mahdotonta! Tartelett kiikkui ja keinui jo ennakolta aivan kuin _Dream_-laivan kapteeni. Täytyi luopua yrityksestä ikuistaa tämän merkillisen miehen piirteitä. Korvaamaton vahinko jälkimaailmalle, jos -- mutta poistakaamme mielestämme sellainen ajatus! -- jos Tartelett luullessaan lähtevänsä vanhaan maailmaan matkustaisikin siihen toiseen maailmaan, josta kukaan ei palaa.

Kesäkuun 9 päivänä oltiin valmiit. _Dreamin_ tarvitsi vain nostaa ankkuri ja levittää purjeensa. Sen paperit, lastikirjat, rahtisopimus, vakuutuskirjat olivat kunnossa, ja kahta päivää aikaisemmin oli Kolderupin liikkeen asiamies lähettänyt viimeisetkin allekirjoitukset.

Sinä päivänä tarjottiin Montgomery-Streetin palatsissa upeat lähtöaamiaiset. Juotiin Godfreyn matkan onneksi ja toivottiin hänen pian palaavan.

Godfreykin tunsi mielensä liikutetuksi eikä hän yrittänytkään sitä salata. Phina osoittautui häntä lujemmaksi. Tartelett taas upotti pelkonsa muutamaan lasilliseen samppanjaa, jonka vaikutus jatkui lähtöhetkeen asti. |Hän oli unohtamaisillaan taskuviulunsakin, joka tuotiin hänelle viime hetkellä, kun _Dream_ irroitettiin laiturista.

Viimeinen hyvästijättö tapahtui laivalla, viimeiset kädenpuristukset vaihdettiin perähytissä. Sitten kone muutamalla potkurinkierrolla loitonsi höyrylaivan rannasta.

"Hyvästi, Phina!"

"Jumalan haltuun, Godfrey!"

"Taivas teitä johtakoon!" toivotti eno.

-- Ja saatelkoon meidät ennen kaikkea takaisin, jupisi tanssimestari Tartelett.

"Äläkä milloinkaan unohda, Godfrey", lisäsi William W. Kolderup, "mietelausetta, joka _Dreamilla_ on peräpeilissään:

"Confide, recte agens."

[Luota, kun teet oikein. _Suom_.]

"En milloinkaan, eno Will! Hyvästi, Phina!"

"Hyvästi, Godfrey!"

Höyrylaiva lähti liikkeelle, ja nenäliinoja heilutettiin niin kauan kun se oli rantalaiturilta näkyvissä, vieläpä vähän kauemminkin.

Pian oli San Franciscon satamalahti, laajin maailmassa, kuljettu, _Dream_ lipui ahtaan Golden Gaten, sataman suun, läpi ja sitten se keulavantaallaan halkoi Tyynen valtameren aaltoja. Tuntui siltä kuin tuo "kultaportti" olisi sulkeutunut sen jälkeen.

VI

Lukija tutustutetaan uuteen henkilöön.

Matka oli alkanut. Siinä alkamisessa ei mitään vaikeutta ollut, kuten kernaasti myönnettäneen.

Niinpä toistelikin opettaja Tartelett usein ja kieltämättömän johdonmukaisesti:

"Matka alkaa aina! Mutta mihin ja miten se päättyy, se on tärkeintä."

Godfreyn hallussa oleva hytti avautui _Dreamin_ peräkannelle ruokasalina käytetyn nelikulmaisen suojan päälle. Nuori matkustajamme sai siellä kaikkea mahdollista mukavuutta. Hän oli antanut Phinan valokuvalle kaikkein parhaimman paikan kammionsa edullisimmin valaistulla sivulla. Riippumatto nukkumista varten, hyvin varustettu pesuteline, muutamia kaappeja pukujen ja liinavaatteiden säilyttämiseksi, työpöytä, nojatuoli istuttavaksi, -- mitäpä tämä kaksikolmattavuotias matkustaja muuta kaipasi? Näillä ehdoilla hän olisi tehnyt kaksikolmatta kertaa matkan maan ympäri! Eikö hän ollut sen käytännöllisen filosofian iässä, jonka muodostavat hyvä terveys ja hilpeä luonne? Oi, nuorukaiset, matkustakaa, jos voitte ja ellette voi, niin... matkustakaa kumminkin!

Mutta Tartelett ei ollut hyvällä tuulella. Hänen lähellä oppilaansa hyttiä sijaitseva suojansa tuntui hänestä kovin ahtaalta, hänen riippumattonsa perin kovalta ja hänen käytettävissään oleva kuuden neliömetrin pinta-ala perin riittämättömältä, jotta hän sillä olisi voinut toistella poljentojansa ja tanssiaskeleitansa. Eikö siis matkustaja hänessä tukehduttanut tanssin ja plastiikan opettajaa? Ei! Se oli hänellä veressä, ja jahka Tartelettille saapuu hetki laskeutua nukkumaan viimeistä untansa, ovat hänen jalkansa vieläkin vaakasuorassa viivassa, kantapäät toisiansa vasten, ensimmäisessä asennossa.

Ateriat piti nauttia yhdessä, ja niin tehtiinkin -- Godfrey ja Tartelett istuivat vastapäätä toisiansa, kapteeni ja ensimmäinen perämies kumpikin omassa päässänsä kiikkupöytää. Tuo hirvittävä nimitys "kiikkupöytä" antoi jo aavistaa, että tanssinopettajan paikka jäisi liian usein tyhjäksi!