Part 2

Oli miten oli, J.R. Taskinar vihasi aivan erikoisesti William W. Kolderupia. Hän kadehti tämän varallisuutta, asemaa, hyvää mainetta. Hän halveksi kilpailijaansa niinkuin lihava mies halveksii miestä, jota hänellä on oikeus pitää laihana. Tämä ei ollut ensi kerta, kun Stocktonin liikemies yritti siepata San Franciscon liikemieheltä jonkin kauppahomman, hyvän tai huonon, vain pelkästä kilpailunhalusta. William W. Kolderup tunsi hänet perinpohjin ja osoitti hänelle joka kerta ylenkatsetta, joka oli omansa häntä ärsyttämään.

Viimeinen menestys, jota J.R. Taskinar ei vastustajalleen antanut anteeksi, oli se, että tämä oli hänet täydellisesti lyönyt äskeisissä vaaleissa. Hänen ponnistuksistaan, uhkauksistaan ja panetteluistaan huolimatta -- puhumattakaan niistä monista tuhansista dollareista, jotka hänen vaalikätyrinsä olivat turhaan tuhlanneet, -- istui William W. Kolderup paikallaan Sacramenton lakialaativassa neuvostossa.

Ja nyt oli J.R. Taskinar jollakin minulle tuntemattomalla tavalla saanut kuulla, että William W. Kolderup aikoi hankkia Spencerin saaren haltuunsa. Tuo saari olisi hänelle epäilemättä yhtä hyödytön kuin myöskin kilpailijalle. Siitä viis! Tässä oli uusi tilaisuus ryhtyä otteluun, kilvoitella ja ehkä voittaakin. J.R. Taskinar ei saattanut päästää sitä tilaisuutta käsistään.

Ja senvuoksi oli J.R. Taskinar saapunut huutokauppakamariin kaikkien noiden uteliaiden keskuuteen, jotka eivät voineet aavistaa hänen aikeitansa. Sen vuoksi hän ainakin oli varustanut patterinsa ja ennen toimeen tarttumista odottanut, kunnes hänen vastustajansa oli lisännyt pohjahintaan, niin korkea kuin se jo olikin.

Vihdoin oli William W. Kolderup kajahduttanut huutonsa: "Miljoona kaksisataatuhatta dollaria!"

Ja juuri silloin, kun William W. Kolderup luuli lopullisesti saaneensa tämän saaren, oli J.R. Taskinar jättiläisäänellä pamauttanut: "Miljoona kolmesataatuhatta dollaria!"

Kaikki olivat kääntyneet häntä katsomaan.

"Paksu Taskinar!"

Tuo nimi kulki suusta suuhun. Paksu Taskinar! Kyllä hänet tunnettiin! Hänen lihavuutensa oli antanut aiheen useampaan kuin yhteen kirjoitukseen Yhdysvaltain sanomalehdissä. En tiedä, kuka matemaatikko oli korkealentoisin laskelmin osoittanut vielä senkin, että hänen ruhonsa oli kyllin iso vaikuttaakseen meidän sivukiertolaiseemme ja häiritäkseen tuntuvassa määrässä kuun radan suuntaa.

Mutta J.R. Taskinarin ruumiinrakennus ei tällä hetkellä herättänyt salissaolijain mielenkiintoa. Se seikka, että hän antautui suoranaiseen julkiseen kilpailuun William W. Kolderupin kanssa, lupasi heille paljoa liikuttavamman näytelmän. Olihan syntymässä sankariottelu, jossa dollareja käytettäisiin luoteina. Enkä tiedä, kumman rahakirstun puolesta vedonlyöjät olisivat enemmän uskaltaneet.

Äärettömän rikkaita olivat molemmat, nämä kaksi verivihollista! Olisi siis enää kysymys vain itserakkaudesta.

Kun ensimmäiset, nopeasti hillityt kiihtymyksen liikahdukset olivat päättyneet, syntyi väkijoukossa uusi äänettömyys. Olisi kuullut hämähäkinkin kutovan verkkoansa.

Huutokaupan toimittajan Dean Felporgin ääni katkaisi tämän painostavan hiljaisuuden.

"Miljoonalla kolmellasadalla tuhannella dollarilla Spencerin saari!" huusi hän nousten pystyyn, voidakseen paremmin seurata tarjousten sarjaa.

William W. Kolderup oli kääntynyt J.R. Taskinariin päin. Läsnäolijat olivat väistyneet sivummalle tehdäkseen tilaa molemmille riitapuolille. Stocktonin mies ja San Franciscon mies saattoivat nähdä toisensa kasvoista kasvoihin, tuijottaa toisiinsa mielensä mukaan. Totuus pakottaa meidät sanomaan, että he eivät sitä laiminlyöneetkään. Koskaan ei toinen olisi taipunut luomaan alas katsettansa toisen edessä.

"Miljoona neljäsataatuhatta dollaria", virkkoi William W. Kolderup.

"Miljoona viisisataatuhatta!" vastasi J.R. Taskinar.

"Satatuhatta lisää!"

"Miljoona seitsemänsataatuhatta!"

Eikö tämä tuo mieleenne kertomusta kahdesta Glasgowin teollisuudenharjoittajasta, jotka onnettomuuden uhallakin kilpailivat siitä, kumpi rakentaisi tehtaansa piipun korkeammaksi kuin toinen? Mutta nyt rakennettiin torneja kultaharkoista.

J.R. Taskinarin ylitarjousten jälkeen William W. Kolderup kuitenkin jäi jonkun hetken miettimään ennenkuin antautui uudestaan kamppailuun. Taskinar sitävastoin räjähti kuin pommi eikä näkynyt haluavan silmänräpäystäkään harkita.

"Miljoona seitsemänsataatuhatta dollaria!" toisti huutokaupanpitäjä. "No, hyvät herrat, saarihan menee melkein ilmaiseksi!... Ihan lahjaksi!"

Olisi saattanut luulla, että tuo arvoisa Felporg olisi virkatottumuksensa kiihoittamana lisännyt: "Kehyskin maksaa enemmän!"

"Miljoona seitsemänsataatuhatta dollaria", kirkui huutaja Gingrass.

"Miljoona kahdeksansataatuhatta", vastasi William W. Kolderup.

"Miljoona yhdeksänsataatuhatta", säesti J.R. Taskinar.

"Kaksi miljoonaa!" huusi William W. Kolderup heti, tällä kertaa odottamatta.

Hänen kasvonsa olivat hiukan kalvenneet hänen lausuessaan nämä viime sanat, mutta koko hänen asentonsa muistutti miehestä, joka ei tahdo luopua kamppailusta.

J.R. Taskinar hehkui kiihtymyksestä. Hänen tavattoman leveät kasvonsa muistuttivat rautateillä käytettyjä merkkilevyjä, joiden punainen puoli esille käännettynä tarkoittaa junan pysähdyttämistä. Mutta luultavastikaan hänen kilpailijansa ei välittäisi varoitusmerkeistä, vaan lisäisi höyryä.

J.R. Taskinar tunsi sen. Veri nousi hänen kasvoihinsa, jotka pöhöttyivät kuin kaatuvatautisella. Hän mykerteli kallisarvoisilla briljanteilla koristetuilla paksuilla sormillaan kellonsa raskaita kultaperiä. Hän katseli vastustajaansa ja sulki sitten hetkiseksi silmänsä avatakseen ne jälleen entistä vihaisempina.

"Kaksi ja puoli miljoonaa dollaria!" huudahti hän vihdoin toivoen tällä jättiläishypyllä ehkäisevänsä enemmät lisätarjoukset.

"Kaksi miljoonaa seitsemänsataatuhatta!" vastasi William W. Kolderup hyvin tyynellä äänellä.

"Kaksi miljoonaa yhdeksänsataatuhatta!"

"Kolme miljoonaa."

Niin, San Franciscon William W. Kolderup oli luvannut kolme miljoonaa dollaria.

Kättentaputukset olivat jo paukahtaa. Ne pidättyivät kuitenkin huutokaupan toimittajan äänen kajahtaessa, kun tämä toisti huudon ja uhkasi vaistomaisella lihasten liikkeellä laskea kohotetun vasaran. Olisi luullut, että Dean Felporg, niin tylsistynyt kuin hän olikin julkisen huutokaupan yllätyksiä vastaan, oli kykenemätön kauemmin hillitsemään itseään.

Kaikkien katseet olivat kääntyneet J.R. Taskinariin päin. Tuo isoruhoinen mies tunsi niiden painon, mutta vielä enemmän noiden kolmen miljoonan dollarin painon, joka näkyi hänet murskaavan. Hän aikoi puhua, kaiketikin tehdäkseen ylitarjouksen, mutta ei saanut sanaa suustansa. Hän koetti liikuttaa päätänsä... mutta ei enää kyennyt.

Vihdoin kuului hänen äänensä heikkona, mutta silti riittävän selvänä.

"Kolme ja puoli miljoonaa!" jupisi hän.

"Neljä miljoonaa", vastasi William W. Kolderup.

Se oli viimeinen nuijanisku. J.R. Taskinar lyyhistyi. Vasara kumahti pöydän marmorilaattaan...

Spencerin saari oli myyty huutokaupalla neljästä miljoonasta dollarista San Franciscon William W. Kolderupille.

-- Kyllä minä kostan! -- jupisi J.R. Taskinar.

Ja luotuansa vielä vihaisen silmäyksen vastustajaansa hän palasi Occidental-hotelliin.

Sillä välin kajahtivat kolminkertaiset eläköön-huudot ja ihastuksen remahdukset William W. Kolderupin korvissa saatellen häntä Montgomery-kadulle asti. Ja niin suuri oli riemastuneiden amerikkalaisten innostus ja hullaantuminen, etteivät he muistaneet edes laulaa _Yankee Doodleansa_.

III

Phina Hollaneyn ja Godfrey Morganin keskustelu pianon säestyksellä.

William W. Kolderup oli siis palannut Montgomery-kadun varrella sijaitsevaan palatsiinsa. Tämä katu on San Franciscon Regent Street, Broadway, Boulevard des ltaliens. Tätä suurta valtasuonta pitkin, joka kulkee kaupungin läpi yhdensuuntaisesti sen rantakatujen kanssa, käy vilkas liike, kaikkialla näkyy mitä vauhdikkain touhu ja elämä. Siellä kulkee monilukuisia raitioteitä, vierii hevosten tai muulien vetämiä ajopelejä; kiirehtivät ihmiset tungeskelevat kivikäytävillä ja hyvin uhkeiden kauppapuotien edustalla. Vielä lukuisampi on ihmistulva kapakkain ovilla, ja niissä nautitaan mitä tyypillisimpiä kalifornialaisia juomia.

Tarpeetonta on kuvailla Friscon pohatan asuntoa. Kun hänellä oli liian paljon miljoonia, niin oli liiaksi ylellisyyttäkin. Enemmän mukavuutta kuin makua. Vähemmän taiteellista kuin käytännöllistä vaistoa. Eihän kaikki ollut yhtaikaa mahdollista.

Tyytyköön lukija tietoon, että siellä oli upea vastaanottohuone ja tässä huoneessa piano, jonka sävelet kaikuivat palatsin kuuman ilmapiirin läpi hetkellä, jolloin äveriäs Kolderup sinne astui.

-- Hyvä, -- tuumi hän, -- he ovat täällä! Sananen rahastonhoitajalleni, ja sitten käymme heti juttelemaan!

Ja hän kääntyi työhuoneeseensa päin, päättääkseen tämän pienen liikeasian, Spencerin saaren oston, jotta sitä ei enää tarvitsisi ajatella. Sitä varten piti vain ottaa esille ja myydä muutamia arvopapereita maksaakseen ostoksensa. Neljä riviä hänen pörssivälittäjälleen, muuta ei tarvittu. Senjälkeen William W. Kolderup ryhtyisi toiseen "laskelmaan", joka oli hänellä aivan eri tavalla sydämenasiana.

Niin, Phina ja Godfrey olivat salissa: edellinen pianon ääressä, jälkimmäinen loikoillen sohvalla ja raukeasti kuunnellen noita harppumaisen heleitä säveliä, joita ihastuttavan tytön sormet loihtivat soittokoneesta.

"Kuunteletko sinä?" kysyi viimemainittu.

"Tietysti."

"Niin, mutta käsitätkö sinä?"

"Käsitänkö, Phina! Et ole niitä _Auld Robin Grayn_ muunnelmia koskaan soittanut näin hyvin."

"Enhän minä _Auld Robin Graytä_ soita, Godfrey... tämä kappale on _Happy moment_..."

"Ah, minä luulin!" vastasi Godfrey välinpitämättömällä äänellä, jonka merkityksestä ei olisi voinut erehtyä.

Nuori tyttö kohotti molemmat kätensä ja jätti hetkiseksi sormensa haralleen pianon yli ikäänkuin aikoen jälleen näppäistä säveleen. Sitten hän kääntäen puoliksi tuoliansa jäi muutamiksi silmänräpäyksiksi katselemaan liian tyyntä Godfreytä, joka koetti välttää hänen katsettansa.

Phina Hollaney oli William W. Kolderupin kummityttö. Huolehdittuaan orvon kasvatuksesta hän oli antanut tytölle oikeuden pitää itseänsä hänen tyttärenään, jonka tulisi rakastaa häntä isänänsä. Tyttö ei sitä laiminlyönytkään. Hän oli nuori, "omalla tavallaan kaunis", kuten sanotaan, ja ihan varmaan hurmaava kuusitoistavuotias vaaleaverinen tyttö, jossa oli hiven ruskeatakin, kuten voi lukea hänen tummansinisten silmiensä kristallista. Emme voisi olla vertaamatta häntä liljaan, koska sitä vertausta parhaissa seurapiireissä poikkeuksetta käytetään amerikkalaisista kaunottarista. Hän oli siis lilja, jos suvaitsette, mutta johonkin vastustuskykyiseen ja vankkaan metsäruusuun oksastettu. Epäilemättä hänellä oli paljon sydämellisyyttä, tuolla nuorella missillä, mutta hänellä oli myöskin paljon käytännöllistä tajua, hyvin omintakeinen esiintyminen, eikä hän antautunut sukupuolensa ja ikäistensä haaveiluihin ja unelmiin enemmän kuin oli sopivaa.

Unelmat menevät hyvin mukiin nukkuessa, mutta eivät valveilla ollessa. Ja tällä hetkellä hän ei nukkunut, eikä häntä suinkaan edes nukuttanut.

"Godfrey", toisti hän.

"Phina", vastasi nuori mies.

"Missä sinä nyt olet?"

"Sinun lähelläsi... tässä salissa..."

"Ei, et ole minun lähelläni, Godfrey! Et ole tässä salissa!... Olet kaukana, hyvin kaukana... merien tuolla puolen, eikö niin?"

Ja konemaisesti etsien pianoa Phinan käsi harhaili pienten septimien sarjaan, jonka surumielisyys sanoi paljon ja jota ehkä ei ymmärtänyt William W. Kolderupin sisarenpoika.

Sillä se tämä nuori mies oli, sellainen oli se sukulaisuuden side, joka yhdisti hänet tämän talon rikkaaseen isäntään. Tämän saarenostajan jo vuosikausia sitten orvoksi jääneenä sisarenpoikana oli Godfrey Morgan, samoinkuin Phinakin, kasvatettu enonsa luona, jolle liikeasioiden kuumeinen touhu ei koskaan ollut suonut väliaikaa naimista ajatellakseen.

Godfrey oli nykyään kaksikolmattavuotias. Opistonsa päätettyään hän oli jättäytynyt aivan joutilaaksi. Vaikka hän olikin suorittanut yliopistollisen tutkinnon, ei hän ollut siitä paljoa viisastunut. Elämä avasi hänelle vain helppoja teitä. Hän saattoi astua oikealle tai vasemmalle: aina hän johonkin saapuisi, missä onni ei pettäisi häntä.

Sitäpaitsi Godfrey oli komean näköinen, hieno ja siro, eikä hän koskaan ollut käyttänyt ylenmäärin koristeltuja kaulahuiveja, ei somistellut sormiansa, kalvosimiansa tai paidanrintaansa kaikenlaisilla oikullisilla jalokivisommitteluilla, joita hänen maanmiehensä pitivät niin suuressa arvossa.

En hämmästyttäisi ketään sanomalla, että Godfrey Morgan oli naiva Phina Hollaneyn. Olisiko voinut olla toisin? Sehän olisi ollut mitä sopivin liitto. Sitäpaitsi William W. Kolderup itse toivoi tuota naimiskauppaa. Siten hän takaisi omaisuutensa kahdelle henkilölle, jotka olivat hänelle rakkaimmat maailmassa, puhumattakaan siitä, että Phina miellytti Godfreytä ja että Godfreykään ei ollut Phinalle vastenmielinen. Se oli tarpeellista kauppahuoneen hyvän kirjanpidonkin vuoksi. Heidän syntymästään asti oli avattu tili nuorelle miehelle ja toinen tytölle. Nuo tilit oli vain päätettävä ja talletuskirjat siirrettävä uusittuina puolisoiden nimelle. Arvoisa liikemies otaksui, että kaikki tuo sujuisi mainiosti ja että tilinpäätös lopullisesti joutuisi tasapainoon ilman erehdyksiä tai laiminlyöntejä.

Mutta laiminlyöntiäpä siinä juuri olikin ja ehkä erehdystäkin, kuten pian saamme osoittaa.

Erehdystä, koska Godfrey ei vielä tuntenut itseänsä täysin kypsyneeksi avioliiton suureen asiaan; laiminlyöntiä, koska ei oltu tunnusteltu hänen taipumuksiansa tässä suhteessa.

Opintonsa päätettyään Godfrey tunsi tosiaan ikäänkuin ennenaikaista väsymystä maailmaan ja koko elämäänkin, jossa häneltä ei mitään puuttuisi, jossa hänellä ei ollut ainoatakaan toivomusta lausuttavana, jossa hänellä ei ollut mitään tehtävää! Silloin hänet valtasi ajatus vaeltaa maailmaa ristiin rastiin: hän huomasi oppineensa kaikkea, mutta ei matkustamaan. Vanhasta ja uudesta mantereesta hän ei totta puhuen tuntenut muuta kuin yhden ainoan kohdan, San Franciscon, jossa oli syntynyt ja josta ei ollut koskaan poistunut muutoin kuin ehkä unessa ja unelmissaan.

Ja mitäpä, kysyn teiltä, on nuori mies, joka ei ole pariin, kolmeen kertaan matkustanut maapallon ympäri, -- varsinkin jos hän on amerikkalainen? Mihin hän voi vastedes kelvata? Tietääkö hän, miten suoriutua erilaisista selkkauksista, joihin pitkäaikaisella matkalla saattaa joutua? Jollei hän ole hiukan tottunut seikkailevaan elämään, kuinka hän tahtoisi vastata itsestään? Ja eivätkö muutamat tuhannet penikulmat, jotka on matkannut maailmassa katsellakseen ympärilleen, tehdäkseen havaintoja ja hankkiakseen tietoja, ole välttämätön lisä nuoren herrasmiehen kasvatukseen?

Niinpä oli tapahtunut, että Godfrey oli jo lähes vuosikauden ahminut meidän aikakaudellamme niin runsaasti rehoittavaa kirjallisuutta matkakertomusten alalta, ja tämä lukeminen oli hänet huumannut. Hän oli Marco Polon kanssa löytänyt Kiinan, Kolumbuksen seurassa Amerikan, Cookin mukana Tyynenmeren, Dumont d'Urvillen parissa etelänavan. Hänessä oli syntynyt kiihkeä halu matkustaa sinne, missä nuo kuulut purjehtijat olivat käyneet ilman häntä. Hän ei tosiaan olisi pitänyt liian kalliisti ostettuna muutamia vuosikausia kestävää tutkimusretkeä, vaikka olisikin joutunut useiden hyökkäysten alaiseksi malaijilaisten merirosvojen taholta, ollut mukana laivojen yhteentörmäyksissä ja haaksirikkoutunut autioille rannikoille, joilla olisi täytynyt viettää Selkirkin tai Robinson Crusoen elämää. Niin, Robinson, kunpa rupeisikin Robinsoniksi! Kukapa nuori sielu ei ole sitä hiukan haaveillut, lukiessaan -- kuten Godfrey oli varsin usein, liiankin usein lukenut -- Daniel Defoen tai Wyssin kuviteltujen urhojen seikkailuja.

Niin, sellaista haaveili William W. Kolderupin oma sisarenpoika siihen aikaan, jolloin eno aikoi kahlehtia hänet avioliiton umpisolmuisilla siteillä. Mitä taas siihen tulee, että olisi matkustanut Phinan kanssa, sitten kun tytöstä olisi tullut mrs Godfrey Morgan, -- ei, se ei käynyt päinsä! Oli matkustettava yksinään tai oltava kokonaan matkustamatta. Ja sitäpaitsi, eikö Godfrey tyydytettyään oikkunsa olisi ollut kelvollisempi naimasopimusta allekirjoittamaan? Voiko mies tehdä naisen onnelliseksi ja osaako hän itsekään avio-onnestaan nauttia, jollei ensin ole käynyt Japanissa tai Kiinassa tai edes Euroopassa? Ei, ei suinkaan!

Ja siksipä Godfrey nyt oli hajamielinen miss Phinan parissa, välinpitämätön hänen sanoistaan, kuuro hänen soittelemilleen sävelille, jotka ennen olivat häntä hurmanneet.

Vakavana ja harkitsevana tyttönä Phina oli sen kyllä huomannut. Jos sanoisi, ettei se neitosta hiukan sapettanut, jopa huolestuttanutkin, olisi se ollut aiheetonta panettelua. Mutta tottuneena katselemaan asioita käytännöllisesti hän oli jo tuuminut:

-- Jos on välttämätöntä, että hän matkustaa, niin on parempi, että hän matkustaa ennen häitä kuin niiden jälkeen!

Ja siksipä hän oli sanonut Godfreylle nuo yksinkertaiset, hyvin merkilliset sanat:

"Ei, et ole minun lähelläni tällä hetkellä... olet kaukana merien tuolla puolella!"

Godfrey oli noussut. Hän oli astunut muutaman askeleen salissa, katsahtamatta Phinaan, ja huomaamattansa hän oli tullut etusormellaan painaltaneeksi erästä pianon näppäimistä.

Suuri _dess_, oktaavia liian alhaalta, perin haikea sävel, vastasi hänen kosketukseensa.

Phina oli käsittänyt ja enemmittä keskusteluitta aikoi niin sanoaksemme jättää kihlattunsa muurin juurelle odottamaan että hän auttaisi murtamaan siihen aukon, josta mies voisi paeta, minne mielensä teki. Mutta silloin salin ovi avautui.

William W. Kolderup ilmestyi hiukan touhussaan kuten aina. Näemme hänessä liikemiehen, joka oli päättänyt yhden kauppatoimen ja valmistausi aloittamaan toista.

"No", virkkoi hän, "nyt ei enää ole kysymys muusta kuin päivän määräämisestä".

"Minkä päivän?" sanoi Godfrey säpsähtäen. "Minkä päivän, jos suvaitsette, eno?"

"Teidän molempain hääpäivän!" vastasi William W. Kolderup. "Ei suinkaan ole puhetta minun hääpäivästäni!"

"Sillä olisi ehkä kiireempi!" virkkoi Phina.

"Häh...? Mitä...!" huudahti eno, "mitä tämä merkitsee...? Sanommeko tämän kuun lopulla?"

"Kummi-isä Will", vastasi nuori tyttö, "tänään ei ole kysymys hääpäivän, vaan lähtöpäivän määräämisestä!"

"Lähtöpäivän...?"

"Niin, Godfreyn lähtöpäivän", jatkoi miss Phina, "Godfreyn, joka ennen avioliittoon menoa tuntee tarvetta matkailla hiukan maailmassa!"

"Aiotko sinä lähteä... sinä?" ihmetteli William W. Kolderup astuen nuorta miestä kohti ja tarttui hänen käsivarteensa ikäänkuin peläten, että "tuo sisarenpojan veitikka" pääsisi häneltä karkuun.

"Niin, eno Will", vastasi Godfrey rohkeasti.

"Ja kuinka pitkäksi ajaksi?"

"Puoleksitoista vuodeksi tai korkeintaan kahdeksi, jos..."

"Jos...?"

"Jos te vain sallitte ja jos Phina tahtoo minua siihen asti odottaa!"

"Sinua odottaa! Kas sitä sulhasta, joka ei pyydä muuta kuin saada juosta tiehensä!" pilkkasi William W. Kolderup.

"Täytyy Godfreyn antaa menetellä mielensä mukaan", vastasi nuori tyttö. "Kummi-isä, minä olen miettinyt tuota kaikkea. Olen nuori, mutta Godfrey on totta totisesti vielä nuorempi kuin minä! Matkat vanhentavat häntä, ja minusta tuntuu, ettei saa vastustaa hänen mielitekojansa! Hän tahtoo matkustaa, -- matkustakoon! Sitten hänelle tulee levon tarve, ja palatessaan hän löytää minut taas."

"Mitä!" huudahti William W. Kolderup, "suostutko sinä laskemaan tämän huimapään lentoon?"

"Niin, niiksi haluamikseen kahdeksi vuodeksi!"

"Ja sinä odotat häntä?..."

"Jollen kykenisi häntä odottamaan, niin en häntä rakastaisikaan!"

Tämän sanottuaan Phina palasi taas pianonsa ääreen ja joko hän sitten tahtoi tai ei, soittivat hänen sormensa hillitysti hyvin muodikkaan kappaleen "Kihlatun lähtö", joka oli tilaisuuteen varsin sopiva, se täytyy myöntää. Mutta ehkä huomaamattansa hän soitti sen mollissa, vaikka se oli sävelletty duuriin. Näinpä koko sävelmän tunne muuttui ja sen valittava väritys tulkitsi hyvin nuoren tytön sisimmät vaikutelmat.

Hämmentynyt Godfrey ei tällä välin sanonut sanaakaan. Hänen enonsa oli tarttunut hänen päähänsä ja käännettyään sen päivänvaloa kohti katseli häntä. Tällä tavoin hän kyseli häneltä tarvitsematta puhua, ja poika vastasi hänelle tarvitsematta mitään sanoin lausua.

"Kihlatun lähdön" valittavat säveleet kuuluivat yhä haikeina. Sitten William W. Kolderup käveltyään lattian yli palasi Godfreyn luo, joka seisoi kuin syyllinen tuomarinsa edessä. Sitten hän korotti ääntään:

"Onko se hyvin vakavaa?" kysyi hän.

"Hyvin vakavaa", vastasi miss Phina keskeyttämättä soittoansa, sillä välin kun Godfrey tyytyi tekemään myöntävän liikkeen.

"_All right_", vastasi William W. Kolderup luoden sisarenpoikaansa omituisen katseen.

Sitten olisi voinut kuulla hänen mutisevan hampaittensa välitse:

-- No, sinä tahdot maistaa, miltä matkat tuntuvat, ennenkuin menet naimisiin Phinan kanssa! Hyvä on, saat siihen tilaisuuden, poikaseni!

Hän käveli vielä pari kolme askelta ja pysähtyen käsivarret ristissä kysyi:

"Mihin sinä haluat matkustaa?"

"Kaikkialle."

"Ja milloin aiot lähteä?"

"Milloin te sallitte, eno Will."

"Parasta sitten, että lähdet mahdollisimman pian!"

Kun viimeiset sanat lausuttiin, oli Phina äkkiä keskeyttänyt soittonsa, vasemman käden pikkusormi oli juuri näpännyt _dissin_... eikä neljännesnuotti ollut päättynyt sävelen korkotavuun. Hän oli pysähtynyt keskelle sanaa "haikea", kuten "Hugenottien" Raoul poistuessaan Valentinen kanssa esittämänsä duetton jälkeen. Ehkä Phina-neidon sydän oli hiukan paisuksissa, mutta hän oli lujasti päättänyt olla mitään virkkamatta.

Silloin William W. Kolderup Godfreyhin katsahtamatta astui pianon luo.

"Phina", sanoi hän vakavasti, "ei saa koskaan pysähtyä 'haikeaan'!"

Ja laskien paksun sormensa kohtisuoraan näppäimelle. Hän kajahdutti heleän _a:n_.

IV

T. Artelett, jota nimitetään Tartelettiksi, esitellään asianmukaisesti lukijalle.

Jos T. Artelett olisi ollut ranskalainen, olisivat hänen maanmiehensä ihan varmaan nimittäneet häntä leikillisesti Tartelettiksi. [_Tartelette_ merkitsee: pikku torttu. _Suom_.] Ja koska se nimitys hänelle sopii, emme epäröi sitä hänestä käyttää. Ja jollei Tartelett ollutkaan ranskalainen, olisi hänen varsin hyvin sietänyt olla.

Teoksessaan "Matka Pariisista Jerusalemiin" kertoo Chateaubriand pienestä miehestä, joka "oli puuteroitu ja piti tukkansa käherrettynä kuten ennen vanhaan, käytti kypsymättömän omenan väristä nuttua, pitkiä droguet-kankaisia liivejä, muslimista poimukaulusta ja kalvosimia samasta aineesta, vingutti käsiviulua ja tanssitti irokeeseilla _Madelon Friquetia_".

Kalifornialaiset eivät ole irokeeseja, se vielä puuttuisi, mutta Tartelett toimi siitä huolimatta tanssin- ja plastiikan opettajana Kalifornian pääkaupungissa. Jollei hänen oppituntejansa maksettukaan majavannahoilla ja karhunliikkiöillä, kuten hänen edeltäjänsä, niin maksettiin ne dollareilla. Jos hän oppilaistaan puhuessaan ei sanonut: "nämä arvoisat villit ja nämä armolliset villittäret", johtui se siitä, että hänen oppilaansa olivat varsin sivistyneitä, ja uskoaksemme häntä itseänsä, hän ei suinkaan ollut vähän kohottanut heidän sivistystasoansa.

Vanhapoika Tartelettilla oli viisiviidettä ikävuotta siihen aikaan, kun hänet lukijoillemme esittelemme. Mutta kymmenkunta vuotta sitten oli hänen avioliittonsa erään jo kypsyneen neitosen kanssa ollut toteutumaisillaan.

Silloin ja sitä varten pyydettiin häneltä "pari, kolme riviä" iästään, persoonastaan ja asemastaan, ja hän katsoi velvollisuudekseen vastata seuraavaan tapaan, mikä säästää meiltä vaivan piirtää hänen kuvansa siveellisessä samoin kuin ruumiillisessakin merkityksessä.

Hän on syntynyt 17. p. heinäkuuta vuonna 1835, neljännestä yli kolme aamulla.

-- Hän on viiden jalan, kahden tuuman ja kolmen linjan pituinen.

-- Hänen paksuutensa lanteiden kohdalta on täsmälleen kaksi jalkaa ja kolme tuumaa.

-- Hänen painonsa, joka viime vuodesta oli lisääntynyt kuudella naulalla, on sataviisikymmentäyksi naulaa ja kaksi unssia.

-- Pää on pitkulainen,