Part 10

Työkalujensa avulla kävi hänelle mahdolliseksi valmistaa muutamia penkkejä Willin puun sisään ja ulkopuolelle. Jakkarat veistettiin kirveellä; sileämmäksi laitettu pöytä oli paremmin vatien, lautasien ja muiden ruokakalujen arvoinen, joilla opettaja Tartelett sitä somisti. Makuusijat pantiin puukehyksiin, ja niiden kuivista ruohoista laitetut pehmikkeet kohenneltiin mukavammiksi. Jos vielä puuttuivatkin jouhipatjat ja matrassit, niin olihan ainakin peitteitä. Erilaiset keittiökalut eivät enää ajelehtineet permannolla, vaan niille oli varattu paikka sisäseiniin kiinnitetyillä hyllyillä. Kapineet, liinavaatteet ja puvut suljettiin visusti itse mammutpetäjän kuoreen kaiverrettuihin komeroihin, jotta ne olisivat tomulta suojassa. Tukeviin nauloihin ripustettiin aseet ja kalut, jotka sotisopain tapaan somistivat seiniä.

Godfrey tahtoi myöskin sulkea asuntonsa, jotta kotieläimet eivät tulisi öisin häiritsemään heidän untansa, vaikka muita nelijalkaisia ei olisikaan. Koska hän ei ainoalla käsisahallaan, lehtisahalla, voinut valmistaa lautoja, käytti hän taaskin leveitä ja paksuja kaarnankappaleita, joita oli helppo leikellä. Täten hän laittoi kyllin jykevän portin Willin puun oviaukon tukkimiseksi. Samalla hän puhkaisi kaksi pientä ikkunaa toisiaan vastapäätä, niin että niistä pääsi valoa ja ilmaa kammion sisälle. Yöksi voitiin ne sulkea luukuilla; mutta aamusta iltaan ei ainakaan enää tarvinnut turvautua pihkaisiin tuohuksiin, jotka savuttivat asunnon.

Mitä Godfrey myöhemmin keksisi pitkien talvi-iltain valaisemiseksi, sitä hän ei vielä tiennyt. Onnistuisiko hänen valaa lampaantalista muutamia kynttilöitä vai tyytyisikö hän huolellisemmin valmistettuihin pihkapuikkoihin? Sen saisi sitten nähdä.

Vielä tuumittiin, miten voisi rakentaa Willin puun sisään lämmitysuunin. Niin kauan kuin kaunista vuodenaikaa kesti, riitti ulkopuolelle erään mammutpuun juurikoloon laadittu tulisija kaikkiin keittiötarpeisiin; mutta kun rankat säät alkaisivat, kun sadetta tulisi tulvimalla, kun oli taisteltava pakkasta vastaan, jonka tavatonta ankaruutta oli muutamien viikkojen aikana syytä pelätä, silloin olisi pakko keksiä keino tulen sytyttämiseksi asunnon sisäpuolelle ja laittaa savulle riittävä räppänä. Tämä tärkeä kysymys oli aikoinaan ratkaistava.

Hyvin hyödyllinen homma oli se, johon Godfrey ryhtyi yhdistääkseen mammutpuu-ryhmän liepeillä lirisevän puron molemmat rannat. Jokseenkin vaivaloisesti hän sai upotetuksi paaluja joenuoman pohjaan ja asetti niiden päälle muutamia metsästä hakkaamiansa puita sillaksi. Täten saattoi kulkea pohjoiselle rannalle tarvitsematta ensin kävellä kaalamolle, mikä aiheutti kahden mailin kierroksen myötävirtaan.

Mutta vaikka Godfrey ryhtyikin kaikkiin varokeinoihin tehdäkseen oleskelun tällä Tyynenmeren autiolla saarella jokseenkin siedettäväksi -- siltä varalta, että hän tovereineen olisi tuomittu elämään siellä kauan, jäämään sinne ehkä ainaiseksi! -- ei hän tahtonut kuitenkaan mitään laiminlyödä, joka voisi lisätä pelastumismahdollisuuksia. Phinan saari ei ollut laivojen kulkuväyläin varrella; se oli liiankin selvää. Sillä ei ollut niille mitään leposatamaa tarjottavana, sieltä ei ollut mitään uusia muonavaroja hankittavissa. Mikään ei voinut vietellä aluksia saareen tutustumaan. Mutta eihän silti ollut mahdotonta, että joku sota- tai kauppalaiva saapuisi näkyviin.

Oli siis keksittävä keino, jolla kiinnittäisi sellaisen huomiota ja osoittaisi sille, että saari oli asuttu.

Siinä tarkoituksessa Godfrey katsoi velvollisuudekseen pystyttää lipputangon mereen pistäytyvän pohjoisen niemenkärjen nenään, ja sitä varten hän uhrasi puolikkaan yhdestä niistä lakanoista, jotka oli matkalaukusta tavattu. Ja koska hän pelkäsi, ettei valkoinen väri näkyisi kuin hyvin rajoitetulle alalle, koetti hän vielä värjätä lippuaan erään hiekkasärkkäin juurella kasvavan pensaan marjojen mehulla. Siten sai hän hyvinkin heleätä punaista, jota sitovan syövytysaineen puutteessa ei voinut tehdä lähtemättömäksi, vaan se vika oli korjattava värjäämällä kangas uudestaan, sitten kun tuuli tai sade oli sen haalistuttanut.

Näihin erilaisiin hommiin kului hänen aikansa elokuun 15 päivään asti. Viikkokausia oli taivas ollut melkein alituisesti kirkas, lukuunottamatta paria, kolmea tavattoman rajua myrskyä; nämä olivat syytäneet hyvin viljalti vettä, jonka maa oli ahnaasti imenyt sisäänsä.

Näihin aikoihin Godfrey ryhtyi metsästysammattiinsa. Mutta jos hän itse olikin kyllin taitava pyssymies, ei hän voinut luottaa Tartelettiin, joka pamauttaisi vasta ensimmäisen laukauksensa.

Godfrey käytti siis useita päiviä viikosta metsän nelijalkaisen ja siivekkään riistan ampumiseen, jota ei tosin ollut aivan yllin kyllin, mutta kuitenkin siksi viljalti, että sitä riittäisi Willin puun asukkaille. Muutamat peltopyyt, jotkut punapyyt ja joukko kurppia toivat hauskaa vaihtelua tavalliseen ruokalistaan. Pari, kolme antilooppiakin kaatui nuoren metsästäjän luodista, ja vaikkei opettaja laisinkaan ollut avustanut niiden pyydystämisessä, otti hän ne yhtä suurella mielihyvällä vastaan, kun ne esiintyivät reisipaistina ja kyljyksinä.

Mutta metsästäessään ei Godfrey laiminlyönyt tutustua täydellisemmin saareensa. Hän tunkeutui noiden tiheiden metsien sydämeen, jotka peittivät sen keskiosaa. Hän astui virran vartta sen lähteelle asti, joka kukkulan länsirinteeltä saamallaan vedellään elätti sen juoksua. Hän kiipesi uudelleen kartiokukkulan huipulle ja laskeutui vastakkaisia rinteitä pitkin itärannikolle, jolla ei vielä ollut käynyt.

-- Kaikkien tutkimuksieni tuloksena, -- toisteli Godfrey usein itsekseen, -- on tehtävä se johtopäätös, että Phinan saarella ei ole tuho-eläimiä, ei petoja, ei käärmeitä eikä isoja sisiliskoja! En ole huomannut ainoatakaan! Jos niitä olisi, niin laukaukseni olisivat ne varmaan havahduttaneet! Se on onnellinen seikka! Jos olisi tarvinnut turvata Willin puu niiden hyökkäyksiltä, en juuri tiedä, miten sen olisimme voineet tehdä!

Sitten hän johtui toiseen aivan luonnolliseen mietelmään:

-- Tästä täytyy myöskin päätellä -- tuumi hän, -- että saari ei ole asuttu. Jo kauan sitten olisivat alkuasukkaat tai haaksirikkoiset juosseet esille laukausten paukkeesta! Ei siis ole muuta kuin tuo käsittämätön savu, jonka jo kahdesti luulen huomanneeni...!

Tositeossa ei Godfrey koskaan ollut tavannut jälkiä minkäänlaisesta tulesta. Mitä kiehuviin lähteisiin tuli, joiden höyryksi hän oli luullut voivansa havaintonsa selittää, ei Phinan saarella, joka ei suinkaan ollut tuliperäinen, näkynyt sellaisia olevan. Hänen oli siis täytynyt kahdesti joutua saman ilvehtivän harhakuvan uhriksi.

Sitäpaitsi ei tuota savua tai höyryä sitten ollut näkynytkään. Kun Godfrey toistamiseen nousi keskuskukkulan huipulle ja myöskin uudestaan kiipesi Willin puun latvaoksille, ei hän havainnut mitään, joka olisi hänen huomiotaan kiinnittänyt. Lopuksi hän siis unohtikin koko asian.

Useita viikkoja kului näihin erilaisiin taloushommiin ja metsästysretkiin. Jokainen päivä toi mukanaan jonkun parannuksen toverusten elämään.

Joka sunnuntai Tartelett pukeutui siroimpiin vaatteisiinsa, kuten oli sovittu. Silloin hän ei ajatellut muuta kuin kävellä suurten puitten alla taskuviuluansa soitellen. Hän sipsutteli tanssiaskelin, antaen opetusta itselleen, koska hänen oppilaansa oli jyrkästi kieltäytynyt kurssiansa jatkamasta.

"Mitä hyötyä siitä olisi?" vastusteli Godfrey opettajan kehoituksia. "Kuvitteletteko, voitteko kuvitella Robinsonia ottamassa tanssin ja plastiikan tunteja?"

"Ja miksikä ei?" väitti Tartelett tosissaan. "Minkätähden ei Robinsonilta vaadittaisi hyvää ryhtiä? Siroja liikkeitä ja kaunista käytöstä ei ole hankittava muiden, vaan itsensä vuoksi!"

Siihen ei Godfreyllä ollut mitään vastattavaa. Hän ei kuitenkaan suostunut, ja opettaja sai "opettaa tyhjää ilmaa".

Syyskuun 13 päivä tuotti yhden suurimpia ja surullisimpia pettymyksiä, mitä autiolle saarelle heitetyt haaksirikkoiset saattoivat kokea.

Vaikka Godfrey ei enää koskaan ollut nähnyt missään saaren kolkassa tuota selittämätöntä ja tavoittamatonta savua, niin tänä päivänä kello kolmen tienoissa iltapuolella kiintyi hänen huomionsa pitkään höyryjuovaan, jonka alkuperästä ei voinut erehtyä.

Hän meni kävelemään Lippuniemekkeelle asti -- sen nimen hän oli antanut maankärjelle, jolla kohosi hänen lipputankonsa. Ja silloin hän kaukoputkellaan katsellessaan havaitsi taivaanrannalla savua, jota länsituuli ajoi saarelle päin.

Godfreyn sydän sykähti rajusti.

-- Laiva! -- huudahti hän.

Mutta purjehtisiko tuo alus, tuo höyrylaiva, Phinan saaren näkyvissä? Ja jos se niin tekisikin, tulisiko se kyllin lähelle, jotta merkinannot voitaisiin sinne nähdä tai kuulla? Vai haihtuisiko tuo tuskin havaittu savu laivan kanssa näköpiirin luoteis- tai lounaisrantaan?

Kahden tunnin ajan kuohuttivat Godfreyn mieltä vaihtelevat toivon ja pelon väliset tunteet, joita on helpompi kuvitella kuin kuvailla.

Vähitellen alkoikin savujuova tulla isommaksi. Se taajeni höyrylaivan lisätessä tultaan, mutta heikkeni jälleen miltei huomaamattomiin, kun hiililapiollinen oli palanut. Mutta sittenkin lähestyi laiva silminnähtävästi. Kello neljän tienoissa näyttäytyi sen runko taivaan ja meren yhtymäkohdassa.

Se oli iso höyrylaiva matkalla koilliseen, -- sen Godfrey helposti totesi. Jos se yhä pysyi sillä suunnalla, täytyi sen välttämättömästi lähestyä Phinan saarta.

Godfrey oli aluksi aikonut juosta Willin puulle ilmoittaakseen asiasta Tartelettille. Mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt? Yhden ainoan merkkejä antavan ihmisen näkeminen vaikutti yhtä paljon kuin kahdenkin. Hän jäi siis paikalleen ja seisoi kiikari silmäin edessä, tahtoen tarkoin seurata laivan jokaista liikettä.

Höyrylaiva läheni yhä rannikkoa, vaikkei se ollutkaan kääntänyt keulaansa suoraan saarta kohti. Kellon viittä lähestyessä kohosi taivaanranta jo sen runkoa korkeammalle ja sen kolme kuunarinmastoa tuli näkyviin. Godfrey saattoi jo eroittaa sen lipputangossa lepattavat värit.

Ne olivat Amerikan värit.

-- Mutta, -- mietti hän, -- jos minä näen tuon lipun, ei ole mahdollista, että laivalta ei huomattaisi omaani! Tuuli levittää sitä niin, että kaukoputkella voidaan se helposti nähdä! Entä jos antaisin merkkejä kohottamalla ja alentamalla sitä useita kertoja, paremmin ilmaistakseni, että maalta käsin tahdotaan päästä yhteyteen laivan kanssa. Niin, tässä ei ole silmänräpäystäkään hukattava!

Tuuma oli hyvä. Juosten Lippuniemekkeen äärimmäiseen kärkeen Godfrey alkoi liikuttaa lippuansa niin kuin tehdään tervehtiessä. Sitten hän jätti sen puolitankoon, -- mikä meritapojen mukaan merkitsee, että ollaan hädässä ja pyydetään apua.

Höyrylaiva lähestyi vielä, saapuen vähemmän kuin kolmen meripenikulman päähän rannasta, mutta sen lippu pysyi yhä liikkumattomana mesaanimaston sakarassa eikä vastannut Lippuniemekkeeltä annettuun merkkiin.

Godfrey tunsi sydäntänsä ahdistavan. Kaiketikaan ei häntä oltu nähty...! Kello oli puoli seitsemän, ja alkoi jo hämärtää!

Kohta ei höyrylaiva ollut enää kuin kahden penikulman päässä niemekkeen kärjestä, jota kohti se porhalsi. Sillä hetkellä vaipui aurinko taivaanrannan taakse. Yön ensimmäisten varjojen langetessa täytyi hylätä kaikki toivo.

Godfrey alkoi uudestaan vuorottain nostaa ja laskea lippuansa, mutta yhtä huonolla tuloksella... Hänelle ei vastattu.

Hän ampui sitten useita laukauksia, vaikka matka oli vielä pitkä eikä tuuli puhaltanut siihen suuntaan...! Mitään pamausta ei kuulunut laivan kannelta. Sillä välin tummeni ilta vähitellen yöksi; ennenpitkää oli höyrylaivan runko häipynyt näkyvistä. Tunnin päästä se olisi epäilemättä ehtinyt Phinan saaren ohi.

Tietämättä mitä tehdä, Godfrey päätti silloin sytyttää pihkaisen puuryhmän, joka kasvoi Lippuniemekkeen takana. Hän viritti nallihatun avulla kahmalollisen kuivia lehtiä ja pisti sitten tulen mäntyryhmään, joka pian leimahti mahtavaksi soihduksi.

Mutta laivan tulet eivät vastanneet tähän maalla sytytettyyn merkkivalkeaan, ja Godfrey palasi surumielin Willin puulle tuntien itsensä ehkä hyljätymmäksi kuin oli tähän asti ollut!

XVI

Tapahtuu jotakin, mikä ei lukijaa kummustuttane.

Tämä oli kova isku Godfreylle. Tulisiko tuo häneltä livahtanut tilaisuus enää koskaan takaisin? Saattoiko hän sitä toivoa? Ei! Tuon laivan välinpitämättömyys sen purjehtiessa Phinan saaren ohitse viitsimättä sitä edes tunnustella oli niin ilmeinen, että samoin menettelisivät kaikki alukset, jotka uskaltautuisivat tälle Tyynenmeren autiolle kohdalle. Miksipä toiset poikkeaisivat tänne paremmin kuin tuo äskeinenkään laiva, koska saarella ei ollut mitään suojasatamaa.

Godfrey vietti surullisen yön. Tuon tuostakin hän hätkähti hereille ollen kuulevinansa tykinlaukauksen ulapalta. Hän kyseli itseltään silloin, oliko laivasta ehkä vihdoinkin havaittu rannalla vielä loimuava suuri nuotio ja yritettiinkö sieltä kenties laukauksella ilmoittaa, että oltiin saapuvilla.

Godfrey kuunteli... Kaikki tuo ei ollut muuta kuin hänen liiaksi kiihoittuneiden aivojensa luoma harhavaikukutelma. Kun päivä oli valjennut, alkoi hän jo itselleen uskotella, ettei tuo laivan ilmestyminen ollut muuta ollutkaan kuin unta, joka oli alkanut eilen kello kolmen tienoissa iltapäivällä!

Mutta ei! Oli liiankin varmaa, että laiva oli näyttäytynyt Phinan saaren edustalla, ehkä vähemmän kuin kahden penikulman päässä siitä, ja yhtä totta oli, että se ei ollut sinne poikennut!

Tästä pettymyksestään Godfrey ei ollut hiiskunut sanaakaan Tartelettille. Mitä olisi hyödyttänyt hänelle siitä jutella? Eikö tuo kevytmielinen mies sitäpaitsi koskaan ajatellut neljääkolmatta tuntia pitemmälle. Hän ei enää edes odotellutkaan tilaisuutta, joka voisi heidät saarelta vapauttaa. Hän ei kuvitellut, että tulevaisuus koskaan voisi hänelle tarjota mitään tähdellistä. San Francisco alkoi häipyä hänen muististaan. Hänellä ei ollut odottelevaa kihlattua, ei Will-enoa, jonka luokse mieli paloi. Jos hän tällä maankolkalla olisi voinut järjestää tanssikurssit, olisivat hänen toiveensa olleet tyydytetyt -- vaikkapa ei olisi ollut enempää kuin yksi oppilas.

Mutta jos opettaja ei uskonut, että mikään välitön vaara voisi uhata hänen turvallisuuttansa tällä saarella, jolla ei ollut petoja eikä alkuasukkaita, niin hän oli väärässä. Vielä samana päivänä hänen huoleton optimisminsa joutui kovalle koetukselle.

Kello neljän tienoilla iltapuolella Tartelett oli tapansa mukaan mennyt poimimaan ostereita ja nilviäisiä Lippuniemekkeen takana sijaitsevalta rannikon osalta, kun Godfrey näki hänen rientävän juoksujalkaa Willin puulle. Hänen harvat hiuksensa törröttivät ohimoilla. Hän näytti mieheltä, joka pakenee rohkenematta edes taaksensa vilkaista.

"Mitä nyt?" huudahti Godfrey hiukan levottomana ja astui toveriansa vastaan.

"Tuolla... tuolla...!" virkkoi Tartelett osoittaen sitä kohtaa merta, josta näkyi kapea kaistale pohjoisessa Willin puun isojen naapurien lomitse.

"Mitä siellä sitten on?" kysyi Godfrey juosten ensi työkseen mammutpuu-metsikön reunaan.

"Kanootti!"

"Kanoottiko?"

"Niin...! Villi-ihmisiä...! Kokonainen venekunta... Pieni laivue villejä... Kenties ihmissyöjiä...!"

Godfrey oli katsahtanut osoitettuun suuntaan.

Ei siellä venekuntaa ollut, kuten suunniltaan säikähtynyt Tartelett oli sanonut, mutta opettaja oli erehtynyt vain määrään nähden. Siellä oli tosiaan pieni vene lipumassa puolisen penikulman päässä rannikosta merellä, joka tällä hetkellä oli varsin tyyni, ja suunnaten kulkunsa niin, että se kiertäisi Lippuniemekkeen.

"Ja miksi ne olisivat ihmissyöjiä?" kysyi Godfrey kääntyen opettajan puoleen.

"Siksi", vastasi Tartelett, "että Robinsonien saarille aina ennemmin tai myöhemmin saapuu ihmissyöjiä!"

"Eikö se pikemmin ole jonkun kauppalaivan vene?"

"Laivanko...?"

"Niin... höyrylaivan, joka tästä eilen iltapäivällä purjehti saaremme näkyvissä."

"Ettekä ole maininnut siitä minulle mitään!" huudahti Tartelett kohottaen epätoivoisesti käsivartensa taivasta kohti.

"Mitäpä hyötyä siitä olisi ollut", vastasi Godfrey, "kun luulin, että laiva oli lopullisesti purjehtinut tiehensä. Mutta tuo kanootti voi olla sieltä! Saammepa nähdä...!"

Godfrey palasi nopeasti Willin puuhun, otti sieltä kaukoputkensa ja asettui sitten metsikön reunalle.

Siinä seisoen hän saattoi tarkkaavaisuuttansa ponnistaen nähdä veneen, josta välttämättömästi täytyi havaita niemekkeellä liehuva lippu heikon tuulen levittämänä.

Kaukoputki putosi Godfreyn silmiltä.

"Villejä...! Niin, villejä ne kyllä ovat!" huudahti hän.

Tartelett tunsi sääriensä tutisevan, ja pelonväristys puistatti koko hänen ruumistansa.

Siellä oli todella veneellinen villi-ihmisiä, jotka olivat saapumassa saarta kohti.

Vene oli rakennettu polynesialaisten ruuhien tapaan, sillä oli iso bamburuo'oista punottu purje, ja vasemman laidan yli työnnetty liipotin piti sitä tasapainossa, estäen sitä liiaksi kallistumasta tuulen alle.

Godfrey eroitti täydellisesti ruuhen muodon: se oli _prao_ -- ja siitä päättäen ei Phinan saari voinut olla varsin kaukana malaijilaisesta saaristosta. Mutta tuossa ruuhessa ei ollut malaijeja, vaan puolialastomia neekereitä, joiden lukumäärän saattoi laskea tusinaksi.

Oli siis varsin vaarallista, jos heidät nähtäisiin. Nyt sai Godfrey katua, että oli kohottanut tuon lipun, jota laivasta ei oltu huomattu, mutta jonka tuo joukkio varmaan näki. Sen alaslaskeminen oli jo liian myöhäistä.

Se oli tosiaan perin ikävä seikka. Jos oli todennäköistä, että näiden villien päämääränä joltakin naapurisaarelta lähtiessään oli ollut saavuttaa tämä saari, niin he kenties luulivat sitä asumattomaksi, kuten se ennen Dreamin haaksirikkoa todella oli ollutkin. Mutta lippu oli siellä osoittamassa ihmisolentojen asettumista tälle rannikolle! Miten heitä siis välttää, jos he laskisivat maihin?

Godfrey ei tiennyt mitä tehdä. Joka tapauksessa oli tarkattava, astuisivatko alkuasukkaat saarelle; se oli toistaiseksi tärkeintä. Sitten saisi nähdä.

Kaukoputki silmäin edessä hän siis seurasi ruuhen liikkeitä. Hän näki sen kääntyvän niemekkeen kärjen kohdalla ja sitten kiertävän sen. Sitten se laski rannikkoa pitkin ja saapui lopuksi maihin juuri sen joen suulla, joka kahta penikulmaa ylempänä virtasi Willin puun ohi.

Jos noiden alkuasukkaiden päähän siis pistäisi nousta pitkin puron vartta, saapuisivat ne varsin pian mammut-petäjämetsikköön, eikä niitä voisi siitä estää.

Godfrey ja Tartelett palasivat nopeasti asuntoonsa. Oli ennen kaikkea ryhdyttävä joihinkin toimenpiteisiin sen turvaamiseksi yllätykseltä ja ajoissa valmistauduttava sitä puolustamaan. Vain tätä ajatteli Godfrey. Opettajan ajatukset taas suuntautuivat aivan toisaalle.

-- Ah, ah! -- voivotteli hän itsekseen. -- Onpa tämä kamalaa! Näinkö on kohtalo määrännyt? Eikö sitä siis voi välttää? Eikö voi tulla Robinsoniksi raakalaisten kanootin laskematta saarelle, kannibaalien saapumatta sinne ennemmin tai myöhemmin? Olemme olleet täällä vain kolme kuukautta ja tuolla ne jo tulevat! Ei herra Foe eikä herra Wyss suinkaan ole liioitellut! Kylläpä kannattaa laittautua Robinsoniksi, totisesti!

Tartelett hyvä, Robinsoniksi ei laittauduta, Robinsoniksi tullaan, etkä sinä aavistanutkaan, kuinka oikeaan osasit verratessasi asemaasi mainittujen kahden, englantilaisen ja sveitsiläisen, kertojan sankarien kohtaloon.

Heti kun Godfrey oli palannut Willin puulle, ryhdyttiin seuraaviin varokeinoihin: Mammutpetäjän juurikoloon sytytetty tuli sammutettiin ja tuhka hajoitettiin tuuleen, jotta ei jäisi mitään jälkiä. Kukot, kanat ja kananpojat olivat jo yöpyneet kanahuoneeseen, ja täytyi tukkia sen aukko varvuilla salatakseen sen mahdollisimman hyvin. Muut elukat -- kaniinit, lampaat ja vuohet -- ajettiin niitylle, kun ei myöskin niitä, ikävä kyllä, voitu sulkea mihinkään talliin. Kaikki vehkeet ja työkalut vietiin asuntoon, ulkopuolelle ei jätetty mitään sellaista, mikä olisi osoittanut siellä olevan tai siellä käyneen ihmisolentoja. Sitten suljettiin ovi tiukasti, kun Godfrey ja Tartelett itsekin ensin olivat vetäytyneet Willin puun sisään. Tämä mammutpetäjän kaarnasta leikattu ovi liittyi hyvin rungon kuoreen ja jäisi villeiltä ehkä huomaamatta, jolleivät ne sitä kovin läheltä tarkastaisi. Samoin oli kahden ikkunan laita, joiden eteen työnnettiin luukut. Sitten sammutettiin kaikki tuli asunnosta, joka jäi pilkkosen pimeäksi.

Kylläpä tämä yö tuntui pitkältä! Godfrey ja Tartelett kuuntelivat pienimpiäkin rasahduksia ulkoa. Kuivan oksan naksahdus, tuulen henkäys sai heidät säpsähtämään. He olivat kuulevinaan astuntaa puiden alta. Heistä tuntui siltä kuin Willin puun ympärillä käveltäisiin. Silloin Godfrey kohottaen itsensä toiseen ikkunoista raotti luukkua ja tähysti levottomasti hämärään.

Ei vielä mitään.

Kuitenkin Godfrey kuuli pian askeleita tanterelta. Tällä kertaa eivät hänen korvansa olleet voineet häntä pettää. Hän katseli vielä, mutta ei nähnyt muuta kuin yhden vuohista, joka tuli etsimään suojaa puiden alta.

Muuten oli Godfrey tehnyt päätöksensä siltä varalta, että jotkut villeistä sattuisivat keksimään suunnattoman mammutpetäjän tyveen kätketyn asunnon: Hän laahaisi Tartelettin mukanaan sisäkäytävää pitkin ylös ja pakenisi latvaoksille asti, missä kykenisi paremmin tekemään vastusta. Kun hänellä oli käytettävänään sekä pitkiä pyssyjä että revolvereita ja ampumatarpeita yllin kyllin, olisi hänellä ehkä mahdollisuutta saada voitto tusinasta metsäläisiä, joilla ei ollut tuliaseita. Jos nämä, siinä tapauksessa, että olivat varustetut jousilla ja nuolilla, hyökkäisivät alhaalta, ei ollut luultavaa, että he pitäisivät puoliansa hyvin tähdättyjä pyssyjä vastaan ylhäältä päin. Jos ne taas murtaisivat asunnon oven ja yrittäisivät sisäpuolelta nousta korkeille oksille, kävisi se niille tukalaksi, koska oli kuljettava ahtaan aukon kautta, jota piiritetyt voivat helposti puolustaa.

Tästä mahdollisuudesta ei Godfrey muuten virkkanut mitään Tartelettille. Mies-poloinen oli jo kyllin säikähtynyt ruuhen tulosta. Ajatus, että hänen ehkä täytyisi paeta puun latvaan kuin kotka pesäänsä, ei olisi ollut hänelle rauhoittava. Jos se äärimmäisessä tapauksessa kävisi välttämättömäksi, niin Godfrey raahaisi hänet muassaan antamatta hänelle edes miettimisen aikaa.

Yö kului pelon ja toivon vaiheilla. Mitään välitöntä hyökkäystä ei tapahtunut. Villit eivät olleet vielä saapuneet mammutpetäjä-metsikköön asti. Ehkä ne odottivat päivän valkenemista lähteäkseen seikkailemaan saaren halki.

"Sen ne luultavasti tekevät", virkkoi Godfrey, "koska lippumme ilmoittaa niille, että saari on asuttu! Mutta niitä on vain tusina, ja niiden täytyy ryhtyä joihinkin varokeinoihin! Kuinka ne aavistaisivat joutuvansa tekemisiin ainoastaan kahden haaksirikkoisen kanssa? Ei, ne eivät uskalla tulla ennen kirkasta päivää... elleivät ehkä jää..."

"Tai kenties ne päivän tultua astuvat jälleen alukseensa ja lähtevät pois", vastasi Tartelett.

"Lähtisivätkö pois? Mutta mitä varten ne sitten olisivat tulleet yhdeksi yöksi Phinan saarelle?"

"En minä tiedä..." vastasi opettaja, joka kauhunsa vallassa ei voinut selittää näiden villien tuloa muuten kuin että ne halusivat hotkia ihmislihaa.

"Olkoon miten tahansa", sanoi Godfrey, "mutta jolleivät nuo villit huomenaamulla ole saapuneet Willin puulle, niin lähdemme tiedustelemaan".

"Mekö...?"

"Niin, me!... Mikään ei olisi varomattomampaa kuin erota toisistamme! Ken tietää, vaikka meidän täytyisi paeta sisämetsiin ja lymytä muutamia päiviä... kunnes vene lähtee täältä! Niin, me pysymme yhdessä, Tartelett!"

"Hst...?" hillitsi opettaja vapisevalla äänellä. "Minusta tuntuu kuin kuulisin jotakin ulkoa..."

Godfrey kohottausi taas ikkunaan ja laskeutui melkein heti jälleen.

"Ei!" sanoi hän. "Vielä ei kuulu mitään epäilyttävää! Elukkamme vain tulevat metsikköön."

"Ehkä niitä hätyytetään!" virkkoi Tartelett.

"Ne tuntuvat päinvastoin hyvin rauhallisilta", vastasi Godfrey. "Minä luulen niiden pikemmin tulevan vain etsimään suojaa aamukasteelta."

"Ah", voihkaisi Tartelett niin surkealla äänellä, että se vähemmän vakavassa tilaisuudessa olisi Godfreytä naurattanut, "tällaista ei meille sattuisi Kolderupin talossa Montgomery-kadun varrella!"