Part 1

E-text prepared by Tapio Riikonen

ROBINSON-KOULU

Seikkailuromaani Tyyneltämereltä

Kirj.

JULES VERNE

Suom. Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1921.

SISÄLLYS:

I. Halukkailla on tilaisuus ostaa saari Tyynestä valtamerestä. II. William W. Kolderup San Franciscosta kamppailee stocktonilaisen J.R. Taskinarin kanssa. III. Phina Hollaneyn ja Godfrey Morganin keskustelu pianon säestyksellä. IV. Artelett, jota nimitetään Tartelettiksi, esitellään asianmukaisesti lukijalle. V. Lähtövalmistuksia ja lopullinen matkallelähtö. VI. Lukija tutustutetaan uuteen henkilöön. VII. Havaitaan, että William W. Kolderup menetteli ehkä viisaasti vakuuttaessaan laivansa. VIII. Godfrey johtuu pahoittelemaan matkustusvimmaa. IX. Robinson-elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. X. Godfrey menettelee niinkuin jokainen muu haaksirikkoinen olisi samanlaisissa oloissa menetellyt. XI. Asuntokysymys ratkaistaan niin hyvin kuin mahdollista. XII. Komea ja onnekas salamanisku. XIII. Godfrey näkee taas hienoa savua nousevan eräältä toiselta kohdalta saarta. XIV. Godfrey löytää rannalle ajautuneen matkalaukun, joka on hänelle ja hänen toverilleen erinomaisen tervetullut. XV. Mitä välttämättömästi tapahtuu ainakin kerran jokaisen todellisen tai kuvitellun Robinsonin elämässä. XVI. Tapahtuu jotakin, mikä ei lukijaa kummastuttane. XVII. Opettaja tekee pyssyllään vallan ihmeitä. XVIII. Yksinkertaisen alkuasukkaan siveellistä ja ruumiillista kasvatusta. XIX. Tilanne mutkistuu yhä. XX. Tartelett hokee kaikissa äänilajeissa, että hän haluaisi jo päästä pois saarelta. XXI. Neekeri Karefinotu lausuu aivan hämmästyttävän mietteen. XXII. Selitys kaikkeen, mikä tähän asti on näyttänyt käsittämättömältä.

I.

Halukkailla on tilaisuus ostaa saari Tyynestä valtamerestä.

"Saari myytävänä käteismaksusta, kulungit lisäksi, enimmän tarjoovalle!" toisteli huutokaupantoimittaja Dean Felporg hengähtämättä yhä uudelleen tämän merkillisen myynnin ehtoja pohtiville ihmisille. "Saari myytävänä! Saari myytävänä!" säesti vielä kaikuvammalla äänellä huutaja Gingrass, joka kulki edestakaisin todella perin kiihtyneen väkijoukon keskellä.

Väkeä siinä tosiaan oli tungeksimassa huutokauppakamarin avarassa salissa Sacramento-kadun 10:ssä. Siellä oli paitsi useita Kalifornian, Oregonin ja Utahin amerikkalaisia myöskin joitakuita niistä ranskalaisista, jotka muodostivat runsaan kuudenneksen asujamistosta, sarapiinsa kääriytyneitä meksikolaisia, leveähihaisiin viittoihinsa puettuja kiinalaisia teräväkärkisissä kengissään ja kartiomaiset hatut päässä, Etelämeren kanakeja, vieläpä muutamia Kolminaisuus-virran varsilla kuljeskelevia Mustajalka-, Isomaha- tai Litteäpää-intiaanejakin.

Rientäkäämme lisäämään, että näytelmää esitettiin Kalifornian valtion pääkaupungissa, San Franciscossa, vaikkei siihen aikaan, jolloin uusien kultakaivosten tavoittelu houkutteli kullanetsijöitä molemmilta maapallon puoliskoilta -- vuodesta 1849 vuoteen 1852. San Francisco ei enää ollut mitä se oli ollut alussa, karavaanimaja, maihinnousupaikka, kortteeri yhden yön lepäämistä varten hoppuisille ihmisjoukoille niiden kiirehtiessä Sierra Nevadan läntisellä rinteellä sijaitseville kulta-alueille. Ei, noin kaksikymmentä vuotta sitten oli entinen tuntematon Yerba Buena väistynyt ainoalaatuisen, satatuhatta asukasta käsittävän, kahden kukkulan liepeille rakennetun kaupungin tieltä, joka ei ollut löytänyt kyllin tilaa rantakaistaleelta, vaan oli päättäväisesti alkanut laajentua takalistonsa äärimmäisille kukkuloille asti, -- sanalla sanoen kaupungin, joka on syössyt valta-asemastaan Liman, Santiagon, Valparaison ja kaikki muut kilpailijansa Uuden mantereen länsirannikolla ja josta yhdysvaltalaiset ovat tehneet Tyynenmeren kuningattaren, "länsirannikon loistotähden"!

Tuona päivänä -- toukokuun 15:nä -- oli vielä kylmä. Tässä maassa, joka on välittömästi napaseudun merivirtojen vaikutuksen alaisena, muistuttavat mainitun kuukauden ensimmäiset viikot pikemmin Keski-Euroopan maaliskuun viime viikkoja. Mutta sitä ei olisi huomannut tämän julkisen huutokauppasalin perällä. Lakkaamatta kilisevä kello oli kutsunut sinne suuren ihmisjoukon, ja kesäinen lämpömäärä sai jokaisen otsalle kihoilemaan hikihelmiä, jotka pakkanen ulkona olisi pian jähmetyttänyt.

Älkää luulko, että kaikki nämä häärivät ihmiset olivat saapuneet huutokauppakamariin ostotuumissa. Sanoisinpa, että siellä oli vain uteliaita. Ken olisi ollut kyllin hupsu, vaikka olisi ollut riittävän varakaskin, ostaakseen Tyynenmeren saaren, jonka hallitus kummallisesta oikusta oli pannut vasaran alle? Arveltiin siis, että mitään riittävää tarjousta ei tehtäisi, että kukaan harrastaja ei innostuisi huutamaan. Se ei kuitenkaan ollut julkisen kuuluttajan vika, hän kun koetti yllyttää ostajia huudoillaan, eleillään ja mitä houkuttelevimmilla kuvilla koristetulla kaunopuheisella kehuskelullaan.

Naurettiin, mutta ei kilpailtu tarjouksissa.

"Saari! Saari myytävänä!" toisteli Gingrass.

"Mutta ei ostettavana", vastasi eräs irlantilainen, jonka taskusta ei olisi löytynyt kolikoita pikku somerikonkaan hinnaksi.

"Saari, joka määrätyllä minimihinnalla ostettaessa ei nousisi edes viiteentoista dollariin hehtaarilta!" huusi vasaramies Dean Felporg.

"Ja joka ei tuottaisi senttiä sadalta!" vastasi roteva maanviljelijä, joka hyvin tunsi alaansa kuuluvat yritykset. "Saari, joka on ympärimitaltaan kokonaista satakaksikymmentä kilometriä ja pinta-alaltaan yhdeksänkymmenen tuhannen hehtaarin laajuinen!"

"Onko se edes vankalla perustalla?" kysyi meksikolainen, vanha kapakkavieras, jonka oma perustus tällä hetkellä näytti varsin horjuvalta.

"Saari, jolla vielä on koskemattomia aarniometsiä", jatkoi huutaja, "sekä niittyjä, kukkuloita, puroja..."

"Taataanko se?" kysäisi eräs ranskalainen, joka ei juuri näyttänyt halukkaalta tarttumaan syöttiin.

"Kyllä taataan!" vastasi toimitsija Felporg, liian varma ammatissaan välittääkseen yleisön pilapuheista.

"Kahdeksi vuodeksi?"

"Maailman loppuun asti."

"Ja vielä senkin jälkeen!"

"Saari aivan omaksi!" toisteli huutaja. "Saari, jolla ei ole ainoatakaan tuhoeläintä, ei petoa eikä matelijaa!"

"Eikö lintujakaan?" tokaisi joku velikulta.

"Eikä hyönteisiä?" säesti toinen.

"Saari enimmän tarjoovalle!" toisti Dean Felporg aivan hämmentymättä. "No, kansalaiset! Hiukkasen kukkarosisua! Ken haluaa saaren hyvässä kunnossa, melkein käyttämättömän saaren, joka sijaitsee Tyynessä valtameressä, tuossa merien meressä? Sen pohjahinta on aivan mitätön. Miljoona satatuhatta dollaria! Eikö siitä kukaan tarjoa miljoonaa sataatuhatta?... Puhuuko kukaan?... Tekö hyvä herra? Tekö siellä... te, joka liikutatte päätänne kuin porsliinimandariini?... Minulla on saari!... Niin, saari! Ken haluaa saaren?"

"Näyttäkää tavara!" lausui joku, ikäänkuin olisi ollut kysymys taulusta tai japanilaisesta porsliinimaljakosta.

Ja kaikki salissa olijat purskahtivat nauruun, mutta alkuhintaan ei vain lisätty puolta dollariakaan.

Mutta vaikka itse tavaraa ei voitukaan siirtää kädestä käteen, oli saaren asemakartta hankittu yleisön nähtäväksi. Harrastelijain täytyi tietää mitä ajatella tästä julkisella huutokaupalla tarjotusta maapallon palasesta. Mitään yllätystä ei ollut pelättävissä eikä mitään vastoinkäymistä. Asema, ilmansuunnat, seudun luonne, maanpinnan korkeussuhteet, eri vesistöjen verkko, ilmasto, kulkuyhteydet, kaikki oli helposti edeltäpäin todettavissa. Ei siinä sikaa säkissä ostettaisi, ja hyvinkin saattoi uskoa vakuutusta, ettei voinut olla petoksen pelkoa kauppatavaran laatuun nähden. Sitäpaitsi olivat Yhdysvaltain lukemattomat sanomalehdet, yhtä hyvin Kalifornian paikallislehdet kuin suuret päivälehdet, kahdesti viikossa, kerran viikossa, kahdesti kuussa tai kerran kuussa ilmestyvät julkaisut, aikakauslehdet, loistolukemistot, tilapäislehdet ja muut jo useamman kuukauden ajan lakkaamatta kiinnittäneet yleisön huomiota tähän saareen, jonka huutokaupallamyynnin kongressi oli äänestyksellä hyväksynyt.

Tämä saari oli Spencerin saari, joka sijaitsee länsilounaaseen San Franciscon lahdesta, noin neljänsadankuudenkymmenen meripenikulman päässä Kalifornian rannikolta, 32° 15' pohjoista leveyttä ja 142° 18' läntistä pituutta Greenwichin meridiaanista.

Muuten oli mahdotonta kuvitella eristetympää asemaa kaiken laiva- ja kauppaliikkeen ulkopuolella, vaikka Spencerin saari olikin verraten lyhyen matkan päässä ja sijaitsi niin sanoaksemme amerikkalaisilla vesillä. Mutta siellä ovat säännölliset, vinoon pohjoiseen tai etelään kulkevat merivirrat muodostaneet ikäänkuin tyvenvetisen järven, jota toisinaan nimitetään "Fleurieun pyörteeksi".

Tämän äärettömän, ilman huomattavaa suuntaa kuohuvan virranpyörteen saartamassa suvannossa sijaitsee Spencerin saari. Vain harvat laivatkaan saavat sen näköpiiriinsä. Tyynenmeren suuret kulkuväylät, jotka yhdistävät uuden mantereen vanhaan kulkien joko Kiinaan tai Japaniin, kääntyvät kaikki eteläisempään suuntaan. Purjealukset tapasivat tämän Fleurieun pyörteen pinnalla alituista tyventä, eikä suorinta tietä kiitävillä höyrylaivoillakaan olisi mitään hyötyä sen yli kulkemisesta. Eivät siis kummatkaan tule välittäneeksi mitään Spencerin saaresta, joka kohoaa siinä kuin jokin Ison valtameren vedenalaisten vuorten yksinäinen huippu. Ihminen, joka tahtoisi paeta maailman melua, etsien yksinäisyyden levollista rauhaa, ei tosiaan voisi löytää mitään parempaa kuin tämän muutamien satojen kilometrien päähän rannikosta kadonneen saaren! Vapaaehtoiselle Robinsonille se olisi ollut ihanteellinen kolkka! Mutta siitä oli maksettava hinta.

Ja miksi sitten Yhdysvallat tahtoivat luopua tästä saaresta? Oliko se oikku? Ei. Suuri kansa ei voi toimia oikusta kuin joku yksityinen henkilö. Asian oikea laita oli näin: Siinä paikassa, jossa se sijaitsee, oli Spencerin saari jo kauan näyttänyt aivan hyödyttömältä asemalta. Sen asuttaminen ei olisi tuottanut mitään käytännöllisiä tuloksia. Sotilaalliselta näkökannalta siihen ei liittynyt mitään mielenkiintoista, koska siltä ei olisi voitu hallita muuta kuin aivan autiota Tyynenmeren seutua. Kauppaliikenteen kannalta se olisi ollut yhtä hyödytön, koska sen tuotteet eivät olisi korvanneet edes viljelyskustannuksiaan eivätkä rahtikuluja.

Rangaistussiirtolaksi taas se olisi ollut liian lähellä rannikkoa, joten sellaistakaan ei käynyt sinne perustaminen. Sanalla sanoen, käyttipä sitä mihin tarkoitukseen hyvänsä, se olisi ollut liian hankalaa ja kallista. Niinpä se olikin ollut autiona ikimuistoisista ajoista asti, ja "erinomaisen käytännöllisten" miesten muodostama kongressi oli nyt päättänyt myydä Spencerin saaren huutokaupalla -- sillä ehdolla kuitenkin, että ostaja oli vapaan Amerikan kansalainen.

Mutta saarta ei tahdottu antaa ilmaiseksi. Alkuhinnaksikin oli määrätty miljoona satatuhatta dollaria. Jollekulle rahayhtiölle, joka olisi pannut ostamansa omaisuuden viljelykseen ja hankkinut siitä voittoa, moinen summa olisi ollut vain pikkuseikka, jos kauppa todellakin olisi tarjonnut joitakin etuja. Mutta, emme voi sitä liian usein toistaa, se ei tarjonnut mitään etuja. Asiantuntijat eivät välittäneet tästä Yhdysvaltojen irtonaisesta pirstaleesta enempää kuin jostakin napaseudun jäätikköihin kätkeytyneestä luodosta.

Yksityishenkilöille taas oli summa sittenkin melkoinen. Olisi tarvinnut olla rikas maksaakseen moisesta päähänpistosta, joka missään tapauksessa ei voinut tuottaa edes yhtä sadalta! Täytyipä olla ihan äveriäs, sillä summa oli ehdottomasti käteisellä maksettava eli "_cash_", käyttääksemme amerikkalaista sanantapaa; ja varmaa on, että Yhdysvalloissakin ovat harvinaiset sellaiset pomot, joilla on miljoona satatuhatta dollaria noin vain taskurahoina -- veteen viskattaviksi ilman mitään voiton toivoa.

Ja kuitenkin oli kongressi päättänyt olla myymättä sitä alle mainitun hinnan. Miljoona satatuhatta dollaria! Ei senttiäkään sen alle; muutoin Spencerin saari jäisi Yhdysvaltain omaisuudeksi.

Täytyi siis otaksua, ettei kukaan huutaja olisi kylliksi hupsu maksaakseen siitä sellaista hintaa.

Sitäpaitsi oli nimenomaan ennakolta määrätty, että omistaja, jos sellainen konsaan ilmestyi, ei olisi Spencerin saaren kuningas, vaan pienoistasavallan presidentti. Hänellä ei suinkaan olisi mitään oikeutta pitää alamaisia, vaan ainoastaan kansalaisia, jotka nimittäisivät hänet määrätyksi ajaksi ja voisivat hänet rajattomasti yhä uudestaan valita. Joka tapauksessa oli kielletty istuttamasta mitään itsevaltiasten sukupuuta. Koskaan eivät Yhdysvallat olisi sietäneet pienoisimmankaan kuningaskunnan perustamista amerikkalaisille vesille.

Tämä rajoittava ehto oli ehkä omiaan loitontamaan jonkun kunnianhimoisen miljoonamiehen tai valtaistuimelta syöstyn nabobin, joka olisi tahtonut kilpailla Sandwich-saarten, Marquesas-saarten, Pomotu-saarten tai muiden Tyynen valtameren saariryhmien villien kuningasten kanssa. Sanalla sanoen, olipa syynä mikä tahansa, ketään halukasta ostajaa ei ilmestynyt. Aika kului, huutaja kirkui itsensä hengästyksiin, yllyttääkseen tekemään tarjouksia, huutokaupantoimittaja käytti äänivarojansa, mutta ei havaittu ainoatakaan merkitsevää päänliikettä, jollaisia nämä arvoisat välittäjät ovat perin kerkeät huomaamaan, eikä alkuhinnasta ryhdytty edes keskustelemaan.

Täytyy kuitenkin sanoa, että jos vasara lakkaamatta kohosikin pöydän yli, niin ei väkijoukkokaan väsynyt odotukseen. Kokkapuheet risteilivät yhä salissa, sukkeluudet kulkivat miehestä mieheen. Jotkut tarjosivat saaresta kaksi dollaria, kulut mukaan luettuina. Toiset vaativat hyvitystä siitä, että ottaisivat sen haltuunsa.

Ja yhä jatkuivat huutajan äänekkäät ilmoittelut:

"Saari myytävänä! Saari myytävänä!"

Eikä ketään ostajaa.

"Takaatteko, että siellä on kullanpitoista lietettä?" kysyi Merchant Streetin maustekauppias Stumpy.

"En", vastasi huutokaupantoimittaja, "mutta mahdotontakaan se ei ole; ja valtio luovuttaa ostajalle kaikki oikeudet tuollaisiin kultakenttiin".

"Kaihan siellä ainakin on tulivuori?" kysyi Oakhurst.

"Ei ole tulivuorta", vastasi Dean Felporg, "muutoin se olisikin kalliimpi".

Ääretön naurunrähäkkä seurasi tätä vastausta. "Saari myytävänä! Saari myytävänä!" kirkui Gingrass, jonka keuhkot olivat uupumaisillaan.

"Ei enempää kuin dollari, vain puoli dollaria, vain sentti pohjahinnan päälle", virkkoi huutokaupanpitäjä vielä viimeisen kerran, "ja sitten minä lyön! Ensimmäinen kerta!... Toinen kerta!..."

Täydellinen äänettömyys.

"Jos kukaan ei sano mitään, niin huutokauppa peruutetaan! Ensimmäinen kerta! Toinen karta!"

"Miljoona kaksisataatuhatta dollaria!" Nämä sanat kajahtivat salissa kuin revolverinlaukaukset. Hetkeksi mykistyttyään kääntyi väkijoukko huimapäätä kohti, joka oli uskaltanut pamauttaa tuon summan... Se oli William W. Kolderup San Franciscosta.

II

William W. Kolderup San Franciscosta kamppailee stocktonilaisen J.R. Taskinarin kanssa.

Oli kerran äärettömän rikas mies, joka käsitteli dollarimiljoonia niinkuin muut käsittelevät tuhansia. Se oli William W. Kolderup.

Sanottiin hänen olevan rikkaamman kuin Westminsterin herttua, jonka vuositulot nousivat kahdeksaansataantuhanteen puntaan ja joka saattoi tuhlata viisikymmentätuhatta frangia päivässä eli kolmekymmentäkuusi frangia minuutissa, -- rikkaamman kuin Nevadan senaattori Jones, jolla oli kolmenkymmenenviiden miljoonan vuositulot, -- rikkaamman kuin itse herra Mackay, jolle hänen kahden miljoonan seitsemänsadanviidenkymmenentuhannen punnan vuotuiset korkonsa hankkivat seitsemäntuhatta kahdeksansataa frangia tunnissa eli kaksi frangia ja jonkun centimen sekunnissa.

En puhu pikkumiljonääreistä: Rotschildeistä, Vanderbilteistä, Northumberlandin herttuoista ja Stewarteista, enkä mahtavan Kalifornian Pankin johtajista ja muista vanhan ja uuden maailman hyvätuloisista henkilöistä, joille William W. Kolderup olisi kyennyt viskelemään almuja. Hän olisi arastelematta lahjoittanut miljoonan aivan kuin te tai minä antaisimme viisikymmenmarkkasen.

Kalifornian ensimmäisten kultakaivosten käsittelyssä tämä arvoisa keinottelija oli laskenut arvaamattoman varallisuutensa vankat perustukset.

Hän oli sveitsiläisen kapteeni Sutterin [Sutter jäi itse köyhäksi, kolmekymmentä vuotta turhaan hakien omistusoikeuksilleen lain tunnustusta. _Suom_.] pääasiallisin yhtiökumppani, hänen, jonka tiluksilta ensimmäinen kultasuoni vuonna 1848 löydettiin. Tuon ajankohdan jälkeen tapaamme hänet onnen ja neronsa avustamina ottamassa osaa kaikkiin molempain pallonpuoliskojen suuriin liikeyrityksiin. Silloin hän heittäytyi rohkeasti kaikkiin kauppa- ja teollisuuskeinotteluihin. Hänen ehtymättömät rahastonsa käyttivät satoja tehtaita, hänen laivansa kuljettivat niiden tuotteita kaikkeen maailmaan. Hänen rikkautensa karttui siis ei ainoastaan aritmeettisen, vaan geometrisenkin sarjan vauhdilla. Hänestä sanottiin, kuten miljardimiehistä yleensä sanotaan, että hän ei tietänyt omaisuutensa määrää. Tositeossa hän tiesi sen melkein dollarilleen, mutta ei siitä juuri kerskannut.

Sillä hetkellä, jolloin hänet esittelemme lukijoillemme kaikella arvonannolla, jota niin "vankalle pohjalla" seisova mies ansaitsee, oli William W. Kolderupilla kaksituhatta toimistoa siroiteltuina kaikkiin maailman ääriin, kahdeksankymmentätuhatta henkeä palveluksessaan eri konttoreissaan Amerikassa, Euroopassa ja Australiassa, kolmesataatuhatta liiketuttavaa sekä viidensadan aluksen laivasto, joka alituisesti kynti meriä ja hankki hänelle voittoa. Ja hän käytti kokonaisen miljoonan vuodessa tavaraleimoihin ja kirjeiden postimaksuihin. Hän oli tosiaan uhkean Friscon (minkä pienen hyväilynimen amerikkalaiset tuttavallisessa puheessa antavat Kalifornian pääkaupungille) kunniana ja ylpeytenä.

William W. Kolderupin huudon täytyi ehdottomasti olla mitä vakavin tarjous. Kun siis "huutokaupan" katselijat olivat todenneet, kuka se oli, joka sadallatuhannella dollarilla oli ylittänyt Spencerin saarelle pannun pohjahinnan, syntyi vastustamatonta liikettä, leikkipuheet taukosivat heti, sanasutkaukset vaihtuivat ihastushuudoiksi, kajahtipa myyntisalissa yksi ja toinen hurrauskin.

Sitten tätä hälinää seurasi syvä hiljaisuus. Silmät suurenivat, korvia heristettiin. Mitä meihin tulee, niin jos olisimme olleet siellä, olisi hengityksemme pysähtynyt, jottemme olisi menettäneet mitään näytelmästä, joka seuraisi, jos joku muu harrastelija olisi antautunut kamppailuun William W. Kolderupin kanssa.

Mutta oliko se luultavaa? Oliko se edes mahdollista?

Ei! Ja riitti kerta kaikkiaan vain vilkaista William W. Kolderupiin ollakseen siitä varma, että hän ei milloinkaan antaisi perään asiassa, jossa hänen rahamiesmahtinsa pantaisiin koetukselle.

Hän oli kookas, vahva, isopäinen ja laajaharteinen mies, jonka jäsenet olivat tiukkaan kiinnitetyt rautaisen, lujasti naulatun kehän ympärille. Hänen hyväluontoinen, mutta päättäväinen katseensa ei kernaasti suuntautunut alaspäin. Hänen harmahtava tukkansa kiersi vielä tiheänä pensastona hänen kalloansa, yhtä runsaana kuin nuorukaisen iällä. Hänen nenänsä suorat ääriviivat muodostivat mittausopillisesti piirretyn suorakulmaisen kolmion. Viiksiä hänellä ei ollut. Amerikkalaismalliin leikattu parta kasvoi karheana leuassa, sen molemmat ylähuiput tavoittelivat leukapieliä, ja sitten se jatkui harmahtavana poskipartana ohimoille asti. Valkoiset hampaat olivat sopusuhtaisessa järjestyksessä hienoa ja tiukkaa suuta koristamassa. Siinä oli todellinen kommodorin pää, joka pystynä kohoaa myrskyssä ja uhmaa rajuilmaa. Mikään tuulispää ei olisi sitä taivuttanut, niin vankkana se seisoi voimakkaassa kaulassa, joka oli sitä kannattamassa. Tässä ylitarjousten kamppailussa merkitsisi sen jokainen nyökähdys ylhäältä alaspäin satatuhatta dollaria lisää.

Turhaa oli antautua otteluun.

"Miljoona kaksisataatuhatta dollaria, miljoona kaksisataatuhatta!" lausui huutokaupanpitäjä sillä omituisella korostuksella, jota välittäjä käyttää, kun vihdoinkin näkee, että hänen hommansa menestyy ja tuottaa hyötyä.

"Miljoona kaksisataatuhatta dollaria on tarjottu!" toisteli huutaja Gingrass.

"Oh, huoleti voi korottaa!" jupisi kapakoitsija Oakhurst. "William W. Kolderup ei peräänny!"

"Hän tietää hyvin, että kukaan ei tohdi yrittää!" vastasi Merchant Streetin maustekauppias.

Useampaan kertaan toisteltu "Hst!" pakotti nämä kunnon liikemiehet täydellisesti vaikenemaan. Tahdottiin kuulla. Sydämet pamppailivat. Rohkenisiko joku ääni kohota vastaamaan William W. Kolderupin huutoon? Tämä itse pysyi hievahtamatta, ylvään näköisenä. Hän oli siinä niin tyynenä kuin ei asia olisi häntä lainkaan liikuttanut. Mutta hänen vieressään seisojat saattoivat havaita, että hänen silmänsä olivat kuin kaksi vireeseen vedettyä dollareilla panostettua pistoolia, jotka ovat valmiina laukeamaan.

"Eikö kukaan sano mitään?" kysyi Dean Felporg.

Kukaan ei sanonut mitään.

"Ensimmäinen kerta, toinen kerta!..."

"Ensimmäinen kerta, toinen kerta!..." toisteli Gingrass, perin tottuneena tällaiseen pieneen kaksinpuheluun huutokaupanpitäjän kanssa.

"Minä lyön kaupan!"

"Me lyömme kaupan!"

"Miljoonalla kahdellasadallatuhannella dollarilla menee Spencerin saari maineen mantuineen!"

"Miljoonalla kahdellasadallatuhannella dollarilla!"

"Oletteko harkinneet?... oletteko käsittäneet?"

"Eikö kukaan kadu?"

"Miljoonalla kahdellasadallatuhannella dollarilla Spencerin saari!"

Ahdistuneet rinnat kohosivat ja laskeutuivat suonenvedontapaisesti. Vieläkö viimeisessä silmänräpäyksessä tehtäisiin jokin ylitarjous?

Oikea käsi kohotettuna pöydän yli heilutti huutokaupanpitäjä Felporg norsunluista vasaraansa... Isku, vain yksi isku, ja kauppa olisi päätetty!

Yleisöön ei olisi tehnyt suurempaa vaikutusta, jos se olisi katsellut lynkkaus-lain summittaista sovelluttamista!

Vasara laskeutui verkalleen, melkein hipaisi pöytää, värisi hetkisen kuin miekka silloin, kun se aiotaan työntää vastustajan rintaan. Sitten se laskeutui nopeasti...

Mutta ennenkuin lyönti oli kumahtanut, kuultiin erään äänen lausuvan sanat:

"Miljoona kolmesataatuhatta dollaria!"

Kuului ensin yleisen hämmästyksen "ah!" ja sitten toinen, ei vähemmän yksimielisen tyytyväisyyden "ah!" Oli saapunut ylitarjooja. Syntyisi siis kilvoittelua.

Mutta kuka oli se huimapää, joka tohti tulla rahamasseilla ottelemaan San Franciscon William W. Kolderupin kanssa? Se oli J.R. Taskinar Stocktonista.

J.R. Taskinar oli rikas, mutta hän oli vielä kuulumpi paksuudestaan. Hän painoi neljäsataayhdeksänkymmentä naulaa. Jos hän oli päässyt vain toiselle sijalle Chicagon "lihavien miesten kilpailussa", johtui se siitä, että hänelle ei ollut suotu aikaa lopettaa päivällistään ja että hän siten oli menettänyt kymmenkunta naulaa.

Tämä järkäle, jonka äärettömälle ruholle tarvittiin erikoinen tuoli hänen istuakseen, asui Stocktonissa San Joachimin varrella. Se on Kalifornian tärkeimpiä kaupunkeja, etelän kaivosalueen varastokeskuksia, kilpaillen Sacramenton kanssa, johon taas keskittyivät pohjoisten kaivosten tuotteet. Sieltä laivat lastaavat suurimman määrän kalifornialaista viljaakin.

Eivät ainoastaan kaivosten tuotteet ja viljakauppa olleet antaneet J.R. Taskinarille tilaisuutta äärettömän varallisuuden hankkimiseen, vaan myöskin paloöljy oli kultaakantavana Paktolos-virtana juossut hänen kassakirstunsa lävitse. Sitäpaitsi hän oli suuri peluri, onnellinen peluri ja "pokeri", Länsi-Amerikan uhkapeli, oli aina osoittautunut ihmeellisen suosiolliseksi ja tuhlaavan runsasantiseksi häntä kohtaan. Mutta niin rikas kuin hän olikin, hän oli häijy ihminen, jonka nimeen ei kernaasti liitetty seudulla niin yleisesti käytettyä lisäkettä "arvoisa".

Kaikki lukuun ottaen hän oli niin sanoaksemme oivallinen syntipukki, ja ehkä hänen selkäänsä sälytettiin enemmän kuin kohtuullista oli. Varmaa ainakin on, että monissa tapauksissa hän ei häikäillyt käyttää _derringeriä_ eli kalifornialaista revolveria.