Part 4

Ainakin kerran päivässä lähdin samoilemaan pyssy olalla ympäri saarta sekä huvikseni että nähdäkseni, olisiko jokin ruoaksi kelpaava otus saatavissa. Samalla oli tilaisuus ottaa selvää, mitä kotieläimiksi mahdollisesti kesytettäviä eläimiä saaressa oli. Ensi kerralla jo huomasin vuohia ja siitä olin mielissäni, mutta ne olivat niin arkoja, ketteriä ja varovaisia, ettei ollut lähelle yrittämistäkään. Ennen pitkää kiintyi huomioni seuraavaan seikkaan: jos vuohet olivat kallioilla ja minä lähestyin niitä laakson puolelta, ne säikähtäen juoksivat tiehensä, mutta jos ne itse olivat laaksossa ja minä ilmestyin kallioille, ne eivät olleet minusta tietääkseenkään. Siitä päättelin niiden silmän rakenteen olevan sellainen, etteivät ne nähneet mitään yläpuolellaan olevaa.

Tällä tavoin pääsin niistä pyssynkantaman päähän. Ensi kerralla ammuin emävuohen, jolla oli pieni imevä kili vieressään. Kovin oli tuosta mieleni paha, sillä kili parka jäi seisomaan kuolleen emänsä ääreen, ja nostettuani otuksen olalleni se lähti mukaani ja tuli teltalleni saakka. Laskin kantamukseni maahan, otin kilin syliini ja nostin sen aidan yli. Toivoin sen aikaa voittaen tulevan kesyksi, mutta en saanut sitä syömään, niin että minun lopulta täytyi teurastaa sekin. Nyt minulle riitti lihaa pitkäksi aikaa, varsinkin kun käytin ruokavarojani säästellen.

Saatuani itselleni asunnon oli suurimpana huolenani löytää sellainen paikka, mihin voisin virittää valkean. Polttopuista oli myös pidettävä huoli. Tästä kaikesta myöhemmin enemmän. Kerron tässä välillä mitä mietin yksinäisyydessäni.

Tulevaisuuteni näytti synkältä. Myrsky oli työntänyt minut kauas, satain peninkulmain päähän kaikista tavallisista kulkuväylistä, heittänyt minut syrjäiseen saareen. Taivas oli ilmeisestikin päättänyt, että minun oli tällä yksinäisellä saarella elettävä päiväni loppuun saakka. Ja katkerat kyyneleet vierähtivät poskilleni näin ajatellessani. Vuoroin taas sydämessäni kyselin, kuinka saattoikaan sallimus tuomita niin täydelliseen turmioon oman luomansa olennon ja tehdä hänet niin sanomattoman viheliäiseksi, hyljätä hänet kokonaan, jättää niin kerrassaan avuttomaksi, että tuskin hänen enää kannatti olla kiitollinen hengestäänkään.

Vuoroin taas ajatukseni kääntyivät toisaalle. Nuhtelin itseäni moisista mietelmistä. Kerran, kulkiessani pyssy olalla merenrantaa pitkin tuumiskellen tilaani, alkoi järki katsella asiaa toiseltakin näkökannalta: "Kovahan sinun kohtalosi on, totta sekin, mutta sano, missä sinun toverisi ovat? Yksitoistahan teitä oli veneessä? Missä nuo kymmenen nyt? Miksi he eivät pelastuneet ja miksi et sinä yksin hukkunut? Miksikä sinut yksin koko joukosta valittiin? Täälläkö on parempi olla vai tuolla?" ja minä viittasin merelle. Ennen kuin kovan onnen kovaksi tuomitsee, pitäisi punnita, eikö siihen liity jotain hyvääkin, ja eikö se saattaisi olla vieläkin kovempi?

Ja sitten johtui mieleeni, kuinka paljon kaikenlaista minulla sentään oli toimeentuloni varalta. Ellei laiva olisi sattumalta siirtynyt haaksirikkopaikastaan lähemmäksi rantaa, joten minun oli mahdollista saada kaikki nämä varustukset, niin miten minun silloin olisikaan käynyt.

-- Mikähän, virkoin ääneen itsekseni, -- mikähän minut olisikaan perinyt, ellei minulla olisi pyssyä ja ampumavaroja, ellei minulla olisi työkaluja, pukua, vuodevaatteita ja muita vaatteita ruumiin verhona?

Ja nythän minulla on kaikkia näitä yltäkyllin, ja rohkeasti saatan toivoa, että tulen täällä toimeen edelleenkin, vaikkapa ampumavaratkin loppuisivat enkä voisi enää pyssyäkään hyväkseni käyttää. Pahemmitta puutteitta täällä varmaankin voin elää ja olla niin kauan kuin minulle on suotu elinaikaa. Minun täytyy tunnustaa, ettei ukkosilma silloin vielä ollut tuonut mieleeni ajatusta, että yksi ainoa salama saattaisi tuhota koko ruutivarastoni. Ilmankos ensimmäinen leimaus niin kipeästi koskikin minuun!

Ja nyt käyn jälleen jatkamaan surumielistä kertomusta hiljaisesta, yksinäisestä elämästä, jonka kaltaista tuskin kukaan muu koko maailmassa on kokenut.

Laskuni mukaan olin ensi kertaa astunut tähän kovan onnen saareen syyskuun 30. p:nä. Meillä Englannissa on niihin aikoihin syyspäivän tasaus; täällä aurinko puolenpäivän aikaan paistoi kohtisuoraan päälleni. Saaren asema oli näet minun laskujeni mukaan 9° 22' pohjoista leveyttä.

Asuttuani saaressa kymmenen tai kaksitoista päivää johtui mieleeni, että täällähän pian unohtaa ajanlaskun eikä enää osaa erottaa sunnuntaita arkipäivistä. Siksipä pystytin suuren, ristinmuotoisen, nelisärmäisen pylvään siihen paikkaan meren rannalle, missä ensin olin noussut maihin, ja koversin siihen puukolla suurin kirjaimin:

_Täällä nousin maihin 30. p. syyskuuta 1659_.

Tämän pylvään kylkeen vedin sitten puukolla kunakin päivänä viivan, sunnuntaina kahta pitemmän muita, kuukauden ensimmäisenä päivänä taas sunnuntaiviivaa kahta pitemmän. Siinä minun almanakkani viikko-, kuukausi- ja vuosilaskuineen.

Minun on tämän yhteydessä mainittava, että laivasta olin tuonut maihin yhtä ja toista sellaista, mitä en ensi kiireessä ollut ennättänyt sen huolellisemmin tarkastaa, koska en ollut pitänyt sitä tärkeänä. Olin käärinyt nämä tavarat kokoon ja vienyt lautalle semmoisinaan. Lähemmin tutkiessani huomasin niiden joukossa paljon hyödyllistä. Niinpä olin tuonut paperia, kyniä ja mustetta, edelleen kolme, neljä kompassia, muutamia matemaattisia koneita, aurinkokelloja, kiikareita, karttoja ja merenkulkukirjoja. Samoin löysin kolme hyvin säilynyttä Raamattua, jotka olivat tulleet Englannista minun tilaamieni tavaroiden mukana, muutamia portugalinkielisiä kirjoja, pari kolme katolista rukouskirjaa sekä pinon muitakin kirjoja. Kaikki ne panin huolellisesti talteen.

Paperia, kynää ja mustetta koetin käyttää hyvin säästäväisesti. Kirjoittelin muistiin näkemiäni ja kuulemiani niin kauan kuin mustetta riitti, mutta kun se loppui, muistiinpanotkin keskeytyivät, sillä uutta mustetta en pystynyt valmistamaan.

Niin kuin ennen jo olen maininnut, olin ensi kertaa laivalla käydessäni tuonut mukanani kaksi kissaa ja koiran. Niiden merkillisistä vaiheista kerron myöhemmin enemmän. Koira oli minulle monen pitkän vuoden kuluessa uskollinen ystävä. Kaikki ampumani otukset se kantoi luokseni, mitkä suinkin jaksoi. Siinä minulla oli ainainen seurakumppani. Ei puuttunut muuta kuin että se olisi osannut puhua.

Ajan kuluessa oli minulla syytä kaivata muutakin kuin mustetta. Ei ollut lapiota eikä kuokkaa, ei neuloja eikä lankaa. Mitä alusvaatteisiin tulee, niin totuin jo aikaisin olemaan niitä vailla.

Vähitellen alkoi tila teltassa tuntua ahtaalta, kun se oli hujan hajan sullottu täyteen kaikenlaista tavaraa. Saadakseni enemmän tilaa rupesin laajentamaan keittiötäni. Eikä se varsin vaikeata ollutkaan, kun vuori oli haurasta hiekkakiveä. Laajensin luolaa oikealle jonkin matkaa ja siitä yhä enemmän oikealle, kunnes sain puhkaistuksi aukon vuoren toiseen kylkeen. Ja siten oli minulla nyt mukava käytävä linnaani.

Kohta sen jälkeen rupesin rakentamaan tarpeellisia huonekaluja. Istuimista ja pöydästä minulla varsinkin oli puute. Tässä sain taas sen kokemuksen, että pakko on paras opettaja. Minulla oli tähän saakka ollut, kuten sanotaan, peukalo keskellä kämmentä; en ollut ikinä vielä kunnon työkalua kädessäni pidellyt, mutta nyt, kun tarve vaati, kapine toisensa perästä pyörähti kuin pyörähtikin valmiina käsistäni. Syntyi pöytä ja tuoleja. Luolan seiniin ilmestyi vähitellen hyllyjä eri tarve-esineille ja talouskaluille. Seiniin löin koukkuja, joihin ripustin pyssyt ja muut esineet. Loppujen lopuksi oli luolani kuin hyvin varustettu kauppa. Ja näin oli kullakin esineellä oma paikkansa.

Myöhemmin rupesin pitämään päiväkirjaa ja pidin niin kauan kuin mustetta riitti. Liitän muutamia otteita tähän.

Viides luku

Otteita päiväkirjasta. -- Uusia havaintoja ja askarteluja. Luolan laajentaminen. -- Kesy vuohi. -- Ohran ja riisin oraita. -- Ankara maanjäristys.

PÄIVÄKIRJASTANI

_Vuonna 1659 syyskuun 30. p_. Jouduttuani haaksirikkoon kauheassa myrskyssä minä viheliäinen Robinson Crusoe pääsin vähissä hengin maihin tähän kolkkoon ja karuun saareen, jonka nimitin "Epätoivon saareksi". Kaikki muut laivalla olleet hukkuivat. [Päiväkirjasta jätämme tästä lähtien pois ne kohdat, joista edellä on jo mainittu. (Toimittaja.)]

_Lokakuun 1.-24. p_. Kävin monta kertaa laivalla ja toin sieltä lautoilla, mitä suinkin voin. Näinä päivinä on satanut paljon, vaikka välistä on ollut kauniitakin ilmoja. Näkyy olevan sadeaika käsissä.

_Lokakuun 26.-29. p_. Olen ollut ankarassa työssä, nimittäin siirrellyt tavaroita uuteen asuntooni. Välistä on satanut hyvinkin rankasti.

_Marraskuun 1. p_. Nukuin yöni ensi kertaa teltassa.

_Marraskuun 3. p_. Ammuin kaksi sorsan näköistä lintua. Sangen maukaslihaisia.

_Marraskuun 4. p_. Tänään päätin, mitä mihinkin aikaan päivästä teen. Ja tällainen tuli päiväjärjestyksestäni: aamulla kävelen pari kolme tuntia pyssy mukanani, milloin ei sada; sitten teen työtä kello yhteentoista asti; sen jälkeen syön, mitä milloinkin sattuu olemaan; kahdestatoista kahteen lepään, sillä silloin on kova helle; iltapäivällä askaroin jälleen.

_Marraskuun 5. p_. Kävin koirani kanssa metsällä ja ammuin metsäkissan. Liha ei kelvannut ruoaksi, mutta nahka oli sangen pehmeä. Minulla on tapana nylkeä kaikki eläimet, mitkä saan ammutuksi, ja säilyttää niiden nahat. Palatessani takaisin pitkin merenrantaa näin kaikenlaisia vesilintuja, mutta en tuntenut niitä. Hämmästyin, jopa säikähdinkin, huomattuani kaksi hyljettä. Menin katsomaan niitä, mutta ne puikahtivat veteen ja pääsivät tällä kerralla käsistäni.

_Marraskuun 7. p_. Pouta-aika näkyy alkavan. Tämän kuun 8., 9., 10. ja osittain 12. (11. oli sunnuntai) meni minulta tuolin tekemiseen. Syntyihän siitä jonkinlainen, mutta ei se minua oikein miellytä. Tällä välin paiskasin monta tekelettä säpäleiksi.

_Muist_. Pian minulta jäivät sunnuntaitkin viettämättä. En näet tullut joka päivä vetäneeksi piirtoa almanakkapylvääseen, niin etten lopulta ollut selvillä, mikä päivä milloinkin oli.

* * * * *

_Marraskuun 13. p_. Tänään satoi. Se virkisti minua sanomattomasti ja vilvoitti ilman.

_Marraskuun 17. p_. Päätin ruveta laajentamaan luolaani, mutta minulta puuttui kolme työkalua, nimittäin teräkuokka, lapio ja työntökärryt tai kori. Minä miettimään, millä keinoin saisin nämä tarpeelliset kalut. Teräkuokaksi kelpasi kyllä rautakanki, vaikka olikin hiukan raskas. Vaikeampaa on lapion hankkiminen.

_Marraskuun 18. p_. Metsässä samoillessani löysin puun, jota Brasiliassa sanotaan rautapuuksi, koska se on hyvin kovaa. Suurella vaivalla sain siitä hakatuksi palasen, vaikka kirveeni olikin siinä hommassa mennä rikki, ja raahasin sen kotiin. Kauan kesti, ennenkuin sain veistetyksi jonkinlaisen lapion. Olisihan se tarvinnut hieman rautaa tueksi varteensa, mutta kesti se minun töissäni sellaisenaankin. Tuskin on niin suuritöistä lapiota missään muualla nähty.

Koria en saattanut tehdä, koska minulla ei ole siihen tarvittavia pajuja valmiina, eikä niitä saarella näkynyt kasvavankaan. Työntökärryjen kopan ja aisat olisin kukaties osannut tekaista, mutta pyörää en olisi pystynyt laatimaan, ja mistäpä siihen olisin rauta-akselin ottanut? Luovuin koko hommasta ja tein sen sijaan sellaisen laatikon, jossa apulaiset meillä kantavat savea muurareille. Tämä tosin ei ollut läheskään niin vaikea tehdä kuin lapio, mutta kuitenkin minulta meni sen sekä kärryjen suunnittelemiseen yhteensä kokonaista neljä päivää, lukuun ottamatta tietysti aamuhetkiä. Harvoin näet jätin metsälle menemättä ja harvoin sieltä saaliitta palasin kotiin.

_Marraskuun 23. p_. Nyt ryhdyin luolaani laajentamaan, ja tätä työtä kesti yhtämittaa kahdeksantoista päivää. Koetin näet saada siitä aitan, keittiön, ruokasalin ja kellarin. Yöt nukuin teltassa, paitsi silloin kun satoi niin rankasti, ettei kaksinkertainenkaan teltta enää pitänyt vettä. Myöhemmin laitoinkin koko aitaukseni yli katoksen, jossa pitkien seipäitten toinen pää oli kiinni vuoressa, toinen pyöreällä vallilla. Katteeksi panin oksia ja suuria lehtiä.

_Joulukuun 10. p_. Luulin luolani jo olevan kyllin tilava, kun äkkiä -- olin kaiketikin tehnyt sen liian avaraksi -- sen toisessa päässä suuri määrä soraa putosi katosta maahan. Säikähdin kovasti eikä kummakaan, sillä jos silloin olisin sattunut olemaan kohdalla, en ikinä enää olisi haudankaivajaa tarvinnut. Siitä sain uutta työtä; irtaantunut sora oli kannettava ulos ja, mikä vieläkin vaikeampaa, katto oli pönkitettävä, jottei moista vahinkoa enää sen koommin sattuisi.

_Joulukuun 11. p_. Pystytin luolan kattoa vasten kaksi pylvästä, kummankin yläpäässä on kaksi lautaa ristikkäin. Seuraavana päivänä panin vielä muutamia pylväitä lisäksi, niin että katto oli viikon perästä aivan taattu. Riviin pannut pylväät jakoivat nyt luolankin useaan eri osastoon.

_Joulukuun 20. p_. Täytyi laittaa monille tavaroilleni toinenkin pöytä.

_Joulukuun 24. p_. En päässyt lainkaan ulos, sillä satoi yhtä mittaa koko yön ja päivän.

_Joulukuun 25. p_. Satanut koko päivän.

_Joulukuun 26. p_. Sade lakannut. Ilma paljon raittiimpi ja kauniimpi.

_Joulukuun 27. p_. Ammuin nuoren vuohen ja haavoitin toista. Sain viimeksimainitun kiinni ja talutin sen metsästä kotiin. Sorkka oli mennyt siltä poikki. Panin sen lastoihin.

_Muist_. Pidin hellää huolta vuohesta, ja niinpä se jäi eloon; sorkkakin parani täydellisesti. Olin hoitanut sitä niin kauan, että se tuli vihdoin kesyksi, kävi syömässä nurmea penkereellä eikä enää yrittänytkään karata. Tästä sain aiheen ruveta ajattelemaan, että minun pitäisi vähitellen kasvattaa karja, jotta minulla olisi ruokaa, kun ruudit ja lyijyt loppuvat.

_Joulukuun 28.-31. p_. Kovaa hellettä ja tyyntä. Ei ollut menemistäkään ulos muulloin kuin illalla. Asettelin sillä aikaa tavaroitani järjestykseen.

* * * * *

_Tammikuun 3. p_. Tänään rupesin rakentamaan jo ennen mainitsemaani vallia penkereelleni. Mainittakoon tässä, että tätä raskasta työtä kesti 14. päivään huhtikuuta, jolloin sen lopullisesti sain valmiiksi.

Sillä välin kävin joka päivä metsällä, milloin vain sateelta saatoin, ja aina havaitsin jotain uutta ja hyödyllistä. Niinpä kerrankin tapasin eräänlaisia metsäkyyhkysiä, jotka eivät tehneet pesäänsä puuhun, niin kuin meillä, vaan kallionkoloihin. Otin pesästä muutamia poikasia ja toin ne kotiin muka kesyttääkseni ne, mutta suuremmaksi kasvettuaan ne lensivät tiehensä, kenties siitä syystä, ettei minulla ollut niille soveliasta ruokaa. Usein kuitenkin löysin yhä uusia pesiä ja kannoin monta makeata paistia kotiin.

Koettaessani saada talouteni yhä parempaan kuntoon huomasin tuon tuostakin, kuinka paljon tarpeellisia esineitä minulta sentään puuttui. Enkä niitä kaikkia pystynyt tekemäänkään. Niinpä en milloinkaan onnistunut valmistamaan tynnyriä. Olihan minulla mallina muutamia nassakoita, kuten jo olen maininnut, ja viikkomääriä koetinkin niitä jäljitellä, mutta turhaan. En osannut panna pohjaa enkä liittää lautoja niin tarkasti toisiinsa, että astia olisi pitänyt vettä. Hylkäsin pian koko homman.

Kipeästi kaipasin kynttilöitäkin. Nukkumaan minun täytyi käydä heti pimeän tultua, joka täällä tavallisesti alkaa jo kello seitsemän tienoissa. Muistui nyt mieleeni vahakimpale, joka minulla oli Afrikassa seikkaillessani, mutta täällähän ei vahaa ollut saatavissa. Ainoa keino oli kerätä ampumieni vuohien rasvaa. Sitä panin sitten savesta tekemääni ja päivänpaisteessa polttamaani maljaan, kiersin siihen tappuroita sydämeksi ja siten sain lampun, vaikkei sen liekki niin tasainen ollut kuin kynttilän.

Tavaroita penkoillessani sattui kerran käsiini muuan pieni pussi, josta jo ennen olen maininnut. Siinä oli ollut ohran ja riisin jyviä laivassa olleita lintuja varten, mutta rotat olivat syöneet ne melkein kaikki, niin ettei jäljellä ollut muuta kuin kuoret ja tomua. Kun niinä aikoina tarvitsin pusseja, muistaakseni ruutivarastoni jakamista varten pienempiin osiin -- pudistelin silloin siemenpussin tyhjäksi toiselle puolelle linnaani, mäen juurelle.

Tämä tapahtui juuri ennen kuin edellämainitut sateet alkoivat. En kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota ja olin jo ennättänyt unohtaa koko asian, kun kerran -- taisi olla kuukautta myöhemmin -- näin maassa vihreitä taimia, joita ennen en ollut täällä nähnyt. Kuinka suuri olikaan hämmästykseni hiukan myöhemmin, kun huomasin maasta nousevan kymmenkunta vihreää tähkää, ilmeisesti eurooppalaisia, tarkemmin sanoen englantilaisia ohrantähkiä.

En osaa sanoin selittää hämmästystäni. Kaikki uskonnolliset tunteet olivat tähän saakka olleet minulle outoja; tuskin milloinkaan olin asioita uskonnolliselta kannalta harkinnut. Kaikki, mitä minulle tähän saakka oli tapahtunut, oli mielestäni ollut vain pelkkää sattumaa, eli, niinkuin ihmiset tavallisesti sanovat, Jumalan sallimaa. En ollut yrittänytkään tutkiskella Sallimuksen tarkoituksia tai sitä säännönmukaisuutta, jota Jumala noudattaa hallitessaan maailmaa. Mutta nyt, nähdessäni tuon ohran kasvavan tässä ilmanalassa, mikä ei lainkaan ole viljankasvulle suotuisa, ja varsinkin kun en tiennyt, miten se oli täällä idulle noussut, vavahti sydän rinnassani. Minusta alkoi tuntua, että Jumala oli ihmeellisellä tavalla pannut kylvämättömän siemenen täällä itämään, nimenomaan minun elatuksekseni tässä karussa, viheliäisessä seudussa.

Tämä liikutti mieltäni ja kyyneleet kiertyivät silmiini. Miekkonen minä, ajattelin, jonka tähden moinen luonnonihme oli tapahtunut! Ja yhä suuremmaksi kävi kummastukseni, kun vähän matkan päässä näin muitakin korsia. Siinä kasvoi riisiä, minä tunsin sen, sillä Afrikassa olin kyllä nähnyt tuon viljalajin kasvavan.

Eikä siinä kyllin, että pidin näitä Sallimuksen lähettäminä yksin minua varten; olinpa vakuutettu siitä, että niitä kasvoi täällä runsaammaltikin.

Lähdin tarkastelemaan saarta ristiin rastiin, tähystelin jokaiseen soppeen ja sopukkaan, jokaikisen mäen juurelle, mutta viljaa ei näkynyt missään. Viimein muistinkin karistaneeni vanhan siemenpussin tähän paikkaan, ja samassa tuli ihmeestäkin loppu, ja -- se täytyy minun tunnustaa -- rupesi kiitollisuus Jumalaa kohtaan sydämessäni sammumaan: minä huomasin muka, ettei tämä mikään ihme ollutkaan, vaan aivan tavallinen asia. Kyllä minun olisi pitänyt olla yhtä kiitollinen näin oudosta ja odottamattomasta huolenpidosta kuin ihmeestäkin, sillä olihan ilmeistä Jumalan työtä minua kohtaan, että nuo kymmenkunta siementä olivat säilyneet rotilta, tulleet kuin taivaasta. Ja Jumalan ohjaustahan oli sekin, että minä tulin pudistelleeksi ne juuri tällaiseen siimespaikkaan, missä ne heti itivät. Jos ne tähän aikaan vuodesta olisin muualle karistanut, niin päivä olisi ne polttanut pilalle.

Sanomattanikin on selvä, että kun tähkät olivat kypsyneet -- se tapahtui kesäkuun lopulla -- korjasin huolellisesti jokaikisen jyvän siemeniksi tuleville viljasadoille, joista toivoin ajan mittaan saavani niin runsaasti jyviä, että niistä riittäisi minulle leiväksi. Mutta vasta neljän vuoden kuluttua uskalsin syödä oman pellon viljaa, silloinkin vain varsin niukalti. Syynä oli se, että ensimmäisen sadon siemen meni minulta melkein kokonaan hukkaan, kun kylvin juuri ennen pouta-ajan alkua. Vain muutamat siemenet koko kylvöstäni jaksoivat itää.

Paitsi ohraa, oli minun tietämättäni noussut pari-, kolmekymmentä riisinkin orasta. Niistäkin saamani siemenet otin talteen uutiskylvöä varten.

Mutta palaanpa jälleen päiväkirjaani.

_Huhtikuun 16. p_. Saatuani linnoitukseni parhaiksi valmiiksi olin vähällä menettää kaikki monikuukautisten töitteni ja vaivojeni hedelmät; olinpa itsekin joutua surman suuhun. Työskennellessäni kerran teltan takana aivan luolan oven suulla tapahtui jotakin kauheata. Kuului kumea jyrähdys: suuret määrät soraa putosi alas luolan katosta ja samoin vuoren huipulta pääni yläpuolella; kaksi katon kannattimiksi pystytettyä pylvästä murtui hirveällä ryminällä. Minä säikähdin tavattomasti. Tietämättäni vielä syytäkään tähän tapaukseen, luullen vain luolan katon luhistuneen niinkuin kerran ennenkin ja peläten joutuvani itsekin alas putoilevan soran alle, riensin kiireimmän kaupalla portaille ja hyppäsin alas vallin toiselle puolelle. Siellä luulin nyt olevani turvassa, mutta tuskin olin päässyt sinne, niin jo huomasin, että saarella kävi ankara maanjäristys: maassa jalkojeni alla tunsin kolme hirveää tärähdystä, noin kahdeksan minuutin väliajoin, ja niin valtavaa, että vahvinkin rakennus olisi kutistunut maan tasalle. Erään vuoren huipulta, puolen peninkulman päässä merelle päin, irtaantui suuri kivilohkare ja tuli alas niin kamalalla jyskeellä, etten moista ollut vielä elämässäni kuullut. Merikin oli ankarassa liikkeessä: tärähdykset meren alla näyttivät olevan vielä kovempia kuin maan sisässä.

Ensi kertaa näin nyt maanjäristyksen omin silmin, ilmankos se hämmästytti minua niin, että olin kuin puolikuollut tai kivettynyt. Minusta tuntui aivan samalta kuin meritaudin alkaessa. Irtaantuneen vuorenhuipun pauhina herätti minut vihdoin huumauksestani. Säikähdyksissäni en osannut luulla muuta kuin että vuori kukistuu telttani yli ja hautaa allensa kaikki, mitä minulla on. Ja tämä ajatus sai veren hyytymään suonissani.

Kolmannen tärähdyksen jälkeen järistys näkyi taukoavan, ja minä rohkaisin mieleni. En uskaltanut kuitenkaan vielä mennä vallin yli, vaan istahdin maahan epätoivoissani ja neuvottomana -- mitä minun nyt pitäisi tehdä? Mieleeni ei tullut koko aikana ainoatakaan uskonnollista ajatusta, paitsi tuota tavanmukaista: "Herra, armahda minua!" Mutta kun hätä oli ohi, niin meni sekin tunnelma ohi.

Taivas vetäytyi nyt paksuun pilveen, nousi tuuli, joka paisui paisumistaan, eikä kulunut puolta tuntiakaan, niin oli jo mitä hirvein rajumyrsky valloillaan: meri pauhasi lakkapäissä ja tyrskyt pieksivät hurjasti rantaa. Kolme tuntia raivosi myrsky yhtämittaa, kunnes se alkoi vähitellen hiljetä ja tyyntyi vihdoin kokonaan. Kahden tunnin kuluttua alkoi sataa hyvin rankasti. Käsitin nyt, että kaikki tämä oli yhteydessä maanjäristyksen kanssa, ja koska itse järistys oli nyt mennyt ohitse, uskalsin vihdoin palata linnaani. Istuin telttaani, mutta sade oli niin ankara, että uhkasi lyödä koko teltan maahan. Täytyi välttämättä mennä luolaan, vaikka minua pelottikin, että katto putoaisi päälle.

Tämän sateen aikana, jota kesti koko yön ja seuraavan päivänkin, päätin puhkaista valliini reiän ja kaivaa vallin läpi kourun, jota myöten linnoituksen sisään keräytynyt sadevesi pääsisi valumaan pois; muutoinhan luola joutuisi tulvan alle.

Maanjäristys meni menojaan, rajuilma tyyntyi, sade lakkasi ja mielenikin tuli entiselleen. Rupesin mietiskelemään, miten nyt elämäni järjestäisin. Arvelin että koska saarella näkyy tapahtuvan maanjäristyksiä, on luolassa asuminen sangen vaarallista. Luolahan saattaisi seuraavan järistyksen aikana sortua, vuorenhuippu juuri linnoituksen yläpuolelta saattaisi lohjeta irti ja haudata alleen kaiken omaisuuteni ja minut itsenikin. Minun oli siis välttämättä etsittävä muualta turvallisempi paikka. Haikealta tuntui tosin ajatella, että minun täytyi siirtyä pois asunnostani, jossa kaikki jo oli niin hyvässä järjestyksessä ja johon olin jo ennättänyt tottua. Mutta minun oli pakko luopua siitä. Niin pian kuin löydän sopivan paikan, rupean rakentamaan itselleni uutta linnaa. Siihen saakka minun täytyy pakostakin asua täällä. Sellainen oli päätökseni.

Kuudes luku

Tahko. -- Laivanhylky rannalla. -- Hyödyllisiä tavaroita laivasta. -- Kuumetauti. -- Kauhea uni. -- Raamattu. -- Saan lohdutusta siitä.