Part 12

Neuvo oli kerrassaan järkevä, ja sitä ryhdyttiin heti noudattamaan. Ei kulunut kuukauttakaan, niin jo oli neljän miehen voimalla saatu raivatuksi uusi pelto ja kylvetty siihen kaksikolmatta bushelia ohria ja kuusitoista leilillistä riisiä. Kotitarpeiksi oli tietysti jätetty tarpeellinen määrä kumpaakin. Metsästä kaadettiin sopivia laivanrakennuspuita, ja niistä tehtiin -- samalla vaivalla, vaikka suuremmilla voimilla kuin ennen -- kaksitoista leveää lankkua, viisineljättä jalkaa pitkiä, kaksi jalkaa leveitä ja kahden, jopa neljän tuuman paksuisia. Minun ei tarvinne korostaa, miten suunnaton työ siinä oli.

Karjaakin lisättiin. Sitä varten käytiin metsällä, vuoroin Perjantai ja espanjalainen, vuoroin minä Perjantain kanssa. Siellä ammuttiin joukko emävuohia, kilit otettiin elävinä kiinni ja vietiin sitten tarhoihin entisten lisäksi.

Pian läheni rypäleittenkin korjuuaika, ja niitä kuivasimme päivänpaisteessa suuret määrät. Yhteensä olisi niistä tullut täyteen parikymmentäkin tynnyriä.

Viljasato ei ollut tällä kertaa kaikkein parhaimpia, mutta sittenkin korjattiin kahdenkolmatta bushelin kylvöstä kaksisataakaksikymmentä bushelia. Meillä oli nyt siis riittävästi viljaa laivamatkankin varalle. Heti senjälkeen rupesimme punomaan suuria koreja, missä säilyttäisimme jyvät, ja siinä työssä oli espanjalainen erittäin taitava.

Ja nyt, kun elatusvaroja oli riittävästi päästin espanjalaisen ja Perjantain isän lähtemään jo kauan suunnitellulle matkalle. Annoin espanjalaiselle nimenomaisen määräyksen, ettei hän saa tuoda tänne yhtään miestä, joka ei ensin ole hänen ja vanhan villin edessä vannonut ehdotonta uskollisuutta ja kuuliaisuutta minulle. Siitä oli tehtävä kirjallinen ja kunkin allekirjoittama sitoumus. Miten se kävisi päinsä paperitta ja musteetta, sitä ei tullut silloin kukaan meistä ajatelleeksikaan. Annoin sitten kummallekin musketin sekä ruutia ja luoteja.

Eväitä pantiin mukaan heille itselleen ja sitä paitsi kuudentoista miehen varalle kahdeksaksi päiväksi. Sovittiin niinikään merkistä, minkä he paluumatkalla nostavat saarta lähestyessään, jotta heidät tuntisimme.

Ja niin he lähtivät navakalla tuulella matkaan yhdellä niistä kanooteista, joilla olivat tänne tulleet tai joissa heidät paremminkin oli tänne vankeina tuotu.

Kalenteri oli mennyt sekaisin, mutta otaksuin, että silloin oli lokakuu, ja myöhemmin asiaa tutkiessani huomasin olleeni oikeassa.

Mieltäni ilahdutti tämän suunnitelman toteutuminen, koska se oli ensimmäinen yritys päästä pois saarestani seitsemäänkolmatta vuoteen.

Kahdeksastoista luku

Englantilainen laiva ankkurissa. -- Purjevene laskee saareen. -- Kolme vankia. -- Taisteluja voitto. -- Miten laiva olisi vallattava?

Kahdeksan päivää kului eikä matkamiehiä vieläkään kuulunut kotiin. Mutta silloin sattui kummallinen ja odottamaton tapaus.

Kerran aamulla varhain, ollessani vielä sikeimmässä unessa, Perjantai hyökkäsi sisään huutaen kovalla äänellä: _Master, master!_ Ne tulee jo, ne tulee jo!

Hyppäsin vuoteeltani, sieppasin hiukan vaatetta ylleni ja riensin ulos kiiruhtaen varomattomasti kyllä, suoraa päätä viidakon (nyt jo tiheän metsän) halki rantaan, vastoin tapaani aivan aseetonna. Sinne päästyäni hämmästyin sanomattomasti nähdessäni ulapalla, noin puolentoista meripeninkulman päässä veneen, joka lampaanlapapurje pystyssä tuli myötätuulessa täyttä vauhtia saarta kohti. Se ei tullut siltä puolen, mistä olin kanoottiamme odottanut, vaan saaren eteläpuolelta.

Käskin Perjantain pysyä piilossa, sillä vene oli vieras enkä lainkaan vielä tiennyt, tuliko siinä ystäviä vai vihollisia. Heti sen jälkeen juoksin hakemaan kiikarini ja kiipesin vuoren huipulle niin kuin monesti ennenkin. Tuskin olin sinne ennättänyt, kun jo huomasin kauempana ulapalla laivan, joka oli laskenut ankkurin noin puolenkolmatta meripeninkulman päähän eteläkaakkoon. Se näkyi olevan englantilainen alus niinkuin venekin oli englantilainen purjevene.

Sekavat tunteet valtasivat minut sillä hetkellä. Toisaalta olin riemuissani nähtyäni laivan, jossa todennäköisesti oli maanmiehiäni, siis ystäviä. Toisaalta taas minussa nousi kaikenlaisia epäluuloja -- ties mistä syystä -- ja ne vaativat minua olemaan varuillani. Ensiksi juolahti mieleeni: mitä tekemistä englantilaisella laivalla oli näillä seuduilla, jotka eivät olleet edes englantilaisten kauppaväylien varrella? Eihän äskettäin ollut ollut myrskyäkään, joka olisi laivan ajanut tänne. Jos se todellakin oli englantilainen alus, niin tuskinpa se täällä liikkui hyvissä aikeissa. Parempi on pysyä erakkona edelleenkin kuin joutua merirosvojen ja murhamiesten käsiin.

Älköön ihminen milloinkaan ylenkatsoko salaisia sisäisiä merkkejä ja aavistuksia, joita hänelle välistä annetaan hetkinä, jolloin hän kaikista vähimmin luulee vaaran uhkaavan. Ne ovat varmaankin tiedonantoja salatusta maailmasta. Ellen olisi ottanut niitä varteen, olisin ollut auttamattomasti hukassa, niin kuin lukija saa pian nähdä.

Hetken kuluttua näin veneen kulkevan rantoja myöten hakien kaiketi jotain lahdelmaa tai joensuuta, mihin laskisi maihin. Koska vene ei kuitenkaan tullut tarpeeksi lähelle, niin se ei päässytkään siihen joensuuhun, johon minä ensi kerran olin lauttani laskenut, vaan se jäi rannan hiekalle puolen peninkulman päähän minusta. Siitä olin kiitollinen, sillä muuten nuo oudot vieraat olisivat nousseet maihin miltei oveni kynnyksellä ja aivan varmasti karkottaneet minut asunnostani ja ryöstäneet kaiken, mitä minulla oli.

Miesten noustua maihin tunsin ainakin useimmat heistä englantilaisiksi. Pari kolme näytti hollantilaisilta. Kaikkiaan heitä oli yksitoista miestä, kolme aseetonta ja mikäli osasin päättää, edellisten vankeja, sillä he näyttivät tekevän kiihkeitä liikkeitä käsillään, milloin rukoilevia, milloin epätoivoisia. Olin aivan ymmällä enkä osannut aavistaakaan, mitä heillä oli mielessä. Äkkiä Perjantai sanoa tokaisi:

-- Voi master! Villi mies syö vanki ja englantilainen syö vanki myös.

-- Mitä? huudahdin minä. -- Luuletko heidän aikovan syödä nuo vangit?

-- Syö ne, syö ne.

-- Ei Perjantai, eivät he syö vankejaan, mutta pahoin pelkään, että he aikovat murhata heidät.

Pelko kasvoi minussa kasvamistaan, ja vapisin ajatellessani noiden kolmen poloisen kohtaloa, varsinkin sen jälkeen kun olin huomannut erään noista kahdeksasta merimiehestä puukolla uhkaavan yhtä vankiansa. Kuinka kaipasinkaan nyt espanjalaista ja Perjantain isää! Miehissä me kyllä olisimme voineet pelastaa nuo onnettomat, varsinkin kun heidän vangitsijansa olivat aseettomia. Mutta asiat muuttuivatkin itsestään vangituille edullisiksi.

Hetken kuluttua huomasin merimiesten hajaantuvan eri tahoille: he lähtivät arvatenkin saarta tarkastelemaan. Nuo kolme istahtivat puun juurelle murheellisina, epätoivoisina. Mieleeni muistui nyt selvästi se hetki, jolloin itse ensi kertaa olin astunut tähän saareen täynnä epätoivoista pelkoa. Niin vähän tietää ihminen tulevista kohtaloistaan, mutta joka Luojaansa luottaa, ei joudu hukkaan.

Vene oli laskenut rantaan nousuveden ollessa korkeimmillaan. Tällä välin merimiesten kuljeskellessa saaressa vesi oli alkanut taas laskea, niin että vene ennen pitkää jäi kuivalle maalle. Kaksi miestä oli jätetty venettä vartioimaan, mutta he olivat -- kuten sittemmin sain tietää -- juoneet itsensä humalaan ja nukkuneet. Toinen heräsi kuitenkin jonkin ajan kuluttua ja huomattuaan veneen olevan kiinni hiekassa hän alkoi huutaa ja huhuilla muita. He tulivatkin, mutta vene oli liian raskas heidän liikutella, meren pohja kun tässä kohden oli liejusavea. Niinpä he eivät saaneetkaan venettänsä siirretyksi veden rajaan, vaan -- huolettomina kuin merimiehet ainakin -- jättivät sen siihen ja lähtivät nyt kaikki saarta samoilemaan.

-- Mitäpä sillä on väliä, Jack! virkkoi yksi heistä mennessään. -- Kelluupahan taas veden pinnalla, kun nousuvesi tulee.

Nämä sanat sanottiin selvällä englanninkielellä, ja siitä tiesin nyt varmasti, mitä kansallisuutta merimiehet olivat.

Olin koko ajan pysytellyt piilossa uskaltamatta lähteä linnastani muualle kuin vuoren huipulle, jossa myös saatoin olla aivan näkymättömissä. Nousuvesi -- sen tiesin -- palaa vasta kymmenen tunnin perästä. Silloin on jo pimeä. Minulla on siis tilaisuus tarkastella heidän puuhiaan ja kenties kuulla heidän puheitaankin. Aloin kuitenkin varustautua taisteluun pitäen silmällä sitä, että nyt joutuisin tekemisiin toisenlaisten vastustajien kanssa kuin äskettäin. Perjantain kanssa latasin pyssyt. Itse otin kaksi lintupyssyä. Hänen huostaansa jätin kolme muskettia. Asuni oli kerrassaan kauhistava: tahrainen pukinnahkatakki yllä, tuuhea karvalakki päässä, kaksi pistoolia vyöllä, paljas miekka kupeella ja kaksi pyssyä olalla.

Aikomukseni oli, kuten jo viittasin, ryhtyä taisteluun vasta pimeän tultua, mutta kello kahden tienoissa, auringon paahtaessa täydeltä terältään, huomasin kaikkien merimiesten hajaantuneen metsään ja arvatenkin nukahtaneen sinne. Kolme jäljelle jäänyttä istui yhä puun juurella, heitä ei nukuttanut, poloisia. Päätin silloin mennä heidän luokseen saamaan lähempiä tietoja heidän kohtalostaan. Ja niin lähdin jäljessäni Perjantai yhtä sotaisessa asussa, vaikkei niin kerrassaan metsänpeikon näköisenä kuin isäntänsä.

Menin lähemmäksi niin huomaamatta kuin suinkin ja sitten, ennen kuin kukaan oli ennättänyt huomata minua, lausuin kovalla äänellä englanniksi:

-- Keitä olette, hyvät herrat?

He kavahtivat ylös ja näyttivät sanomattomasti hämmästyneen outoa asuani. He eivät saaneet sanaakaan suustaan, vaan olivat juuri lähtemäisillään pakoon, kun virkoin heille englanninkielellä:

-- Älkää hämmästykö, hyvät herrat! Teillä on kenties ystävä lähempänä kuin luulettekaan.

-- Sitten hänet on lähetetty meille suoraan taivaasta, lausui yksi heistä vakavasti nostaen samassa hattuansa minulle, sillä turhaa olisi tässä ihmisten apu.

-- Kaikki apu tulee ylhäältä, vastasin minä, -- mutta saatatteko sanoa, millä keinoin muukalainen voisi olla teille avuksi? Näytätte olevan suuressa hädässä! Näin teidän nousevan maihin, näin teidän pyytävän jotain noilta tylyiltä miehiltä, näinpä yhden heistä uhkaavan teitä puukollaankin.

Mies parka, jota puhuttelin, katseli minua hämillään vavisten ja kyynelet silmissä.

-- Itse Jumalako minua nyt puhuttelee vai ihminen? hän kysyi. -- Todellinen ihminenkö vai enkelikö?

-- Olkaa huoleti, _sir!_ minä vastasin. -- Jos teidän luoksenne olisi lähetetty enkeli, niin hän olisi varmasti ilmestynyt jalommassa puvussa, ja hänellä olisi ollut toisenlaiset aseetkin kuin minulla. Ihminen minä vain olen, englantilainen, ja valmis auttamaan teitä. Niinkuin näette, ei minulla ole kuin yksi palvelija mukanani. Aseita meillä on ja ampumavaroja myös. Sanokaa suoraan, voiko meistä olla teille mitään apua? Millainen on teidän tilanne?

-- Tarinamme on liian pitkä, virkkoi puhuteltu, -- ja murhamiehet liian lähellä. Siis muutama sana vain. Olen tuon laivan kapteeni. Laivaväkeni nousi kapinaan minua vastaan. He päättivät murhata minut, ja töin tuskin heidät saatiin suostumaan siihen, että he jättävät minut tähän autioon saareen, minut ja nämä kaksi miestä, joista toinen oli alikapteenini ja toinen matkustaja. Me emme voineet odottaa muuta kuin että meidän täytyy kuolla täällä, sillä emmehän tienneet saaren olevan asuttu.

-- Missä ovat nuo konnat, teidän vihollisenne? kysäisin minä. -- Tiedättekö minne he ovat menneet?

-- Tuolla he makaavat, sir, hän vastasi viitaten tiheikköön metsässä. -- Sydämeni vapisee pelosta, että he ovat nähneet teidät ja kuulleet teidän puhuvan. Ja jos niin on, silloin he murhaavat meidät joka miehen.

-- Onko heillä aseita?

-- Kaksi pyssyä vain. Niistä toinen on jätetty veneeseen.

-- No niin, minä sanoin, -- jättäkää loput minun huolekseni. He näyttävät nyt nukkuvan, ja helppoa olisi ampua heidät siihen paikkaan kaikki, mutta eiköhän olisi parempi vangita heidät?

Kapteeni kertoi kahden heistä olevan paatuneita konnia, joille tuskin kannattaisi antaa armoa, mutta jos heidät saataisiin vangituksi, niin muut varmaankin palaisivat pahoilta teiltään. Kysyin ketkä nuo kaksi olivat. Hän ei sanonut voivansa erottaa heitä näin pitkän matkan päästä, mutta lupasi kaikessa noudattaa määräyksiäni heidän kiinnisaamisekseen.

-- Hyvä, sanoin minä. -- Nyt vetäydymme syrjään, niin etteivät he näe eivätkä kuule mitään, ja mietimme miten menetellä.

Ja niin me peräydyimme, kunnes pääsimme kokonaan metsän suojaan.

-- Kuulkaahan nyt, _sir_, minä lausuin kapteenille. -- Jos minä oman henkeni uhalla ryhdyn pelastamaan teitä, lupaatteko suostua kahteen ehtoon?

Hän ennätti edelleni vakuuttaen, että niin hän kuin hänen laivansakin, jos se saadaan takaisin, on oleva kokonaan minun käytettävissäni, mutta ellei sitä saada, niin hän tahtoo elää ja kuolla minun kanssani missä maanääressä vain mielin. Samoin vakuuttivat hänen seuralaisensakin.

-- Hyvä, minä vastasin. -- Minulla on vain kaksi ehtoa. Ensiksi: niin kauan kuin asutte tällä saarella, on teidän pidettävä minua ylipäällikkönänne. Jos annan aseita käytettäväksenne, niin ne on aina annettava minulle takaisin! Te ette jaa omistusoikeuttani tähän saareen, joten se kuuluu yhä edelleen minulle. Sallin teidän tietysti jäävän saarelle. Toiseksi: jos laiva saadaan takaisin, niin teidän on maksutta vietävä minut ja palvelijani Englantiin.

Hän vakuutti minulle niin lujasti ja luotettavasti kuin kunnon mies ikinä voi vakuuttaa olevansa valmis täyttämään kohtuulliset ehtoni ja sitäpaitsi altis palvelemaan minua koko ikänsä.

-- Niinpä sitten, sanoin minä, -- tässä on teille musketti mieheen sekä ruutia ja luoteja. Sanokaa nyt, mitä teidän mielestänne olisi ensiksi tehtävä.

Kiitollisena hän otti vastaan aseet, mutta sanoi tahtovansa noudattaa minun määräyksiäni. Minun mielestäni olisi parasta ampua kapinalliset heidän levätessään metsässä. Kuka silloin jäisi henkiin ja lupaisi antautua, se armahdettaisiin. Sallimus itse siis määrätköön luotien suunnan. Kapteeni sanoi siihen, ettei hän puolestaan tahtoisi miehiä surmata, jos sen suinkin voisi välttää, vaikka heidän joukossaan olikin nuo kaksi perinpohjaista konnaa, koko kapinan alkuunpanijat. Jos he pääsisivät pakoon, niin hukka meidät perisi joka miehen: he palaisivat laivalle ja toisivat sieltä koko laivaväen meitä tuhoamaan.

-- No niin, minä sanoin, -- tilanne on sellainen, että voimme pelastaa henkemme vain, jos toimimme minun suunnitelmani mukaan.

Koska hän kuitenkin yhä edelleen näytti kammoavan verenvuodatusta, jätin hänen kahden toverinsa valtaan tehdä, minkä hyväksi näkivät.

Kesken kaiken näkyi pari miestä heräävän ja kavahtavan pystyyn. Kysyin olivatko he yllyttäjiä. -- Eivät, vastasi kapteeni. -- Pääskööt sitten, minä sanoin, -- pääskööt karkuun. Itse Sallimus näkyy tahtovan säästää heidän henkensä, koska herätti heidät ennen muita. Mutta jos nuo toisetkin pääsevät pakoon, niin syy on teidän.

Tästä rohkaistuneena hän otti musketin käteensä, pisti pistoolin vyöhönsä ja lähti miehiä kohti kahden toverinsa kanssa, joilla kummallakin oli musketti kädessä. He eivät kuitenkaan osanneet kulkea aivan hiljaa, ja siitä oli seurauksena, että toinen heränneistä merimiehistä kääntyi taakseen ja huomattuaan tulijat huusi muutkin hereille. Mutta se oli liian myöhäistä, sillä samassa kun hän huusi, kapteenin toveritkin laukaisivat muskettinsa. Kapteeni oli varovasti kyllä säästänyt laukauksensa viimeiseksi. Ensinmainitut olivat tähdänneet kumpikin niin tarkasti joukon johtajiin, että toinen näistä kuoli heti, toinen haavoittui. Jälkimmäinen hyppäsi pystyyn ja alkoi huutaa tovereitaan avuksi, mutta kapteeni meni hänen luokseen sanoen, että nyt oli jo liian myöhäistä kutsua apua, vaan parasta oli pyytää Jumalalta anteeksi pahoja tekojaan. Sen sanottuaan hän löi hänet pyssyn perällä maahan, niin ettei toinen enää äännähtänytkään. Samassa tulin minäkin paikalle.

Joukossa oli vielä kolme muuta miestä, yksi näistä lievästi haavoittunut, mutta huomattuaan, ettei vastustaminen enää auta, he alkoivat rukoilla armoa. Kapteeni lupasi säästää heidän henkensä, jos he katuisivat kapinoimistaan ja vannoisivat koettavansa uskollisesti auttaa häntä saamaan laivan jälleen valtaansa. Pyhästi miehet silloin vannoivat täyttävänsä hänen vaatimuksensa, ja kapteeni puolestaan lupasi jättää heidät henkiin. Siihen minäkin suostuin, kuitenkin sillä ehdolla, että miehet sidotaan käsistä ja jaloista siksi aikaa kun he ovat saarella.

Sitten lähetin Perjantain ja alikapteenin rantaan viemään veneen talteen ja ottamaan airot ja purjeet siitä pois. Jonkin ajan kuluttua palasi metsästä vielä kolme merimiestä, jotka kuultuaan pyssynlaukaukset riensivät paikalle. Nähtyään nyt kapteenin, entisen vankinsa, olevan herrana ja käskijänä, heidän ei auttanut muu kuin antautua armoille ja suostua sidottaviksi. Meidän voittomme oli siis täydellinen. Jotakin juotuamme ja syötyämme aloimme miettiä, miten saisimme laivan vallatuksi. Kapteeni ei tietänyt mitään keinoa.

-- Laivassa, selitti hän, -- on vielä kuusikolmatta miestä, jotka kyllä tietävät tehneensä hengenrikoksen noustuaan laivalla kapinaan päällikköänsä vastaan ja joutuvansa hirsipuuhun Englannissa tai ensimmäisessä englantilaisessa satamassa. Siksi he puolustautuvat epätoivon vimmalla viimeiseen saakka. Heitä vastaan emme voi hyökätä näin vähillä voimilla.

Kapteeni oli oikeassa mielestäni, mutta nopeaa toimintaa tässä tarvittiin. Meidän täytyi jollakin keinoin saada laivaväki ansaan, ennenkuin he miehissä hyökkäisivät meidän kimppuumme. Varmaa oli, että laivallaolijat kummastelivat toveriensa viipymistä, lähtisivät ennen pitkää toisella veneellä heitä hakemaan ja nousisivat maihin ties kuinka lujasti varustettuina ja kuinka suurella joukolla. Sen vuoksi oli mielestäni rannalla oleva purjevene tehtävä käyttökelvottomaksi, etteivät kapinalliset sillä enää pääsisi palaamaan laivalle. Niinpä menimmekin rantaan ja otimme veneestä sinne jätetyt aseet sekä muut tavarat, nimittäin pullon viinaa, toisen rommia, laivakorppuja, ruutisarven ja viisi, kuusi naulaa sokeria, jotka kaikki olivat minulle sangen tervetullutta tavaraa.

Vietyämme nämä maihin, jonne Perjantai alikapteenin kanssa jo äsken oli piilottanut airot, peräsimen ja purjeet, puhkaisimme purjeveneen pohjaan suuren reiän. Vaikka laivasta nyt tulisikin lisää miehiä maihin, he eivät voisi käyttää venettä laivaan palatessaan. Tosin en jaksanut toivoa, että saisimme laivan valtaamme. Ennemmin tai myöhemmin, arvelin minä, se purjehtisi tiehensä, mutta silloin me korjaisimme purjeveneen ja pääsisimme sillä villien maahan.

Yhdeksästoista luku

Saarelle saapuu toinenkin purjevene. -- Onnistunut sotajuoni. -- Kahdeksan uutta vankia.

Vedettyämme purjeveneen maalle nousuveden rajan yläpuolelle istahdimme rannalle miettimään, mitä nyt olisi tehtävä. Äkkiä kuului laivalta tykinlaukaus, ja samassa vedettiin mastoon lippu merkiksi siitä, että purjeveneen oli tultava takaisin. Mutta kun venettä ei näkynyt eikä kuulunut, seurasi useampia laukauksia ja monenlaisia merkkejä. Vihdoin, kun mistään käskyistä ei ollut apua, laskettiin laivasta toinen vene vesille -- sen näin kiikarillani -- ja se lähti heti soutamaan saarta kohti. Veneessä oli kymmenen ampuma-asein varustettua miestä.

Pakovesi vei veneen hiukan syrjään entisen purjeveneen paikasta, niin että miesten täytyi soutaa jonkin matkaa aivan lähellä rantaa. He menivät ohitsemme niin läheltä, että hyvin erotimme heidän kasvonsa. Kapteeni tunsi heidät jokaisen ja sanoi joukossa olevan myös kolme kunnon miestä, jotka vain muitten yllyttäminä ja pelottamina olivat yhtyneet kapinaan, mutta perämies, joka näkyi olevan päällikkönä, ja muut olivat paatunutta väkeä. Siksi kapteeni pelkäsi, ettei meistä olisi heidän kukistajikseen. Siihen minä huomautin, että kun ihminen kerran on joutunut sellaiseen tilanteeseen kuin me, niin hänen on turhaa enää pelätä, koska se ei tämän vaikeammaksi voisi enää tulla. Meillä ei ollut kuin kaksi mahdollisuutta: voittaa tai kuolla.

-- Yksi seikka minua vain huolestuttaa, minä lisäsin, -- se nimittäin, että noiden joukossa on kolme, neljä kunnon miestä, jotka pitäisi saada pelastetuksi. Jos he olisivat yhtä suuria konnia kaikki, niin uskoisin Jumalan määränneen heidät joutumaan meidän käsiimme, sillä saatte olla varma siitä, että kuka ikinä tähän saareen saapuu, hän on meidän vallassamme! Hän kuolee tai jää eloon riippuen siitä, miten hän käyttäytyy meitä kohtaan.

Tämä näkyi rohkaisevan kapteenin mieltä, ja entistä tarmokkaammin valmistuttiin nyt taisteluun.

Heti kun olimme nähneet toisen veneen lähtevän saarta kohti, olimme vieneet vangitut turvasäilöön. Kaksi pahinta, joihin kapteeni kaikista vähimmän luotti, lähetettiin saaren toisessa päässä olevaan luolaan, vartijoina Perjantai ja yksi äskeisistä vangeista vapautettu merimies. Luola oli niin kaukana, ettei heitä sieltä kukaan olisi osannut mennä etsimään. Sinne Perjantai vei heidät sidottuina ja jätti heille lähtiessään ruokatavaroita ja kynttilöitä. Jos he pysyvät siellä hiljaa ja rauhallisina -- sellaiset ehdot Perjantai heille antoi, niin he pääsevät parin päivän kuluttua pois, mutta jos yrittävätkään lähteä karkuun, niin heidät ammutaan siihen paikkaan. Vangit vakuuttivat pysyvänsä nöyrästi luolassa, he kun sitä paitsi luulivat, että luolan suulle oli pantu vartijat. Muista vangeista pidettiin kaksi sidottuna piilossa lähempänä linnaa. Toiset kaksi päästettiin vapaaksi ja otettiin meidän joukkoomme, sen jälkeen kun he olivat juhlallisesti luvanneet elää ja kuolla yhdessä meidän kanssamme.

Näin meitä oli yhteensä seitsemän lujasti aseilla varustettua miestä. En lainkaan enää epäillyt, ettemme nyt kykenisi pitämään puoliamme tulossa olevaa kymmentä miestä vastaan, varsinkin kun kapteeni tiesi heidän joukossaan olevan kolme, neljä luotettavaa miestä.

Heti kun uudet tulokkaat olivat saapuneet ensimmäisen purjeveneen kohdalle, he laskivat rantaan ja vetivät veneensä hiekalle. Siitä olin hyvilläni, koska olin jo pelännyt heidän heittävän ankkurin ja jättävän vartijoita veneeseen. Ensi työkseen he riensivät toisen veneen luo, mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun he näkivät, että se oli aivan tyhjä ja että sen pohjassa oli reikä. He ampuivat silloin pari, kolme yhteislaukausta ja rupesivat huutamaan ja huhuilemaan tovereitaan, mutta turhaan. Sama temppu uudistettiin, mutta yhtä huonolla menestyksellä, sillä luolassa olijat eivät voineet heitä kuulla ja toiset taas eivät uskaltaneet vastata.

Tämä kummastutti vastatulleita niin, että he -- kuten jälkeenpäin sain tietää -- päättivät niine hyvineen palata laivalle takaisin ilmoittamaan, että toverit oli saaressa murhattu ja heidän purjeveneensä lyöty rikki. Ja he työnsivät todellakin veneensä vesille ja astuivat siihen.

Kapteenille tuli nyt hätä: hän arveli, että nyt he soutaisivat takaisin, laiva nostaisi ankkurin ja purjehtisi tiehensä, ja niin se jäisi meiltä valloittamatta. Mutta ei aikaakaan, niin hän sai jo muita pelon syitä.

Vene ei ollut ennättänyt vielä kauaksikaan, kun miehet näyttivät muuttaneen päätöksensä. He palasivat takaisin maihin ja jättivät kolme miestä veneen vartijoiksi. Se oli suuri pettymys meille, sillä mitä hyötyä meille siitä olisi, vaikka saisimmekin nuo seitsemän miestä vangiksi, jos muut kuitenkin pääsisivät käsistämme? He palaisivat laivalle, ja laiva olisi silloin mennyt meiltä iäksi. Meidän ei auttanut muu kuin jäädä odottamaan, mihin suuntaan asiat alkaisivat kehittyä.