Part 11

Ja niinpä ryhdyimmekin Perjantain kanssa rakentamaan uutta venettä yhdestä puunrungosta niin kuin entisiäkin. Sopivista aineksista saarella ei suinkaan ollut puutetta. Kokonaisen laivastonkin olisi saattanut siellä rakentaa. Kuukauden päivät raadoimme ahkerasti aamusta iltaan, kunnes veneen runko oli valmis, mutta kului vielä kaksi viikkoa, ennen kuin saimme sen rantaan, sillä meidän oli työnnettävä se veteen telojen päällä. Matka edistyi vain tuuma tuumalta.

Runko meillä nyt kyllä oli, mutta kului vielä kaksi kuukautta, ennen kuin saimme mastot, purjeet ja peräsimen valmiiksi ja paikoilleen. Silloin muistutti veneeni suuresti purtta, jolla olin Salésta purjehtinut pois.

Perjantai, joka kyllä oli taitava soutaja ja meloja, mutta ei ollut milloinkaan nähnyt purjeita, katseli hämmästyneenä, miten vene minun ohjaamanani soutamatta eteni vedenpinnalla käännähdellen ja puikkelehtien milloin puoleen, milloin toiseen. Mutta pian hänkin tottui purjeveneeseen, ja ennen pitkää hänestä tuli varsin taitava merimies. Kompassia vain hänen oli vaikea käsittää.

Nyt alkoi seitsemäskolmatta vuosi täällä oloni ajasta, josta kolme viimeistä vuotta olin viettänyt yhdessä Perjantain kanssa. Kiitollisena Jumalan armollisesta huolenpidosta aloitin tämänkin uuden vuoden hänen apuunsa turvaten. Sadeaika alkoi taas kuten tavallista, me panimme uuden purtemme suojaan joen poukamaan ja rakensimme vedenpitävän katoksen sen ylle. Seuraavan marras- tai joulukuun aikana meidän oli määrä lähteä yrittämään ulapalle.

Pouta-ajan tultua ryhdyin valmistautumaan matkalle. Ensiksi varustin eväät. Kerran aamulla näissä puuhissa ollessani lähetin Perjantain merenrannalle katsomaan, olisiko siellä kilpikonnia, joita tavallisesti saimme viikossa yhden. Hetken kuluttua näin hänen juoksevan hirmuista vauhtia takaisin, hyppäävän vallin yli ja rientävän luokseni. En ennättänyt kysyä syytäkään tähän kiireeseen, kun hän jo huudahti:

-- _Master, master!_ Voi suru! Voi hirmu!

-- Mitä nyt, Perjantai?

-- Tuolla, tuolla yks, kaks, kolme kanootti, yks, kaks, kolme.

Luulin hänen tarkoittavan kuutta, mutta lähemmin kyseltyäni sain tietää hänen nähneen vain kolme.

-- Niitäkö sinä noin säikähdit?

Koetin rauhoittaa häntä minkä taisin, mutta mies parka oli aivan suunniltaan. Hän ei kyennyt muuta ajattelemaan kuin että viholliset olivat tulleet häntä hakemaan. Nyt he saisivat kiinni, tappaisivat ja söisivät hänet. Koetin rauhoittaa häntä kaikin tavoin. Selitin hänelle, että olinhan minä yhtä suuressa vaarassa kuin hänkin: jos he hänet surmaisivat, niin eivät he minuakaan henkiin jättäisi.

-- Mutta, lisäsin minä, -- meidän täytyy taistella heidän kanssaan. Osaatko taistella, Perjantai?

-- Kyllä minä ampua, vastasi hän, -- mutta ne on niin hirmun moni.

-- Vähät siitä! minä vakuutin. -- Me ammumme heidät, ja kuka henkiin jää, se pakenee pyssyn pauketta.

Kysyin sitten, puolustaisiko hän minua, jos minä puolustaisin häntä, ja lupaisiko hän pysyä rinnallani ja tehdä kaiken, mitä vain käsken. Hän vastasi:

-- Jos _master_ vaikka käskee Perjantai kuolla, niin Perjantai kuolla.

Annoin hänelle kulauksen rommia ja käskin tuoda molemmat lintupyssyt, jotka latasin karkeilla hauleilla. Panin panokseen neljä muskettia pistäen kuhunkin kaksi metallipalasta ja viisi pientä luotia. Samoin latasin molemmat pistoolit, sidoin sitten miekan vyölleni ja käskin Perjantaita ottamaan kirveensä. Näin varustettuna lähdin kiikari mukanani vuoren huipulle.

Rannalla näkyi olevan yksikolmatta villiä ja heillä oli kolme vankia mukanaan. Hiekalle oli vedetty kolme kanoottia. He eivät olleet nousseet maihin samaan paikkaan, josta Perjantai aikoinaan oli karannut, vaan lähemmäksi joen suuta, missä metsä ulottui melkein rantaan saakka. Heillä oli nähtävästi aikomus taas käydä syömään kaameita verisiä aterioitansa, ja tämä saattoi minut niin vimmoihini, että alas tultuani ilmoitin Perjantaille aikovani ampua tai lyödä heidät kuoliaaksi viimeiseen mieheen. Kysyin häneltä, lupaisiko hän auttaa minua. Hän oli nyt toipunut ensimmäisestä säikähdyksestään ja vakuutti olevansa valmis vaikka kuolemaan, jos niin käskisin.

Yhä vieläkin vimmoissani jaoin aseet meidän kahden kesken. Käskin Perjantain pitämään pistoolin vyöllään ja ottamaan kolme pyssyä olalleen. Itse otin myös pistoolin ja kolme pyssyä. Pistin taskuuni pienen pullon rommia sekä vähän leipää ja annoin Perjantain huostaan ruuti- ja luotipussin käskien hänen kulkemaan jäljessäni aivan ääneti ja laukaisemaan vasta silloin, kun minä määrään. Teimme sitten lähes mailin pituisen kierroksen joen yli, niin että pääsimme metsän suojassa villien huomaamatta heidän lähelleen.

Matkalla aloin vähitellen lieventää äskeistä ankaraa päätöstäni. Siihen ei ollut syynä se, että olisin pelännyt villien monilukuisuutta -- minähän olisin yksinänikin ollut voimakkaampi kuin nuo alastomat aseettomat raukat -- vaan se, että tulin jälleen ajatelleeksi: mitä syytä, mikä oikeus minulla on tahrata käsiäni ihmisverellä? Perjantain vihollisia he kyllä olivat, Perjantailla oli lainmukainen oikeus hyökätä heidän kimppuunsa, mutta mitä pahaa he minulle olivat tehneet? Oliko minulla oikeus, sanoin itsekseni, käydä heitä rankaisemaan heidän kansallisten syntiensä tähden? Ja niin päätin mennä vain läheltä katsomaan, mitä he tekivät, ja ryhtyä toimenpiteisiin vasta siinä tapauksessa, että saisin jonkin erityisen merkin.

Hiljaa ja varovasti kuljin eteenpäin Perjantai kintereilläni, kunnes pääsimme niin lähelle villejä, että meidät erotti heistä vain pieni metsänniemeke. Viittasin Perjantain luokseni, käskin hänen hiipiä erään suuren puun taakse aivan metsän reunaan ja tuoda minulle tietoja näkemästään. Pian hän tulikin takaisin kertoen villien istuvan nuotion ympärillä. Yksi vangeista oli tapettu ja häntä he parhaillaan söivät. Toinen oli rannassa sidottuna odottamassa vuoroaan. Tämä sai jo vereni kuohumaan, mutta ylimmilleen vimmani yltyi kuultuani Perjantailta, ettei tuo vanki ollutkaan hänen kansalaisiaan, vaan niitä valkoisia, partasuisia miehiä, joita hänen maassaan asui. Kauhistuneena menin omin silmin tutkimaan asiaa ja näin todellakin kiikarillani valkoisen miehen makaavan rannassa, eurooppalainen puku yllään, sidottuna käsistä ja jaloista.

Noin puolisataa yardia lähempänä heitä kasvoi tiheän ryteikön laidassa toinen puu. Sen taakse hiivin nyt ja pääsin noin kahdeksankymmenen yardin päähän villeistä. Perjantai oli uskollisesti seurannut minua askel askelelta.

Yksitoista julmuria istui maassa yhdessä, ja oli juuri lähettänyt kaksi teurastajaa maassa makaavan kristityn kimppuun. Nämä olivat parhaillaan päästämässä hänen jalkojaan siteistä irti. Nyt emme voineet viivytellä enää silmänräpäystäkään. Käännyin Perjantain puoleen sanoen:

-- Tee nyt samoin kuin näet minun tekevän ja tottele jokaista käskyäni!

Laskin maahan yhden musketin ja molemmat lintupyssyt. Perjantai noudatti esimerkkiäni. Yhden musketin ojensin villejä kohti ja rupesin tähtäämään käskien Perjantain tehdä samoin.

-- Oletko valmis nyt?

-- Kyllä.

-- Ammu sitten! Samassa laukaisin minäkin.

Perjantai oli tähdännyt paremmin kuin minä, sillä hänen puolellaan kaatui kuolleena maahan kaksi ja haavoittui kolme; minun puolellani kuoli yksi ja haavoittui kaksi. Kauhea hämmästys valtasi haavoitetut. Muutkin kavahtivat pystyyn, mutta eivät tienneet, minne paeta, minne katsoa, sillä eiväthän he tienneet, mistäpäin tämä tuho ja turmio oli tullut.

Laskin musketin maahan ja sieppasin toisen lintupyssyn. Perjantai teki samoin. Minä ojensin ja viritin hanan; hän samoin.

-- Oletko valmis, Perjantai?

-- Kyllä.

-- Laukaise sitten Jumalan nimeen! käskin minä ampuen samassa itsekin.

Lintupyssyt olivat ladatut pelkillä raehauleilla, ja siksi ei tällä kertaa kaatunut kuin kaksi miestä. Sitä useampi haavoittui, ja nämä alkoivat nyt huutaen ja parkuen juosta verissään sinne tänne kuin mielipuolet. Pian heistäkin kolme vaipui maahan, vaikka ei aivan hengettömänä.

-- Nyt, Perjantai! komensin minä laskien käyttämäni pyssyn maahan ja tarttuen muskettiin. -- Seuraa nyt minua!

Samassa hyökkäsin piilostani esiin, Perjantai jäljessäni. Heti kun villit olivat nähneet meidät, aloin huutaa minkä jaksoin, käskin Perjantain tehdä samoin ja riensin suoraa päätä vanki paran luokse. Teurastajat, jotka olivat säikähtäneet ensimmäisiä laukauksia, jättivät hänet rauhaan ja pakenivat hurjaa vauhtia merenrannalle päin. Siellä he ja kolme muuta villiä hyppäsivät kanoottiin. Minä käännyin Perjantain puoleen ja käskin häntä juoksemaan heidän jäljessään ja ampumaan. Hän ymmärsi heti, juoksi kolme-, neljäkymmentä yardia lähemmäksi ja laukaisi muskettinsa kanoottia kohti.

Luulin hänen jo ampuneen kuoliaaksi siellä joka miehen, sillä kaikki viisi kaatuivat yhtaikaa veneen pohjaan. Mutta kaksi heistä nousi heti reippaina ylös. Kaksi oli kuollut, kolmas haavoittunut.

Sillä välin sieppasin puukkoni, katkoin vanki poloisen siteet, nostin hänet pystyyn ja kysyin portugalin kielellä, kuka hän oli. Hän vastasi latinaksi: "_Christianus_" (kristitty), mutta oli niin heikko, että tuskin jaksoi seisoa ja puhua. Otin rommipullon taskustani, annoin hänen ryypätä siitä ja ojensin hänelle sitten palasen leipää, jonka hän söi hyvin halukkaasti. Tiedusteltuani, mitä kansallisuutta hän oli, hän vastasi: "_Espanol_" (espanjalainen) osoittaen samalla kaikenlaisin merkein, kuinka syvästi kiitollinen hän oli henkensä pelastumisesta.

-- _Seignior!_ sanoin minä huonolla espanjallani, -- puhutaan siitä myöhemmin, nyt meidän täytyy taistella. Jos teillä on vähänkin vielä voimia, niin ottakaa tämä pistooli ja miekka.

Kiitollisena hän otti ne vastaan, ja tuskin olivat aseet hänen käsissään, niin hän tunsi jo voimiensa elpyneen ja ryntäsi hurjalla vimmalla murhaajiensa kimppuun. Kaksi villiä hän löi maahan heti. Villi parat olivat todellakin niin kauhuissaan pyssyjen laukauksista, jollaisia he eivät vielä ikinä olleet kuulleet, että heitä jo pelkästä säikähdyksestäkin kaatui maahan. Niin kävi veneeseenkin paenneitten: kaikki viisi kaatuivat, vaikka kolmeen vain oli sattunut.

Laukaisematta vielä omaa muskettiani käskin Perjantain kiireimmiten tuoda kätköpaikasta pyssyt, jotka olimme sinne jättäneet. Saatuani ne annoin muskettini Perjantaille ja rupesin lataamaan tyhjiä pyssyjä käskien hänen sekä espanjalaisen hakea minulta ladattuja aseita, milloin tarvitsivat. Ei aikaakaan, niin huomasin espanjalaisen joutuneen kovaan taisteluun erään kookkaan villin kanssa, joka uhkasi häntä suurella puisella miekallaan. Espanjalainen, joka heikkoudestaan huolimatta taisteli erittäin uljaasti ja taitavasti, oli jo iskenyt vastustajansa päähän kaksi suurta haavaa, mutta villi, roteva ja väkevä mies, oli hyökännyt hänen kimppuunsa, kaatanut hänet maahan ja koetti nyt vääntää miekkaa hänen kädestään. Espanjalainen veti sillä välin toisella kädellään pistoolin vyöltään ja irrottautui miehestä, mutta laukaisi samalla pistoolinsa tappaen hänet siihen paikkaan, ennenkuin minä ennätin avuksi.

Perjantai, joka minun lähdettyäni oli jäänyt yksin, lähti ajamaan villejä takaa ilman muuta asetta kuin pelkkä kirves kädessään. Ensi työkseen hän löi kuoliaaksi ne kolme, jotka olivat haavoittuneet ensimmäisestä laukauksesta, ja sitten jokaisen, jonka vain saavutti. Espanjalainen tuli hakemaan minulta uusia aseita ja saatuaan käteensä lintupyssyn lähti ajamaan takaa kahta villiä, joita hän haavoitti kumpaistakin. He pakenivat metsään, jonne espanjalainen vähillä voimillaan ei jaksanut heitä seurata, mutta Perjantai juoksi heidän jäljessään ja löi toisen kuoliaaksi. Toinen oli kovin ketterä jaloistaan ja pakeni rantaan. Siellä hän heittäytyi veteen ja ui kanootin luo, jossa oli kolme muuta henkiin jäänyttä villiä. Nämä neljä olivat ainoat, jotka yhdestäkolmatta miehestä olivat päässeet meiltä pakoon.

Kanoottiin pelastuneet soutivat nyt kaikin voimin ulapalle ja pääsivätkin pyssyn kantamattomiin, sillä vaikka Perjantai ampuikin heitä kohti muutamia laukauksia, en huomannut yhdenkään sattuneen. Perjantai vaati nyt kiihkeästi, että lähdettäisiin ajamaan heitä takaa. Minäkin ajattelin, että jos nuo neljä pääsisivät meidän käsistämme, niin he veisivät kotipuoleensa sanoman tästä tapauksesta, ja ennen pitkää saisimme pari-, kolmesataa villiä kimppuumme. Sen vuoksi riensin rantaan, käskin Perjantain mukaani ja hyppäsin kanoottiin. Mutta suuri oli hämmästykseni nähtyäni veneen pohjalla miehen, jonka kädet ja jalat olivat sidotut. Hän oli kuolemaisillaan pelosta ja kauhistuksesta, sillä hän ei voinut nostaa päätään eikä siis tiennyt, mitä rannalla vallinnut kova pauke ja melu merkitsi. Mies parka oli niin lujasti sidottu ja niin kauan ollut tässä vaikeassa asemassa, että hän oli melkein henkitoreissaan.

Hetkeäkään epäröimättä katkaisin hänen siteensä ja yritin auttaa häntä ylös, mutta hän ei pysynyt pystyssä eikä kyennyt puhumaan. Hän voivotteli vain surkeasti luullen nyt joutuvansa teurastettavaksi. Käskin Perjantain ilmoittaa hänelle, että hän oli nyt pelastettu, ja annoin hänelle muutaman tipan rommia pullostani. Tämä vahvisti häntä, ja kuultuaan sen iloisen sanoman, että hän jäisi henkiin, hän elpyi kerrassaan ja nousi istumaan. Mutta tuskin oli Perjantai mennyt hänen luokseen ja nähnyt hänen kasvonsa, niin -- kukaan ei olisi kyynelittä voinut heitä katsella! Perjantai sulki hänet äkkiä syliinsä, suuteli häntä, hyväili häntä, huusi sitten riemuissaan, nauroi, hyppi ja tanssi, väänteli käsiään, löi kasvoihinsa ja huusi ja hyppi taas kuin mieletön. Aivan mahdotonta oli saada häntä puhumaan yhtään selvää sanaa. Vasta pitkän ajan kuluttua hän hiukan tyyntyi, ja silloin sain tietää, että mies oli hänen isänsä.

En kykene kuvailemaan sitä rajatonta riemua ja hellää lapsen rakkautta, jota tämä villi parka osoitti nähtyään kuolemasta pelastetun isänsä. Hän hyppäsi veneeseen, hyppäsi siitä pois, riensi jälleen siihen, istahti isänsä viereen, avasi sylinsä ja painoi isänsä pään rintaansa vasten painellen ja hieroen käsillään isän jäykistyneitä ja siteistä pöhöttyneitä jäseniä. Tämän huomattuani annoin Perjantaille hiukan rommia, millä hieroa, ja se näkyi tekevän varsin hyvää.

Nyt ei voitu enää ajatellakaan takaa-ajoa. Villejä ei enää näkynyt. Hyvä olikin ettemme lähteneet, sillä parin tunnin kuluttua nousi ankara tuuli, jota kesti koko yön. Se puhalsi luoteesta ja oli heille siis aivan vastainen. En usko heidän koskaan enää päässeen rantaan.

Seitsemästoista luku

Vieraille eri teltta. -- Ensimmäinen neljän miehen päivällinen. -- Suuren matkan varustuksia. -- Espanjalainen ja Perjantain isä lähettiläiksi.

Oli liikuttavaa nähdä, miten hellää huolta Perjantai piti vanhasta isästään, joka vieläkin istui kanootin pohjalla. Hän kantoi hänelle minulta saamansa leivän ja rommin. Omasta puolestaan hän vei sinne leilillisen vettä, ja tämä näytti virkistävän vanhusta enemmän kuin mikään muu.

Käskin hänen sitten viedä virvokkeita espanjalaisellekin, joka oli kovin näännyksissä istahtanut nurmelle tuuhean puun siimekseen, jäsenet vielä kovista siteistä hellinä ja pöhöttyneinä ja kykenemättä omin voimin nousemaan pystyyn. Perjantai alkoi hieroa rommilla hänenkin jäseniään tuon tuostakin vilkaisten sinne päin, missä isä oli. Äkkiä hän huomasi isän kadonneen näkyvistä ja sanaakaan sanomatta hän lähti juoksemaan rantaa niin hurjaa vauhtia, että tuskin näki jalan koskettavan maata. Ei vanhuksella mitään hätää ollut, hän oli vain oikaissut itsensä pitkäkseen kanootin pohjalle.

Sen jälkeen pyysin häntä taluttamaan espanjalaisenkin veneeseen ja soutamaan hänet sekä isän kotiin. Mutta Perjantai, roteva ja väkevä mies, nosti espanjalaisen selkäänsä ja kantoi rantaan laskien hänet sitten varovasti isänsä viereen kanootin pohjalle. Vastatuulesta välittämättä hän sitten sauvoi veneen lyhyessä ajassa joen poukamaan, jonne minä lähdin jalan. Jätettyään vieraat veneeseen hän kiiti takaisin entiseen paikkaan samaa hurjaa vauhtia ja toi sieltä toisenkin kanootin saapuen joen rantaan melkein samaan aikaan kuin minä. Soudettuaan sitten minut joen yli kotirantaan hän auttoi veneessä olijat maihin, mutta nämä poloiset olivat niin heikkoja, etteivät he jaksaneet kävellä.

Tuota pikaa tein Perjantain kanssa paarit, joilla kannoimme vieraat uloimman vallin juurelle. Mutta siinäpä oli taas pulma: mahdotonta oli saada heidät nostamalla vallin yli, enkä tahtonut valliakaan murtaa. Ei auttanut muu kuin ryhtyä teltan tekoon, ja parissa tunnissa me kahden saimmekin teltan pystytetyksi uloimman vallin ja istuttamani viidakon väliselle aukiolle. Sinne laitoimme riisin oljista vuoteet, panimme vuoteisiin alus- ja päällyspeitteitä ja nostimme niihin väsyneet vieraamme.

* * * * *

Nyt oli saaren väkiluku lisääntynyt, ja minä olin kuin kuningas: saari oli valtakuntani ja itse olin sen herra ja lainsäätäjä. Alamaisiakin minulla oli, uskollisia alamaisia, jotka vakuuttivat olevansa valmiita panemaan henkensä alttiiksi minun puolestani. Oli omituista, että kaikki alamaiseni olivat eri uskontoa: Perjantai oli protestantti, hänen isänsä pakana ja espanjalainen katolilainen. Täydellinen omantunnonvapaus meillä kuitenkin vallitsi.

Perjantain kanssa teurastimme vuoden vanhan vuohen ja keitimme siitä lihalientä ja laitoimme paistia. Telttaan kannettiin pöytä, ja niin söimme yhdessä päivällistä Perjantain toimiessa tulkkina minun ja vieraitteni välillä. Espanjalainenkin oli näet jo ennättänyt oppia villien kieltä varsin hyvin.

Päivällisen jälkeen käskin Perjantain keräämään meren rannalta kaikki sinne jääneet aseemme. Seuraavana päivänä hän sai tehtäväkseen haudata kaatuneiden ruumiit ja peittää hiekkaan pienimmätkin jäännökset villien julmasta ateriasta. Tämän kaiken hän suoritti niin tunnollisesti ja tarkasti, että myöhemmin siellä käydessäni tuskin olisin paikkaa entiseksi hävityksen tantereeksi tuntenut.

Illemmalla käskin Perjantain kysyä isältään, luuliko hän noiden neljän karkulaisen päässeen kotiin, ja olisiko meillä sieltäpäin odotettavissa hyökkäys. Vanhus arveli, että ankara tuuli oli joko kaatanut heidän veneensä, jolloin miehet olivat hukkuneet, tai ajanut heidät muille rannoille vieraitten heimojen luo, ja mennyttä kalua he siinäkin tapauksessa olivat. Mutta vaikka he olisivat päässeet omaan kotirantaansakin, oli heillä niin paljon kauheita asioita kerrottavana täältä, ettei muiden suinkaan enää tekisi mieli lähteä samoja kauhuja kokemaan. He kertoisivat kotonaan, että salama ja ukkonen oli tappanut heistä suurimman osan ja että saaressa oli kaksi kamalaa olentoa, jotka putosivat taivaasta heitä tuhoamaan. Sellaista hän oli kuullut heidän hädissään huutelevan toisilleen, eikä ihmekään, sillä mahdotontahan heidän oli käsittää, että tavallinen ihminen saattoi saada jyrinää ja salamoita aikaan ja tappaa ihmisiä pitkän matkan päästä. Ukko oli oikeassa: villit eivät sen koommin uskaltaneet tulla saareeni, sillä kuultuaan karkurien kertomuksen he pitivät saarta pahan hengen tyyssijana. Nuo neljä olivat näet, niin kuin jälkeenpäin sain tietää, todellakin päässeet kotiinsa. Nyt sitä en vielä tiennyt ja päätin joka tapauksessa olla yhä edelleenkin varuillani.

Koska pitkään aikaan ei näkynyt kanootteja, alkoi pelkonikin vähitellen haihtua, ja niinpä rupesin jälleen miettimään, millä keinoin voisin päästä pois täältä, varsinkin kun Perjantain isä vakuutti, että minut otettaisiin hänen kotimaassaan ystävällisesti vastaan. Intoni laimeni sentään koko lailla keskusteltuani asiasta espanjalaisen kanssa.

Hän kertoi, että siellä oli kuusitoista espanjalaista ja portugalilaista haaksirikkoista miestä. Rauhassa he kyllä elivät villien kesken, mutta kärsivät kaikenlaista puutetta. Heidän matkansa vaiheista hän kertoi seuraavaa. Heidän laivansa oli matkalla Rio de la Platasta Havannaan, lastina parhaasta päästä vuotia ja hopeaa. Mutta heillä oli viisi portugalilaista, jotka he olivat pelastaneet toisesta haaksirikkoisesta laivasta. Sitten oli heidän omakin laivansa joutunut haaksirikkoon, jolloin viisi miestä oli hukkunut. Muut olivat laskeutuneet veneisiin ja suurten ponnistusten ja seikkailujen jälkeen vähissä hengin vihdoin päässeet maihin.

Kysyin sitten, miten hän luuli heidän siellä lopulta käyvän ja olivatko he koskaan miettineet keinoja päästä sieltä pois. Hän kertoi heidän useinkin neuvotelleen asiasta, mutta kun ei heillä ollut laivaa eikä työkaluja sellaisen rakentamiseen, ei tietoa eväistä eikä muista varustuksista, niin oli keskustelujen lopputuloksena joka kerta ollut mielenmasennus ja epätoivo. Minä puolestani huomautin, että jos heidät saataisiin tänne, niin me täällä miehissä kyllä saisimme rakennetuksi laivan. Mutta, sanoin suoraan, uskallanko antaa niin suuren joukon vierasta väkeä tulla tänne ja siten kukaties joutua kokonaan heidän valtaansa? Kiitollisuushan, minä virkoin, valitettavasti ei ole pysyvä avu ihmisessä: etuja odotellessaan hän tuntee kiitollisuutta, mutta edut saatuaan unohtaa sen. Sanoin kyllä tietäväni, millä tavoin espanjalaiset olivat kohdelleet englantilaisia, ja sen vuoksi olisin mieluummin halunnut joutua ihmissyöjäin käsiin kuin katolisten pappien ja inkvisition armottomiin kouriin.

Espanjalainen puolestaan selitti yhtä avomielisesti heidän elämänsä villien maassa olevan niin viheliäistä, etteivät he ikinä saattaisi pahasti kohdella sitä, joka auttaisi heidät jälleen vapauteen. Hän lupasi, jos vain niin toivoin, lähteä heidän luokseen puhumaan asiasta ja tuoda minulle heidän vastauksensa. Siellä hän vaatisi heidät juhlallisesti vannomaan, että he pitäisivät minua päällikkönään ja johtajanaan ja ehdottomasti tottelisivat minua. Heidän täytyisi pyhien sakramenttien ja evankeliumin nimessä valallansa vahvistaa, että pysyvät uskollisina minulle ja suostuvat lähtemään siihen kristittyyn maahan, mihin minä heidät vien. Hän lupasi tuoda nimenomaisen, heidän allekirjoittamansa sopimuksen. Ensimmäiseksi hän itse vannoi minulle uskollisuutta luvaten koko ikänsä pysyä luonani, ellen itse käskisi häntä pois, ja sitoutuen puolustamaan minua viimeiseen veripisaraan asti, jos niin kävisi, että hänen maanmiehensä rikkoisivat valansa. Hän oli kumminkin vakuuttunut siitä, että he kerran tänne päästyään tahtoisivat elää ja kuolla minun kanssani. Olivathan he sivistyneitä miehiä kaikki ja siksi paljon puutetta nähneet ja kovaa kokeneet, etteivät millään muotoa saattaneet olla kiittämättömiä pelastajaansa kohtaan.

Nämä vakuutukset kuultuani päätin koettaa pelastaa heidät villien maasta ja lähettää espanjalaisen ja Perjantain isän heidän luokseen asiasta keskustelemaan. Mutta tuskin oli näin päätetty, kun espanjalainen itse huomautti eräästä seikasta, joka siirsi koko hankkeen ainakin puolta vuotta tuonnemmaksi. Asia oli näin:

Hän oli nyt ollut kuukauden päivät saaressa ja nähnyt, miten minä Jumalan avulla olin pitänyt huolta elatuksestani. Viljaa ja karjaa hän näki minulla olevan enemmän kuin omiksi tarpeiksi, mutta kuinka kävisi, jos tulisi kuusitoista henkeä lisää? Ja tarvitaanhan eväitä laivallakin, jos sellainen joskus rakennetaan. Elintarpeita oli siis ehdottomasti hankittava lisää ja sitä varten oli raivattava uusi pelto. Uusia tulokkaita, niin hän arveli, ei voitaisi ottaa vastaan ennen kuin ensi sadon jälkeen. Muutoin jouduttaisiin ennen pitkää pulaan, ja vierailla olisi silloin kiusaus ruveta valittamaan, että he olivat joutuneet ojasta allikkoon. Niinhän, hän sanoi, niinhän oli Israelin lastenkin laita: he riemuitsivat päästyään Egyptin orjuudesta, mutta napisivat sitten Herraa Jumalaa vastaan siitä, että olivat tulleet korpeen muka nälkään kuolemaan.