Part 10

Annoin hänelle saviruukullisen maitoa ja palan leipää ja näytin sitten, miten kastelin leipääni maitoon. Hän oppi heti tekemään samoin ja näytti pitävän tällaista ruokaa varsin maukkaana. Nukuimme yön luolassa. Aamulla kutsuin hänet luokseni ja osoitin merkeillä aikovani antaa hänelle vaatteita, ja siitäkös hän tuli iloiseksi, sillä hänellä ei ollut vaateriepuakaan yllään.

Kulkiessamme sen paikan ohi, johon hän oli kätkenyt eiliset kuolleet vihollisensa, hän viittasi kädellään hautoihin ja ilmoitti merkeillä, että meidän pitäisi kaivaa viholliset maasta ja keittää niistä ruokaa. Osoitin kauhistustani ja syvää suuttumustani moisesta ehdotuksesta ja näytin hänelle, kuinka jo pelkkä ajatuskin siitä tuntui minusta inhottavalta. Viittasin häntä vain tulemaan jäljessäni, ja nöyrästi hän heti tottelikin. Nousimme sitten vuorenhuipulle katsomaan, oliko villejä vielä rannalla. Kiikarillani näin selvästi sen paikan, missä he olivat eilen mellastaneet, mutta heitä itseään enempää kuin heidän kanoottejansakaan ei näkynyt missään. He olivat lähteneet tiehensä kahdesta kumppanistaan välittämättä.

En tyytynyt vielä siihen. Nyt olin entistä rohkeampi, ja siksi uteliaisuutenikin oli kasvanut. Otin Perjantain mukaani annettuani hänelle miekan ja pyssyn kannettavaksi ja käskettyäni häntä heittämään selkäänsä viinen ja jousen, jota hän näkyi osaavan käyttää hyvin taitavasti. Itse otin kaksi pyssyä ja niin lähdimme rantaan. Veri oli hyytyä suonissani ja sydän pakahtua rinnassani katsellessani kauheata näkyä. Perjantai ei ollut tietääkseenkään. Veren tahraama maa nuotion ympärillä oli ihmisluita täynnään, suuria lihakimpaleita oli hujan hajan, puoleksi syötyjä, rikkiraastettuja, käristettyjä, sanalla sanoen: kaikkialla oli jälkiä riemuateriasta, jolla oli juhlittu vihollisesta saatua voittoa. Perjantai ilmoitti minulle merkkikielellä, että villit olivat eilen tuoneet rantaan neljä sotavankia, joista kolme oli nyt syöty. Hän itse oli ollut neljäs. Sitä ennen oli käyty ankaraa sotaa heidän ja naapuriheimon välillä. Heitä oli joutunut vangiksi melkoinen määrä, joka sitten oli jaettu useihin ryhmiin voittajien kesken. Syötäviksi he olivat joutuneet joka mies.

Käskin Perjantain koota yhteen kasaan kaikki pääkallot, luut ja muut jäännökset, rakentaa kasan päälle ison nuotion ja polttaa kaikki poroksi. Kovin näkyivät muutamat palat olevan mieleisiä Perjantaille, sillä hänhän oli vielä luonnostaan ihmissyöjä, mutta huomatessaan minun kasvoillani inhon ja kauhistuksen, hän ei uskaltanut väittää vastaan.

Sitten lähdimme linnaan, jossa aloin etsiä pukua Perjantaille. Ensiksi annoin hänelle merimiesarkusta löytämäni housut, jotka hiukan korjattuina sopivat hänelle hyvin. Sitten laitoin hänelle vuohennahasta takin. (Minusta olikin ajan mittaan kehittynyt taitava räätäli.) Päähän tein hänelle jäniksennahasta mukavan lakin. Näin oli pojalla nyt täydet tamineet, ja mielissään hän olikin saatuaan samanlaisen puvun kuin masterillakin oli. Kömpelösti hän kyllä ensin liikkui uudessa puvussaan. Housut varsinkin näkyivät tekevän suurta haittaa, takin liepeet olivat aina tiellä ja kainaloista se puristi aika lailla, mutta ennen pitkää hän tottui täysin uusiin vaatteisiinsa. Seuraavana päivänä aloin miettiä, mistä saisin sopivan yösijan Perjantaille, niin että meidän kumpaisenkin olisi mukava. Rakensin hänelle vihdoin teltan linnoitukseni kahden vallin väliin. Luolan aukon suuhun pystytin ovipielet ja laitoin niiden väliin oikean lautaoven, jonka saattoi pönkittää sisäpuolelta. Kaikki aseet otin yöksi luolaan. Turhia varokeinoja kaikki nuo olivat, sillä kenelläkään ei ole koskaan ollut uskollisempaa ja vakavampaa palvelijaa kuin Perjantai. Rauhallinen hän oli, ei vihoitellut milloinkaan, oli aina nöyrä ja kuuliainen. Hän oli kiintynyt minuun kuin lapsi isäänsä ja olisi -- sen uskallan sanoa -- uhrannut oman henkensäkin minut pelastaakseen, jos niikseen olisi tullut.

Viidestoista luku

Perjantai tottuu uusiin tapoihin. -- Ensimmäiset kristinopin alkeet. -- Perjantain kotimaassa valkoisia haaksirikkoisia. -- Koti-ikävä.

Seuralaisestani olin hyvin mielissäni ja päätin totuttaa häntä kaikenlaisiin hyödyllisiin askareisiin, ennen kaikkea opettaa häntä ymmärtämään ja vähän puhumaankin englanninkieltä. Lieneekö kenelläkään koskaan ollut niin ahkeraa ja tarkkaavaista oppilasta kuin Perjantai? Hän oli iloinen, milloin ymmärsi sanani tai sai senkin verran sanotuksi, että minä hänet ymmärsin. Elämä alkoi pian olla niin hauskaa, että ellei minun olisi tarvinnut yhä pelätä muita villejä, olisin tahtonut asua täällä edelleenkin.

Perjantai oli ensinnäkin saatava vieraantumaan entisistä ihmissyöjäntavoista ja totutettava käyttämään ruoakseen muuta lihaa. Siksi otin hänet parin, kolmen päivän kuluttua mukaani karjatarhaani hakeakseni sieltä vuohen, jonka aioimme teurastaa ja valmistaa ruoaksi. Matkalla sinne huomasin kaukana erään puun juurella metsävuohen ja sen vieressä kaksi kiliä. Käskin nyt Perjantain olemaan aivan hiljaa ja liikahtamatta, ojensin pyssyni ja laukaisin. Luoti tappoi toisen kilin. Perjantai parka oli niin suunniltaan säikähdyksestä, että luulin hänen pyörtyvän siihen paikkaan. Hän ei ollut nähnyt eläimiä eikä laukauksen tulostakaan. Hän repäisi takkinsa auki ja alkoi koetella, mistä kohdin hän muka oli haavoittunut. Luullen minun aikoneen tappaa hänet poika parka loikkasi luokseni, lankesi maahan ja syleillen polviani puhua paapatti minulle jotakin. Hänen sanojaan en ymmärtänyt, mutta selvästi käsitin hänen rukoilevan, etten vain surmaisi häntä.

Tartuin häntä ystävällisesti käteen, näytin sitä paikkaa, mihin kili oli jäänyt, ja käskin hänen noutaa sen. Hän totteli, ja siinäkö oli ihmettelemistä, missä kohden kilissä oli kuolettava haava. Sillä välin minä hänen huomaamattaan latasin pyssyni uudestaan.

Jonkin ajan kuluttua näin suurehkon haukkaa muistuttavan linnun istuvan korkean puun latvassa. Kutsuin luokseni Perjantain, osoitin hänelle linnun, viittasin sitten pyssyyni ja maahan osoittaakseni, että nyt tuo lintu putoaa puusta. Käskin hänen sitten pitää lintua silmällä, tähtäsin ja laukaisin. Perjantai näki linnun samassa silmänräpäyksessä putoavan puusta. Hän oli yhtä kauhistunut kuin edelliselläkin kerralla, paljon enemmänkin, kun hän ei ollut nähnyt minun panevan pyssyyni mitään. Hän ajatteli varmaankin, että mahtoi tuossa kapineessa olla merkillinen kuoleman ja hävityksen taika, koska se tappoi ihmisiä ja eläimiä läheltä ja kaukaa. Ellei hän pian olisi päässyt asiasta perille, hän olisi varmaankin ruvennut jumalinaan kumartamaan niin pyssyä kuin minuakin. Pyssyyn hän ei uskaltanut kajota vielä pariin päivään, vaan puheli sille myötäänsä jotakin omalla kielellään. Myöhemmin vasta sain tietää hänen pyytäneen pyssyltä, ettei se tappaisi häntä. Vasta muutaman päivän kuluttua hän oppi tuntemaan aseen salaisuuden.

Karitsan kannoimme kotiin. Nyljettyäni sen paistoin siitä muutamia paloja ja keitin lientä toisista. Perjantaista tuntui tämä ruoka olevan sangen maukasta, mutta kovin häntä kummastutti se, että minä käytin suolaa ruoassa. Hän pisti muutaman suolarakeen suuhunsa, mutta silloinkos mies parka alkoi irvistellä ja syljeskellä. Vedellä hänen oli huuhdeltava suunsa, ennen kuin sai pois katkeran maun. Minä puolestani näytin hänelle, että jos pistän suolattoman palan suuhuni, niin se panee minut paikalla irvistämään ja syljeksimään. Vasta pitkien aikojen kuluttua hän tottui käyttämään suolaa, mutta silloinkin hyvin niukalti.

Seuraavana päivänä annoin Perjantain maistaa vartaassa paistettua vuohenlihaa, ja se oli hänestä niin hyvää, että hän rupesi taas vilkkaasti puhumaan. Ymmärsin vihdoin hänen koettavan tehdä minulle selväksi, ettei hän enää ikinä aio syödä ihmisenlihaa. Ja siitä olin iloinen.

Seuraavana päivänä panin hänet survomaan jyviä ja seulomaan jauhoja. Hän tottuikin tuohon työhön sangen pian, varsinkin kun huomasi, kuinka niistä sitten paistetaan leipää. Jonkin ajan kuluttua hän osasi suorittaa nämä työt omin päinsä yhtä hyvin kuin minäkin.

Koska minulla nyt oli talossani yksi suu enemmän kuin ennen, täytyi ruveta laajentamaan viljankin viljelystä. Siksi määräsin pelloksi suurenpuoleisen alan ja rupesin sitä aitaamaan niin kuin entisiäkin. Perjantai auttoi minua uskollisesti tässä työssä ja kuultuaan tarkoituksena olevan täten hankkia enemmän leipävaroja, koska on enemmän syöjiäkin, hän sanoi käsittävänsä, että minä juuri hänen tähtensä saan entistä enemmän työtä, ja lupasi ponnistella puolestaan voimiensa mukaan, jos vain hänelle neuvotaan, mitä milloinkin piti tehdä.

Tämä vuosi oli miellyttävin kaikista, mitkä saaressa olin viettänyt. Perjantai osasi jo vähän puhua kieltäni, tunsi nimeltä melkein kaikki esineet, mitä näkyvissä oli, osasi mennä minne milloinkin käskettiin. Ja paljon kertomista hänellä oli kaikesta. Nyt omallakin puheellani oli käytännöllistä merkitystä, jota sillä ei ollut ollut moneen pitkään vuoteen. Paitsi sitä hauskuutta, mikä minulla oli juttelemisesta Perjantain kanssa, hän miellytti minua muutenkin ihmisenä: päivä päivältä huomasin yhä paremmin, kuinka vilpitön ja uskollinen hän oli, ja siksi hän kävi minulle päivä päivältä rakkaammaksi. Toisaalta taas luulen hänenkin kiintyneen minuun uskollisella rakkaudella.

Koetin kerran ottaa selville, vieläkö hänellä oli ikävä omaa maataan. Hän osasi siihen aikaan välttävästi englantia. Kysäisin häneltä, oliko hänen kansansa joskus voittanut sodassa. Ja näin muodostui seuraava keskustelu:

_Perjantai_. Niin, niin! Minun kansa on hyvempi tappelemaan.

_Master_. Vai on sinun kansasi taitavampi taistelemaan! Mitenkä sinä sitten vangiksi jouduit, Perjantai?

_Perjantai_. Minun kansa hakkaa kaikki maha (maahan).

_Master_. Mutta jos sinun kansasi lyö vihollisen maahan, mitenkäs sinä sitten jouduit kiinni?

_Perjantai_. Paha väki oli enempi kuin Perjantain väki. Ja ne ottaa yks, kaks, kolme ja Perjantai, mut minun kansa voittaa se paha väki toinen paikka, missä minä ei; siellä minun kansa ottaa yks, kaks, ja monta tuhat.

_Master_. Mutta miksi eivät teidän miehet pelastaneet teitä vihollisen käsistä?

_Perjantai_. Paha väki juoksee ja ottaa mukaan yks, kaks, kolme ja Perjantai ja pistää kanootti, mut minun kansa ei kanootti silloin.

_Master_. No niin Perjantai, mutta mitä sinun kansasi teki niin monella vangilla? Syövätkö ne vankinsa niinkuin nämä toisetkin?

_Perjantai_. Jaa-a. Minun kansa syö ja; syö kaikki loppu.

_Master_. Minnekäs ne heidät vievät?

_Perjantai_. Toinen paikka, minne vaan mieli tekee.

_Master_. Käyvätkö he täälläkin?

_Perjantai_. Kyllä, kyllä! Tämä paikka ja toinen paikka ja.

_Master_. Oletkos sinäkin käynyt täällä heidän kanssaan?

_Perjantai_. Kyllä, tuolla noin.

Täten sain tietää, että Perjantai oli aikaisemmin ollut niitten villien mukana, joilla oli ollut tapana käydä saaren kaukaisimmassa päässä. Ja käydessäni kerran hänen kanssaan sillä rannalla hän tunsi paikan hyvin ja tiesi kertoa heidän silloin pitäneen siellä julmia juhla-aterioitaan.

Olen kertonut tämän keskustelun siitä syystä, että se antoi aihetta seuraavaan.

Kysyin häneltä, kuinka pitkä matka lienee täältä heidän rantaansa ja eikö paljon kanootteja huku merellä. Hän vastasi, ettei siitä ole mitään pelkoa: kanootteja ei ole siellä milloinkaan hukkunut, sillä ulompana merellä käy aina sama virta ja sama tuuli, aamulla yhteen suuntaan, illalla toiseen. Ensin luulin sitä vain nousu- ja pakoveden liikkeiksi, mutta myöhemmin huomasin virtojen johtuvan mahtavasta Orinoco-joesta. Minulle selvisi, ettei saareni ollut kovinkaan kaukana sen suusta, ja lännestä tai luoteesta tänne siintävä maa oli suuri Trinidadin saari, joka on vastapäätä Orinocon suuta. Tiedustelin sitten Perjantailta tarkoin, millainen maa se on, millaisia sen asukkaat, minkälainen ranta ja minkämuotoisia meren virrat ja tuulet. Kysyttyäni minkänimisiä kansoja siellä asuu, hän ei osannut mainita muuta kuin karibit. Kartoissamme on näiden asuttamaksi alueeksi merkitty Etelä-Amerikan rannikko Orinocon suulta Guyanaan ja St. Marthaan saakka.

Hän kertoi myös, että kaukana kuun toisella puolen -- se tarkoittaa läntistä ilmansuuntaa, minne kuu laskee -- asuu valkoisia, partasuita miehiä, samanlaisia kuin minäkin, ja että he ovat surmanneet paljon ihmisiä. Ymmärsin näiden olevan espanjalaisia, joitten julmuus oli tunnettu koko maanosassa. Siitä kulki siellä kauheita kertomuksia polvesta polveen, suvusta sukuun.

Kyselin taas, millä keinoin hän luulisi minun pääsevän saaresta noiden valkoisten miesten luokse.

-- Kyllä, kyllä! hän vastasi -- Se pääsee sinne kaks kanootti. En pitkään aikaan voinut ymmärtää, mitä hän tarkoitti noilla kahdella kanootilla, kunnes viimein monen kyselyn perästä sain selville hänen tarkoittavan kahden tavallisen kanootin suuruista venettä. Keskusteluni Perjantain kanssa oli minulle sangen mieluisa, sillä se herätti minussa jälleen toiveita. Ennemmin tai myöhemmin, ajattelin itsekseni, ilmaantunee minulle tilaisuus päästä pois saaresta.

Perjantain yhä enemmän kehityttyä ja opittua ymmärtämään ja puhumaan kieltäni aloin opettaa hänelle uskonopin alkeita. Kerran kysäisin häneltä, tietääkö hän, kuka hänet on luonut. Poika parka ei näyttänyt lainkaan tajuavan minua, luuli minun kysyneen, mikä mies hänen isänsä oli. Koetin kysyä toisella tavalla: kuka on luonut meren ja maan, jossa asumme, vuoret ja metsät? Hän vastasi, että sen on tehnyt Benamukke, joka asuu "tuolla toisella puolella". Hän ei osannut sen enempää kertoa hänestä; tiesi vain, että hän on paljon vanhempi kuin meri ja maa, kuu ja tähdet.

-- No niin, jatkoin minä, -- koska nyt tuo vanha olento on kaikki tehnyt, miksi eivät kaikki sitten palvele ja kumarra häntä?

-- Kyllä! hän vastasi vakavasti luoden minuun vilpittömän katseen. -- Kaikkihan sanoo hänelle: Oo!

-- Kun teillä ihminen kuolee, niin minne hän joutuu vai joutuuko minnekään?

-- Kyllä! Ne tulee kaikki Benamukke luo.

-- Entäs ne, jotka on syöty?

-- Ne ja!

Siitä lähtien aloin opettaa hänelle elävän Jumalan tuntemista. Selitin hänelle, että kaiken maailman Luoja asuu taivaassa, että hän edelleenkin hallitsee maailmaa voimallansa. Hän on kaikkivaltias: kaiken hän voi meidän edestämme tehdä, kaiken meille antaa, mutta kaiken hän voi meiltä ottaa poiskin. Hän kuunteli minua tarkkaan iloiten suuresti, kun kerroin hänelle Vapahtajasta, joka on tullut meitä pelastamaan. Edelleen selitin hänelle, että saamme rukoilla Jumalaa ja että Jumala kuulee meitä, vaikka asuukin taivaassa.

Kerran hän sanoi minulle, että jos meidän Jumalamme saattaa kuulla meitä auringon toiselle puolelle asti, niin kyllä hän varmasti on suurempi Benamukkea, joka ei asu kuin vähän matkan päässä heistä, korkeitten vuorten takana, eikä sittenkään kuule heitä, ellei nousta vuorille häntä puhuttelemaan.

-- Oletko sinäkin käynyt siellä puhumassa hänen kanssaan?

-- Ei! vastasi hän. -- Ei sinne koskaan pääse nuori mies, vanha vaan, ne _uvukake_.

Sen verran sain selville, että heilläkin on omat erityiset pappinsa, jotka käyvät vuorilla, sanovat Benamukelle: "Oo!" (sellainen on heillä rukous) ja sieltä tulevat alas ilmoittamaan kansalle, mitä Benamukke on sanonut.

Onnellisia olivat nämä keskustelut Perjantain kanssa. Meillä ei ollut muuta oppikirjaa kuin Raamattu, mutta kun se on niin verrattoman yksinkertainen ja selvä, että lapsikin ymmärtää, niin tästä opetuksesta oli seurauksena, ettei ainoastaan tämä pakana päässyt iankaikkisen totuuden tuntoon, vaan minä itsekin imin siitä yhä enemmän voimaa. Kuinka kiitollinen olinkaan Jumalalle, joka oli lähettänyt tämän pakanan minulle opastettavakseni ja opastajakseni samalla! Kolmen vuoden kuluttua oli Perjantaista tullut harras kristitty, parempikin kristitty kuin minä olin.

Mutta palaanpa taas kertomukseeni.

Opetuksen ja tarpeellisten töitten lomassa kerroin Perjantaille vähitellen elämäntarinani, ainakin siitä saakka kun olin tähän saareen tullut. Annoin hänelle tarpeenmukaiset selitykset ampuma-aseista, ruudista ja luodeista ja opetin häntä ampumaan. Annoin hänelle puukon, josta hän oli hyvin mielissään, ja laitoin hänelle vyön ja siihen solmun, jossa hän sai kantaa kirvestä. Se oli samalla sekä aseena että työkaluna. Kerroin hänelle Euroopasta, varsinkin Englannista, siitä miten siellä eletään ja palvellaan Jumalaa, miten ihmiset siellä seurustelevat ja sieltä käsin purjehtivat laivoilla kaikkiin maailman ääriin. Näytin hänelle paikan, missä laivani oli joutunut haaksirikkoon, ja vein hänet katsomaan venettä, jonka aallot olivat heittäneet rannalle ja joka nyt oli jo kokonaan rappeutunut. Veneen nähtyään Perjantai kävi vakavan näköiseksi eikä vähään aikaan virkkanut mitään. Kun kysyin, mitä hän mietiskeli, hän vastasi:

-- Se vene on tule meidän ranta.

Lähemmin tiedusteltuani sain kuulla samanlaisen veneen kerran ajautuneen rantaan siinä maassa, missä hän asui. Otaksuin jonkin eurooppalaisen laivan joutuneen siellä haaksirikkoon ja veneen ajautuneen rantaan, mutta olin niin tyhmä, etten tullut lainkaan kysyneeksi, oliko kenties ihmisiäkin ajautunut veneessä rannalle ja mistä päin he olivat. Koetin vain saada selville, minkä muotoinen vene oli.

Perjantai antoi siitä sangen tarkan kuvauksen ja lisäsi sitten innokkaasti:

-- Ja me pelastaa valkea mies hukkumasta.

Nyt vasta johtui mieleeni kysäistä, oliko veneessä ollut valkoisia miehiä.

-- Kyllä, vakuutti hän, -- vene täys valkea mies.

-- Kuinka monta heitä oli?

Hän näytti sormillaan: seitsemäntoista.

-- Minne he ovat joutuneet?

-- He elää ja asuu minun kansan luo.

Minä miettimään. Varmaankin he olivat siitä laivasta, joka joutui haaksirikkoon saareni lähellä. Laivan jouduttua karille he astuivat varmaankin veneeseensä ja ajautuivat rantaan villien maahan. Tiedusteltuani tarkemmin haaksirikkoisten kohtaloa Perjantai kertoi heidän asuneen siellä jo neljä vuotta. Villit eivät tehneet heille mitään pahaa, hankkivatpa ruokavarojakin heille.

-- Miksi ei sinun kansasi tappanut heitä ja syönyt?

-- Ei! He tule veli valkean miehen kans.

Minä arvasin villien ja valkoisten miesten solmineen ystävyysliiton keskenään.

-- Niin, lisäsi Perjantai, -- ne ei syö kuin ne kun tappelee ja voittaa.

Toisin sanoen: eivät syö muita kuin sotavankejaan.

Pari päivää tämän keskustelun jälkeen menin Perjantain kanssa sille vuorelle saaren itäisessä päässä, mistä kerran, niin kuin edellä olen kertonut, selkeänä päivänä olin nähnyt kaukaisen maan. Ilma oli nytkin erittäin kirkas. Perjantai katseli hetken aikaa kaukaista rantaa, mutta äkkiä hän rupesi hyppimään ja tanssimaan ja huusi minua luokseen.

-- Mitä nyt? kysäisin minä.

-- Voi ilo! huudahteli hän. -- Voi ilo ja riemu! Tuolla minun maa, tuolla minun kansa!

Sanomaton mielihyvä loisti hänen kasvoillaan, silmät säihkyivät, koko hänen olemuksensa näytti hehkuvan halusta päästä takaisin hänen oman kansansa luo. Tuo kiihkeä ilo herätti minussa ensi hetkenä sangen masentavia ajatuksia. Jos Perjantain todellakin onnistuisi päästä omaan maahansa, niin eikö olisi luultavaa, että hän unohtaisi uskontonsa ja kiintymyksensä minuun. Hän kertoisi heille tässä saaressa olevasta valkoisesta miehestä; heitä saapuisi tänne satakunta miestä, ehkäpä parikin sataa. Ja kuinka kävisi minun silloin?

Sain myöhemmin todeta, kuinka paljon vääryyttä tein ajatuksissani tuolle kiitolliselle ystävälle.

Eräänä päivänä olimme samalla vuorella. Ilma oli silloin niin samea, ettei vastaista rantaa näkynyt. Kutsuin Perjantain luokseni.

-- Perjantai! sanoin. -- Tahtoisitko palata takaisin omaan maahasi, oman kansasi luokse?

-- Kyllä! vastasi hän. -- Se on suuri ilo, oi niin suuri ilo, jos Perjantai pääsee sinne.

-- Mitä sinä siellä tekisit? Sinusta tulisi siellä samanlainen villi kuin ennenkin; ihmisen lihaakin taas söisit.

Hän kävi hyvin murheelliseksi ja päätänsä puistellen vastasi:

-- Ei, ei! Perjantai sanoo heille: pitää olla hyvä, pitää rukoilla Jumalaa, pitää syödä ohraleipää, vuohilihaa, vuohimaitoa; ei syö enää mies.

-- Mutta tappaisivathan ne sinut!

-- Ei! sanoi hän vakavasti. -- Ei he tappaa, he tahtoo oppia. Ja samalla hän kertoi heidän oppineen yhtä ja toista parrakkailta valkoisilta miehiltä, joita oli tullut heidän maahansa.

Kysyin sitten, tahtoisiko hän lähteä takaisin omaan maahansa. Hän naurahti ja vastasi, ettei hän jaksa uida niin pitkää matkaa. Entä jos tekisin hänelle kanootin? No silloin hän oli valmis lähtemään, jos nimittäin minä tulisin mukaan.

-- Minäkö? huudahdin minä. -- Söisiväthän ne minut!

-- Ei, ei! vakuutteli hän. -- Perjantai tekee, ne ei syö _master_, Perjantai tekee, ne rakastaa _master_.

Hän tarkoitti aikovansa kertoa heille, kuinka minä surmasin hänen vihollisensa ja pelastin hänen henkensä, siitä syystä he rakastaisivat minua. Ja jälleen hän kertoi, kuinka ystävällisesti he olivat kohdelleet niitä seitsemäätoista miestä, jotka tuuli oli ajanut heidän rannoilleen.

Kuudestoista luku

Lähdön hankkeita. -- Uusi vene. -- Taas villejä rannalla. Espanjalainen. -- Perjantain isä.

Tästä lähtien aloin lakkaamatta hautoa mielessäni, miten pääsisin toiselle rannalle Perjantain mainitsemien eurooppalaisten luo, jotka kaikesta päättäen olivat espanjalaisia tai portugalilaisia. Siellä mannermaalla me miehissä paremminkin saisimme keksityksi jonkin keinon päästä pois näiltä oudoilta seuduilta kuin minä yksin tällä saarella.

Niinpä vein Perjantain kerran katsomaan viimeksi tekemääni venettä ja työnsimme sen vesille.

-- Mitä sanot, Perjantai? Lähdetäänkö tällä kotiseudullesi? Epäilevästi hän pudisti päätään: hän piti sitä nähtävästi liian pienenä moiselle matkalle. Ilmoitin hänelle, että oli minulla suurempiakin, ja vein seuraavana päivänä hänet katsomaan ensimmäistä venettäni, jota en ollut jaksanut saada rantaan. Se olisi Perjantain mielestä kokoonsa nähden ollut kyllä riittävä, mutta pahaksi onneksi se oli ollut kaikkea hoitoa vailla kolmekolmatta vuotta ja oli nyt niin lahonnut ja ränsistynyt, ettei siitä enää ollut vesille vietäväksi.

Kun mielessäni yhä vain paloi matka täältä pois, sanoin Perjantaille rakentavani uuden, yhtä suuren veneen, jolla hän pääsisi omaan maahansa takaisin. Hän ei puhunut mitään, näytti vain kovin murheelliselta. Kysyttyäni, mikä hänelle nyt tuli, hän vastasi:

-- Miks master suuttuu Perjantai? Mitä Perjantai tekee? Vakuutin etten ensinkään ollut häneen suuttunut.

-- Eikö suuttuu? hän kysyi. -- Eikö suuttuu? Mut miks lähettää Perjantai pois oma maa?

-- Mutta sanoithan kernaasti lähteväsi sinne.

-- Kyllä, kyllä kernas, mut me kaks: ei Perjantai sinne yks, ei _master_ sinne yks.

-- Mitäpä minä siellä?

Hän kääntyi vilkkaasti minuun päin huudahtaen:

-- _Master_ tekee moni hyvä, opettaa villi mies: olla hyvä, olla lempeä, _master_ opettaa villi tuntemaan Jumalaa, rukoilemaan Jumalaa, elämään uusi elämä.

-- Voi Perjantai parka! Et sinä tiedä, mitä puhut! Tietoa ja taitoa vailla minä itsekin olen.

-- Ei, ei! Master opettaa Perjantai olla hyvä ja opettaa villi mies olla hyvä.

-- Ei niin, Perjantai! Parasta on, että lähdet yksin ja jätät minut tänne.

Hän tuli jälleen murheelliseksi, sieppasi sitten äkkiä kirveen vyöltäni ja ojensi sen minulle.

-- Mitäs minä tällä? kysäisin.

-- _Master_ tappaa Perjantai.

-- Miksi minä sinut tappaisin?

-- Miks lähettää Perjantai pois? _Master_ tappaa Perjantai, mut ei lähettää Perjantai pois.

Poika puhui niin vakavasti, että hänelle kiertyivät vedet silmiin. Huomasin kuinka sydämellisesti hän oli minuun kiintynyt ja sanoin hänelle nyt, niin kuin monesti myöhemminkin, etten milloinkaan aikonut lähettää häntä pois, jos hän vain tahtoi pysyä luonani.

Samalla selvisi minulle, että Perjantain koti-ikävä perustui siihen hartaaseen haluun, että minäkin tulisin hänen maahansa opettamaan ja neuvomaan hänen kansaansa. Sellaiseen työhön minä puolestani tiesin olevani aivan kykenemätön enkä siihen tuntenut kutsumustakaan. Mutta sittenkin sinne veti minua toivo päästä yhteyteen siellä asuvien eurooppalaisten kanssa.