Part 8

"Voitte ilmoittaa emännällenne minun käyneen täällä", sanoi Bromel. "Siitä on jo pitkälti aikaa, kun viimeksi kohtasin hänet, ja mieltäni pahoittaa, että hän on poissa. Kertokaa hänelle että olen nähnyt hänen poikansa pahimmalla tuulellaan."

"Ah, ette suinkaan ole, ritari", vastasi mies.

"Sanokaa minulle suoraan", sanoi Bromel, "kasvattaako häntä kukaan? Eikö täällä ole ketään sellaista henkilöä, joka voisi kurittaa häntä hänen ansioittensa mukaan?"

"Epäilen, tahtoisitteko koettaa sitä itsekään, ritari. Ja hänen äitinsä on sitä mieltä, että pitää turvautua taivuttelemiseen."

"No niin, toivon, ettei hän tapa ketään ilkivaltaisuudellaan tai puhkaise hoitajattaren silmiä... Katsokaa tuonne nyt."

Galahad seisoi ovella, missä hän oli kuunnellut monta sekuntia.

"Haluatko katsella uutta koirankoppia?"

Portinvartija nauroi.

"Teidän ei pitäisi nauraa", sanoi Bromel. "Lapsi turmeltuu, kun hänen ilkeille huomautuksilleen nauretaan. Eikä teidän pitäisi näyttää tuollaiselle lapselle, että te kiinnitätte niin suurta huomiota häneen."

"Uutta koirankoppia?" toisti Galahad.

"Mitä hän tarkoittaa?"

"Rakennamme tilavaa koppia uudelle verikoiralle", vastasi portinvartija.

"Mihin ihmeeseen Elaine tarvitsee verikoiraa?" kysyi Bromel. "Tämä ei kuulosta lainkaan siltä kuin metsästäisitte villikarjuja valtakunnan tässä osassa."

"Nuoriherra Galahad näki sellaisen pedon ja tahtoi sen omakseen", vastasi mies. "Hänen äitinsä vastustaa kyllä niin vihaisen koiran hankkimista taloon. Ehkä Galahad unohtaa sen vielä, niin ettei sitä tuoda tänne ollenkaan. Sillä välin ei kopin rakentamisesta ole suurtakaan vahinkoa."

Galahad tuli hevosen viereen ja tarkasteli tavattoman innostuneena Bromelin kengän haarniskoitua kärkeä.

"Luulen hoitajattaren hautovan vieläkin kasvojaan", sanoi Bromel portinvartijalle. "Teidän on pidettävä silmällä tuota poikaa... Kun tulen takaisin, nuoriherra Galahad, jos näet joskus niin teen, toivon näkeväni sinussa joitakin parantumisen merkkejä. Jos Arthurin kuningaskunnan tässä päässä on ilkeämpää poikaa —"

Galahad päästi Bromelin kengän irti niin kovalla tyrkkäyksellä, että kannus tunkeutui hevosen kylkeen.

"Mene kotiisi!" sanoi hän.

IV

"Suostuin ottamaan sinut vastaan, sanoakseni sinulle jäähyväiseni. Jos olisin jalomielisempi, onnittelisin sinua."

"Jos voisit olla kärsivällinen hetkisenkään, Ginevra —"

"Ei mitään selityksiä. Voin luottaa omiin silmiini. Siinä suhteessa ei minulla ole mitään sanomista valintaasi vastaan. Tietysti te molemmat ette halua jäädä tänne. Olkaa niin ystävälliset ja menkää jonnekin, missä en teitä koskaan enää näe."

Lancelot seisoi oven lähellä ja Ginevra istui ikkunan luona huoneen toisessa päässä. Hän puhui katsomatta Lancelotiin.

"Miksi seisot siellä? Minähän käskin sinun mennä."

"Ginevra, etkö halua kuunnella minua? Olen rakastanut vain sinua. Elaine on tuottanut minulle vain hämminkiä ja harmia. Jos hänellä olisi sellainen oikeus minuun kuin luulet, toisinko siinä tapauksessa hänet tänne ja pyytäisinkö häntä jäämään? Hän on tullut tänne omasta halustaan tuottaakseen minulle vaikeuksia, kuten kerran ennenkin. Sano mitä haluat, mutta älä nimitä minua hänen rakastajakseen. Tunteeni häntä kohtaan ovat kaikkea muuta kuin hellät."

"Otaksun, että syleilit häntä penkereellä inhosta."

"Sinun ei tarvitse olla ivallinen — syy oli juuri sellainen, osaksi. Olin juuri lausunut muutamia kovia ja totuudenmukaisia sanoja hänen tulostaan tänne, ja hän murtui purskahtaen itkuun. Kun ajattelin hänen yksinäisyyttään ja onnistumattomuuttaan, jollaisen kohtalon uhriksi hän luulee joutuneensa, ja omia kovia sanojani, painoin hänet tyhmästi kyllä rintaani vasten —"

"Älä sano tyhmästi, Lancelot — se ei ole kohteliasta eikä rehellistäkään, käytettyäsi hyödyksesi hänen suosiotaan."

"Rehellistä tai ei, totta se kuitenkin on. Se, mitä tein ja mitä näit, kuvasi väärin käytöstäni, esitti sen epäilemättä hänellekin väärässä valossa, ja luulen käyttäytyneeni tyhmästi. Hän kohtasi minut sattumalta, kun olin —"

"Oletko varma, että se tapahtui sattumalta?"

"Ah, hän saattoi ehkä odottaa minua, mutta kun tulin penkereellesi rientääkseni tervehtimään sinua, en aavistanut ollenkaan hänen oleskelevan hovissa, saatikka hänen oleskeluaan juuri tuossa paikassa."

"Missä luulit hänen olevan?"

"Siellä, missä olen varonut käymästä näinä neljänä vuonna. Luulin hänen oleskelevan kotonaan."

Ginevra nauroi.

"Vai niin, hän hermostuttaa siis sinua niin kovasti. Pelkäät tavata häntä, et pidä hänestä, mutta kun hän löytää sinut, säälit häntä niin, että suutelet häntä. Lancelot, en tiennyt luonteen voivan rappeutua tällä tavalla. Olisit voinut syrjäyttää minut jonkun sellaisen naisen vuoksi, joka mielestäsi oli kauniimpi ja hienompi, mutta sitä en ymmärrä, kuinka voit käyttäytyä petollisesti sellaisen henkilön vuoksi, jota halveksit."

"En ole käyttäytynyt petollisesti", vastasi Lancelot. "En ole ollut lainkaan petollinen."

"No niin, jos tämä on totta, pitää sinun tehdä siitä loppu. Hae itsellesi joku eristetympi paikka, missä voit kehittää luontaista vastenmielisyyttäsi."

"Ginevra, en kestä tätä — teet minusta vielä mielipuolen." Ginevra ei vastannut vähään aikaan. Lancelot väänteli toisella kädellä toista kättään kuin hämmentynyt poika, Kun Ginevra katsoi niihin, laski Lancelot ne kupeilleen velttoina ja rauhallisina.

"Minäkin voin menettää järkeni, kun niikseen tulee. Mitä me olemmekaan tehneet? Keksimme sen kuvaamiseksi hienoja sanoja, mutta olen ollut rakastajattaresi, huomaan sen nyt; en ole ollut sinulle mitään sen enempää. Hyödytöntä on toistaa sitä jälleen, mitä olit minulle; jos voisit ymmärtää sen, olisimme vieläkin onnelliset. Jos minun pitää jatkaa olemassaoloani, jonkun eläimen tapaan, kuolen mieluummin. Minulla ei ole minkäänlaista puolustusta nyt, ei mitään tuloksia näytettävänä elämästäni, ei itsekunnioituksen hiventäkään. Olen pari kertaa antautunut miehelle, jolle olen pannut liian suuren arvon."

"Jos tarkoitat rakkautesi olleen paremman minulle kuin itsellesi", vastasi Lancelot, "olet tietysti oikeassa. Ilman sinua olisi minusta todella voinut tulla niin kehno kuin luulet minun nyt olevan. Mutta et ole oikeudenmukainen. Aloit moittia minua uskollisuudestani Arthuria kohtaan — Jumala yksin tietää, kuinka uskolliset olemme hänelle olleet. On kummallista, mutta ilman rakkauttasi ja ilman sitä, mitä se opetti minulle, en kaiketi olisi ollut huolissani hänen vuokseen enempää kuin Tristram oli Markin tähden. Mutta vähäisinkin uskollisuus häntä kohtaan suututti sinua niin, että lähetit minut pois. Se oli vaikeuksieni alku. Jos tietäisit jokaisen vaiheen siitä, voisit nähdä suoran linjan tuosta tiukasta käskystä, jonka annoit minulle tältä samalta ovelta, siihen suudelmaan, jonka todistajaksi jouduit hetkinen sitten."

"Lopeta siihen", sanoi Ginevra. "Minä en suudellut Elainea. En ole utelias tietämään viattoman ja välttämättömän elämäsi jokaista vaihetta, mutta jos haluat, voit kertoa minulle erään tapahtuman siitä. Olemme kuulleet, että hänellä on lapsi ja että sinä olet hänen isänsä. Onko se totta?"

"On."

"Niin otaksuinkin. Minua hämmästyttää kuitenkin, että myönnät sen. Alan oppia jotakin inhimillisen julkeuden laajuudesta. Et rakasta Elainea, et niin hiventäkään; kartat hänen seuraansa ja suutelet häntä julkisesti vain sulasta säälistä; mutta se on totta, että sinulla ja hänellä on lapsi. Todella, Lancelot!... No niin, tämä on ajan tuhlausta... Haluatko poistua?"

"Jos tahdot sitä. Mutta kertoisin sinulle mielelläni lapsesta."

"Lancelot, onko sinulla aavistustakaan siitä, kuinka mahdoton sinä olet? Yksityiskohdat eivät voi miellyttää ketään muuta kuin Elainea ja sinua."

"Muutamat yksityiskohdat koskevat sinuakin. Sinun pitää kuunnella, Ginevra. Luulen, ettet silloin ollut oma itsesi — loukkasit minua ja karkoitit minut täältä kuin koiran. Kuitenkin sanoin silloin, ja se olikin totta, että rakastan sinua vieläkin, että tulen takaisin, kun vain kutsut minua. Tuona yönä Corbinissa sain viestin sinulta, kuten luulin olit tullut Caseen. En voinut oikein uskoa sinun tulleen sinne, mutta koska olin luvannut, ratsastin sinne. Tämän lisäksi en voi sanoa juuri mitään puolustuksekseni. Hymyile, vain, mutta tyttö oli intohimojensa vallassa, hän näytti olevan halukas mukautumaan onnettomuuteen, kunhan vain saisi nauttia siitä onnesta, mitä hän luuli saavuttavansa sellaisessa seikkailussa. Ja sinä olit ollut julma. Jos olin heikko, oli se osaksi sinun syytäsi."

"En olisi voinut uskoa tätä", vastasi Ginevra, "ellen olisi kuullut sitä omilta huuliltasi. Sellainenko onkin luonteesi, jota erehdyin luulemaan järkeväksi? Ellen muka olisi karkoittanut sinua kovilla sanoilla. Muistatko ollenkaan, mitä nuo kovat sanat koskivat? Pyysin sinua, ettet menisi sinne ollenkaan. Et voi väittää, ettei sinua varoitettu. Ole valehtelija, jos haluat, mutta ole taitava valeissasi — ilmoita minulle oikea syy äläkä sitä, että hän oli onneton ilman sinua ja halusi itselleen lapsen jonkunlaiseksi muistoksi. Minä en voinut saada lasta — en Arthurille, koska rakastin sinua — ja sinä ja minä ajattelimme, ettei meillä ole oikeutta kutsua sielua tähän epäilyttävään maailmaan, ehkä häpeään. Mutta tätä naista kohtaan olit vähemmän hienotunteinen. Voin kuvitella, millainen mies siitä lapsesta kehittyy. Myöhemmin, kun hän käyttäytyy toivomustesi mukaan, ihmiset alkavat kuiskailla, että hän on Lancelotin poika. Jokaisen sinun kerran tekemäsi jalon työn vastineeksi hän suorittaa jonkun ilkeän ja väärän, voidakseen siten kuluttaa kunnian pois nimestäsi. Sinulla ei ole mitään oikeutta moittia häntä siitä, koska se ei ole hänen syynsä. Ihan erillään rakkaudestani — tarkoitan siitä kivusta, jota olet tuottanut minulle — voit ymmärtää, miksi en halua nimeäni mainittavan sinun nimesi yhteydessä. Aion jatkaa elämääni jollakin tavalla Arthurin kanssa. Sinun pitää lähteä tiehesi täältä sen naisen kanssa. Ehkä sitten, kun joudut vielä kovemmin hänen pauloihinsa, menet hänen kanssaan naimisiinkin lapsen vuoksi. Toivon mielelläni sinun tekevän niin, koska se on minulle ihan samantekevää. Mutta sinun pitää poistua hovista heti etkä saa koskaan tulla takaisin. En halua antautua sellaiseen vaaraan, että voisin kohdata sinut tai hänet vielä jolloinkin."

"Minne minun pitää lähteä? Täällähän olen elänyt sinun kanssasi."

Ginevra nauroi jälleen.

"Kysytkö neuvoani tällaisissa mitättömissäkin asioissa? Miksi et matkusta omaan maahasi? Sillä on se etu puolellaan, että se on kaukana täältä. Ota nainen mukaasi ja tee mitä voit lapsen hyväksi... On olemassa toinenkin keino tietysti — sinähän voit muuttaa asumaan hänen luokseen Corbiniin. Hänellä on hyvässä kunnossa oleva maatila, sanotaan, ja epäilemättä hän tulee pitämään tavattoman hyvää huolta sinusta."

Ginevra ei huomannut Lancelotin kasvoihin leviävää ilmettä — se olisi voinut vaikuttaa kuin jonkinlainen lyönti.

"Mutta siinä tapauksessa sinun pitää olla hyvin varovainen. Pyydän sitä, koska en halua tavata sinua enää. Ja mitä uraasi tulee, ei sinun tarvitse olla huolissasi senvuoksi, koska siitä ei tule mitään. Varoitin sinua jatkuvan vetelehtimisesi välttämättömistä seurauksista. Se on liian myöhäistä nyt... Toivon sinun lähtevän heti. Tarkoitan jo tänään. Ja naisesi myös."

"Ginevra, luuletko hänen haluavan jäädä tänne?"

Hänen äänensä oli niin käheä ja heikko, että Ginevra kääntyi katsomaan häneen.

"Ei sinun lähdettyäsi. Mutta hänen lähtönsä ei tuota mitään vaikeuksia. Voin hoitaa sen asian — olisi vain yksinkertaisempaa, että sanoisit sen hänelle itse. Et kuitenkaan penkereellä, muista se."

Lancelot seisoi paikallaan väännellen käsiään. Näytti siltä kuin hän ei olisi kuullutkaan.

"Niin, luullakseni ei olekaan enää muuta. Olen todella hyvin kiitollinen, jos poistut heti."

Lancelot näytti hieman loukkautuneelta, ikäänkuin Ginevra olisi sanonut jotakin ajattelematonta.

"Milloin tahansa lähetät hakemaan minua —", aloitti hän.

"Ah, hyvä Jumala! Onko olemassa tuota toista naista vai ei?"

"Ei ole olemassa muita kuin sinä."

"Poistu tästä huoneesta! Jos puhut vielä sanankaan minulle, kutsun Arthurin tänne, kerron hänelle koko jutun ja pyydän häntä tappamaan minut säälistä."

Hän astui Lancelotin ohi ja avasi oven. Lancelot kääntyi katsomaan, mitä hän teki. Sitten, ikäänkuin olisi äkkiä muistanut jotakin, hän poistui, katsomatta kuningattareen ja puhumatta enää sanaakaan.

V

Kun Arthur tuli Ginevran huoneeseen iltapäivän lopulla, istui Ginevra vieläkin ikkunan luona katsellen ketojen yli metsän laitaan, johon laskevan auringon säteet sattuivat. Kuullessaan Arthurin askeleet hän nousi kiiruhtaen vastaan. Arthur ei ollut nähnyt sellaista tervehdyshymyä moneen monituiseen päivään. Ginevra kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli hämmästynyttä miestään.

"Kaipasin sinua", sanoi hän. "Olen ollut niin ikävissäni."

"Minähän tulen aina tähän aikaan", vastasi Arthur. "Olen iloinen, että kaipasit minua enemmän kuin tavallisesti."

"En enempää kuin tavallisesti, Arthur."

"No niin — saamme kai olla kahden kesken. Olen iloinen, että ikävöit minua."

"Ikävöin aina sinua", vastasi Ginevra, "vaikka en ole aina todennutkaan sitä näin selvästi".

"Et suinkaan ole jälleen sairas, vai mitä?"

"En ole koskaan ollut tämän terveempi."

Arthur istuutui hänen lähelleen.

"Vedä tuolisi tänne — voimme molemmat ihailla tuota ihmeellistä valaistusta."

Kun tuolit oli sijoitettu vierekkäin, tarttui Ginevra Arthurin käteen päästämättä sitä irti.

"Olen ajatellut kaikki valmiiksi, Arthur."

"Mitä sitten?"

"Aion aloittaa kaikki uudestaan — olen arvostellut sinua liian ankarasti, ja sanani ovat tulleet väliimme. Olen luullut sitä sinun syyksesi, mutta nyt ymmärrän osan siitä johtuneen omasta erehdyksestäni."

"En ole millänikään, vaikka minua arvostellaankin", vastasi Arthur. "Olen kestänyt sen melko hyvin, vai mitä?"

"Osaksi sen vuoksi olenkin pahoillani, että olen puhunut niin paljon."

"Ah, sellaista tapahtuu! En ole ollenkaan hämmästynyt, etten ole voinut tyydyttää sinua. Olit ehkä oikeassa."

"Siihen aikaan luulin tietysti olevani."

"Niin minäkin ymmärsin."

Ginevra katseli yhä ikkunasta maisemaa, josta Arthur ei kuitenkaan piitannut.

"Pyydän sinulta erästä suosionosoitusta", sanoi Arthur, "ja olen tuonut muutamia uutisia. Elaine lähtee kotiinsa — eräs hänen nopeita päätöksiään, ja haluan, että sanot hänelle jäähyväiset."

"Miksei", vastasi Ginevra. "Tietysti."

"Olen iloinen kuullessani, että se sinusta on tietty asia. Hän tuli sanomaan jäähyväisiä ja kysyi, luulenko sinun olevan vapaan tähän aikaan päivästä — hän ei luonnollisesti voi matkustaa, kiittämättä sinua ensin vieraanvaraisuudestasi."

"Hän oli sentään oikeastaan sinun vieraasi", sanoi Ginevra. "Epäilen sinun pyytäneen hänet tänne ja sinä pidit huolta siitäkin, että hän jäi. Mutta se on jo vanha juttu. Ilmoita hänelle tahtovani tavata häntä."

"Olen jo ilmoittanut sen hänelle", vastasi Arthur. "En voinut sanoa muuta ja tulin selittämään sinulle. Onpa hyvin onnellista, että olet tällä kannalla."

"Niin, onnellistahan se on", sanoi Ginevra.

"No niin, hän tulee tänne hetkisen kuluttua."

He vaikenivat molemmat hetkiseksi.

"Lancelot matkustaa kai hänen kanssaan?" kysyi Ginevra.

"Ei näytä siltä — halusin tiedustella sinulta sitä asiaa. Oletko puhutellut häntä?"

"Olen."

"Toivon hänen kertoneen sinulle jotakin suhteestaan tyttöön?"

"Hän kertoikin minulle yhtä ja toista."

"Onko sitä pidettävä salassa vai saanko minäkin tietää? Onko Lancelot hänen rakastajansa?"

"Lancelot ei sano välittävänsä hänestä ollenkaan — sensijaan tyttö ahdistelee Lancelotia."

"Ginevra, tämä hämmästyttää minua! Silloin kai tuo huhu lapsesta on silkkaa valhetta?"

"Hän myönsi lapsen omakseen."

"Sepä on omituisinta, mitä olen koskaan kuullut!"

"Eikä ole", sanoi Ginevra.

"Tahtoisin tietää, kuinka hänen on käynyt."

"Elaine voi ehkä kertoa — mutta minun ei sovi kysyä sitä häneltä, Arthur. Jos haluat tietää, kysy häneltä itse."

"Olen jo kysynyt häneltä, eikä hän tiedä."

"Mitä?"

"Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, minne Lancelot on mennyt. Aioin kertoa sinulle juuri tämän uutisen, että hän on kadonnut. Haeskelemme paraillaan häntä. Muutamat miehet epäilevät kieroa peliä."

"Hän on ratsastanut pois jonnekin", sanoi Ginevra. "Epäilemättä saamme kuulla hänestä jotakin hyvissä ajoin. En ole lainkaan huolissani — millaiset hänen vikansa lienevätkään, hän voi kyllä pitää huolta itsestään."

"Mutta hänen hevosensa ja varusteensa ovat täällä. Hän näyttää lähteneen keveissä pukimissa ilman takkia, kypärää, miekkaa ja keihästä."

Ginevra kohotti katseensa.

"Sinä näit hänet viimeksi, luullaksemme", sanoi Arthur. "Näyttikö hän ihan terveeltä — no niin, oliko hän samanlainen kuin tavallisesti?"

"Mitä tarkoitat?"

"Kerrotaan hänen kiiruhtaneen kaupungin läpi jalkaisin ja avopäin kuin mielipuolen. En ole saanut käsiini sitä henkilöä, joka näki hänet, jos muuten kukaan näkikään, mutta se juttu leviää, että hän oli menettänyt järkensä. Bors ja Ector koettavat hakea häntä, mutta Ector sanoi juuri äsken minulle, että jos hän on menettänyt järkensä, on hän voinut heittäytyä jokeen."

"Hän ei ollut mielipuoli poistuessaan luotani", sanoi Ginevra, "mutta ei entisensä kaltainenkaan. Elaine on vaivannut häntä. Hän on jollakin tavalla Lancelotin omatunto. Hän myöntää lapsen omakseen, vaikka ei rakastakaan Elainea eikä aio ruveta elämään hänen kanssaan."

"En mainitsisi siitä mitään Elainelle", sanoi Arthur. "Jos hän puhuu jotakin siitä, koeta lohduttaa häntä."

Anglides tuli nyt huoneeseen.

"Täällä on joku, joka haluaa sanoa teille jäähyväiset, kuningatar, sittenkun teillä on aikaa."

Arthur katsoi vaimoonsa.

"Jos siellä on Elaine, tulkoon hän sisälle nyt."

"Menen katsomaan, ovatko he saaneet selville mitään", sanoi Arthur.

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, järjesteli Ginevra silkkihameensa poimuja, silitteli pitkiä palmikoitaan ja veti jalkajakkaran lähemmäksi. Hän ei kohottanut päätänsä, kun Elaine tuli sisään — ehkä senvuoksi, että Elaine liikkui niin hiljaa.

"Aion matkustaa kotiini, kuningatar Ginevra — ja halusin sanoa jäähyväiset ja kiittää teitä."

"Toivotan teille turvallista paluumatkaa", vastasi kuningatar. "Teidän ei tarvitse kiittää minua mistään."

"Vieraanvaraisuudestanne ainakin", sanoi Elaine. "Olisin ollut ylpeä ystävyydestännekin, jos olisitte halunnut suoda sen minulle."

Ginevra ei sanonut mitään, ja Elaine kääntyi mennäkseen, mutta kuningatar kutsui hänet takaisin.

"Teidän ei pidä luulla minua vihamieliseksi. Ymmärrän, että olette hyvin järkevä nainen. Tiedätte, miksi emme ole ystäviä."

"En tiedä sitä ollenkaan. Miksi emme ole?"

"Jos vastaatte minulle noin", sanoi Ginevra, "erehdyin puhuessani teille niin suoraan. Tiedätte sen vallan mainiosti. Meidän ei tarvitse väitellä siitä — voimme olla rehelliset hiljaisuudessakin. Älkää vain teeskennelkö hämmästyvänne siksi, etten ole sydämellinen. Olitte uhkarohkea tullessanne tänne ollenkaan — pakottaaksenne kaikkien ihmisten joukosta juuri minut pitämään teitä luonani, niin että voitte kohdata hänet."

"Voinette lausua ankaria sanoja minusta, kuningatar, ja pysyä silti totuudessa, mutta minä en uskalla olla niin rohkea, En ole ikinä kaivannut sitä, että pitäisitte minua luonanne. Kuningas Arthur ehdotti sitä — luulen hänen ystävyydellään tahtoneen kunnioittaa isäni muistoa — mutta se on ollut kidutusta minulle."

"Ajatelkaa, kuinka miellyttävältä se minustakin on tuntunut", vastasi Ginevra. "Olisin paljoa mieluummin — no niin, kuten jo sanoin, teidän ei tarvitse kiittää minua mistään."

Hän teki karkoittavan liikkeen, ja Elaine kääntyi puolittain — muuttaen kuitenkin äkkiä mielensä.

"Tiedättekö, että tuo äsken sanomanne oli täydellisesti totta — minun ei tarvitse kiittää teitä mistään. Olette tehnyt minut niin onnettomaksi kuin suinkin olette voinut koko sinä aikana, jonka olen kuluttanut kattonne alla, ja itsekkäisyytenne, ennenkuin olin nähnytkään teitä, on turmellut elämäni."

"Todellako? En ymmärrä tarkoitustanne", sanoi Ginevra.

"Ah ei, ymmärrätte sen kyllä täydellisesti. Olette kuninkaan vaimo, mutta teidän täytyi saada Lancelotkin omaksenne. Jos olisitte antanut hänen olla rauhassa, olisi hän saanut omakseen jonkun uskollisen naisen, joka olisi rakastanut häntä ja lahjoittanut hänelle ne lapset, joita hän kaipaa. Mutta nyt teidän täytyy pitää häntä jumaloivana palvelijananne, riistää häneltä sielu ruokkiaksenne sillä omaa haluanne."

"Unohdatte itsenne", vastasi Ginevra. "Voin onneksi suoda teille anteeksi säälistä, koska tunnen syyn, miksi menetätte malttinne. Vaikka olettekin saattanut hänet pulaan, ei hän silti ole teidän omaisuuttanne."

"En kaipaa sääliänne", sanoi Elaine. "Mutta te tarvitsette minun sääliäni. Hän rakasti teitä kerran, vaikka pelkäättekin sitä myöntää; mutta nyt hän alkaa huomata, kuinka itsekäs olette ollut ja mistä olette erottanut hänet. Älkää sanoko, että hän vieläkin rakastaa teitä — sanokaa vain se, mistä olette paljoa varmempi, että hän on uskollinen teille. Jos hän olisi vapaa, enkö tietäisi, kumpi meistä saisi hänet? Tuona iltana, kun hän tuli luokseni, hän halusikin tulla. Hän ei koskaan ajatellut, että te muka olitte todella tullut Caseen niin pian sen jälkeen kun hän oli eronnut teistä täällä. Ja penkereellä eilen, kun hän suuteli minua — te näitte hänet — tapahtui se siksi, että hän ottaa osaa huoleeni. Hän tietää meidän ymmärtävän toisiamme parhaiten. Säälisin teitä, kuningatar Ginevra, ellette olisi poikennut suunnitelmastanne ja tehnyt hänestä onnetonta. En voi antaa sitä teille anteeksi."

Ginevra hymyili.

"Voisin lainata lauseenne", vastasi hän. "Ellette olisi ollut niin itsekäs ja petollinen, olisi minun oma elämäni ollut onnellisempi. Monet ennen teitä ovat tienneet, millaista rakkaus on. Opitte vielä tuntemaan totuuden elettyänne vanhemmaksi. Kun tulette vanhemmaksi, on teidän hyvin vaikea ajatella käytöstänne."

"No niin", sanoi Elaine, "minulla on hänen lapsensa, ja sekin on jo jotakin".

"Niin onkin — muistuttaja ja moite."

"Ajatteletteko niin?" kysyi Elaine. "Toistaiseksi ainakin hän on ollut minulle suureksi lohdutukseksi. Näyttää kuin hän tietäisi olevansa minulle korvauksena — hän on omituisen hellä minulle. Kun olen kovin alakuloinen, muistelen onneani — ajattelen antaneeni Lancelotille jotakin sellaista, mitä ei kukaan toinen nainen ole lahjoittanut hänelle. Ja mitä ahdinkoon tulee, olin ajatellut sitä jo ennen. Olen ylpeä siitä, että voin olla niin jalomielinen, että tein sen. Mutta silloin en ollut kiitollisuudenvelassa kellekään toiselle, ja luulen sen vaikuttavan asiaan. Saatoin antaa itseni täydellisesti."

"Sanoitte", sanoi Ginevra, "että teillä on hänen lapsensa. Oletteko ihan varma siitä? Ettekö ajattele, että poika haluaa lähteä luotanne saatuaan tietää enemmän? Miltä hänestä tuntunee, kun hän huomaa syntymiseensä liittyvän varjon? Ketä hän silloin syyttää?"

"Teitä, luullakseni", vastasi Elaine. "Selitän sen hänelle." Ginevra nauroi.

"Haluan mielelläni nähdä pojan sitten kun olette kasvattanut hänestä miehen."