Part 21

"En ole lainkaan suvaitsevainen häntä kohtaan", sanoi Bors. "Hän turmeli Lancelotin elämän. En ole arkaluontoinen — heidän rakkausjuttunsa eivät huolestuta minua — mutta kuningattaren olisi pitänyt tietää oma tahtonsa ja auttaa häntä tai lähettää hänet muussa tapauksessa pois. Hän ei ole välittänyt Lancelotista pikkusormensakaan vertaa näinä viimeisinä viitenätoista vuonna, vaan ainoastaan tottunut moittimaan häntä ja määräilemään hänen matkoistaan."

"Asia ei ole niin", sanoi Anglides. "Kuningattaren elämä on sekaantunut hänen elämäänsä. Kun Lancelot kääntyi Corbiniin päin, olisi teidän pitänyt olla katsomassa, kuinka hänen mielensä murtui. Kun nainen antaa kaikki, pitää miehen olla uskollinen hänelle."

"Sanoisin, että Elaine antoi hänelle kaikki", sanoi Bors.

"Mitä oli hänellä menetettävää? Kuningatar on pannut vaaraan nimensä ja turvallisuutensa hänen tähtensä, ja hän oli ihan teidän muiden kaltainen, kun toinen nainen sattui hänen tielleen."

"Useimmilla meistä alkaa olla määrätty mielipide siitä vaarasta, johon kuningatar antautui. Hän ei antautunut mihinkään vaaraan."

"Hän on hyvin kaunis nainen"; sanoi Anglides.

"Mitä sillä on sen kanssa tekemistä? Niin, hän on hyvännäköinen, mutta kuta vanhemmaksi tulen, sitä mieluummin haluaisin, että Elaine istuisi minua vastapäätä pöydässä vuoden kaikkina päivinä. Hän oli ennen vanhaan rohkea tyttö, jolla oli terve sydän."

"Olen katsellut kuningatarta kauan aikaa", sanoi Anglides, "ja rakastan häntä. Hänellä on kyllä vikansa, hänelläkin — häntä on vaikeampi tyydyttää, mutta se johtuu hänen huolistaan. Olen nähnyt hänen rukoilevan toista miestä toisensa jälkeen tässä hovissa, että heistä tulisi oikeita ritareita. Arthur saa kunnian osakseen, tietysti, mutta tunnen tuolla tornihuoneessa tapahtuneet keskustelut. Hän on työskennellyt päivät pääksytysten muiden onnen ja heidän todellisen menestymisensä hyväksi."

"Hän ei ole koskaan ollut huolissaan minun vuokseni", sanoi Bors. "Kun oikein laskette, huomaatte hänen erityisesti suosineen vain miestään, Lancelotia ja Galahadia. Eikä näillä molemmilla jälkimäisillä, myönnätte kai sen, ollut mitään tekemistä tornihuoneessa saadakseen innoitusta. He olivat yhtä säännöllisiä kuin kellonkoneisto odottaessaan vuoroaan kiivetä nuo portaat ylös ja kuunnella kuningattaren saarnaa. Ihmettelimme, kuinka kauan kestää, ennenkuin Lancelot tulee järkiinsä. Galahad antoi hänelle järkevän esimerkin, ja olen kiitollinen, että Lancelot koettaa sitä seurata."

"Aikooko hänkin poistua hovista?"

"Ah, ei! Tarkoitan vain, että hän on hylännyt Ginevran ja palannut pojan äidin luo. Hän on todellakin lähtenyt takaisin — hän onkin Corbinissa parhaillaan. Hän ratsasti sinne päin heti, kun turnajaiset loppuivat."

"Meidän pitää salata tämä Ginevralta", sanoi Anglides.

"Minä ainakaan en tahdo sitä", sanoi Bors, "ja toiset tuntevat samalla tavalla kuin minäkin. Emme kerro sitä hänelle tahallamme, mutta jos juttu alkaa itsestään, annamme sen levitä luonnollisesti. Se on varmin keino erottaa kuningatar hänestä."

"Kun kuningatar karkoitti hänet pois kauan aikaa sitten, menetti hän järkensä", sanoi Anglides.

"Se oli erehdys — hän ei tee sitä jälleen. Saattepa nähdä."

Anglides näytti murtuneelta.

"Bors, tämä hovi hajaantuu."

"Se on hajaantunut jo", vastasi Bors. "Yksi ainoa voimakas tärähdys vain, ja maahan se luhistuu. Olen iloinen siitä, Anglides. Kuningas on satulassa jälleen, ja me aloitamme uudestaan. Sitä ei tarkoiteta loukkaukseksi teille naisille, mutta tällä kertaa tulee siitä miesten maailma, ehdottomasti innoittamaton, hienostumaton ja mutkaton. Jumalan kiitos!"

"Mukaudun siihen", sanoi Anglides. "Otaksun teidän sallivan meidän elää, ja haluan mielelläni nähdä mutkattoman miehen. Kun olin nuori, luulin haluavani mennä naimisiin jonkun kanssa, mutta kuten sanoitte, heitä ei ole vielä olemassakaan. He ovat aina rakastuneet jo kauan aikaa ennen johonkin toiseen naiseen, johon ovat väsyneet. Hän, naisraukka, rasittaa heitä. Ja kaikki kuuluisuudet, kuten Lancelotkin, ovat tuhlanneet hellyytensä niin ja niin monelle naiselle."

"Hän rakasti Ginevraa", sanoi Bors. "Jos Ginevra olisi ollut uskollisen kiintymyksen arvoinen, rakastaisi Lancelot häntä vieläkin. Mutta tehän voitte ymmärtää, että Elainella on todelliset oikeudet häneen."

"Miksi luulette Elainen antaneen hänen käyttää hänen hihaansa?" kysyi Anglides. "Ilmoittaakseenko asian siten Ginevralle?"

"Voidaan ajatella niinkin — hän oli ehkä iloinen saadessaan ilmaista voittonsa. Mutta ymmärsin sen niin, että Lancelot oli väsynyt asemaansa ja tahtoi varoittaa meitä, että hän tämän jälkeen kuuluu Elainelle."

"Jos Lancelot menee naimisiin hänen kanssaan", sanoi Anglides, "luulen Galahadin ehkä palaavan".

"Tietysti — he ovat ajatelleet sen valmiiksi, saatte olla siitä ihan varma. Lancelot ei ole sellainen mies, että hän pysyisi toimettomana ja antaisi poikansa uran turmeltua."

"Minusta on niin ikävä ajatella Ginevraa", sanoi Anglides.

"Aihe on käynyt minullekin inhoittavaksi", sanoi Bors. "Ajattelen häntä niin harvoin kuin mahdollista."

V

Kun Lancelot palasi ritari Bernardin taloon, pysähdytti hän hevosensa aukeaman reunaan nauttiakseen vielä kerran paikan rauhallisuudesta metsänlaidassa ja vallien juurella kimaltelevasta kuvastinkirkkaasta vedestä. Hän odotti nähdäkseen, tulisiko joutsen uiden tervehtimään. Kartano oli viehättävä, ja hän oli iloinen tietäessään saavansa viettää vielä toisen yön vanhan katon alla.

Ritari lausui hänet tervetulleeksi hallissa ja kysyi uutisia turnajaisista.

"En ole tekemisissä sellaisen urheilun kanssa itse", sanoi hän, "enkä ole koskaan ollut taitava siinä, mutta tyttäreni on ollut oikein kuumeissaan turvallisuutenne vuoksi — hän oli varma, että joudutte siellä vaikeuksiin. Minä en ollut huolissani, mutta tunnen sentään huojennusta nähdessäni teidät näin terveenä."

"Siinä ei ollut mitään huolehtimisen syytä", sanoi Lancelot. "Olimme kaikki ystäviä, ja olen harjaantunut suojelemaan itseäni. Missä Elaine on?"

"Hän tulee tänne heti. Hän on liian tunteellinen, lapsiraukka — elämä tulee kohtelemaan häntä kovasti."

"Teidän ja hänen pitää täyttää osanne välipuheesta ja tulla hoviin", sanoi Lancelot. "Silloin korvaan hänelle sen, että olen tuottanut hänelle huolia. Hän on hieno tyttö, ritari Bernard. Olette onnellinen."

"Hän on äitinsä kaltainen, ja siksi hän onkin niin rakas minulle... Kas, tuolta hän nyt tuleekin!"

Lancelot huomasi, kuinka kummallisesti Elaine oli muuttunut. Hän näytti olevan toipumaisillaan jostakin pitkästä taudista. Hänen ihonsa ei olisi voinut olla valkoisempi eivätkä silmänsä tummemmat kuin ennen, mutta hänen vartalonsa notkahti, ikäänkuin hänellä ei olisi voimia seistä.

"Olette terve, ritari Lancelot."

"Ihan terve. Ja hiha on vain repeytynyt yhdestä kohdasta. Neulan piston tai parin jälkeen voitte käyttää sitä jälleen."

Elaine hymyili.

"Säilytän sen sellaisena kuin se nyt on muistoksi teistä; toivoin sen repeytyvänkin hieman. Pitikö teidän taistella kovasti suojellaksenne sitä, ritari Lancelot?"

"Muutamat miehet luulevat kai niin."

"Silloin ehkä autoin teitä hieman?"

"Sitä ei voi epäilläkään!"

Hänen ilmeinen ihastuksensa koski Lancelotiin. Turnajaiset olivat olleet perin joutavat, tai ehkä hän oli tulossa vanhaksi. Lapsi liioitteli.

"Toivoisin olleeni siellä", sanoi Elaine. "Mutta voin melkein nähdä, mitä teitte. Olitte ihmeellinen, ritari Lancelot!"

"En ollenkaan! Hyvin tavallinen vain, Elaine, vannon teille."

Ritari Bernard näytti pitävän keskustelusta. Hän istui lähellä kuunnellen. Elaine katseli Lancelotia suurilla ihailevilla silmillään, ja Lancelot tunsi itsensä narrimaiseksi.

"Oliko siellä naisiakin?"

"Muutamia vain — en kuullut, keitä he olivat."

"Oliko kuningatar siellä?"

"Ei", vastasi Lancelot. "Satun tietämään, että hän jäi kotiin."

"Olen kuullut, että hän on hyvin kaunis", sanoi Elaine. "Isä näki hänet kerran, ja isän mielestä hän oli kaunis."

"Hyvin kaunis, todellakin", myönsi ritari Bernard.

"Hän on minun naisihanteeni", sanoi Elaine. "Niin kaunis katseltavaksi ja niin hyvä. Kun isä sanoo, ettei hovielämä kehitä sielua, kuten tyyni elämämme täällä, kysyn häneltä, kuka voisi olla parempi kuningatar Ginevraa, vaikka hän asuisikin nunnaluostarissa. Olen aina pitänyt kuningas Arthurista ja hänen ritareistaan Ginevran vuoksi. Tunnette kai Ginevran?"

"Kyllä", sanoi Lancelot. "Olen ollut Arthurin palveluksessa teidän ikäisestänne saakka, luullakseni."

"Olen yhdeksäntoistavuotias", sanoi Elaine.

"Sen ikäinen minäkin suunnilleen silloin olin", sanoi Lancelot.

"Ajattelette varmaankin, että hän poikkeaa suuresti hovin muista naisista?"

"Olen varma siitä", vastasi Lancelot.

"Olen ymmärtänyt sen niin", sanoi Elaine, "ja kuitenkin se ajatus tekee minut surulliseksi. Miksi eivät useammat naiset voi elää mukana suuressa maailmassa ja olla meille esimerkkeinä?"

"Se on tärkeä kysymys", sanoi Lancelot. "Oletteko ajatellut vastausta siihen?"

"Otaksun, ettei muutamilla heistä, ei edes kaikilla rikkaillakaan, ole ollut hyviä koteja", sanoi Elaine.

"Erittäinkään rikkailla", sanoi ritari Bernard. "Teoriani on, että varhaisimpina vuosina saaduista vaikutteista riippuu kaikki, ja varallisuus kätkyessä on jonkinlaista lapsuuden vastustamista. Kun ihminen saa kaikkea, mitä haluaa, ei hänellä ole mielikuvitusta."

"Kuningatar oli nuoruudessaan", sanoi Lancelot, "jokseenkin köyhä, kuten ehkä tiedätte".

"Ihan niin", vastasi Bernard. "Siitä sen näkee."

"Mutta mielestänne on hyvä saada varallisuutta myöhemmin?"

"Ei", vastasi Bernard. "Vaatimaton omaisuus on paras." Vanha portinvartija alkoi kattaa pöytää päivälliseksi. "Sinun pitää näyttää ritari Lancelotille uudet kukat äitisi puutarhassa", sanoi Bernard. "Aterian jälkeen saattaa olla jo pimeä."

Elaine vei Lancelotin erään ruusuryhmän luo, jonka jokaisessa rungossa oli kaunis kukka tai parikin.

"Ne aloittivat kukintansa teidän poissaollessanne... Ritari Lancelot, saanko keskustella teidän kanssanne kahden kesken ennen lähtöänne täältä?"

"Puhukaa minulle nyt — mehän olemme kahden kesken", sanoi Lancelot.

"Ajattelin sen ehkä voivan tapahtua aamulla täällä puutarhassa — olen silloin aina täällä, ja isä syö tavallisesti aamiaisensa myöhään."

"Nyt on siihen sopiva tilaisuus", sanoi Lancelot. "Aloittakaa nyt."

"Isä kutsuu meidät päivälliselle minuutin kuluttua."

"Se, mitä ette ehdi sanoa, saa jäädä huomiseksi."

"Minun ei pitäisi kysyä sellaista asiaa — mutta minun täytyy saada tietää, minun täytyy todellakin, ritari Lancelot."

Hänen kasvonsa olivat yhtä lapselliset kuin silloinkin, jolloin Lancelot näki ne ensi kerran.

"Ritari Lancelot, aiotteko lähteä luotamme huomenna?"

"Kyllä."

"Haluatteko ottaa minut mukaanne?"

"Toivon isänne tuovan teidät piakkoin Camelotiin, Elaine. Toivon sitä kaikesta sydämestäni."

"En tarkoita sitä, ritari Lancelot. Minun oli pakko kysyä... Minun piti saada tietää, ymmärrättekö te."

Lancelot tuijotti häneen, voimatta ymmärtää, että Elaine oli sanonut, mitä ajatteli.

"Tokko ymmärrän?"

"Rakastan teitä, ritari Lancelot", sanoi Elaine.

Ritari Lancelot ratsasti pois ennen päivänkoittoa.

VI

"En halua lainkaan tavata sinua enää", sanoi Ginevra. "Minulla ei ole mitään sanottavaa sinulle ja luulisin, ettei sinullakaan ole mitään puhumista minulle."

"En tullut tänne siksi, mitä haluan sanoa, vaan kummallisen käytöksesi vuoksi", sanoi Lancelot. "Olet kohdellut minua kaikkien nähden kuin olisin kerjäläinen, vieläpä melko vastenmielinen. Suuressa hallissa ovat ateriat olleet hirvittäviä kokemuksia. Olen viitenä päivänä pyytänyt päästä puheillesi saadakseni tietää syyn, ja tänään, kun Anglides sanoi sinun olevan vapaana, sanoin hänelle — no niin, tiedät kyllä, mitä sanoin hänelle."

"Toivoakseni olet tässä huoneessa viime kertaa", sanoi Ginevra, "ja koska olet tullut tänne luvattani, on hyödytöntä pyytää sinua poistumaan. Tällä hetkellä olen sinun armoillasi. Sano sanottavasi, mutta älä toivokaan minun rupeavan väittelemään uskottomuuksistasi entiseen tapaamme."

"Ei ole olemassa mitään uskottomuuksia, joista voisimme väitellä, kuningatar. Tulin vain kysymään, miksi olette epäkohtelias minulle."

Ginevra katsoi häneen tiukasti, mutta ei näyttänyt haluavan nöyrtyä.

"Miksi, kuningatar?"

"Emme tahdo väitellä siitä, Lancelot."

"Miksi emme haluaisi väitellä? Jos on olemassa jokin syy, jonka perusteella voit kohdella minua kuin koiraa kuninkaan pöydässä, niin ilmoita se minulle. Se on joko valetta tai sitä ei ole olemassakaan. Olen tottunut vihaasi, Ginevra, mutta tavallisesti olen tiennyt syyn siihen."

"Ja tiedät nytkin."

"Enkä tiedä."

Kuningatar otti ompeluksensa pöydältä ja käveli huoneen toiselle puolelle.

"Suot kai minulle anteeksi selkäni?" sanoi hän. "Valaistus on parempi täällä, ja minun täytyy jatkaa työtäni."

Lancelot odotti, mutta Ginevra ei ollut tietävinäänkään hänen olemassaolostaan. Hän otaksui kuluneen ainakin tunnin ja ihmetteli, mitä sanottaisiin, jos joku sattuisi tulemaan huoneeseen ja tapaisi heidät valvomassa näin epätavallisella hetkellä. Jos siten joutuisi toisten pilkattavaksi —

Hän nousi seisaalle mielenosoituksellisesti ja käveli ovea kohti.

"Hyvästi", sanoi kuningatar. "Näissä olosuhteissa sinun pitää asettua sinne. Jos minun pöydässäni ateriat tuntuvat sinusta vastenmielisiltä, johtuu se ehkä tunnonvaivoista, kun olet niin paljon poissa vaimosi luota."

"Onko tämä jonkinlaista pilaa?" kysyi Lancelot.

Kuningatar ponnahti seisaalle ja kääntyi häneen päin.

"Tämä on ainakin kunnianosoitus hävyttömyydellesi, Lancelot, sellainen kurja valehtelija kuin sinä olet! Et välittänyt hänestä ollenkaan, et tietystikään! Sinua piti kehoittaa lähtemään hänen luokseen, tietysti! Pelkäsit minun tulevan ehkä mustasukkaiseksi, jos heiluttaisit hänelle kättäsi turvallisen matkan päästä. Ja sinä olet ollut hänen miehensä koko ajan!"

"Kenen, Jumalan nimessä?"

"Onko sinulla useampiakin? Etkö tiedä, ketä tarkoitan?" Lancelot oli liian hämmentynyt voidakseen ajatella.

"Miellyttäisikö sinua, Ginevra, että kuulisit minun toistavan, mikä on totta, ettei minulle ole vaimoa?"

"Miellyttääkö sinua kuulla jälleen, minkä tiedät todeksi, että olet kurja valehtelija?"

Lancelot huomasi nyt ensi kerran elämässään kyllästyneensä häneen. Hän ei välittänyt siitä, oliko Ginevra menettänyt järkensä vai ei. Hän halusi vain päästä eroon Ginevrasta hiemankin säädyllisellä tavalla.

"Ginevra, olen rakastanut sinua monta vuotta ja tuottanut sinulle pettymyksiä liiankin usein, mutta en ole koskaan kertonut sinulle mitään, mikä ei olisi ollut totta. Minulla ei ole vaimoa eikä ole ikinä ollutkaan. Kun kysyin sinulta, kuka hän on, tahdoin vain tietää, minkä nimen liität minun nimeeni. Tiedän itse sinun erehtyneen olkoon naisen nimi mikä tahansa."

"Näin sinun lähtevän ratsastamaan hänen luokseen, ja Anglideskin näki sen."

"Ah!... Sinä siis katselit minua?"

"Me näimme sinut, Lancelot. Mitä hyötyä siis on —"

"Mutta minä en ratsastanut Corbiniin", sanoi Lancelot. "Tiesin sinun käyvän mustasukkaiseksi, jos niin tekisin, enkä muutenkaan halunnut tavata Elainea. Olin turnajaisissa, ja sinäkin tiedät minun olleen. Miehet ovat puhelleet siitä kanssani pöydässäsi sinun kuultesi."

"Olit varmasti turnajaisissa, Lancelot, mutta olit Corbinissakin. Eikö mieleesi juolahda, että miehet saattavat puhella selkäsi takanakin?"

"Ginevra, en ollut Corbinissa, eikä kukaan voi sitä väittääkään. Poikkesin kyllä sinne päin tienhaarassa, koska luulin sinun ehkä pitävän minua silmällä ja koska olit pyytänyt minua lähtemään sinne, mutta päästyäni metsän peittoon käännyin länteen päin jälleen."

"Olit kiinnittänyt kypärääsi jonkun naisen hihan."

"Se on kyllä totta, että tein niin."

"Kenen hiha se oli?"

"Elainen, ritari —"

"Etkä kuitenkaan ole tavannut häntä?"

"Ymmärrän nyt, missä vika on, Ginevra —"

"Niin teen minäkin."

"Se nainen ei ole sama, Ginevra — vaan Astolatin ritarin Bernardin tytär. Hän on ihan lapsi vielä, ja kannoin merkkiä tehdäkseni hänelle mieliksi."

"Kuka on ritari Bernard? En ole milloinkaan kuullut hänestä."

"Hän on halpa ritari, joka asuu metsässä muutamien palvelijoiden ja äidittömän tyttärensä kanssa. He ottivat minut vastaan yöksi sen jälkeen kun poikkesin syrjään Corbinin tieltä. Pysähdyin sinne palatessanikin. Lähetä kysymään häneltä, ellet usko minua. En ole tavannut Galahadin äitiä enkä kuullut hänestä mitään."

"Vaaditko minua uskomaan, että on olemassa kaksi Elainea, jotka molemmat ovat rakastuneet sinuun?"

"En ole sanonut, että he ovat rakastuneet minuun."

"Et kyllä, mutta tietysti he ovat. Ja epäilemättä tämä toinen, josta et koskaan ennen ole kertonut minulle —"

"En tiennyt hänen olemassaolostaan mitään, ennenkuin saavuin hänen isänsä taloon tuona iltana."

"Niinkö? Ja kuitenkin kannoit hänen merkkiään seuraavana päivänä. Nopeaa tutustumista!"

Lancelot ei vastannut.

"Hän kertoi sinulle luultavasti rakastavansa sinua?" Lancelot oli vaiti.

"Kertoiko hän?"

"Kyllä hän kertoi."

"Halusiko hän antautua sinulle, vaikka et voinut mennä naimisiin hänen kanssaan?"

"Kyllä."

"Ja sinäkö vaadit minua uskomaan, ettei se ole sama nainen?"

"Ginevra", sanoi Lancelot, "olemme nyt päässeet sellaiseen kohtaan, etten halua pakottaa sinua uskomaan mitään, mitä et mielelläsi halua. Mutta koska olet kysynyt totuutta, olen kertonut sen sinulle. He ovat kaksi eri naista. Heidän iässään on ainakin parinkymmenen vuoden ero ja maailman täyttävä ero heidän luonteessaan, eivätkä he ole ollenkaan samannäköisiä. Mutta heillä on sama nimi, ja onnettomuudekseni molemmat ovat valinneet minut ihailunsa esineeksi."

"Sinun täytyy pitää huolta seuraavasta pojastasi itse", sanoi Ginevra. "Minä olen jo liian vanha siihen."

Kun Lancelot katseli kovien juovien ilmestymistä ja haihtumista vihan ja loukatun ylpeyden mukana, ihmetteli hän, kuinka oli koskaan voinut pitää noita kasvoja kauniina.

"Uusia poikia ei synny enää", sanoi hän. "En rakasta tätä tyttöä enkä rakastanut toistakaan, mutta tällä kertaa minun ei tarvitse mitään katua."

"Ajattelen vieläkin sinun käyttäytyvän huonosti, kun et suostu elämään hänen kanssaan Corbinissa", sanoi Ginevra. "Olin pahoillani hänen tähtensä, kun luulin sinun hylänneen hänet. Mutta nyt tunnen suurempaa myötätuntoa häntä kohtaan, kun tiedän, millainen mies hänellä on."

Lancelot alkoi nauraa.

"Pysy vain luulossasi. En ole nainut häntä enkä ketään toistakaan. Mutta otaksu, että jos olisin mennyt naimisiin Galahadin äidin kanssa, niin eikö se olisi ollut juuri sitä, mitä kehoitit minua tekemään? Ja etkö vannonut, ettet tulisi mustasukkaiseksi?"

"Siis myönnät menneesi naimisiin hänen kanssaan!" sanoi Ginevra.

Lancelot kohotti kätensä.

"Yksinkertainen juttusi ei petä minua", jatkoi Ginevra, "eivätkä väitteesi minua liikuta. Sanoin, etten tulisi mustasukkaiseksi, mutta sinä tiesit sen asian paremmin — tiesit minun koettavan käyttäytyä rehellisesti häntä kohtaan ja tiesit minun rakastavan sinua. Tiesit, että olin antanut sinulle anteeksi ennenkin — kuinka monta kertaa? Ja koetin kohottaa sinut jälleen, kun käyttäydyit — niinkuin teit. Mutta ehkä et tiennyt, millaiset tunteet naisella on sellaistakin miestä kohtaan, joka on hänelle arvoton, jos nainen edes kerran on antautunut hänelle. Nainen kuuluu hänelle ja hän naiselle — siinä kaikki, mitä siinä on. Nainen ei voi ajelehtia toisesta suhteesta toiseen, kuten mies, ja jättää muistoansa taakseen — hän antoi niin paljon, että miehen pitäisi ajatella häntä syleillessään seuraavaa uhriaan —"

"Nyt tulee jo liikaa", sanoi Lancelot. "Sivuutat säädyllisyyden."

Ginevra vaipui tuoliin ja hengitti niin huohottamalla kuin olisi juossut portaita ylös. Mutta hän näytti saavuttavan entisen tyyneytensä — juovat katosivat hänen kasvoistaan, ja Lancelot oli suutuksissaan huomatessaan, että hän oli sittenkin kaunis.

"No niin, Lancelot, rakkaani", sanoi hän —

"Niin, Ginevra, sinun rakastajasi. Unohdit sen hetkiseksi."

"Tahdon sinua tekemään jotakin hyväkseni, Lancelot."

"Mitä sitten?"

"Mene kotiisi vaimosi luo!"

* * * * *

Kun Lancelot oli päässyt portaiden juurelle, kiiruhti Anglides huoneeseen.

"En voinut kertoa sitä hänen ollessaan täällä", sanoi hän. "Epäilen, tokko hän tietääkään sitä vielä, mutta Galahadin äiti on kuollut."

Ginevra jäykistyi marmoriksi.

"Kuningatar!" sanoi Anglides. "Kuningatar... oletteko pyörtynyt?"

Ginevra työnsi hänet pois.

"Kuinka sen tiedät?"

"Hän on täällä — he aikovat haudata hänet tänne Camelotiin."

"Miksi juuri tänne kaikkien paikkojen joukosta?"

"Heillä on mukanaan kirje, jonka hän oli kirjoittanut tuntiessaan kuolevansa. Kun kuningas Arthur luki sen ääneen hetkinen sitten, olin joukon takana enkä kuullut kaikkea, mutta sain kuitenkin sen verran selville, että Lancelot oli kutsunut hänet tänne hoviin —"

"Ah!" sanoi Ginevra.

"Ja tyttö sanoi ajattelevansa Lancelotin voivan antaa hänelle helpoimmin anteeksi, jos hän tulee hoviin tällä tavalla."

Ginevra ajatteli hetkisen.

"Missä tämä kaikki tapahtui?"

"Kappelissa. He kantoivat hänet sinne, ja kuningas tuli, ja he paljastivat hänen kasvonsa viimeisen kerran. Kuningas sanoi kertovansa sen teille itse, kunhan Lancelot saa sen tietää ensin."

"Hän oli kaunis nainen", sanoi Ginevra.

"Muistan, millainen hän oli vuosia sitten", sanoi Anglides, "enkä tahtoisi sanoa häntä kauniiksi".

"Onko hän muuttunut?" kysyi Ginevra.

"En tiedä. Olin muiden takana ja lähdin heti kertomaan teille."

"Säälittää Galahadin vuoksi", sanoi kuningatar. "Heidän olisi pitänyt sopia keskenään... Anna minulle musta hartiahuivini, Anglides... Otaksun, että minunkin täytyy lähteä sinne."

Hän kääri hartiahuivin päänsä ympärille ja järjesti sen kasvojensa suojaksi kauniilla käsillään. Kun hän tuli kappelin ovelle, väistyi linnanväki hänen tieltään. Hän käveli kuin kuningatar, ja hänen kasvonsa, joilla nyt oli musta kehys, olivat unohtumattoman kauniit.

Hän polvistui kuolleen jalkopäähän hetkiseksi rukoilemaan. Heidän edessään tapahtuvan surunäytelmän loistava iva järkytti Gawaineakin — kun hän näki ylenkatsotun naisen rukoilevan tai ehkä kiittävän kilpailijansa ruumiin ääressä. Sitten Ginevra astui hitaasti arkun pääpuoleen ja katsoi vainajan piirteitä.

Hän huudahti heikosti tai naurahti hysteerisesti ja hillitsi sitten itsensä. Kaikki hämmästyivät nähdessään hänen kääntyvän heihin päin, panevan kätensä ristiin ja selvittävän kurkkuaan, ikäänkuin hän aikoisi puhua. Siitä voi ehkä tulla hautajaispuhe.

"Heitä oli kaksi", sanoi hän.

VII

Myöhemmin Lancelot menetti itsekunnioituksensa ja rupesi hieman jälkeenpäin munkiksi.

Veli Martin, joka oli harjaantunut sielujen parantaja, käveli tavallisesti hänen kanssaan luostarin käytävissä heidän hartaudenharjoitustensa loma-aikoina, koettaen selvittää Lancelotin mielentilaa. Veli Martin ilmoitti, että Lancelotin mielentilat olivat todella omaa luokkaansa.

"Minulla on se pulma, etten ole harjaantunut tunnustamaan syntejäni", sanoi Lancelot. "Uskon vakavasti olevani katuvainen ja luulin, että kun ihminen katuu syntejään, on kaikki muu hyvin yksinkertaista. Mutta tietysti se on samanlaista kuin muu — ihmisen pitää oppia sekin."

"Milloin tunnustitte syntinne viimeksi ennen tuloanne tänne?"

"Sallikaa minun muistella... Jaha, se tapahtui juuri Arthurin ja Ginevran avioliiton jälkeen."

"Siis noin parikymmentä vuotta sitten", sanoi veli Martin.

"Niinpä kaiketi, ehkäpä siitä on enemmänkin aikaa", vastasi Lancelot. "Katsokaas, tunnustin syntini säännöllisesti, ennenkuin minusta tuli Ginevran rakastaja, ja kerran sen jälkeen. Kun tunnustin syntini, kysyi pappi minulta, kadunko, ja koska halusin olla rehellinen, kysyin häneltä hänen tarkoitustaan. Hän sanoi kysymyksen koskevan sitä, olenko pahoillani siksi, että Ginevra oli minun, ja minä sanoin, etten ollut. Hän ilmoitti, ettei hän voinut antaa minulle synninpäästöä, minkä vuoksi en koskaan mennyt takaisin."

"Kuinka on laitanne nykyään?" kysyi veli Martin.

"Jossakin merkityksessä kadun nyt. En tietystikään voi sanoa katuvani rakkautemme hyviä puolia."

"Millaisia ne ovat?" kysyi veli Martin.