Part 12

"Nyt olet itsesi näköinen", sanoi hän, "ja näytät jälleen onnelliseltakin. Hän on vihdoinkin lähettänyt hakemaan sinua."

"Olen vihdoinkin saanut jotakin tekemistä", vastasi Lancelot.

"Ah, kyllä tiedän! Kerro hänelle, että luovun sinusta, koska en muuta voi. Hän on nujertanut minut, ja voin nyt yhtä hyvin sen tunnustaakin. Olemme mennyttä kalua — ritari Meliagrance ja minä."

"Lorua!" sanoi Lancelot. "Sinun ei pitäisi puhua noin."

"Lupaa minulle muuan asia", jatkoi Elaine. "Vaikka unohtaisit minut, muista aina Galahadia. Hänessä on suuren miehen ainesta, jos joku vain voi saada sen esille. Luulen hänestä kehittyvän rotunsa oivallisimman miehen, paitsi yhtä."

"Silloin hänestä kehittyy tarpeeksi oivallinen", vastasi Lancelot.

Kun Lancelot oli noussut satulaan, suuntasi hän katseensa hetkiseksi ovella seisovaan Elaineen.

"Lancelot", sanoi Elaine, "minusta tuntuu, ettet enää milloinkaan suuntaa katsettasi minuun".

Kolmas osa

GINEVRA JA GALAHAD

I

Pari vuotta — ja taas oli kevät.

"Lancelot", sanoi Ginevra, "alan jo vanheta. Ei edes vuodenaikakaan saa minua toivomaan nuoruuttani takaisin."

"Eikö se ylimalkaan ole onnellista?" kysyi Lancelot. "Tarkoitan, että kun viime kerralla koetit olla nuori jälleen —"

"Sain takaisin rakastajani", vastasi Ginevra. "Ei, Lancelot, et voi pakottaa minua katumaan sitä. Nämä vuodet ovat olleet parhaimpamme."

"Ovatkohan, Ginevra? Olen kyllä ollut onnellinen, mutta samalla ihmetellyt sinua. Et ole huomannut minussa vikoja senvuoksi, että olen laiminlyönyt urani — mutta ehkä sinusta tuntuu sen toisteleminen hyödyttömältä — ehkä luulet mielenvikaisuuteni tehneen lopun minusta."

"Keitä ovat nuo kaksi miestä — nuo tuolla kaukana tiellä — etkö voi nähdä heitä?"

Lancelot astui ikkunan luo ja suuntasi katseensa metsää kohti.

"Kookkaampi on Bors. Hän palaa pitkältä matkalta. Toista miestä en tunne."

Hän istuutui jälleen paikalleen tammilavitsalle komeassa tuolissaan istuvaa kuningatarta vastapäätä.

"Et suinkaan aikonut vaihtaa puheenaihetta, vai mitä?"

"En; kuulin kyllä sanasi, Lancelot, ja voin niihin vastatakin. Urasi on pilalla, mutta mielenvikaisuudella ei ole siinä mitään tekemistä. Luulen Arthurinkin uran olevan pilalla, mutta hän ei ole ainakaan vielä mielipuoli. Näiden molempien pätevien syiden vuoksi ei minulla itsellänikään ole mitään uraa. Mutta jalosti teit tullessasi takaisin, ja minäkin olen mukautunut elämääni vastustelematta ja ilman sitä työtä, jota olin syntynyt suorittamaan, mutta se on silti tehnyt minut hyvin onnelliseksi... Älkäämme keskustelko tästä aiheesta enää milloinkaan."

"Ennenkuin luovumme siitä kokonaan, haluaisin mielelläni tehdä erään pienen viittauksen", sanoi Lancelot. "Se on perinpohjaisen ajattelemisen tulos, mutta saat vapaasti sanoa, jos haluat, että järkeni on vielä heikko. Arthur ja minä emme ole sittenkään kovin epäonnistuneita miehiä. Emme ole menettäneet oikeata onneamme. Se on pettymykseni ydin. Ellemme olisi onnistuneet, olisi urasi ollut täydellinen."

"Nimitätkö sinä tällaista lausuntoa viittaukseksi? Et ole ollenkaan rakastajan tuulella tänään."

"Tuulessani ei ole mitään vikaa, mutta sinähän sanoit alkavasi vanheta. Voidaksesi olla onnellinen tarvitset läheisyyteesi miehen, josta voit tehdä jotakin. Hyvä raaka-aine sopii siihen parhaiten. Koska sinulla ei nyt ole sellaista tilaisuutta taitavuutesi harjoittamiseen, luulet menettäneesi nuoruutesi."

"Olen nelikymmenvuotias", sanoi Ginevra.

"Vaarallinen ikä", sanoi Lancelot. "Jostakin kypsymättömästä henkilöstä, joka nyt sattuisi tulemaan tiellesi, kehittyisi suuri mies vastoin tahtoaankin."

"Sinähän teet tavattoman nerokkaita huomautuksia tänään", sanoi Ginevra. "Ja viisautesi olisi kunniaksi naisellekin."

"Tämä kaikki juolahti mieleeni hyvin äkkiä", vastasi Lancelot, "vaikka en ole ajatellut naisia kovinkaan viisaiksi. Luullakseni he kuitenkin ovat. He ovat järkevyyden vaikuttimia."

Ginevra katsoi häneen hetkisen, kumartui sitten eteenpäin tuolissaan ja ojensi kätensä. Lancelot nousi seisaalle, mutta ei tullut hänen luokseen. Kuningattaren kädet vaipuivat hervottomina alas.

"Lancelot, emmekö ole rakastavaisia vieläkin? Rakastan sinua — en ole milloinkaan elämässäni kaivannut rakkauttasi niin kiihkeästi kuin nyt."

Elleivät he olisi niin kiintyneet toisiinsa, olisivat he nähneet Arthurin seisovan ovella. Lancelot puristi kuningattaren syliinsä ja kumartui suutelemaan häntä. Arthur pysyi yhtä liikkumatonna kuin verhot seinillä.

"Ginevra", sanoi Lancelot, "et ole minua näin suudellut moniin vuosiin. Nuoruutemme on tullut takaisin."

"Ei, vaan rakkautemme", vastasi Ginevra. "Tein pahasti saneessani kerran, että se merkitsee minulle vähemmän kuin siunattu onneni."

Hän tarjosi huulensa jälleen, ja Arthur peräytyi ovelta äänettömästi.

"Olemme ajatelleet liian paljon itseämme — joku osa siitä ajasta, jonka olisimme voineet olla yhdessä, on tuhlattu ajattelemiseen", sanoi Lancelot. "Tästä alkaen nautimme yksinkertaisesti vain rakkaudestamme, emmekö nautikin? Jäljellä ei ole enää kovinkaan monta vuotta."

"Olen aina rakastanut sinua, huolimatta siitä, mitä olen sanonut tai tehnyt", vastasi Ginevra. "En voi ajatella mitään kaunista tässä maailmassa ajattelematta sinua. Jos minulla on ollut suuria haaveita sinulle toteutettaviksi, toi rakkautemme ne mieleeni."

"Tiedän sen", sanoi Lancelot, "mutta älkäämme palatko enää tuohon vastenmieliseen aiheeseen. Olen rakastanut sinua sellaisena kuin olet. Milloin tahansa olen kuullut kauneudesta mainittavan, olen muistellut sinun sulojasi — ja kun kuulin puhuttavan pehmeydestä ja pyöreydestä ja muotojen ihanuudesta tuntui minusta kuin olisit sylissäni. Toiset naiset — no niin, voisin sen nautinnon tunnustaa papille muiden syntieni kanssa, jos tapanani muuten olisi tunnustaa niitä, mutta minä olen antanut sieluni sinun suuteloistasi ja tehnytkin siinä hyvän kaupan. Annan kaikki, mitä minulla on, viimeiseen hengenvetooni saakka sinun rakkaudestasi."

Ginevra suuteli häntä hieman viileämmin ja vapautti itsensä hänen syleilystään. Silitteli pukuaan ja istuutui jälleen kuninkaalliseen tuoliinsa. Lancelot seisoi paikallaan katsellen häntä.

"Mutta viimeiseen hengenvetoosi asti", sanoi Ginevra, "ovat kai olemassa kaikki nuo mahdolliset muut naiset — se nautinto, jota niin helposti kadut? En halua sieluasi, Lancelot, vaan tahtoisin sinut kokonaan itselleni."

"Sanoin sen vain kuvaillakseni, kuinka äärettömästi rakastan sinua, Ginevra."

"Koeta keksiä jokin miellyttävämpi ihailumuoto", sanoi Ginevra. "Minulle ei Elaine voi koskaan muuttua pelkäksi sananparreksi."

"Etkö ole jo voinut häntä unohtaa? Sinähän tiedät, etten rakasta häntä. Tiedät minun vihaavan sitä kepposta, jonka hän teki minulle. Olen ollut sinulle aina uskollinen. Kun halusit saada minut takaisin tulin heti, vaikka —"

Hän keskeytti äkkiä, ja Ginevra katsoi häneen hymyillen.

"Vaikka sinun täytyikin jättää hänet yksin."

"Jätin sinne poikani", sanoi Lancelot. "Mutta en kadu sitä, tahdoin vain kerran vielä sanoa sinulle, millaisen hinnan mielelläni maksan rakkaudestasi."

"Poikasi vaivaa minua, Lancelot, tunnustan sen suoraan. Suhteesi Elaineen olisin unohtanut jo aikoja sitten, ellei hän olisi synnyttänyt sinulle lasta. Minun olisi pitänyt tulla hänen äidikseen. Ah, silloin..."

Hän kätki kasvot käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää. Lancelot hämmästyi niin suuresti, ettei tiennyt mitä tehdä, vaan seisoi kuningattaren tuolin vieressä odottaen hänen tyyntymistään ja sellaisessa tilassa Anglides tapasi heidät tullessaan huoneeseen.

"Kuningatar", sanoi hän, "kuningas Arthur haluaa tietää, onko ritari Lancelot täällä. Jos hän on, pitää hänen heti mennä kuninkaan puheille suureen halliin."

Ginevra paljasti täydellisesti välinpitämättömät kasvonsa.

"Hän on täällä, Anglides, ja lähtee heti. Keskustelumme olikin jo ihan lopussa."

II

Arthur seisoi muutamien ritariensa keskellä suuren hallin toisessa päässä. Kun Lancelot astui sisään, lopettivat he puheensa ja perääntyivät hieman antaakseen hänelle tilaa. Hän huomasi seisovansa Galahadia vastassa.

"Kuinka tulit lähteneeksi tänne, poikani?"

"Hän on siis sinun poikasi?" sanoi Arthur.

"On kyllä."

Sitä ei ollut syytä epäilläkään, kun he seisoivat yhdessä. Siitä alkaen hovijuorut, millaisia tahansa niitä oli liikkeellä Galahadin kustannuksella, olivat taipuvaisia muuttumaan salaisiksi. Meliagrancen kohtaloa ei ollut vielä unohdettu.

"Mikä tuo sinut tänne?" kysyi Lancelot.

"Halusin tulla ja pyysin ritari Borsia oppaakseni. Haluan, että minut lyödään ritariksi, isä, jos sinä ja kuningas luulette minua valmiiksi."

"Hän halusi tulla", sanoi Bors, "mutta minä ehdotin, että hän lähtisi mukaani. Vastuunalaisuus on minun, Lancelot. Asioissani oli minun pakko ratsastaa hänen äitinsä linnan ohi, ja nähdessäni, kuinka mainiosti hän oli edistynyt, sain varmuuden siitä, että hän kuuluu tänne."

Lancelot ei sanonut mitään. Hän oli ylpeä edessään seisovasta pojastaan, jonka vartalo ja ryhti olivat kuin vanhemman miehen; mutta hän olisi mielellään kysynyt Borsilta, oliko Elaine osaltaan vaikuttanut tähän tuloon suunnitellessaan ehkä jotakin uutta sotajuonta ja oliko Bors tuntenut olevansa jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa Elainelle tuotuaan sen viestin, joka vei hänen rakastajansa pois.

"Toivoiko Elainekin sitä?" kysyi hän.

"Hänen äitinsäkö? Hän ei halunnut menettää Galahadia", vastasi Bors, "mutta myönsi että sen piti tapahtua joko nyt tai ei milloinkaan, jos Galahadille aiotaan hankkia loistava ura."

"Urako!" huudahti Lancelot, hilliten kuitenkin itsensä heti. "Kuningas Arthur, jos hyväksytte, teen pojastani teille ritarin."

He kääntyivät katsomaan, mitä kuningas sanoisi, ja useimmat heistä ajattelivat hänen näyttävän melko epäystävälliseltä.

"Tiedät enemmän näistä menoista kuin me, Lancelot. Poikasi ei ole näyttänyt, millaista ainesta hän on, mutta sinä kai kykenet arvostelemaan häntä."

"Tehän tunsitte hänen isoisänsä", sanoi Lancelot.

"Ja minä tunnen sinut", sanoi kuningas.

Lancelot näki vilahdukselta Gawainen seisovan ryhmässä huvitettuna ja uteliaana. Hän näki myös Galahadin kauniit kasvot, kiihkeät mutta hieman huolestuneet.

"Polvistu", käski hän.

Galahad polvistui isänsä eteen, ja Lancelot kosketti hänen olkapäitään miekallaan. He sanoivat jälkeenpäin Lancelotin osoittaneen tavallista suurempaa mielenliikutusta; hänen äänensä vapisi kun hän kehoitti poikaansa nousemaan seisaalle ritari Galahadina, ja hän lisäsi odottamatta erään puolittain rukoilevan ja puolittain imartelevan lauseen:

"Tehköön Jumala sinusta hyvän miehen, sillä sinä olet saanut enemmän kuin osasi kauneudesta."

Bors jäi halliin saadakseen jälkeenpäin vaihtaa muutamia sanoja Lancelotin kanssa.

"Hän on hieno poika — menetin sydämeni hänelle retkellämme, ja hän on kauniskin, kuten sanoit; hän on kaunis jäljennös sinusta."

"Onko hän näköiseni?" kysyi Lancelot. "Juuri tuona hetkenä ja tuossa asennossa hän palautti mieleeni Elainen."

Bors ihmetteli, mutta päätti olla kysymättä, missä tilaisuudessa Elaine oli polvistunut Lancelotin eteen ja näyttänyt kauniilta.

"En vieläkään tiedä, miksi hän on tullut tänne, Bors. Mitä minun pitää tehdä hänelle?"

"Jos olen arvannut oikein hänen sydämensä laadun", vastasi Bors, "hankkii hän kyllä itselleen jotakin hommaa ilman sinun apuasikin. Kun tulin Corbiniin, pyrki hän kiihkeästi koettamaan taitoaan jotakin kulkijaa vastaan, joka haluaisi ryhtyä otteluun hänen kanssaan. Keskustelin muuten Elainen kanssa. Hän sanoi sinun käsittävän väärin, jos hän lähettäisi Galahadin sinun luoksesi, kun sinä et ollut näyttänyt merkkiäkään todistaaksesi muistavasi hänen ja pojan olemassaoloa sen jälkeen kun poistuit hänen luotansa pelastaaksesi Ginevran. Hän sanoi, että jotakin on tehtävä, ja minä olin samaa mieltä hänen kanssaan. Jos olet vihastunut, moiti minua."

Arthurkin odotti saadakseen sanoa hänelle jotakin.

"Olemme olleet ystäviä monta vuotta", sanoi hän. "En olisi uskonut sinun salaavan niin paljon elämästäsi minulta, ellen olisi nähnyt sitä omin silmin."

"Halusin kertoa teille siitä", vastasi Lancelot, "mutta puhuminen ei ole helppoa minulle, kaikkein vähimmin siitä aiheesta."

"No niin, emmekö voi päästä täydelliseen selvyyteen asioista nyt?"

"Jos vain haluatte, vaikka luulenkin teidän arvanneen kaikki nähtyänne hänet. Elaine on hänen äitinsä. Se tapahtui kauan aikaa sitten, juuri vähää ennen Pelles-kuninkaan kuolemaa. Poika on nyt seitsentoistavuotias."

"Tiedän kaiken tuon" vastasi Arthur, "mutta mielestäni olisi sinun pitänyt jakaa vanhan ystäväsi kanssa kaikki likeisimmät kokemuksesi. Rakkautesi tuohon naiseen — onko hän vaimosi?"

"Ei!" sanoi Lancelot. "Jos olisin mennyt naimisiin, olisin tietysti ilmoittanut sen teille. Olen pahoillani sanoessani, etten ole koskaan rakastanut Elainea niin paljon, että olisin voinut mennä naimisiin hänen kanssaan, en siinäkään tilaisuudessa, josta Galahad on tuloksena!"

"Ollessaan täällä Elaine näytti hyvin viehättävältä tytöltä", sanoi kuningas. "Toivoin teidän rakastavan toisianne ja pääsevän jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Kadehdin sinulta poikaasi. Hän lahjoitti sinulle hienon pojan."

"Siinäpä se pulma juuri onkin", vastasi Lancelot. "Hän tiesi etten rakasta lainkaan häntä, mutta suunnitteli voittavansa minut omakseen lapsen avulla. Nyt pidän pojasta äärettömästi, mutta Elaine ei voi johtaa minua sillä tavalla. Jos nyt menisin hänen kanssaan naimisiin, olisi hän voittanut minut jokaisessa yksityiskohdassa."

"Niin sinulle kaikissa tapauksissa käy, jos joskus menet naimisiin", sanoi Arthur. "Mutta se tulee olemaan kovaa pojalle, Lancelot. Gawaine ja muut hänenlaisensa lörpöttelevät melkoisesti."

"Sysään heti keihääni sen miehen läpi, joka ottaa asian puheeksi tai Galahad tekee sen, jos kuulee sen ensin. Hänellä on kiivas luonne ja terävä keihäs. He saavat huomata sen ennen pitkää."

"Kotirauhan vuoksi", sanoi Arthur, "olisi parempi, jos he huomaisivat sen heti. Mitähän olisi, jos järjestäisimme turnajaiset pojan kunniaksi? Meidän ei tarvitse selittää sitä niin monilla sanoilla, koska he ymmärtävät muutenkin sen tarjoavan heille tilaisuuden saada selville, kuinka kovasti hän jaksaa iskeä."

"Se on luullakseni paras keino. Paitsi teistä ja minusta hän voi suoriutua kaikista muista."

"Järjestämme turnajaiset ehkä huomiseksi, jos ehdimme saada kaikki valmiiksi", sanoi Arthur, "ja minä pidän huolta siitä, että koko hovi tulee niitä katsomaan. Kerron Ginevralle, että poikasi on saapunut tänne. Vai haluaisitko kertoa sen hänelle itse?"

"En", vastasi Lancelot. "Tahdon mieluummin, että te kerrotte sen hänelle."

He katsoivat toisiinsa hetkisen. Sitten Arthur ojensi kätensä hänelle.

"Minua surettaa sinun tähtesi, Lancelot — paljoa enemmän kuin voit arvatakaan."

III

Kuten hänen isänsä ennen häntä, löysi Galahadkin tiensä penkereen poikki kuningattaren tornin ovelle. Ginevra oli pyytänyt Galahadia tulemaan. Turnajaisissa hän oli istunut hovinaistensa joukossa ja katsellut ottelua — pojan peloittava tarmo oli hämmennyttänyt toisen hovilaisen toisensa jälkeen. Lancelot oli pysäyttänyt hevosensa kentän päähän ja katsellut sieltä kamppailua.

"Arthur, haluaisin tutustua tuohon nuoreen mieheen", oli Ginevra sanonut, kun kaikki oli päättynyt. Ettard kohotti kulmakarvojaan ja koetti vaihtaa silmäyksen Anglideen kanssa.

"Ilmoittakaa ritari Galahadille, että kuningatar haluaa onnitella häntä", sanoi Arthur.

Galahad laskeutui hevosensa selästä ja käveli kuningattaren aitiota kohti. Kun he näkivät hänen kävelytapansa ja paljaat kasvonsa niinkin kaukaa, ajattelivat he kaikki samaa asiaa.

"Niin", sanoi Ginevra, "hän on Lancelotin poika".

He pitivät silmällä hänen lähestymistään.

"Kuningatar", sanoi Ettard, "luuletteko olevan oikein, todella siveellistä, että jokin syntyperältään hänenlaisensa osoittautuu niin ihailtavaksi?"

Kuningatar tuijotti häneen.

Galahad seisoi heidän edessään onnellisena päivätyöstään, kuitenkin hieman järkkyneenä äkillisistä ja ilmeisistä kunnianosoituksista.

"Olen iloinen saatuani katsella menestyksenne alkua", sanoi Ginevra. "Te polveudutte molemmilta puolin jalosta suvusta. Teistä tulee vielä yhtä kuuluisa mies kuin isännekin on."

"Ehkä", vastasi Galahad. "Mutta minun täytyy tunnustaa, että minulla on ollut hyvin helppo työ tänään iltapäivällä. Nuo miehet olivat niin ystävällisiä, etteivät viitsineet ahdistaa minua kovasti."

"Se ei ole lainkaan heidän tapaistaan", sanoi kuningatar.

"He koettivat parastaan, kuten tekin. Se on ainoa keino."

Ettard sanoi myöhemmin Ginevran suoriutuneen siitä melko hyvin, mutta Anglides pahastui huomautuksesta.

"Siinä ei ollut mitään, mistä hänen olisi pitänyt suoriutua."

"Eikö? Etkö luule hänen olleen raivoissaan mustasukkaisuudesta nähdessään toisen naisen pojan ilmestyvän näyttämölle niin loistavasti?"

"Hän olisi ehkä ollut", vastasi Anglides, "ellet sinä niin julkisesti olisi muistuttanut hänelle Galahadin syntymää. Ensin luulin hänen yksinkertaisesti vain puolustavan itseään, mutta sinä pakotit hänet tulemaan Galahadin avuksi."

"En ajatellut kuningattaren suhdetta hänen isäänsä, vaan ihmettelin vakavasti, miksi niin synnissä syntyneet lapset, kuten meille on sanottu, ovat usein lahjakkaampia kuin —"

"Olen kuullut tuon kysymyksen ennenkin", sanoi Anglides, "enkä tiedä siihen vastausta, mutta toivoakseni asian laita on niin. Se pulma on vanhempien eikä lasten ratkaistava. Ainoa henkilö, jolla luullakseni oli hyvin tukala olo tänään, oli Lancelot. Eikä Galahadin äiti ollut täällä lainkaan."

"Mille kannalle luulet Ginevran asettuvan häntä kohtaan tämän päivän jälkeen?"

"Kuvittelen hänen jo olevan määrätyllä kannalla", vastasi Anglides. "Etkö kuullut hänen kutsuaan huomisillaksi? Luulen hänen pitävän Galahadista ja aikovan auttaa häntä kuuluisuuden saavuttamisessa."

"Siis vielä toinen mies innoitettavaksi", sanoi Ettard.

"Mutta tämä onkin melko nuori."

Nuori tai ei, hän seisoi kuningattaren edessä sovitulla hetkellä.

"Kun teillä on varusteet yllänne", sanoi kuningatar, "tullaan teille usein sanomaan, että olette kaunis. Niin minäkin ajattelin eilen. Tottukaa siihen älkääkä panko mitään huomiota ylistyksiin. Pidän teistä nyt paljoa enemmän, kun teillä ei ole yllänne tuota kimaltelevaa pukuanne. Tottukaa tähänkin ylistykseen. Saatte kuulla sitä vielä paljoa suloisemmilta ja nuoremmilta naisilta."

Tällainen vastaanotto mykistytti Galahadin. Hän ei ollut tavannut muita naisia kuin äitinsä ja Alicen. He eivät olleet koskaan jutelleet hänelle tällä tavalla — ei ainakaan Alice. Ginevra näytti niin erinomaiselta, ja Galahad tavoitteli sanoja vannoakseen, ettei voinut olla ketään nuorempaa eikä kauniimpaa naista, mutta Ginevra ymmärsi hänen tarkoituksensa ja nauroi hänelle.

"Älkää sanoko niin, Galahad. Olkaamme aina rehellisiä toisiamme kohtaan, te ja minä, ilman kohteliaisuuksia."

Galahad oli kummallisesti mielissään siitä, että heistä tuli niin hyvät ystävykset heti ja että he olivat aloittaneet liittonsa kohteliaisuuksitta.

"Nyt", sanoi Ginevra, "haluaisin mielelläni tietää, mitä te aiotte itsestänne tehdä, jos teistä ei ole vastenmielistä kertoa minulle".

"Minä tahtoisin kehittyä samanlaiseksi ritariksi kuin isäni ja kuningas Arthur!"

"Siinäkö kaikki?"

"Eikö se riitä? He ovat komeimmat miehet, mitä tunnen."

Kuningattaren hymy, joka näytti kunnioituksen puutteelta, loukkasi Galahadia.

"Komeimmat, mitä minäkin tunnen", lausui kuningatar, "mutta maailman ei tarvitse loppua meihin. Olen toivonut, että ilmestyisi vielä komeampia miehiä."

"En ymmärrä, kuinka se olisi mahdollista", vastasi Galahad. "Ja sitäpaitsi myöntänette, ettei meillä vielä ole tarpeeksi heidänlaisiaan."

Ginevra nauroi sydämellisesti ensi kerran moniin vuosiin. Galahadin mielestä hän näytti nyt vielä suloisemmalta, äkkiä onnelliselta, mutta hän ihmetteli, mikä kuningatarta saattoi huvittaa.

"Niin", sanoi Ginevra, "vielä on sijaa monelle, mutta uskon teistä tulevan kuuluisamman kuin kenestäkään muusta, kun vain kerran näette uran".

"Kuningatar, näettekö te sen?"

"En itseäni varten, Galahad, vaan näen sen teille — uuden ritarillisuuden uran."

Galahad näytti hämmentyneeltä.

"Isä on opettanut minua käsittelemään hevosta ja aseita, ja jos ratsastan jonnekin kuningas Arthurin asioille, luulen löytäväni itsellenikin pari kolme tehtävää. Isä sanoo kunkin oppivan enimmän vaikeuksista, kun niitä sattuu."

"Mitä tällainen varustautuminen ja taisteleminen hyödyttää, Galahad?"

"Sehän turvaa luullakseni valtakunnan rauhaa ja rankaisee vääryyttä!" vastasi Galahad. "Ja se on sitäpaitsi tavattoman hauskaakin."

"Hauskaa!" huudahti kuningatar. "Harvat heistä ovat niin rehellisiä, että tunnustaisivat sen. Haluatte turvata valtakunnan rauhaa ja rangaista vääryyttä. Entä sitten?"

"Eikö siinä ole jo kaikki?"

"Toivoakseni ei. Jos onnistutte, ettekö huomaa, kuinka joutilasta elämää saatte viettää? Jonakin päivänä voitte tulla iloiseksi siitä, että vääryys pääsee jälleen niin suureen valtaan, että saatte ryhtyä korjaamaan sitä."

Galahad tunsi pahastuvansa, mutta ei keksinyt sopivaa vastausta.

"Isänne ja kuningas rauhoittivat tämän maan ja pitävät sitä nyt mainiossa kunnossa. Epäilemättä tarkoituksenne on lähteä johonkin villiin maahan ja tehdä sama palvelus siellä."

"Ei", vastasi Galahad, "minä en ole koskaan ajatellut villejä maita. Ehkä minun pitäisi lähteä, mutta haluan mieluummin pysyä täällä. Halusin liittyä kuningas Arthurin hoviin."

"Yhä vain pahempaa", sanoi Ginevra. "Se on ihan luonnollista, mutta teidän täytyy myöntää, että se on myös hyödytöntä. En suosittele noita villejä maita, mutta te kulutatte elämänne turhaan, ellette saa aikaan jotakin uutta, jotakin kokonaan omintakeista. Isänne ja kuningas loivat todellakin kerran valtakunnan ja hallituksen. Teidänkin pitäisi luoda."

"Mitä?"

"En ole vielä ajatellut sitä loppuun", vastasi Ginevra, "mutta tunnen aatteen tulevan. Ehkä te itsekin näette siitä vilahduksen?"

"Ainoa aatteeni oli tehdä ratsastusretkiä kuninkaan hyväksi ja auttaa silloin tällöin kauniita naisia."

Ginevra nauroi.

"Ei naisia. Ehkä se on muuan noista uusista merkeistä, joita haluamme. Jättäkää naiset pois siitä."

"En ymmärrä, kuinka se kävisi päinsä", sanoi Galahad.

"Te edistytte", vastasi kuningatar. "Se on kyllä kovaa, mutta jonakin päivänä se on tehtävä, ja miksi ette voisi ryhtyä uranuurtajaksi? Älkää rakastuko keneenkään heistä ja varokaa erittäinkin, ettei kukaan heistä saa tilaisuutta rakastua teihin. Se vain häiritsisi tarkkaavaisuuttanne."

"Tämä saattaa minut ymmälle", sanoi Galahad. "Vastustatte taistelemista ja kiellätte minua rakastumasta keneenkään. Mitä silloin jää jäljelle?"

"Se, mikä meidän pitää ajatella valmiiksi... Ette suinkaan ole rakastunut keneenkään?"

Galahad katsoi häneen melkoisesti hämmästyneenä.

"Äitinikin tekee samanlaisia kysymyksiä", sanoi hän. "En, kuningatar, en luullakseni ole — en ainakaan siten kuin olen kuullut puhuttavan siitä; mutta toivon joskus rakastuvani."

"Heti, kun teillä on siihen aikaa, luullakseni. Niin he kaikki tekevät", sanoi Ginevra. "Haluaisitteko kuulla, miltä se näyttää naisen kannalta? Rakastaja suorittaa ihmeellisiä tekoja hänen kunniakseen, ja hän on tyytyväinen. Sitten mies jatkaa näiden ihmeellisten tekojen suorittamista, kunnes se muuttuu hänelle ja hänen naiselleen tavaksi. Mutta tavat eivät suo meille huvia. Nainen tulisi surulliseksi, jos mies lopettaisi ne, mutta tuskin huomaakaan, jos mies jatkaa."

"Sepä kumma. Luulin teidän, jos kenenkään —"

"Mitä sitten?"

"Ehkä minun ei sovi sanoa sitä."

"Sanokaa vain — ilmoitan teille ajatukseni jälkeenpäin."

"Olette enemmän innoittanut miehiä sellaiseen palvelukseen kuin useimmat muut naiset — ettekä kuitenkaan usko siihen!"