Part 3

Amerikassa on suuria sokerimaita. Sokeriruokojen kypsyttyä lyödään ne poikki ja kaikki neste puserretaan ulos. Tämäkin neste keitetään ja sitä sanotaan sitte sokerisannaksi, josta sittemmin isoissa vaaprikoissa suurella työllä valmistetaan niin sanottuja sokerikekoja. Sokerin kasvatusmailla Amerikassa tarvitsee niiden omistaja monta ahkerata kättä hoitamaan niitä. Kun meidän maassa maanviljelijä mielii kyntää peltonsa ja korjata eloa, niin hän joko pestaa itsellensä palkollisia taikka työmiehiä päiväpalkalle. Niille ihmisille, jotka tahtovat hänen luonansa työtä tehdä, sanoo hän: "minä annan teille asunnon, ruoan ja palkkaa, tahdotteko tulla palvelukseeni?" Työntekijät suostuvat siihen ja jäävät olemaan hänen luonansa niin kauan kuin isäntänsä tahi he itse tahtovat. Amerikassa tosin myös saattaa pestata työväkeä; mutta siellä on myöskin tapa ostaa työmiehiä samoin kuin pöytiä ja kaappeja ostetaan. Semmoisia sanotaan orjiksi. Toisilla on jyviä, voita, villoja, kankaita ja muuta tavaraa kaupaksi, toiset taas ostavat näitä, kun näitä tarvitsevat. Amerikassa pidetään orjamarkkinoita, joissa saapi ostaa mustia työntekijöitä. Ken jonkun neekerin ostaa, hän saa tehdä hänen suhteensa mitä vaan tahtoo, ja neekeri ei saa koskaan lähteä herransa luota; ei sittekään, vaikka tahtoisi hakea itsellensä toista palveluspaikkaa, sillä hän on herransa oma juuri kuin mikä pöytä tahi pytty. Saattaapa herra vielä myödäkin hänet, jos tahtoo. Tämä tällainen asia on kovin surkeata ja se on nostanut paljon riitaa ja sotaa maailmassa. Useat herrat pitävät orjiansa hyvin pahasti; mutta on niitä joukossa parempiakin ja sen minäkin näin. Tunsin siellä Amerikassa erään englantilaisen herran, nimeltä Harris, joka oli suuren sokerimaan isäntä. Häntä neekerinsä sydämellisesti rakastivat, sillä hän oli isänä heille ja piti heistä huolta kaikella tapaa. Harris herralla oli kaksi lasta, poika William ja tytär Alice. He usein leikkivät neekerien joukossa ja hyvin erinomaista oli nähdä näitä kahta heleänvalkeata lasta pikimustain työmiesten joukossa. Heidän paras ystävänsä kuitenkin oli David, sillä hän teki kaikkia mitä suinkin voi heitä huvittaaksensa. "Mistä saisimme opettajan Williamille ja Alicelle?" sanoi kerta Harris. David oli opinhaluinen nuorukainen, hänpä tarjoutui näiden opettajaksi. Isä nauroi sydämen pohjasta, sillä David ei itsekään osannut lukea eikä kirjoittaa. Mutta lapset olivat vielä pieniä ja musta David tahtoi ruveta käymään koulua oppiaksensa lukemaan ja kirjoittamaan. "No", ajatteli isä, "jos pojalla on niin hyvä halu käydä koulua, niin käyköön sitte". Lähitienoossa oli koulu. Sinne lähetettiin David ja pantiin pieninten lasten joukkoon. Hän oli niin erinomaisen ahkera ja tarkkaavainen, että opettaja pian rupesi opettamaan häntä yksin. David oppi nyt ei ainoastansa lukua ja kirjoitusta vaan myös uskonoppia, niin että voi tulla kastetuksi. Hänen vanhempansa eivät olleet kristityitä, vaan pakanoita, ja semmoisena hänkin oli tullut Afrikasta meren yli Amerikaan. Kun hän oli kasteen saanut, olivat molemmat lapset jo kasvaneet niin suuriksi, että hän saattoi ruveta opettamaan heitä. David piti heistä paljon ja he hänestä, niin että lukeminen edistyi oikein hyvin. Väliajoilla luki David hyviä kirjoja ja oppi niistä yhä enemmän, niin että saattoi monta vuotta olla lasten kotiopettajana. Kun nämät sitte lähetettiin muutamaan Londonin koululaitokseen, seurasi David myötä ja luki yliopistossa niin paljon, että pääsi papiksi. Sittemmin palasi hän Amerikaan sekä käännytti ja kastoi kristinuskoon paljon neekerejä.

Ei muuta kuin hyvästi nyt, lapsikullat. Jos eläessäni vielä kerta tulen Amerikaan, tottahan saan sanoa terveisiä teiltä sille hyvälle Davidille.

X.

Teen saanti.

Tämän edellisessä kirjeessäni kerroin teille sokerimaista Amerikassa; tänäpänä saatte kuulla, miten teetä saadaan. Eihän tee sokeritta maistu hyvältä, eikös niin, ystäväiseni? Wanhempanne eivät varmaankaan anna teidän juoda semmoista teetä, jota meillä kasvaa, osittain puissa, osittain niityillä. Wallan pienet lapset, jotka vielä kehdossa makaavat, saavat juoda saunakukista keitettyä teetä. Näiden pienoisten parkuessa ajattelee äiti: "mun pikku nukkeni lienee kipeä", ja käy kohta tuomaan vähän saunakukkia, kaataa kiehuvaa vettä päälle, juoksuttaa sille teeveden siivilän läpi, panee sokeripalan kuppiin ja antaa lapselle muutaman teelusikallisen. Kun isommat lapset ovat vilustuneet ja yskivät, niin he peitetään sänkyyn ja heillekin annetaan teetä, että tulisivat hikeen: tämä tee on seljapuun teetä eli rintateetä.

Mutta se tee, jota aika ihmiset juovat, tuodaan samoin kuin kahvikin, Kiinasta. Sillä pojalla tahi tytöllä, joka tuntee Risto setän ja lukee hänen kirjeitänsä, pitää aina oleman kartta käsillä. Kuka tietää Kiinasta, josta teetä saadaan? Mikä Kiina on? Etsipä se nyt kartasta. Jos äitinne tahi vanhempi sisarenne lukee teille näitä kirjeitä, hepä varmaan näyttävät, missä Kiina on. Se suuri ja lavea maa Aasiassa on nimeltään Kiina. Siellä asuvat Kiinalaiset, jotka pitävät hyvin eriskummaisia hattuja ja niskansa takana pitkää hiuslettiä. Kiina on hyvin merkillinen maa ja Kiinalaiset ovat viisasta kansaa ja hyvin taitavia käsitöiden tekijöitä. He valmistavat oivallista silkkiä ja vahvoja pumpulikankaita ja erittäinkin kaunista posliinia. Ehkä joku teistä on nähnyt pieniä kiinalaisia kahvikuppiakin? Muinoin eli Kiinan mailla eräs hyvin oppinut ja hurskas mies, nimeltä Konfucius: hän sääsi Kiinalaisille hyviä lakeja ja antoi heille useita hyviä neuvoja sekä perusti uskonnon, jota useimmat Kiinalaiset tunnustavat. Tähän asti on ollut vaikea päästä Kiinan maahan, jonka vuoksi ei kristityitä lähetyssaarnaajoitakaan ole saanut tulla sinne saarnaamaan niinkuin muille pakanallisille kansoille. Kiinalaiset karttavat yhtymistä muiden kansain kanssa ja tahtoisivat kaikkia ennemmin elää kuin suljettuina linnoihin. Senpä vuoksi he rupesivat rakentamaan muuriakin koko valtakuntansa ympäri. Wasta nykyisempinä aikoina on Europalaisille onnistunut päästä likempään yhteyteen kiinalaisten kanssa. Kauppamiehiä jo ennenkin pääsi sinne, mutta vaan muutamiin harvoihin satamoihin. Näihin he saivat jättää tavaransa sekä vaihettaa niitä teehen ja posliiniin; mutta sen tehtyä täytyi heidän heti kohta purjehtia pois eivätkä saaneet mennä edemmäksi sydänmaille. Paljon olen matkustellut, mutta Kiinassa en vielä ole käynyt, vaikka minua kovin haluttaa tulla tuntemaan Kiinan merkillistä kansaa. Teetä, josta nyt mielin kertoa teille, kasvaa siellä paljolta. Teepensaan lehdet riivotaan pois, kun niiden kokoamisen aika on tullut, kuivataan sitte ja sullotaan laatikkoihin. Suomeen tuodaan teetä joko purjelaivalla taikka maata myöten Siperian ja Venäjän kautta. Jos katselette karttaa, niin näette, kuinka pitkät matkat teen pitää kulkea, ennenkuin tulee mammanne teetuosaan. Merta myöten tuotu tee ei ole niin hyvää kuin se, jota kauppamatkueissa tulee Venäjälle, mutta tämä jälkimmäinen onkin paljoa kalliimpaa.

Kun äitinne joskus antaa teidän juoda hiukan verran teetä, niin ette saa unhottaa, että teidän tulee siitä kiittää kiinalaisia, ja että sokerin, joka sen makeaksi tekee, ovat neekerit viljelleet Amerikan Länsi-Intiassa. Mutta maidon, jota äiti kaataa kuppiinne, on Suomen lehmä antanut.

XI.

Sukelluskello.

Edellisissä kirjeissäni olen teille puhunut niistä eri matkustuslaaduista, joita ihmiset nykyjänsä voivat käyttää. Olen kertonut matkavaunuista, joita käytetään, missä ei ole rautateitä, niinikään höyryvaunuista sekä aluksista, joilla vesiä kuljetaan; sitte vielä ilmalaivasta ja myöskin erämaan laivassa. Tänään aion sanoa pari sanaa semmoisesta kulkemisen tavasta, jota ei käytetä maalla, ei merellä, ei ilmassa, vaan meren pohjaan menemiseksi. Tiedättehän, lapset, että veteen pudonneet ihmiset hukkuvat, jos eivät osaa uida taikka muut eivät vedä heitä ylös; ja nyt sanon minä saatettavan oleskella meren pohjassakin. Niitä ihmisiä, jotka rupeavat näin eriskummalliselle vesimatkalle, sanotaan sukeltajiksi. Ihminen tarvitsee ilmaa elääksensä, hän hengittää ilmaa sisäänsä ja taas ulos: mutta ilmattomassa paikassa täytyy hänen tukehtua. Jos hän es:ksi pantaisiin johonkin tiiviisen arkkuun ja kansi kopahutettaisiin kiinni, niin hän hirmuisissa tuskissa kuolisi. Meren pohjalla on paitse kaloja hyvin paljo merkillisiä aineita, niinkuin kauniita koralleja, helmisimpukoita j.m. Ihmiset käyttävät niitä koristeiksi ja kaikille luonnon ystäville on hyvin huvittavaista katsella näitä esineitä. Näiden saamista varten meren pohjasta ylös ilmoihin on muuan keino keksitty. Sukeltaja lasketaan sukelluskellossa alas veteen. Ajatelkaapa olevaksi hyvin suuri kello, joka pannaan kumoon sukeltajan päälle. Tämä siellä kellon alla kiinnittää ketjuilla itsensä kellon laitoihin. Nyt vaipuu kello veteen, vettä tulee alapuolesta sisään, mutta nousee vaan noin puoliväliin kelloa. Tämän yläpuoleen jääpi ilmaa, joka ei pääse pois. Sukeltajan suu ja nenä eivät siis ole vedessä, vaan voimat hengittää ilmaa, s.o. hän ei saata veteen kuolla. Mutta sittekään ei ihminen voi kauan olla veden alla upoksissa, sillä siinä ei ole kyllä, että saa ilmaa elääksensä, vaan ilman pitää myös olla puhdasta ja raitista. Ihmisen uloshengittämä ilma on pilautunutta: vähässä ajassa on hän henkimällä vetänyt itseensä kaiken puhtaan ilman kellosta ja täyttänyt tämän vahingollisella hengellä. Ja kun näin on tapahtunut, niin hänen heti täytyy tukehtua. Sukeltaja tuntee vallan hyvin, milloin puhdas ilma on loppunut, ja silloin hän ravistaa rautavitjoja, joissa kello riippuu, ja hänet vedetään jälleen ylös. Sukelluskellon etupuolessa on lasinen ikkuna, josta sukeltaja näkee ympärillänsä meren pohjassa olevat esineet.

Tultuansa semmoisiin paikkoihin, missä näkee koralleja ja helmisimpukoita, antaa hän merkin laivassa olevalle väelle, joka nyt pysähyttää kellon, kunnes hän on kerännyt minkä löytää taikka tarvitsee uutta ilmaa. Nykyiseen aikaan on myös vaatteita nahasta tahi gummi elasticumista, jotka ovat niin vedenpitäviä, ett'ei sukeltaja tarvitsekaan kelloa. Hän pukee nämät vaatteet yllensä ikääskuin hansikan. Silmien edessä on ikkuna. Ilmaa hän saapi putken kautta, joka riippuu sen ketjun vieressä, jolla hän laskeutuu alas. Kuitenkin on hyvin vaikeata aina saada hänelle tarpeeksi raitista ilmaa. Wastenluontoista ja vaarallista ainakin semmoinen sukeltajan työ on, mutta hyvin ihmeellistä kuitenkin lienee siellä meren pohjalla oleminen. Saksalainen runoilija Schiller on kauniissa runoelmassaan, nimeltä "Sukeltaja", erinomaisen kauniisti kuvaellut siellä elämisen. Hän kertoo eräästä kuninkaasta, joka viskasi kalliin pikarin mereen ja kehoitti nuoria ritarejansa noutamaan sitä takaisin. Joka nyt tahtoi mennä pikaria etsimään, hänelle oli kova vaara tarjona. Muuan nuori ritari uskalsi ruveta tähän vaaralliseen yritykseen ja hänellä olikin onni löytää pikari, joka oli tarttunut korallin sakaraan. Tällä paikkaa käypä kova merivirta sinkautti hänet takaisin ylös meren pintaan. Mutta niin onnellisesti ei useamman kerran voinut käydä. Waan olipa kuitenkin kuningas niin julma, että vielä toisteen viskasi pikarin aaltojen sekaan; se rohkea nuorukainen syöksi toistamiseen itsensä mereen, mutta eipä enää palannutkaan.

Kun vastedes koulussa saatte lukea saksaa, niin saanette oppia ulkoa tämän kauniin runoelman. Jos sitte oikein hyvin osaatte lukea sen minun kuullakseni, niin minäpä mielelläni kuuntelen. Mutta jos se oraillen ja huonosti käy, niin paikalla lähdenkin pois. Woikaa nyt hyvin vaan!

XII.

Wuorikaivanto.

Monella eri tavalla olette te, ystäväiseni, kulkeneet kanssani ympäri maailmaa, milloin maalla, milloin ilmassa, milloin taas vesillä ja veden alla. Nyt aion vielä lähteä kanssanne vähän matkaa maan sisään. Tätä kulkua varten emme tarvitse vaunuja hevosineen, emme höyryveturia, emme laivaa emmekä sukelluskelloa, vaan ainoastaan jonkinlaisen kopsan tahi sangon, joka lasketaan alas juuri kuin kaivoonkin. Että maa on suuri ja lavea, sen jo tiedätte, niinikään sen olevan melkein omenan muotoisen. Mutta mitä tämän omenan sisässä on, sitä ei kenenkään ihmisen silmä vielä ole nähnyt. Oppineet miehet kuitenkin arvelevat sen keskuksen, sen sydämen olevan tulta täynnä. Ihmiset ovat uteliaisuudessaan keksineet keinoja päästäksensä maan sisään, mutta tulisydämeen saakka eivät ole tulleet. Ovat vaan saaneet tungetuksi pikkuisen matkaa, melkein sen verran kuin omenan kuori on itse omenan suhteen, jos maan siihen vertaamme; mutta sekin jo meidän mielestämme on melkoinen syvyys.

Niissä paikoin maata, joita ihmiset tähän asti ovat voineet tutkia, löytyy hyvin merkillisiä ja arvoisia aineita, es:ksi kivihiiltä, jota käytetään kuumennukseksi ja lämmitykseksi, metallia, joista lukemattomia kaluja tehdään, kuten rautaa, vaskea j.n.e. sekä kultaa ja hopeata, jota rahaksi lyödään. Me emme ensinkään voi ajatella, kuinka ihmiset voisivat tulla toimeen ilman metallitta. Jos silmäilette ympärillenne, niin näette, miten niin monta lukematonta kalua ja kapinetta on tehty metallista: veitsi, jolla leipää leikataan, lusikka, jolla soppaa syötte, vaskikolikka, jolla leipä maksetaan. Ennenkuin tätä edemmäksi luette, pitää teidän nyt heti kohta minulle luetella kymmenen tahi kaksikymmentä eri esinettä, jotka joko kokonansa taikka vaan osaisi ovat raudasta.

Menemistä maan sisään sanotaan kaivosmutkaksi. Minä olen ollut monessa vuorikaivannossa, minut on laskettu alas tynnyrissä ja köysissä, yhdessä vuorimiesten kanssa taikka yksinäni. Hyvin kummalliselta tuntuu semmoinen pimeään ja syvään kaivoon laskeutuminen, yhä vaan syvää syvempään, jonneka, senhän arvaatte, ei ainoatakaan valon-sädettä pääse. Jokaisella, joka sinne menee alas, on pieni lamppu sidottuna joko rinnan eteen taikka lakkiin. Merkillisin kaikista näkemistäni vuorikaivoksista on Wielizka'ssa, lähellä Krakovan kaupunkia Karpati-vuorten juurella. Sieltä ei kuitenkaan saada kivihiiliä eikä mitään metallia, vaan suolaa. Tämä suolakerros sanotaan noin kuusisataa vuotta sitte tavatuksi ihan sattumaltaan. Puolan kuninkaan Boleslav VI:nen puoliso oli kadottanut vihkisormuksensa. Tätä sormusta ehtimiseen etsittäessä löydettiin suolakerros muutaman vuorihalkeaman pohjassa. Tässä vuorikaivoksessa on neljä kertaa päälleksyttäin ja joka kerrassa on monta monituista huonetta ja salia ja käytävää, juuri kuin äärettömän suuressa palatsissa. Mutta tämän suuruista palatsia ei ole kellään keisarilla, sillä se on kahta peninkulmaa pitkä ja kaikissa käytävissä on mittaa noin 120 peninkulmaa. Ajatelkaapa nyt sitä semmoista matkan pituutta. Kun joskus kuljette yhden peninkulman, niin sehän jo on kuinka pitkä; ja täällä saatatte kuleskella 120 sen vertaa ja aina nähdä jotakin uutta. Itse vuorilaitoksessa on muutamin paikoin juuri kuin olisi jossakin loihtulinnassa. Kaivoksen ollessa valaistuna suolapatsaat ja seinämät kiiltävät ja välkkyvät timanttien tavoin. Paljon muun seassa on täällä kaivoksessa kuusitoista lammikkoakin, joissa veneillä soudellaan. Yhdessä salissa on mitä kauniimpia koristuksia, jopa kokonainen kynttiläkruunukin suolasta; tämä nimittäin on kivi-suolaa, sillä keittosuolasta ei saata tehdä semmoisia teoksia. Keittosuolaa valmistetaan kivisuolasta, mutta saadaan sitä meren vedestäkin. Yhteen kaivoskertaan on rakennettu pieni kirkkokin, jossa entisiin aikoihin joka sunnuntaina pidettiin jumalanpalvelus. Siellä on työssä tuhat työmiestä sekä kuusikymmentä hevosta, jotka vetävät suolaa semmoisiin paikkoihin, joista sitä vivutaan ja nostetaan ylös maan päälle. Näillä hevosilla ovat tallinsa maan sisässä ja ne ovat yötä ja päivää täällä maan alla.

Miten ihmeellisen kaunis kuitenkin luonto on! Mihin vaan matkustaa ja mihin katsoo, joka paikassa on ihmeteltävää. Meidän ympärillämme on kaikkialla luonnon ihmeitä ja ihanuuksia. Ihmisen tehtäviin kuuluu pyrkiminen tuntemaan näitä ihmetöitä, jotta aina enemmän saisi ihmetöitä, jotta aina enemmän saisi ihmetellä Jumalan kaikkivaltiaisuutta, Jumalan viisautta, Jumalan rakkautta. Kokekaa pyrkiä tämän tarkoituksen perille, se johdattaa Jumalan tykö. Kaikilla teillä maan päällä on ainoastansa silloin jotakin arvoa, kun vievät meitä taivaallisen Isämme luokse, joka on maailman luoja ja ylläpitäjä ja semmoisena niin ylevä ja jalo, ja joka on suonut ihmiselle voiman löytöihin ja keksintöihin, jotka tietoa kartuttavat. Että vielä, lapsikullat, on toinenkin tie Jumalan tykö, se tie, jota Herramme Jesuksen elo ja olo osoittaa, senhän te tiedätte. Ilmestykset luonnon ja Jumalan sanan kautta saattavat siunauksen maan päällä ja taivaassa. Johdattakoon Herran armo teitä kaikkia tätä tietä! Sitä sydämensä pohjasta teille toivottaa

harras ystävänne ja _Setänne Risto_.