Part 2

Seuraavassa kirjeessäni kerron teille toisenlaatuisesta kulkuneuvosta, jota sanotaan erämaan laivaksi. Tiedättekö, mikä se on? Kokekaapa arvata. Erämaa eli aavikko ei ole mikään vedenpinta, vaan hietalakea; mutta hiedassa ei purjealus eikä höyrylaivakaan voi liikkua.

V.

Erämaan laiva.

Nyt me lähdemme hyvin kummalliselle matkalle. Kuten tämän edellisessä kirjeessäni sanoin, ei mikään laiva voi uida erämaan läpitse, kun se on paljasta hietaa. Näillä hieta-merillä käyttävät ihmiset matkataksensa kameleja, joita senvuoksi sanotaan erämaan laivoiksi. Erämaa eli aavikko on hedelmätöntä, paksulla hiedalla peitettyä maata, jossa ei kasva puita, ei pensaita, ei ruohoa, ei kukkia. Erämaassa et tapaa lähteitä, et puroja etkä jokia. Ainoastansa muutamissa kohdin on hedelmällisiä paikkoja, saarten näköisiä, missä ruohoa lähtee maasta, joitakuita pensaita viheriöitsee ja joku lähde porisee, semmoisia saaria hietameressä sanotaan kosteikoiksi. Suurimpia aavikoita on Sahara Afrikassa; Arapian erämaan Aasiassa te tietysti paremmin tunnette, sillä siellähän Israelilaiset vaeltelivat neljäkymmentä vuotta, jolloin Moses Jumalan käskystä pelasti heidät Egyptin vankeudesta ja orjuudesta. Sellaisen erämaan kautta kulkeminen on kovin vaivalloista, sillä vaunuilla on mahdoton päästä paksun ja kuivan hiedan läpi. Arapialaiset aina ratsastavat erämaan poikki, enimmiten kamelilla. Tavallisesti monen monituista henkeä, enimmäksensä kauppiaita, suostuu keskenänsä kulkeakseen yhdessä se vaarallinen matka. Heillä on silloin kokonainen karja kameleja, joita pidetään kuorma-eläiminä eli juhtina ja joiden selkään suuria kantamuksia ladotaan. Semmoinen kamelikarja ynnä tienneuvojain ja matkustajain kanssa on nimeltä kauppamatkue. Kun meren yli matkustetaan, niin otetaan mukaan suuret varat ruoka-aineita, siihen vielä juomavettäkin, sillä meren vettä ei saa juoduksi. Erämaan laivan täytyy samoin kantaa juoma-vettä selässänsä; mutta ompa sillä vatsassakin sitä. Eikös tämä ole hyvin ihmeellistä? Kamelin vatsassa on nimittäin eri kammio eli pesäke, jossa melkoinen määrä vettä pysyy puhtaana ja raitisna juuri kuin astiassa. Joskus tapahtuu, että kamelin täytyy tästä omasta vesivarastansa antaa ihmisillekin, luonnollisesti toki vaan suurimmassa hätätilassa. Kun kauppamatkuetta kohtaa onnettomuus, kun ei se oikeaan aikaan voi päästä sille kosteikolle, mistä saa uusia vesivaroja, ja kun säkit ja astiat jo ovat tyhjennettyinä, silloin täytyy ihmisen, ett'ei itse janoon kuole, ruveta teurastamaan joku kameli ja juo sitte janoonsa sitä vettä, jota löytää kamelin vatsasta. Se teistä, lapseni, joka on vanhempiensa kanssa ollut ulkomailla, Dresdenissä, Berlinissä tahi muussa pääkaupungissa, on varmaan myös käynyt jossakin eläintarhastossa, sillä semmoisia tavallisesti on kaikissa isommissa kaupungeissa, sellaisessa eläintarhastossa olette silloin nähneet ulkomaankin eläimiä ja niiden seassa kamelejakin. Myöskin menaserioissa eli eläimistöissä niitä joskus saa nähdäkseen, vaikka tosin Suomeen kovin harvoin kameleja on tullut.

Kamelilla on kaksi rasvakyttyrää selässä, dromedarilla vaan yksi. Nämät rasvakyttyrät ovat tällä eläimellä varasäilyn eli aitan tapaisina niinkuin se mahassansa säästelee vettä saattaaksensa hädän hetkellä sitä nauttia, samoin se myös säilyttää rasvaa kyttyröissänsä. Kun sillä on runsaasti ravintoa, niin kyttyrät kasvavat, mutta jos se nälkää näkee, niin se saa elinvoimaa näistä kyttyröistänsä, jotka siinä tapauksessa vähenevät. Semmoisesta eläimestä luonnollisesti on suuri hyöty matkoilla erämaassa; se laivan tavalla kantaa kaikki ruokavarat, tavarat ja ihmiset sekä jaksaa mitä kauemmin kärsiä nälkää ja janoa tämmöisissä hedelmättömissä paikoissa. -- Sellaisellakin laivalla minä olen kulkenut. Kun rautatietä tahi vaunuissa tahi höyryveneellä kuljette paikasta toiseen, niin tiedätte illalla joko pääsevänne matkanne perille taikka tulevanne johonkin yösijaan. Siellä löydätte huoneen kunnossa, vuoteen tehtynä ja ehkäpä vielä iltaispöydänkin katettuna. Erämaassa, kun minä kamelilla yhdessä kauppamatkueen kanssa kuljin tätä matkaa, ei ollut ensinkään huoneuksia, mihin poiketa saattoi: kameli kantoi selässänsä minun katetun pöytäni, valmistetun vuoteeni. Auringon laskettua me seisahduimme ja otimme yömajamme alas kamelin selästä; oli nimittäin muiden kaikellaisten kalujen joukossa myös teltti, joka pystytettiin hiedalle ja jossa minun piti nukkuman. Myöskin matkatoverillani oli teltit maassa ja ei aikaakaan kuin oli koko jono kelttiä pystyssä. Iltaista emme myöskään voineet hankkia mistään ravintolasta, sillä semmoistahan ei ollut yhtäkään tällä hirmuisen autiolla lakealla; erämaan laiva kantoi selässänsä sekä yösijat että ravintoaineet. Neljä viikkoa kesti matkamme; joka ilta levitettiin teltit pystyyn ja joka aamu ne taas purettiin ja asetettiin kamelin selkään. Helppoa ja mukavaa ei semmoinen matkustus suinkaan ole, vaan erittäin merkillistä. Erämaan laiva on hyödyllinen eläin, eikö niin, lapsi kullat?

VI.

Höyryvaunu.

Kun teenkeitin, täynnänsä kiehuvaa vettä, seisoo pöydällä ja hyvä äitinne laittaa teetä, tahi kun kyökkipiika nostaa ruokapalaa tulelta, niin näette pilviä, jotka siitä kohoavat ylös ja savun tapaisina haihtuvat ilmaan. Mutta savua eivät nämät pilvet olekaan, vaan höyryä, jota lähtee kiehuvasta vedestä. Jos ken sanoisi teille, että höyryä saattaa verrata hevoseen, niin varmaan sitä nauraisitte ja ehkä arvelisitte, että eihän hevonen ensinkään ole sen höyryn kaltainen, joka nousee teenkeittimestä tahi soppavadista. Tosin eivät he ulkomuodoltansa ole toinen toisensa kaltaiset, vaan voimansa suhteen. Hevoiset saavat vaunun liikkumaan, samoin myös höyrykin. Jos te joskus vanhempienne tahi muiden tuttavien seurassa matkaatte Helsinkiin, niin sen kyllä nähdä saatte. Siinä vetää höyry koko jonon isoja matkalaisvaunuja, joissa on satoja henkiä väkeä, ja vielä lisäksi useita tavaravaunuja. Monta vuotta sitte, kun Risto setä vielä oli lapsena, ei ollut mitään höyryvaunuja, sillä nämät keksittiin vasta myöhemmin. Kun siihen aikaan matkasimme äitimme vanhempain luokse, jotka asuivat 8 peninkulman päässä meidän myllyltä, niin läksimme kotoa aamulla varhain, kuljimme koko päivän, syötimme hevosiamme puolipäivän aikaan, olimme yötä eräässä pikkukaupungissa, matkasimme vielä koko seuraavan päivän ja tulimme vasta illalla perille. Nyt kulkee saman matkan puolessakolmatta tunnissa. Niin suuri on eroitus höyryn ja hevosen voiman välillä.

Rautatiellä kulkeminen on hyvin merkillistä ja samalla myös huvittavaa. Onpahan se lystiä, kun enemmän kuin kolmen peninkulman vauhdilla tunnissa lennetään eteenpäin. Kun ajetaan kyydillä tahi omilla hevosilla ja ajaja heiluttaa ruoskaansa, niin aina tulee sääli hevois-parkoja, joiden useinkin kovimmassa päivän helteessä, jolloin ihminen tuskin käydäkään tahtoisi, täytyy juosta ja vielä päällisiksi vetää raskaita vaunuja suurissa vastamäissä ja paksussa hiedassa. Jos seutu on kaunista, niin tosin mieluisemmin kuljen omilla hevosilla kuin rautatietä; mutta joutuisasta ja halvemmasta matkan perille pääsemisestä on kuitenkin niin paljo hyötyä, että jokainen ennemmin lähtee rautateisin. Serkkuni Kaarle, jonka kanssa monta kertaa matkustin, ei koskaan voinut suostua tähän joutuisuuteen ja kiireesen. Kertaa useammin tapahtui, että kun hän issikan vaunussa ajaen tuli rautatienkartanoon, niin jopa vihelsikin höyryveturi (lokomotivi) ja vaunujuna meni menojaan. Ensi kerralla hän kyllä huusi: "odottakaa, odottakaa! minä kanssa tahdon mukaan tulla!" mutta höyryveturilla ei ole korvia, se menee vaan nenäänsä myöten eteenpäin; höyrylaiva ehkä olisi minuutin odottanut, mutta höyryvaunu ei huoli mistään. Kerran taas tuli Kaarle serkkuni oikeaan aikaan ja pääsi mukaan. Tiellä tuli hänen nälkä, hän astui ulos vaunusta Hyvingällä ja meni yhdessä muiden matkustajain kanssa pysäyspaikan saliin syömään. Pikaisesti ryntäävät kaikki pöydän eteen, kuka ottaa kupin kahvia, kuka pyytää putelin olutta, mikä sieppaa voileivän juuston kanssa, mikä voileipää ja vasikanpaistia. Kaarle serkku tunkeikse verkalleen edes ja silmäilee ruokia; kahvi on hänestä ylen kuumaa, olut liian väkevätä, juusto kuivaa, vasikanliha liian vähän paistettua, paras lienee ottaa puteli seltterivettä: ei toki, onpahan leivoskakkukin kylläksi. Istuu sitte pöydän ääreen, panee piippuunsa ja sytyttää sen, ja asettaa lautasen eteensä. Jo viheltää lokomotiivi. Mitä nyt? joko juna lähtee? "Tule pian!" huudan minä. Kaarle serkku ottaa muristen leivoskakkunsa, unohtaa piippunsa ja toruelee koko seuraavan välin. -- Mutta niinpä sen aina käy, joka lapsuudessaan on tottunut hitaaksi eikä ottamaan ajasta vaaria. Toivoni on, lapsi kullat, ett'ei kukaan teistä ole serkku Kaarlen tapainen; mutta jos kuitenkin joku ansaitsee saada nimen serkku Hitainen, niin hän aina muistakoon, että hänen pitää mennä eteenpäin höyryllä, sillä muuten hän jää kaikista muista ihmisistä perään, ja sepä se pahinta on. Eteenpäin, lapset, eteenpäin, näin kuuluu aina elämässä? -- Hyvästi nyt vaan!

VII.

Aarniometsä.

Kun matkalle lähdetään, niin tavallisesti paljon uutta nähdään. Tähän asti olen kertonut teille kaikenlaista siitä, miten eri tavalla matkustetaan, vaan en ensinkään, mitä matkoillani olen nähnyt. Sen nyt tahdon tehdä. Hyvinpä tietänette, lapsi kullat, mikä metsä on, sillä tietysti joskus olette semmoisen läpitse kulkeneet; mutta mikä aarniometsä on, sitäpä hyvin harvat teistä tietänevät. Kylläpä aarniometsässäkin on lapsia, mutta tuskinpa ainoakaan näitä kirjeitäni sinne tulee. Aarniometsä on metsäin seassa sama kuin jättiläinen ihmisten joukossa, nimittäin hyvin iso ala maata, johon mahdottoman suuria ja vanhoja puita on kasvanut ja jotka ovat sidottuina toisiinsa pensailla ja muilla kasveilla, niin ett'ei semmoisessa metsässä ollenkaan saata kävellä niinkuin meidän metsissä. Senlaisia aarniometsiä tavataan kaukaisissa maissa, missä vähä ihmisiä asuu ja missä puut siis saavat vuosisatoja kasvaa rauhassa kenenkään estämättä. Meillä kaadetaan puut osittain huoneiden ja laivojen rakentamiseksi, osittain poltettaviksi. Meidän metsissä on myös eläimiä, vaan ainoastaan jäniksiä, kettuja, susia ja karhuja: mutta aarniometsissä saa nähdä useita julmia petoeläimiä, joita vaan eläimistöistä eli menaserioista ja kuvakirjoista olette tulleet tuntemaan. Lienen jo ehkä puhunut minulla olevan niin kovin suuren halun matkustaa; mielelläni tahtoisin oppia tuntemaan koko maan, vieläpä mennä kuuhunkin, jos vaan mahdollista olisi; mutta sinnepä eivät ihmiset pääsne, sillä vaikka ilmalaivalla voi päästä pilviin saakka, niin sieltä vielä on matkaa kuuhun. Minä olen jo nähnyt paljon asioita, olen nähnyt isoja kaupunkeja, pieniä kaupunkeja, kyliä, metsiä, peltoja, niittyjä, puutarhoja. Mutta kun aina olin ollut ihmisten parissa, aina semmoisilla seuduin, joissa heti saatoin nähdä ihmisten käsien työtä tehneen; niin nyt olin aivan utelias näkemään, miten laita on niissä paikoin, missä ei ihmisiä oleskele. "Aarniometsä", arvelin minä, "sepä oikein ihmeelliseltä näyttänee. Siellä ei ole ihmisen jalka käynyt milloinkaan". Läksin siis menemään, ajoin troskalla rautatienkartanoon, sieltä rautatietä Helsinkiin, täällä höyrylaivalla "Aleksander" Lyypekkiin ja sitte Hampurista purjelaivalla Amerikaan. Siellä tulin ensin suureen kaupunkiin, sillä aarniometsiä ei heti meren rannalla ole. Tässä kaupungissa tapasin erään miehen, joka mieli myödä minulle jonkun alan aarniometsää. Hän näytti minulle kartasta, missä se oli, minä maksoin hänelle vähäisen summan rahaa ja läksin sitte etsimään metsätilustani. Minä tiesin saavani siellä olla ihan yksin enkä löytäväni mitään huonetta enkä mitään ruokaa; tiesin pitävän itse rakentaa huoneeni ja itse hankkia ruokaa. Huoneuksen rakentamista vasten täytyi minun kaataa puita aarniometsästä ja sitä en voinut tehdä kynäveitsellä, joka oli taskussani. Aarniometsässä pitää oleman salvomiehenä ja sentähden ostin työkaluja. Wielä oli hankkiminen itselleni pyssykin, jolla saatoin ampua paistin itselleni, sekä myös maanviljelykaluja maata muokatakseni ja potaatteja istuttaakseni. Sitte kuljin monta päivää erästä, Mississippi nimistä, jokea ylöspäin ja tultuani siihen paikkaan, kussa piti nousemani maalle, otin suuren kaluarkkuni ja läksin hakemaan likimmäistä uudistilallista. Tämä oli jo varallinen mies ja häneltä vourasin hevoset ja rattaat mennäkseni omaan aarniometsääni. Viimein jo yksinäni olinkin arkkuineni jättiläis-metsässä. Kuinka toisin oli minusta kaikki kuin mitä olin odottanut näkeväni. Puita, puita, yhä vaan puita, pensaita, pitkää heinää, kaikenlaisia kasveja, kaikkia sekaisin, ei ensinkään aukeata maata. Huonetta rakentaakseni täytyi minun ensin raivata maa. Arvannette sen, mihin pulaan minä jouduin, vaikka oli kaikenlaisia kapineita. Kuitenkaan ei hätäni ollut niin suuri kuin ensi alussa luulin. Naapurini, jotka jo jonkun aikaa olivat asuneet aarniometsässä ja joilla oli huonerakennukset ja pellot, tekivät minulle apua. Muutamassa viikossa tuli pölkkyhuoneeni valmiiksi. Se tehtiin pyöreistä puunrungoista, jotka pantiin päälletyksin, ja siinä oli ikkunat kolmella puolen ja ovi neljännessä seinässä.

Nyt minä siis olin uudistilallinen -- siksi nimittäin sanotaan maanviljelijöitä Amerikan aarniometsissä. Useinkin asuvat uudistilalliset monen peninkulman päässä toisistaan. Jolla on vaimo ja lapsia, hän kyllä saa eletyksi täänlaisessa yksinäisyydessä; mutta minä kun olin vallan yksin, niin tämä oloni useinkin oli minusta kamalata. Lähimpinä naapurinani oli hirviä, villikissoja, metsäkalkkunoita, käärmeitä, sammakoita, karhuja, kukkarohiiriä, j.m. Jos minua halutti tulla ihmisten pariin, niin täytyi käydä kuusi seitsemän virstaa aarniometsän läpitse. Kolme vuotta jaksoin minä kärsiä tämmöistä elämää, mutta sitte mielestäni jo olin saanut tarpeekseni, sillä uteliaisuuteni oli tyydytetty. Tulikin sitte luokseni muuan mies, joka mieli ruveta asumaan tässä. Naapurini olivat nimittäin hänelle kirjoittaneet täällä olevan kaupaksi pölkkyhuoneuksen ynnä myös peltomaita. Mies oli iloinen, kun sai ostaa valmiit kasvumaat, ja minä möin hänelle kaikki, yksin työkalunikin. Itse läksin sitte jalkaisin Mississippi-joelle, sitte höyryveneellä Nev-Orleansin kaupunkiin ja sieltä purjelaivalla kotiin takaisin. Kuinka minä iloitsin, kun taas olin kotona! Kaikkialla on hyvä olla, mutta kotona parhain. Jumala oli kanssani aarniometsässäkin, mutta mieleni oli vaan kotiin ja sitä ikävöitsin. Erinomaisen mielelläni minä matkustelen, mutta paras on kuitenkin ollakseni kodissa.

Tulevassa kirjeessäni juttelen teille amerikalaisesta farmista eli maatilasta ja uudistilallisista.

VIII.

Farmi.

Wiimeis-kirjeessäni lupasin puhua teille jotakin amerikalaisesta farmista. "Farm" on englanninkielinen sana ja merkitsee vähempää maatilaa: "farmer" on tilan vouraaja tahi tilanhaltija. Amerikassa sanotaan farmeriksi niitä, jotka joko itse ovat tehneet jonkun alan aarniometsää viljamaaksi taikka ostaneet valmiin uutistilan. Joka ihmisen pitää tekemän työtä, muuten hän ei ole ansainnut sitä, että Jumala on lahjoittanut hänelle terveet jäsenet ja hengenlahjat. Ihmisen työnteko on hänen erilaisen tilansa mukaan yhteis-elämässä. Wirkamies tekee työtä päällänsä ja kynällänsä, samoin myös oppinut. Sotamies oppii käyttämään aseitansa, käsityöläinen harjoittaa ammattiansa. Myös keisarikin työskentelee hyvin ahkerasti ja onkin hänellä kovin vaikeita töitä. Ylenkatsottava on jokainen, joka ei työhön kykene tahi jolta työtä puuttuu. Myöskin vaimoihmisten pitää oleman ahkeria, niinikään lastenkin; saattavatpa pienoisetkin kehittää tilkoja, kutoa sukkasiteitä, palmikoita, pistellä ompelumeistiä eli mynsteriä, piirrellä j.m. Ihminen on luotu tekemään työtä, ja toisaalta taas on niitäkin ihmisiä, joiden täytyy työtä tehdä voidaksensa elää. Niin on erittäinkin maanviljelijäin laita. Nyt vien teidät amerikalaisen farmerin luokse. Tuossa hän asuu pölkkyhuoneessansa, jonka hän on rakentanut naapuriensa avulla. Mutta hän tarvitsee ruokaakin. Ensi aikoina häntä naapurit auttavat, lainaavat hänelle leipää ja potaatteja, mutta vaan niin kauan, kunnes hän on kaatanut kaikki huoneen ympärillä seisovat puut, vääntänyt kannot ja juuret maasta ylös sekä kyntänyt ja kylvänyt. Jos uusi farmeri on laiska, niin hän voi kuolla nälkään tilallansa; mutta jos hän tekee työtä, niin hän saa enemmän satoa kuin vuodessa tarvitsee, jotta voipi myödä mitä yli on. Minä tunsin erään herra John'in, jolla oli kaunis farmi ja jonka luona asuin kokonaisen vuoden sitte kuin olin oman farmini myönyt.

Herra John oli kauan elellyt aarniometsässä ja hänen läheisyyteensä oli asettunut koko joukko perhekuntia; monen peninkulman laajuudella oli pölkkyhuoneita ja niiden ympärillä viljamaita, ja herra Johnin farmi oli melkein niiden keskellä. Joka farmilla asui perhekunta, muutamilla oli palkollisiakin, vaan ei suinkaan usealla, sillä tavallisesti farmeri itse vaimonensa ja lapsinensa toimittaa kaikki työt. Kirkkoa ei tällä seudulla ollut; jumalanpalveluksessa käydäkseen täytyi niiden asujanten kulkea pitkät matkat. Mutta kaikki kuitenkin kaipasivat keskenäistä yhdistymistä palvelemaan Jumalata, josko ei mihinkään kirkkoonkaan papin tykö. Myöskin mielivät asujamet panna koulun toimeen, sillä yksityisten perheitten oli kovin vaikea opettaa lapsiansa, kun ei kellään siihen ollut aikaa. Niinpä sitte herra John, hän kun asui kaikkein naapuriensa keskellä, päätti rakentaa koulutalon ja ehdoitteli minua koulumestariksi. Minulla ei ollut mitään sanomista sitä vastaan ja lupasin jäädä tänne siksi kuin erään farmerin poika, joka oli lähtenyt Europaan oppimaan ja harjautumaan koulunopettajaksi, sieltä palajaisi takaisin. Muutamassa viikossa valmistui koulutalo. Siellä minä istuin lapset ympärilläni ja opetin heille uskontoa, lukemista, kirjoitusta ja luvunlaskua. Sunnuntaisin kokoontuivat suuret ja pienet koulutaloon ja minä luin heille raamattua ja pidin rukouksia. Suurella mielihyvällä vielä muistelen tätä aikaa. Matkanhaluinen Risto setä oli nyt sidottuna kiinni isoksi aikaa. Saatonpa melkein sanoa sitä vuotta suloisimmaksi koko iässäni, jonka elin koulunopettajana farmilla, ja tästä virasta en luopunutkaan ennen kuin se uusi opettaja saapui paikalle. Minun koululapseni saattaisivat olla esikuvana teille, sillä he olivat ahkerampia kuin tavalliset koululapset Europassa. Auringon nousussa piti heidän ruveta auttamaan vanhempiansa karjan hoidossa ja toimittamaan kaikenlaisia askareita; koulutunnit oli minun sovittaminen näiden töiden mukaan. Te, ystäväiseni ette voi ajatella ja arvata, kuinka monet tehtävät näillä farmerien lapsilla on. Muistakaa heitä, kun teillä joskus ei ole halua heti tehdä sitä työtä, joka tehtäväksenne on pantu. Täyttäkää aina velvollisuutenne, olkaa tottelevaiset ja elkää milloinkaan unhottako Jumalan antamaa käskyä: "rukoile ja tee työtä!"

IX.

Sokerimaa.

Kuka lyö vetoa mun kanssani? Minä sanon: kaikki lapset syövät mielellänsä sokerikakkuja, leivoksia ja marjahilloja, juovat mielellään suklaata ja muuta, joka vaan makeata on. Eipä kukaan lyö vetoa, sillä ei kukaan lausu minun väitöstäni vastaan, kaikki ovat vakuutetut siitä, että minulla on oikein mielehistä ruoan höystettä. Senpä vuoksi luulenkin teitä huvittavan saada kuulla jotakin sokerin kodista. Joku aika sitte kuulin puhuttavan eräästä tyttösestä, joka piti niin paljon äitinsä sokerituosasta, vaan ei milloinkaan uskaltanut anoa sokeripalaa, vielä vähemmän ottaa semmoista ilman luvatta. Tämä tyttönen päätti laittaa itsellensä sokerimaan. Kun isä keväällä panetti potaatteja isoon peltoon, niin tyttö ahkerasti kaiveskeli oman puutarhansa pienessä penkissä. Saatuansa maan hyvin pehmitetyksi ripotteli hän siihen sokerimuruja. Siitäpä nyt tuli aika juhla; ei kuitenkaan mikään elojuhla tyttöselle, vaan pienille lintusille, jotka nokkivat kaikki sokerin muruset suuhunsa. Wanhemmat tosin nauroivat vähän, mutta samalla he myös sanoivat Jumalan antavan ainoastansa siemenien kasvaa, esimerkiksi kauran, rukiin ja nisun jyvien, niin myös potaattien j.n.e. Te, pikku ystäväni, jo kaiketi tiedätte ett'ei valmista sokeria voida kylvää eikä koota. Mutta mistä sitte sokeria saadaan? Farmilla asuessani minäkin joka vuosi kokosin sokeria; mutta minulla ei mitään sokerin kasvatusmaata ollut, sokeria juoksi minulle puista vaan. Mississippi-joen luona nimittäin kasvaa erästä puunlajia, nimellä sokerivahteri, jonka nesteestä eli mahlasta sen maan asukkaat keittävät sokeria. Kun neste keväällä puihin kohoaa, niin ne saavat uudet lehdet. Tähän aikaan vuotta on sokerivahterin neste hyvin makeata. Silloin minä ja naapurini muutimme muutamiksi päiviksi metsään. Siellä oli meillä erityinen pölkkyhuone, jonka suuressa liedessä oli tilaa avaroille rautapadoille. Sokerivahteriin väännettiin reiät, niihin pistettiin pienet putket ja niiden alle asetimme sangot. Sokerineste sai sitte valua sankoon, tästä se kaadettiin pataan ja keitettiin siinä. Sen makean nesteen alle tekeytyi nyt siirappia, joka jäähdyttyänsä hyytyi sokeriksi. Tällä tapaa ei kuitenkaan saada semmoista sokeria, jota puodista ostetaan, sillä sitä valmistetaan sokeriruovon tahi valkojuurikkaan nesteestä.