Part 8

Olli komensi kaksi kumppaneistansa kanssansa istumaan rekeen, muitten käski hän odottamaan paikalla ja pitämään silmällä mitä kylässä tapahtui. Olli tarttui sitte ohjaksiin ja niin ajettiin, vanki ja Ollin toverit reessä kunnes seisahduttiin eräälle suolle muutaman männyn juurella. Jussin päänpeitto avattiin ja kädet sidottiin yhteen. Olli lausui: "Kas tässä on se paikka, johon sun kerran tuomitsin, ehkä muistat. Silloin tuomitsin sun kannettavaksi vihtapaarilla, mutta nyt olet, kiireen takia saanut kunnian oikein herroiksi ajaa hevosella. Tuossa seisoo, osottain mäntyä, kurjan elämäsi pää, siinä hautasi. Se maa, jonka petturi olet, on liiaksi pyhä sulle haudaksi. Vaivaispetäjässä riippukoon, siinä pohjatuuli kuivatkoon saastaisen raatosi -- valmista itsesi kuolemaan, kerro toden mukaan vaan lyhyesti kuinka karkasit, minne Saara joutui ja mitä muuta karkuriretkelläsi olet toimittanut!"

Nyt kertoi Jussi että Saara oli hankkinut kaksi venäläistä, joitten avulla hän väkivallalla kannettiin ulos vankilasta, pakotettiin istumaan hevosen selkään ja niin edelleen vietiin venäläisjoukkoon, josta hän vihdoin nyt joutui vangiksi; Saaraa hän ei ollut nähnyt sen koommin kun hän vankilasta pois vietiin, eikä siis tiennyt mihin Saara oli joutunut. "Sentähden jos minua syytätte ja murhaatte minun, niin teette itsenne syylliseksi ilkimurhaan", päätti Jussi.

"Oletpa näemmä mestari kertomaan, Jussi, minä tietäisin kertoa paremmin, kun olisi aikaa, kysyn vaan jos tietäsit esimerkiksi kuka se oli joka ratsasti suuri kontti seljässä eräänä aamuna Vähämäen aholta rajan yli, ja jota ratsastajaa Kerolan Paavon koira kiirehti, ethän mahdollisesti tietäisi kuka se ratsastaja oli?" lausui Olli ivaillen.

Jussin kasvot muuttuivat palttinan vaaleoiksi kuultuansa Ollin kertomuksen. Hän vastasi nähtävästi hämmästyneenä:

"En ole nähnyt mitään ratsastajaa".

"Noo, oletko valmis Jussi?" kysyi Olli.

"Jos epäilet kertomustani, niin _armoa_, Olli!"

"Kansansa petturille ei ole armoa", vastasi Olli juhlallisesti.

"Mutta kun venäläiset saavat tietää mitä olette minulle tehneet -- ja helposti kait ne sen saavat tietää -- niin se maksaa Ristolle hengen", lausui Jussi pöyhkeästi uhaten, "päästäkää minut heti eli..."

"Jo tässä on tarpeeksi kieltä pieksetty, työhön toverit!" huusi Olli. Toverit pistivät köysi-silmukan Jussin kaulaan, nostivat hänen ylös reestä, kantoivat petäjän juurelle ja hirttivät hänen.

"Niin käyköön jokaiselle kansansa ja isänmaansa petturille, Jumala armahtakoon hänen viheleäistä sieluansa!" huusi Olli.

"Amen", sanoivat toverit kauhistuksella.

Toinen Ollin tovereista viivähti silmänräpäyksen hirtetyn luona, vaan kiire kun oli, ei Olli huomannut mitään.

"Nyt takaisin muitten toveriemme luo keskustelemaan mitä vielä voisimme tehdä. Pahin vihollisemme, oma kansalaisemme on voitettu, mutta monta vierasta vainoaa meitä yhä", sanoi Olli, ollen jo juoksussa takaisin.

Sill'aikaa kun kerrottu tapahtui, olivat muutamat tovereista salaisesti hiipineet kylän läheisyyteen saadaksensa selkoa mitä vihollinen teki kylässä. He näkivät kuinka muutamat kulkivat taloissa huoneista huoneihin, nähtävästi hakemassa rahaa ja tavaraa. Suurimman joukon vihollisia olivat tiedusteliat tavanneet rähisevän makuulla päihdyksissä Isotuovilan kartanolla ja kartanon ympäristöllä. Myöskin olivat tiedusteliat tavanneet samalla asialla kuin he muutamia kylän miehiä, jotka luonnollisesti eivät hekään uskaltaneet ryntää isoväkistä vihollista vastaan, mutta nyt kun koko vihollisjoukko oli päihdyksissä, olisi parikymmentä miestä tarpeeksi vihollisten hävittämiseen. Tiedusteliat suostuivat nyt keskenänsä, että ne jotka palaisivat Ollin luo, koettaisivat päästä salaa kylään ja kylän miehet myös kokouda samalla lailla niin paljon kuin mahdollista yhteen ja että Ollin joukko ampumalla antaa merkin hyökkäykseen.

Samalla kun Olli sai tämän kertomuksen, näki hän ison savun nousevan kylästä. Muutamat vihollisista, jotka olivat vähemmän päihdyksissä ja ahneimmat tavaran perään, olivat sopineet sytyttää yhtaikaa joka talon kartanon, suutuksissa kun eivät löytäneet kylässä paljon muuta kuin tyhjät seinät, silla kylänväki oli onnistunut joksikin tarkoin pelastaa omaisuutensa.

Nyt komensi Olli vähäisen joukkonsa hiivimään järjestyksessä kylää kohden. Ollin joukkoon oli sieltä ja täältä liittynyt kylänmiehiä, niin että hänen sotavoimansa kasvoivat 30 miehiseksi. Olli oli nyt järjestänyt joukkonsa Isotuovilan kartanon läheisyyteen, metsän ja ulkohuoneitten suojiin, (asuinhuonerakennus oli tulen vallassa) vihollisen päihtyneen väen suurin joukko makasi, piehtaroi, örisi ja "pajatti" kartanolla ja kartanon läheiseltä pellolla, muutamia hoiperoi kartanon ympärillä ja ulos palavista huoneista j.n.e.

Kun Olli oli saanut väkensä otolliseen järjestykseen kuului merkkipaukaus ja silmänräpäyksessä hyökkäsivät suomalaiset ja nukuttivat ijäksi monta sataa vihollista. Vähemmän päihtyneet lähtivät hoipertelemaan pakoon, vaan suomalaiset pitivät tarkoin silmillä, ettei yhtään tiettävästi päässyt pakoon.

Tähän päättyi se vihollisretki: "Tuovilan tuho".

Vihollisten päihtymys oli tapahtunut siitä syystä, että kyläläiset kiireissänsä olivat jättäneet eli unhoittaneet viinavarastonsa, jotka viholliset löysivät. Niinä aikoina keitettiin viinaa joka talossa niinpaljon kun tahdottiin erittäinkin sydänmaan kylissä. Muuta tavaraa viholliset eivät saaneetkaan; kylän vaan polttivat, -- joukko päihtyneitä vihollisiakin löydettiin palaneina huoneitten sisältä -- näitten joukossa vihollisten päällikkö Patraskoij. Eräässä talossa oli muuan vanha renki mennyt hakemaan jotakin, mutta joutui vihollisten käsiin. Ensiksi piinattiin miestä ilmoittamaan talon rahat siten, että hän naulattiin kämmenistä seinään ja kun tämäkään julmuus ei auttanut, sytytettiin huone palamaan, joten miesrukka poltettiin elävältä. Tällainen vihollisen käytös oli niinä aikoina tavallista, niin että milloin vihollinen vaan saapui suuremmalla joukolla, riensivät ihmiset kaukaisiin metsiin y.m. pakoon, jättäin kaiken muun omaisuutensa vihollisen saaliiksi. Rahat säilytettiin maankuopissa, raunioissa j.n.e. Kylien ja talojen täytyi säännöllisesti pitää vahteja kallioilla, vaaroilla, rajamailla ja sytyttämällä varoitustulia ja siten ilmoittaa vihollisten likenemisestä. Viholliset taas puoleltansa keksivät uusia teitä, joten välin tapahtui, että vihollinen ryntäsi päälle äkkiarvaamatta. Silloin oli raja-asukkaiden henki ja omaisuus vaarassa joka hetki. Niinä aikoina kysyttiin Suomen kansan henkivoimain kestäväisyyttä, erittäinkin rajamailla Venäjää vastaan. Rauhattomuus ulkonaisilta vihollisilta, nälkä ja hirmuiset taudit, laittomuus yhteiselämässä, väkevämmän oikeus siis vallassa, -- siihen hengellinen pimeys, taikauskoisuus y.m. -- kas siinä lauma vihollisia, joitten voima yksitellenkään, saati sitte laumottain, ei ollut helppo kukistaa. Vuosisatoja onkin senlainen kukistustyö kestänyt, mutta vasta osa vihollisten etuväen voimia on voitettu; ryhmiä jälkijoukoista on vielä voittamatta. Edelleen tarvitaan voimia -- uusia voimia!

Kansa, joka on kestänyt senlaisia uhria, kansa jonka henkivoimain sitkeys on säilyttänyt nimensä yli aikojen jolloin:

"Vaimot, lapset ryöstettiin, Isät, äidit murhattiin -- Ja talot konnut poltettiin".

Senlainen kansa -- sanomme me -- ei saa antautua orjan toimettomuuteen, ei saa epäillä tulevaisuudestansa, kuinka pimeältä ja myrskyiseltä se näyttäköönkin!

* * * * *

Kahakka päättyi hiljan illalla. Kun nyt ei enää kuulunut hiiskaustakaan vihollisen puolelta, laittausi Olli miehinensä levolle erääsen heinälatoon, joka oli jäänyt palamatta. Miesten taikauskoisuus peljätti heitä asettumaan yöksi niin likelle kuolleita vihollisia, vaan Ollin vakuutukset, etteivät kuolleet voineet tehdä mitään pahaa, tyydyttivät eli olivat tyytyvinänsä vihdoin miehet asettumaan, vaikkeivät uskaltaneet antautua unen valtaan, vaan jaarittelivat kaikenlaisia kummitusjuttuja. Olli kenties vaan näyttääksensä miehille kuolleita pelkäämättömyyttänsä, pistäytyi ulos ladosta ja käveli kentälle kuolleitten keskelle. Hän luuli kuulevansa heikon uikutuksen kuolleitten rivistä, joka uikutus karsi niin häntä, että oli vähällä lähteä pötkimään pakoon ja olisi ehkä sen tehnytkin, vaan ei kehdannut, kun hän näki yhden miehistänsä seisovan ladon ovella. Olli rohkasi siis luontoansa ja käveli uikutusta kohden päättäen lopettaa uikuttajan tuskat yhdellä keihään pistolla, jos uikuttaja todellakin oli elävä ihminen eikä kummitus. Mutta ääni kuului vaan valittelevan ja väliin vallitsi haudan hiljaisuus. Hän käveli kuitenkin, vaikka ei pelvotta, sille suunnalle, mistä hän luuli kuulleensa äänen. Vihdoin luuli hän näkevänsä palasen matkan päässä liikunnan kuolleitten rivissä; hän seisahtui hämmästyksissänsä. Iltakuu alkoi nyt valaisemaan ja Olli näki, että ihmisen muotoinen esine väliin juoksi ja väliin kumartui maahan, näyttäen kun hän olisi etsinyt jotakin. Olli tunsi itsensä niinkun hän olisi sidottu maahan. Hän tahtoi huutaa, vaan ei saanut ääntä ulos kurkustansa, hän seisoi liikkumatta yhdessä paikassa. Vihdoin lähestyi se liikkuva esine, ja näytti huomaavan Ollin ja aikovan juosta pakoon. Nyt vasta pääsi Ollin huulilta ääni: "Oletko ihminen vai kummitus?" "Olli!" vastasi itkuinen ääni. Olli juoksi nyt pelkäämättä kun kuuli nimensä, liki vaikeroivaa ja tirkisteli häntä tutaksensa vaan ei rohjennut käydä kovin liki tuntematonta.

"Olli! missä on Risto?"

"Herra Jesus -- Anna! ja miesvaatteissa", huusi Olli surkealla äänellä.

Samalla juoksevat miehet ladosta huutain: "Olli, Olli! kummituksia on ladossa, ne huutavat ja mölisevät, että sehän elävä on, -- lähdemme pois tästä paikasta!" huusivat miehet kauhistuksissansa. Olli koetti vakuuttaa miehiä, että olivat mahdollisesti kuulleet hänen ja Annan äänen ja luulleet kuulleensa kummituksia. "Ei he kuulivat ladossa heinäin sisältä mölinän", väittivät miehet. Anna oli kysynyt jo kymmeniä kertoja: "Missä on Risto?" saamatta vastausta, sillä Olli oli olevinansa niin viivytetty miehiltä, ettei hän muka kerjennyt vastata Annan kysymyksiin, eikä miehetkään, jotka kyllä kuulivat kysymykset, tahtoneet vastata, kun tiesivät kuinka kipeä tämä kysymys oli. Anna ihmetteli itseksensä kuinka Olli oli tullut niin välinpitämättömäksi hänestä ja Ristosta, ettei hän heti vastannut ja poistanut Annan levottomuutta. Olli toivoi, että hän olisi viisi syltä maan alla, ettei hän kuulisi ja olisi pakotettu vastaamaan Annan kysymyksiin. Taas kysyi Anna:

"Olli, kuule! -- missä Risto on?"

"Risto ei nyt ole täällä, hän on toisella suunnalla, kyllä hän tulee!"

"Tuleeko Risto huomenna?" kysyi taas Anna.

"Ei taida kerjetä vielä huomenna, mutta kyllä se tulee, älä epäile Anna!"

"Onko Risto ollut tuossa tappelussa, kun noin paljon vihollisia on kaatunut -- oi hirmuista!" huusi Anna.

"Ei Risto ole ollut tässä tappelussa", vastasi Olli.

"Vihollisetko ovat polttaneet kartanon?"

"Viholliset polttivat, mutta saivatkin ansaitun palkkansa, siinä makaavat nyt kaikki kuoliana", vastasi Olli.

"Voi kauhioita ihmisiä! -- mitähän Risto, isä ja äiti sanovat kun saavat tietää tämän hävityksen. Mistä saamme senlaisen kodin nyt? -- Mutta kyllä Risto laittaa kun hän tulee -- isällä kyllä on rahaa, että saamme uuden kartanon -- sen teemme vielä paremman kun entinen oli -- kun vaan Risto nyt tulisi heti. Hyvä oli toki, että isä sai rahansa pelastetuksi -- kun vaan Risto tulee, niin on tässäkin onnettomuudessa kaikki hyvin! Vanhempani varmaan ovat jo Korpisilla, olisit nähnyt mitä kyytiä hevoset juoksivat raskaine kuorminensa missä vaan oli tasaista maata -- järvissäkin on jo vahva jää ja suot kantavat hyvin. Näätämäestä palausin minä takasin kun olin niin levoton teistä -- koskahan Risto tulee, odotammeko häntä ennenkun lähdemme täältä?" lirisi Anna, arvaamatta Ollin hirmuisia tuskia. "Emme jää tänne odottamaan Ristoa, kyllä hän tulee jälistä kun joutuu. Lähdemme nyt ensin etsimään miesten kummituksia ladossa". Miehet selittivät etteivät he tahdo mennä sisälle latoon, vaan kyllä pitävät vahtia ulkopuolella. Olli käveli nyt etupäässä ja muut miehet perässä. Annakin oli liittynyt joukkoon, sillä hän nyt kammoi yksinäisyyttä enemmän kuin äsken, jolloin luuli kenenkään näkemättä olevansa kuolleitten joukossa etsimässä rakastettuansa, kuten "Torpan tyttö". Olli seisattui ladon ovelle kuuntelemaan ja kuulikin heikkoja valituksia sekä Ollille ymmärtämättömiä sanoja: "'pomilujtesj!' ja 'Warmhertigkeit!' -- ('Armoa') ei se ole mikään kummitus, vaan joku haavoitettu vihollinen, joka ennen meitä on vetäytynyt latoon ja kätkeynyt heiniin", sanoi Olli tovereillensa.

"Antaa katalalle keihäänpiston, niin pääsee vaivoistaan", sanoi joku miehistä!

"Hyi, Kallon Matti, kuinka julma sinä olet! -- sitä ei saa tehdä!" huusi Anna.

"Annalla on oikeen, se olisi tunnottomasti murhata kuoleva sairas, joka ei voi puolustaa itseänsä", sanoi Olli.

Olli meni nyt ääntä kohti latoon, kaivoi sairaan ylös heinistä, otti hänen varovasti syliinsä ja kantoi ladon ovelle. Sairas vapisi sekä pelosta, että kylmästä, sillä yö oli kylmä, kertoen rukoussanojan ja joita kukaan ei ymmärtänyt. Anna kuitenkin luuli sanasta "Warmhertigkeit" ymmärtävänsä, että sairas pyysi armeliaisuutta.

"Mutta mitä me tälle teemme, hällä varmaan on paha haava, koska hän on niin verenhyyteessä -- haava olisi korjattava ja sidottava, vaan kuinka me voimme sen tehdä ja mihinkä me sitte panemme sairaan kun kaikki lämpimät huoneet ovat poltetut?" lausui Olli.

Sairas, joka näytti enemmän nuorukaiselta kun mieheltä, koetti viitaten näyttää vasenta puolta ruumistansa kipeäksi ja viittaili käsivartensa ympäri näyttäen, että olisi käärittävä.

Anna lähestyi nyt sairasta ja koetti niillä muutamilla sanoilla, joita hän saattoi saksan kieltä vakuuttaa sairaalle, että hän nyt oli ystäväin eikä vihollisten keskellä. Sairas vihdoin ymmärsikin asemansa ja suuteli Annaa ja Ollia lämpimästi.

"Mitä me nyt teemme sairaalle?" kysäsi Olli.

"Minulla on hevonen ja reki tuolla kujansuussa, menkää joku noutamaan se tänne!" komensi Anna. Matti, joka oli ensin lukenut sairaalle julman tuomion, juoksi täyttä laukkaa noutamaan hevosta eikä viipynytkään monta minuuttia ennenkuin hevonen oli paikalle.

"Vai oli Annalla hevonen, sitä en tiennytkään, kyllä nyt ehkä tulemme jotenkin toimeen", lausui Olli.

Anna koetti saada selville, jos sairas kärsisi matkustaa reessä ensimmäiseen taloon, jonne oli noin peninkulman matka, siellä koetettaisiin laittaa hänen haavojansa. Sairas viittasi lähtöä matkalle, näytti kärsivänsä tuskia, mutta koki olla vaiti ja kärsivällinen. Sairas vuoteutettiin heinäin ja vaatteiden kanssa rekeen. Ensimmäisessä talossa kannettiin sairas lämpimään tupaan. Läpi vasemman käsivarren hauvislihan kautta oli keihään reikä, josta vielä juoksi verta, kylkeenkin oli keihäs tehnyt haavan, joka kuitenkaan ei ollut syvä.

Anna puhdisti ja sitoi haavat parhaan ymmärryksensä jälkeen, Anna oli taloon tultuansa saanut tilan muuttaa pois miehen vaatteet ja pukeutua omiinsa. Sairaan naama sujui pitkäksi kun hän näki tapahtuneen puvussa muutoksen. Muutaman tiiman levättyä lähdettiin taas matkalle ja hyvin hiljan illalla jouduttiin taloon, jossa Annan vanhemmat olivat saaneet väliaikaisen kotinsa.

Se oli samalla kertaa surkiaa ja ylentävää nähdä näitä vanhuksia, kun Anna kertoi, että vihollinen oli polttanut kartanon. Tyynen itkun perästä sanoi emäntä: "se oli niin kaikkivaltiaan tahto".

"Niin rakkaani -- Jumala varjelkoon isänmaata!" vastasi isäntä. Heillä oli nyt ainoastaan pienonen tupa, jossa asuivat yhdessä palkkaväen kanssa. Monessa sen aikasissa taloissa ei ollut muuta kun yksi tupa; tämä talo oli yksi niistä harvoista jossa oli kaksi tupaa ja yksi pienonen kammari porstuvan perässä. Tuvat olivat n.k. savupirttejä; koko perällä oli "uloslämpiäviä" asuinhuoneita, ainoastaan Isotuovilassa, joka nyt oli poltettu poroksi -- talo oli muuten mainio kaikin puolin.

Annan vanhemmat ottivat ystävällisesti vastaan sen muukalaisen sairaan. Ensimmäiseksi yöksi täytyi hänet sioittaa samaan huoneesen muun väen kanssa, sillä ehkä mainittu kammari oli varustettu tulisialla, oli se kuitenkin kylmä ja muutoin epäsiivossa, mutta seuraavana aamuna oli kammari lämmin ja puhdas -- sen kaiken oli Anna ja Olli tehneet yönajalla -- joten sairas, joka jo oli siksi vahvistunut, että hän voi liikkua omin jalkoinsa, sai erikoishuoneensa ja josta riemustuneena hän suuteli Annan käsiä. Sittekun sairas oli niin saatu vuoteellensa, kysäsi Olli: "Mistä saamme nyt lääkkeitä sairaalle?"

"Täältä!" sanoi Anna ja avasi pöytälaatikon. "Tässä on lääkkeitä, joita tohtori jätti minulle silloin kun Risto oli kipiä, ne tulevat nyt hyvään tarpeesen. Tässä on niinkuin näet, ei ainoastaan lääkkeitä vaan myöskin koneita, jolla lääkkeitä käytetään, minähän olen koko tohtori, etkö näe Olli", jatkoi Anna itsetyytyväisesti.

"On minullakin lääkkeitä", sanoi Olli ojentaen Annalle pullon ja selittäen sen historian jonka edeltä tunnemme.

"Hyvä, ehkä tulee tarpeesen", vastasi Anna. Sairaan hoiti Anna hyvällä menestyksellä ehkä paraneminen edistyi vitkoitellen.

Sairaan haavat puhdistettiin ja sidottiin uudelleen, nyt lääkkeiden kanssa. Sairas näytti erinomaisen rakasta käytöstä hoitajoitansa kohtaan, erittäinkin Annaa kohtaan näytti hän suurta kunnianosoitusta; molemmin puolin tunsivat he ikävän kun eivät ymmärtäneet toistensa kieliä. Sen verran tuli selville aluksi, että sairas osasi sekä saksaa että venäjää.

Anna taas ei ymmärtänyt sanaakan venäjää, vaan muutamia sanoja saksaa. Viimeksi mainitun kielen avulla oppivat he vähitellen ymmärtämään toisiansa. Nyt aljettiin ahkera vaihetustyö: Anna opetti sairaalle suomea ja sairas Annalle saksaa. Kun sairas, ehkä jo kolmen kuukauden kuluttua täydellisesti terve ja vapaa menemään minne tahtoi, ei kuitenkaan uskaltanut ennenkun vasta kesän tullen antautua pitkille erämaamatkustuksille kotimaahansa, pyysi hän saada viipyä hoitajoittensa luona talven yli, joka hänelle myönnettiin sen kernaammin, kun hän oli voittanut koko perheen sekä muittenkin paikkakuntalaisten yleisen myötätuntoisuuden. Tällä ajalla oppivat Anna ja sairas toistensa kieliä niin että he välttävästi voivat keskustella ja ymmärtää toisiansa.

* * * * *

Anna tuli päivä päivältä aina levottomammaksi Riston viipymisestä. Muun lisäksi kummastutti Annaa se seikka että Olli Annan mielestä säännöllisesti näytti välttävän kohdata Annaa.

Viikon päivät senjälkeen kun perhe oli saapunut nykyiseen asuntoonsa, kohtasi Anna Ollin kerran kahdenkesken ja taas itkien valitti kun Risto jo ei ole tullut. Olli oli hyvin tuskissansa ja supisi itsellensä: "Mitä se paranee salaamalla, tässä täytyy kuitenkin sanoa se hirmuinen totuus!"

Vihdoin lausui Olli: "Ristolta paljon terveisiä sulle, erotessamme sanoi hän näin: 'sano Annalle, ettei hän koskaan epäile!' Vahvista itsesi nyt Anna! -- --: _Risto joutui venäläisten vankeuteen!_ sitä me emme voineet estää!"

Se on helpompi arvata kun selittää mitä Anna nyt tunsi. Hän kaatui kun ukkosen lyömä maahan.

Olli otti Annan syliinsä ja kantoi ulkoa tupaan, jossa Annan vanhemmat istuivat kahden kesken. Vanhemmat hämmästyksissänsä tästä äkkikohtauksesta, tiedustelivat Ollilta mitä oli tapahtunut, vaan Olli ei kajonnut muuhun kun saada Annan virkomaan.

"Ole nyt vahva, Anna", supisi Olli hälle korvaan, "Ristolla ei ole vaaraa vaikka hän viipyy, kuule nyt Anna rukka, mitä sanon!"

Anna heräsi viimein kuin pitkästä unesta ja kysyi Ollilta: "Mitä sanoit, Onko Risto tullut kotiin? -- sinähän sanoit eilen, että Risto oli vankina, eihän se ole tosi, Olli?"

"Risto on vankina, ole nyt vahva ja kuule mitä sanon!"

"Minä olen vahva, puhu Olli", huusi Anna tuskissansa.

"Riston vangittua komensi venäläisten päällikkö Snorikoff, ettei kukaan saanut tehdä vangille mitään pahaa päänsä uhalla, sillä Snorikoff luulee saavansa ison palkinnon kun hän päästää Riston vapauteen ja siinä toivossa kohtelee hän vankia hyvästi. Tähän vakuutukseen tulin minä Jussinkin kertomuksista. Snorikoff oli näet sanonut, että kun hän Riston vaan saisi vangiksi, niin kyllä siitä 'ruotsit' maksaisivat hyvän lunastuksen".

"Missä sinä Jussin tapasit, Olli?" kysyi Anna.

"Hän oli karkauksensa perästä taas antaunut vihollisen oppaaksi".

"Ja onko nyt vihollisen joukossa?"

"Ei, nyt hän riippuu hengetönnä petäjän oksassa suolla!"

"Kuka sen raukan hirtti?"

"Minun toverit, minun käskyllä -- majurin käskyn olen täyttänyt", vastasi Olli.

"Kuinkahan paljon tuo venäläinen Snorikoff tahtoo Riston vapauttamisesta?" arveli Anna.

"Kyllähän se tahtoo niin paljon, ettei sitä kukaan jaksa maksaa -- täytyy jollakin muulla tavalla saada Risto irti", vastasi Olli.

"Millä tavalla, sano Olli -- millä tavalla?" huusi Anna.

"En ole vielä oikein selvällä asiasta, mutta toivon vakaasti jonkun keinon keksivämme, älä epäile, Anna".

Aika kului nyt, päivä päivän perästä. Anna hoiti sairaan huolella, molempien kielitaito kehkesi. Nyt oli jo kevät, talvi oli siis takana. Sairas oli ihan terve, hän kertoi kiitollisuuttansa joka päivä; nyt ei hän enää ollut outo, vaan vanha tuttu ja ystävä. Nyt tiedettiin, että nuorukaisen nimi oli Feodor Ivanovitsch Snorikoff, siis poika sille, jonka luona Risto oli vankeudessa. Feodor lohdutti Annaa Riston suhteen ja lupasi kaikin voimin saada Riston vapautetuksi. Ehkä tarkemmin peräänajatteleva kuulia, mimmoinen Anna oli, voi huomata ettei Feodorilla ollut juuri suurta luottamusta isäänsä. -- Feodor oli valittanut Annalle, että isänsä oli raaka ja itsekkäinen vaikka rikas. Sukulaistensa turvin ja niitten vaikutuksen kautta oli Feodor onnistunut saamaan hyvän alkeellisen sekä kirjallisen että siveellisen kasvatuksen, jota hän olisi tahtonut jatkaa, vaan isänsä luovutti hänen pakolla pois opistosta. Äitinsä oli aikaa sitte kuollut. Tällekin ryöväysretkelle, jolla henkensä nyt niin ihmeellisesti pelastui, oli isänsä hänen pakottanut, sanoen: että kun hän (Feodor) nyt jo oli 22 vuoden vanha, tuli hänen hakea ansioita taloudellista toimeentuloansa varten. Feodor kertoi, että hänen lemmikkinsä 16 vuotias Olga Sergejevna oli muutamanlaisessa kauppapalveluksessa hänen isänsä luona. Olgankin isä Sergei Patraskoij oli ollut joukossa, "kuinka lienee käynyt sillekin, hän oli samallainen raukka kun isäni", huokasi Feodor.

Feodorin isäkin oli saanut vihjaa nuorten taipumuksesta mutta Feodor oli usiasti kuullut isänsä haukkusanoja Olgasta, josta Feodor selvin ymmärsi isänsä mielen ja sentähden kohtasivat nuoret toisiansa ainoastansa joskus salaa, vaan niin paljon, että vannoivat keskenänsä murtumattoman uskollisuuden elämässä ja kuolemassa. Feodorin isällä oli muuton Olgaan rajaton luottamus. Olga oli toimekas, siitä oli isälle suuri hyöty, muuten oli Olga Snorikoffin mielestä arvoton kappale, köyhä kun oli. -- Anna ja Feodor olivat siis samanlaisessa asemassa, heillä oli paljon keskustelemista. Ollikin oli usiasti keskusteluissa, jotka säännöllisesti alkoivat ja päättyivät hankkeilla miten Risto voitaisiin pelastaa. Erään kerran senlaisessa keskustelussa pyysi Feodor Ollilta saada pitää muistona Ollin merkillisen pullon, jonka sisällys, sen yhden kerran kun hän (Feodor) oli sitä nautinnut, oli tehnyt hälle niin hyvää, että hän oli nukkunut yhteen menoon liki kokonaisen vuorokauden, ehkä hänen kipunsa silloin olivat pahimmallaan.

Olli katsahti ensin Annaa silmiin, vaan kun Anna näytti myöntävän viitteen, suostui Olli Feodorin pyyntöön.

Feodor lohdutti väsymättömästi Annaa Riston pelastuksesta.

* * * * *

Kun muutamien viikkojen Tuovilan polton jälkeen ei taas kuulunut vihollisista mitään, lähti Tuovilan isäntä väkinensä palaneen talonsa paikalle. Kahdesta pellolle palamattomaksi jääneestä riihestä laitettiin kaksi väliaikaista asuinhuonetta. Kun huoneet oli saatu jollekin määrin asuntokuntoon, palasi isäntä väkinensä entiseen väliaikaiseen asuntoonsa, noutamaan talon tavaroita mitä paikalla tärkeimmät tarvittiin ja mitä mahdollisesti saatettiin kelvoin suojella.