Part 7

Niin Jussi vaelsi kylästä kylään, kunnes hän saapui kylään, jossa päällikkö asui. Talosta, jossa hän oli yötä, saatettiin Jussi "päällikön" luo, eräs epämaineinen sotakarkuri nimeltä Ivan Snorikoff. Snorikoff oli jo entisistä ryöväysretkistänsä tuttu ja suomalaisten kauhu. Hän oli sotakarkuri, sen tiesivät asianomaiset järjestetyissäkin Venäjän sotajoukoissa, mutta kun hän oli urhoollinen ryöväri ja siten voi häiritä rauhaa ja tehdä kaikenlaista pahaa Suomen, eli silloin kutsutun Ruotsin rajoilla, niin hänen karkulaisuuttansa omassa maassa ei pidetty virheenä. Hän ryöväsi ja poltti omaisuutta, vei ihmisiä Suomesta vankina ja möi niitä orjuuteen, joista jaloretkistänsä hän usein pyysi ja sai omalta hallitukseltansa palkinnoita, kiusasi vanhoja kaikella lailla j.n.e. Hän asuskeli erämaitten suurimmissa kylissä Arkhangelin läänissä. Asukkaita hän piti yleisessä orjuudessa ja pelossa, selittäin olevansa laillinen sotapäällikkö (voivotta). Ehkei nämä herrat ymmärtäneet toistensa kieltä, sai päällikkö ("voivotta") kuitenkin selvän, millä asialla Jussi oli. Vähän ajan perästä tuli talon isäntä, jossa Jussi oli ollut viimeistä yötä, "voivotan" luo ja valitti häneltä varastetun sata ruplaa rahoja ja syytti Jussia varkaudesta. "Voivotta" katsoi vihaisesti Jussia silmiin. Jussi otti rahat lakkaristansa, jakoi ne kahteen osaan ja antoi "voivotalle" toisen puolen. Isäntä oli jo hyvillä mielin ja ojensi kätensä ottamaan rahoja, vaan "voivotta" pisti rahat lakkariinsa. Rahain siaan sai isäntä kunnon selkäsaunan käskyllä mennä kotiinsa. Kiitellen ja kumarrellen lähti isäntä ja siihen päättyi se asia.

* * * * *

Seuraavana aamuna Jussin karkaamisen jälkeen herasi Olli vasta liki puolta päivää. Hän tunsi päänsä raskaaksi ja ihmetteli kuinka hän oli nukkunut niin kauvan. Hän puki päällensä hiljaisuudessa, hän ei tahtonut antaa Jussin kuulla että hän nyt vasta oli liikkeellä, hän kuunteli, ei hiiskaustakaan kuulunnut Jussin huoneesta. "Eihän vaan ole kuollut, kun hän eilen illalla oli niin kipiä", arveli Olli itseksensä, otti avaimen, avasi oven ja astui sisälle.

Oi kauhistua! Jussin vuode oli tyhjä. Olli kurkisti sängyn alle, tempasi vaatteet sängystä, heitteli ne lattialle, hyppeli kun mielipuoli ympäri huonetta, tirkisteli katon ja seinän rakoihin -- ei, ei näy mitään. Vihdoin kurkisteli hän uunin päälle ja lopuksi uunin solaan. Täällä näki hän avonaisen suuren reijän seinän alitse ulos. Nyt selveni asia: "Vanki on päässyt karkuun!" huusi Olli tuskan ja epätoivon uhrina. Hän juoksi ulos huutaen: "Vanki, Jussi on karannut!" Talon väki kuuli huudon, tietämättä mikä hätä oli; Ristokin riensi paikalle ja kohta koko kylän väki. Jäljistä nähtiin, että kaksi hevosta oli ollut liikkessä ja molempain jäljet menivät karjakujaa metsään päin. Olli huusi: "Tuokaa minulle pyssy, minä lähden ajamaan rosvoja takaa". Eräs kylän nuori mies, "hyvä pyssymies", tahtoi heti seurata Ollia, vaan sanoi: "Otamme hevoset ja ratsastamme, niin joudumme pikemmin".

Olli ei ensiksi tahtonut kuulla hevosista, hän luuli juoksevansa yhtä kiireesti. Vihdoin myöntyi Ollikin ottamaan hevoset, jotka heti saatiin paikalle. Pojat lähtivät ratsastamaan pyssyt selässä villivauhtia, pitäen tarkoin silmällä karkulaisten jäljet. He pysyivätkin pitkän matkaa jäljillä, kunnes tuli laajanlainen sileä kallio, jonka yli polku meni. Kun he taas tulivat polulle kallion toisella puolella, katosivat karkulaisten jäljet. He päättivät ratsastaa suuren ympyrän kallion ympäri, toivoen siten taas löytävänsä jäljet. He löysivätkin, mutta ainoastaan yhden hevosen jäljet. Olli luuli, että Saara ehkä ei tahtonut seurata Jussia ja poikkesi ehkä toiselle suunnalle, vaikkeivät he havainneet jälkiä; nämä jäljet veivät nähtävästi Venäjän rajaa kohden ja "varma on, että sinne Jussi rientää, siis ovat nämä Jussin hevosen jäljet, eteenpäin siis! ehkä tapaamme konnan". He matkustivat niin kiiruusti kun voivat, mutta ilta tuli ja sen kanssa pimeä, jonka tähden he pysähtyivät odottamaan aamun valoa. He olivat nyt likellä Venäjän rajaa.

Samalla kun he tuumasivat asettumistansa kuulivat he ei kaukana hakkuun ja sen perästä rytinän, kummoinen tulee suuren puun kaatuessa. "Ahaa, siellä Jussi laittaa nuotiota", kuiskasi Olli. "Nyt ei konna pääse, jää sinä tähän hevosten kanssa, minä hiivin nuotion tekiää katsomaan, sillä muu kun nuotiontekiä se ei ole ja luultavasti Jussi, jos kuulet ampumisen, niin riennä paikalle, mutta sido hevoset kiinni, etteivät ne pääse karkuun".

Olli hiipi nyt hiljaa ääntä kohti ja kohta näki hän miehen valkian valossa askaroivan nuotion teossa. Mutta ennenkuin hän sai selville kuka tuo nuotion tekiä oli, alkoi koira vihaisesti haukkumaan sille suunnalle, jolla Olli kurkisteli. Nuotion tekiä tempasi heti pyssyn ja varustausi ampuma-asemaan. Olli seisoi nyt senlaisessa asemassa, että hän olisi voinut ampua nuotion laittajaa vatsaan, vaan kun hän ei nähnyt sen kasvoja eikä jalkoja, kasvot peittivät risulehvät ja sääriä ei myös näkynyt, kun nuotion laittaja oli paneunut polvillensa siinä mielessä, että hänen siinä asemassa oli vakavampi ampua, jos tarve tulisi, sillä hän luuli, että joku metsän eläin, ehkä karhu, liikkui lähellä kun koira niin innokkaasti haukkui -- ei Olli uskaltanut ampua, ehkä hän oli melkein varma, että hänellä oli Jussi edessä. Vihdoin nousi nuotiontekiä seisoalle, niin, että Olli näki molemmat sääret, huokasi pitkään, sanoen: "Ei olekaan Jussi". Viimein, kun asema tällä tavoin ei parannut, huusi Olli:

"Oletko rehellinen ihminen, niin pane pois pyssy, muuten saat lyijynapin otsaasi, minua et osaa ampua pimiään".

"Olli! sitäkö tuhatta sinä ryömit täällä syvässä erämaassa, tule lämmittelemään!", huusi nuotion rakentaja. Nuotion laittaja oli yksi Tuovilan kylän mies, Kerolan Paavo, joka viikkokausia oli ollut pyyntiretkellä.

Olli oli sekä tyytyväinen että tyytymätön tähän kohtaukseen.

Olli huusi matkakumppaniansa, käskien taluttaa hevoset nuotiolle. Sitten kun Ollin matkakumppani oli saapunut paikalle, sanoi Olli: "Hyvä paikka muuten, vaan ei ole ruokaa hevosille".

"Kävelkää tuota noin" -- osottain kädellänsä -- "kymmenkunta syltää, niin tapaatte polun, kävelkää sitten polkua oikealle, noin 50 syltää, niin tapaatte heinäsuovan. Ottakaa siitä heiniä niin paljon, kun jaksatte kantaa, niin siinä on kyllin yöksi hevosille, minä rupean laittamaan iltasta", sanoi Paavo.

Heinät noudettiin ja iltanen laitettiin, joka Ollille ja hänen kumppanillensa oli sen parempaan tarpeeseen, kun he kiireessä lähdössänsä olivat unhottaneet ottaa eväitä.

Iltaista syödessä lausui vihdoin Paavo kysyen:

"Millä retkellä te olette ratsastain täällä erämaassa".

Olli kertoi nyt lyhykäisesti mitä oli tapahtunut.

"Se varmaan oli siis Jussi, jonka tänä aamuna näin ratsastavan Vähämäen aholla rajan yli. Kävellessäni erään ison ahon laitaa, alkoi koirani haukkumaan aholle päin ja samassa havaitsin ratsastajan, jota en, matkan pituuden suhteen, voinut tuntea. Sen vaan näin, että ratsastajalla oli suuri kontti seljässä ja näytti olevan hyvin kiireessä, erittäinkin kun kuuli koiran haukunnan, hosui hän hevostansa täyteen laukkaan", kertoi Paavo.

"Se roisto kerkesi ainakin käsistämme", huusi Olli tuskallisena. "Lähdemme kaikin ajamaan perästä, niin pian kun kuunvalo alkaa", jatkoi Olli.

"Se on aivan turhaa, konnalla on enemmän kun puolen vuorokauden ennakko, se on mahdoton tavata häntä, ja jospa hänen tapaisimmekin jossain venäläiskylässä, niin mitä me kolmen voisimme? Menettäisimme vaan itsemme, se olisi voittomme", lausui Paavo.

Samaa ajatusta kannatti Ollin matkakumppalikin.

"Minä lähden yksin!" huusi Olli kiukuissansa. Hänellä soivat lakkaamatta korvissa majurin sanat: "Omalla hengelläsi saat vastata jos päästät vangin karkuun!"

"Omasta hengestäni pidän vähän vaaria, sen olen menettänyt varomattomuudessani, että hylky pääsi vielä vihollisen oppaaksi ja voipi matkaan saattaa arvaamattomia tuhotöitä, se harmittaa minua enemmänkin", vaikeroi Olli.

Vihdoin saivat kumppanit Ollinkin tyytymään palaukseen.

"Kuinka minä kehtaan näyttää silmiäni Ristolle?" vaikeroi Olli edelleen.

Yö kului, toiset kumppanit nukkuivat nuotiolla, vaan Olli ei saanut silmää umpeen, huolissansa kun hän oli.

Paavo, joka oli ampunut paljo lintuja ja muuta metsän riistaa, joita hän juontain oli kantanut kanssansa, päätti myös seurata kumppaneita palausmatkalla kylään. Paavon suuri taakka jaettiin hevosten selkään ja miehet kävelivät, sillä nyt ei enää ollut niin kiirettä kun tulomatkalla. Sentähden viipyivätkin he palausmatkalla enämpi kun kaksi vuorokautta. Ensimmäisen yön viettivät he erään puron vierellä, jossa nyhtämällä saivat ruokaa hevosille. Toisen päivän illalla lähestyivät he kallioa, jolla menomatkallansa olivat eksyneet karkureitten jäljiltä. Yhtäkkiä kuulivat matkustajat likellä metsässä hevosen hirnuvan. Paavo juoksi hirnua kohti ja vähän matkan päästä löysikin hän hevosen iso säkki seljässä, sidottuna marhaminnalla puuhun, sekä vaimoihmisen makaavan hevosen vierellä. Hevosen, joka hyvillä mielin hörhötti Paavolle, tunsi hän omaksensa. Hän luuli ensiksi ihmisen nukkuvan, jonka tähden hän rykäsi, muka herättääksensä nukkunutta, vaan kun vaimo ei herännyt eikä liikahtanut, käveli hän likemmäksi, näki verta vaimon vierellä ja huusi matkakumppaneitansa, jotka olivat seisahtuneet vähän matkan päähän odottamaan Paavoa. Kumppanit saapuivat pian paikalle ja nyt tuli selville että vaimo makasi kuollunna verissänsä, iso puukko vieressä. Jokainen tunsi myös, että kuollut oli "Mieron-Saara".

Nyt ei ollut epäilemistäkään, että Jussi oli murhannut Saaran.

Paavo sai nyt oman hevosensa. Ruumis nostettiin ja sidottiin yhden hevosen selkään ja miehet, kukin taluttain hevostansa, lähtivät taas matkaan. Kun he nyt pian tapasivat karjatien, marssivat he yötä myöten ja saapuivat vihdoin aamulla kylään.

Kylässä oli Ollin lähdön jälkeen ollut suuri hälinä, yhdeltä oli kadonnut yhtä, toiselta toista, mistä oli kadonnut pyssy, mistä kirves, mistä ruokia, mistä vaatteita j.n.e. Iso-Tuovilasta oli kadonnut hevonen, Riston "nimikko". Kerolasta oli myös kadonnut hevonen, joka nyt Paavon muassa saatiin takasin. Kun viimemainitun hevosen selkään sidottu säkki avattiin, löydettiin siitä kadonneet vaatteet melkein kaikki, (yhden osan oli Jussi pukenut päällensä). Saaran povesta löydettiin rahakukkaro, sisältävä 200 riksiä, jonka Paavo tunsi omaksensa.

Olli käveli vihdoin allapäin, norpolla nokin Tuovilaan, jossa hän kohtasi Riston kartanolla.

Risto huusi: "Terve tulemaan, Olli ystäväni!"

"Älä kutsu minua ystäväksesi, sitä en ansaitse, kun olin niin tyhmä, että päästin suurimman pahantekiän karkuun!"

"Kävelemme nyt sisälle, Olli, Anna odottaa meitä murkinalle", lausui Risto lohdutellen.

Anna tervehti Ollia ystävällisesti ja kehoitti kaikkia, vanhuksetkin olivat läsnä, istumaan ruualle.

Olli valitti taas ja lausui: "En minä ole kelvollinen istumaan pöytään kunniallisten ihmisten kanssa, kuolemaan tuomittu raukka! Voi hyvänen aika kun päästin roiston karkuun", vaikeroi Olli vesissä silmin.

"Älä nyt tuota murehti, et suinkaan sitä tahallasi tehnyt, sen jokainen tietää", lohdutti Anna.

"Aivan niin, Annaseni", säesti Risto.

"Kirjoita heti, Risto, majurille, että hän määrää kuolemani tavan", pyysi Olli.

"Ole nyt huoletta, Olli, koko asiasta", lohdutteli Risto.

"No mutta millä minä pidän yllä viheliäistä elämääni? Palvelukseni olen menettänyt ja kerjäämään en rupea!"

"Palveluksesi menetit sen vuoksi, kun pidit tulla sotapalvelukseen, jossa vielä olet", sanoi Risto.

"Kaunis sotapalvelia, päästää vangitun petturin karkuun; sitä paitsi ei minulla nyt enään ole mitään tekemistä, sota tällä kertaa on loppunut, kuolema siis ainoa minun osalleni", vastasi Olli yhä katkeralla mielellä.

"On kait tässä talossa työtä ja ruokaa Ollille. Ole huoletta siitä asiasta", lausui isäntä. "Mitä taas vangin karkaamiseen tulee", jatkoi hän, "niin on se oikeastaan minun syyni. Asia on tällainen: seinän alla, josta vanki on karannut, oli ennen vanhaan nauriskuoppa, johon oli käytävä eli reikä uunin solasta. Kuoppa tukittiin jo minun nuoruuteni aikana, ja tukkiminen tapahtui ehkä huolettomasti. 'Mieron-Saara' oli niinä aikoina ruotityttönä tässä talossa ja ehkä hän, joka jo lapsuudestansa oli varas ja pitkin matkaa kaikenlaisen pahantekiä, oli keksinyt tämän seikan. Minun olisi pitänyt ilmoittaa tästä, vaan olin unhottanut koko asian. Siis pääasiallisesti on tapaus minun syyni",

"Ei ole kenenkään muun kun minun syyni, minun olisi pitänyt tarkemmin ottaa selvä kaikista kohdista", väitti Olli.

"Ole nyt levollinen Olli, teemme työtä yhdessä ja kun talvi tulee, lähdemme jäniksen pyyntöön, muistatko 'lisäsanat'", lausui Risto irvistellen.

Olli vastasi naurahtain: "Poikatemput eivät enään auta, nyt ovat miehen tosiasiat käsillä".

* * * * *

Olli oli nyt vihdoinkin viihtynyt jotenkin, vaikka hän yleisesti oli levoton, peljäten uutta vihollisen ryntäystä, sen enemmän kun hän oli varma siitä, että Jussi oli joutunut vihollisten joukkoon, kehoittamaan vihollista kostoretkelle. Tästä pelvostansa puhui hän useasti Riston kanssa. Risto levitti käskyjä kyliin, kehoittaen kaikkia olemaan varuillaan ja ensi käskyllä valmiit vihollista vastaan, jos niin tapahtuisi, että se alkaisi liikkua. Samalla oli Risto järjestänyt niin, että tärkein tavara pikimiten voitiin pelastaa. Talon jyvä- ja muut ruokatavarat sekä paremmat vaatteet varustettiin säkkeihin, jotka viipymättä voitiin nostaa muutamanlaisin rekiin, joita kutsuttiin "renttuut", sopivat käytettäväksi sekä kesällä että talvella, ja niin hevosvoimin voitiin saada säilyyn, tavallisesti suureen Korpelankylään, jonne vihollinen ei koskaan uskaltanut, sillä kylä oli varustettu hyvillä sota-aseilla ja sitä paitsi läheisyydessä muita isompia kyliä. Korpelankylään oli noin kolmen penikulman matka.

Olli oli, kuten mainittiin, levoton. Hän ihmetteli enimmästi sitä kuinka hän nukkui niin kauvan sinä aamuna kun vanki pääsi karkuun. Hän meni vielä tarkastamaan huoneita, joihin hälyssä ei kukaan ollut kajonnut, vaan olivat huoneet samassa tilassa kuin vangin karatessa. Tuskissansa nakkeli hän vuoteensa vaatteita ja löysi päänalustansa alta pullon, jota hän tarkoin katseli. Samallainen, ainakin saman kokoinen pullo oli hänen pöydällänsä, mutta sen, joka oli hänellä kädessä, tunsi hän omaksensa sen vähän vihertävästä väristä, jota vastoin pöydällä oleva oli aivan musta. Kaikesta kun hän muisti, mitä karkausiltana tapahtui, ymmärsi hän nyt, että Saara oli vaihettanut pullot ja hän ottanut Jussin unijuomaa, josta hänen pitkä nukkumisensa. Olli pisti Jussin puolitäyden pullon taskuunsa sanoen itsellensä: "Panempa tallelle tuon, kenties joskus tarvitaan". -- Kenellekään ei hän puhunut koko asiasta.

Eräänä päivänä pyysi Olli Tuovilan isäntää takaukseen niin hän (Olli) ostaisi oman hevosen. Samalla pyysi Olli, että isäntä antaisi hänelle vapautta töitten vaalissa, sillä, sanoi Olli, hänellä oli omituisia toimia, joista ehkä oli jotakin hyvää talollekin. Isäntä sanoi: "Talossa on hevosia, käytä joku niistä kun tahdot ja töiksesi saat myös valita mitä tahdot."

Olli kiitteli isäntää hyväntahtoisuudesta, mutta oman hevosen, jonka hän saisi ostaa jostakin talosta, tahtoi hän saada ja uudisti pyyntönsä isännän takauksesta; velkansa hän kyllä maksaa, vakuutti Olli.

Isäntä meni takaukseen ja Olli sai siis oman hevosen. Syksy tuli; oltiin jo Lokakuussa. Öillä oli kovat pakkaset, maa kylmettyi kovaksi, järvet jäätyivät, luntakin satoi sen verran, että oli jommoinenkin rekikeli.

Eräänä aamuna istui Olli uuden hevosensa selkään, pyssy kainalossa ja eväskontti seljässä, selittämättä kellekään minne hän oli aikeessa matkustaa. Ristolle sanoi hän toki: "Älkää olko levottomana minusta, jos sattuisin viipymään retkelläni!" Tällä matkallansa viipyi Olli kolme vuorokautta.

Aamulla neljäntenä päivänä saapui Olli Tuovilaan takasin matkaltansa. Hän hyppäsi alas hevosen seljästä, joka kaatui heti kuolleena kartanolle, huutain hengästyneenä: "Vihollinen on tulossa suurella joukolla, hevosilla ja reillä, nähtävästi nyt kuten ennenkin ryöväysretkellä, parin päivän perästä voivat olla täällä". Kylässä syntyi suuri hämmästys. Risto kehoitti kaikkia ensiksi saattamaan omaisuuttansa suojaan ja sitten kaikki jotka kykenivät vastustamaan vihollista, aseitettuna rientämään apuun, jonka ohessa lähetettiin kapulakäskyjä ympäri paikkakuntaa. Kahdessa päivässä oli kylä tyhjä ja autio ja parikymmentä miestä ilmoittautuivat sotilaiksi Riston komennon alle.

Olli oli sillä aikaa pitänyt vihollisten lähestymistä tarkalla silmällä.

Risto sanoi Annalle: "Rakkaani, pakene nyt vanhempaisi kanssa Korpisen kylään, siellä olette vakaassa suojassa. Minua käskee velvollisuuteni mennä vihollista vastaan. Miten tämä kahakka päättyy, sen tietää ainoastaan Jumala, jonka isälliseen suojelukseen turvatkaamme, toivon kuitenkin vakaasti että ennemmin tai hiljemmin taas tapaamme toisiamme, siitä elä koskaan epäile, rakkaani!"

"En eroa sinusta, rakkaani, anna minun seurata sinua, käyköön sitten miten hyvänsä!" huusi Anna katkerasti itkien.

"Ei, rakas Annani, sitä en voi tehdä, se ei olisi viisaasti tehty, rukoilen sinua että teet kun olen sanonut, älä vaivu epätoivoon kultaseni!"

"Teen niinkuin tahdot, Ristoni", huokasi Anna yhä itkien.

Hellillä jäähyväisillä erosi nyt Anna ja hänen vanhempansa sekä talon muu väki Ristosta, joka nyt jäi vähäsen puollustusjoukkonsa kanssa taloon. Anna kuitenkaan ei poistunut Riston seurasta ennenkun Olli seuraavana aamuna ilmoitti, että viholliset olivat näkyvissä. Hellällä väkivallalla riisti nyt Risto itsensä Annan syleilyksistä, Olli kantoi Annan rekeen, joka odotti kartanolla, renki ajoi täyttä laukkaa pois kylästä ja niin eroitettiin kaksi yhteen kasvanutta sielua pitemmäksi ajaksi kun he ehkä voivat aavistaakkaan.

Riston väki oli nyt kasvanut neljäänkymmeneen mieheen, Olli vakuutti että vihollisen väki oli vähintäänkin kymmenen kertaa suurempi.

"Tässähän on vastustus aivan mahdoton", arvelivat Riston miehet.

"Vastustaa meidän kuitenkin pitää", väittivät Risto ja Olli. "Ettekö muista kuinka viime kahakassa ajoimme vihollisjoukon pakoon, vaikka sen väki silloin oli verraten suurempi kuin nyt", puhui Risto.

"Emme me pelkää, kun luulette voittavamme päätarkoituksemme niin komentakaa: 'rammoot' ja me astumme".

"Aivan niin, pojat, framåt siis!" komensi Risto.

Nyt lähti vähänen lauma urhoollisesti marssimaan vihollista vastaan ja yhteentörmäys tapahtui melkein samassa paikassa kun kevätkesällä. Hevoset ja reet olivat viholliset jättäneet noin neljänneksen matkan jälkeensä; ainoastaan yksi hevonen seurasi vihollisen väkeä, reessä istui mies, joka ei noussut ylös reestä, vaan ajoi erään läheisyydessä olevan metsäniemen taa. Olli oli havannut hevosen ja miehen ja sanoi lähimmäisille tovereillensa: "Mikähän tuo on, joka ei näytä aikovan ottaa osaa kahakkaan, pitäkää tekin häntä silmällä".

Ensimmäisessä törmäyksessä löylyttivät suomalaiset vihollisen etuväkeä aika lailla, niin, että vihollinen alkoi vähitellen peräytyä, järjestyksessä kumminkin.

Suomalaiset innostuneena ensimäisestä voitostansa painoivat yhä vihollista vastaan.

Vihdoin otti vihollisen "voivotta", joka ei ollut kukaan muu kun yllämainittu Iivana Snorikoff, miehuutta päällensä ja alkoi haukkumaan miehiänsä ja roiskien heitä korville pitkällä ruoskalla ketä vaan kerkesi. Hän huusi:

"Ettekö häpeä, krapusiat, kun juoksette sadottain pakoon muutamia nälkäisiä ja puolialastomia suhonskia, hävetkää, jänespässit, pöllöpää-musikat!"

Tämä voimallinen komento urhootti vihdoin vihollisen väkeä niin, että se rynnisti vastaan. Joukko vihollisia kaatui tosin paikalle, vaan kun hänen voimansa oli vertaamattoman suurempi kun suomalaisten ja kun sen lisäksi syntyi suuri häiriö, sai vihollinen Riston ympäröidyksi ja vangiksi. Vihollisen päällikkö kielsi väkensä hirmuisilla uhkauksilla haavoittamasta Ristoa, sillä hän toivoi saavansa suuren palkinnon Ristosta rauhan tultua. Kuitenkin vakuutti "voivotta", että jos suomalaiset näyttivät aikovansa pelastaa Ristoa oli hän heti kuoletettava; muuten saivat suomalaiset mennä mihin tahtoivat, selitti päällikkö.

Kun suomalaiset näkivät päällikkönsä vangitun ja pelastus ei ollut mahdollista, riensivät he pakoon mikä millekin suunnalle.

Risto sidottiin köysiin kun muu pahantekiä ja pantiin rekeen, johon myös itse vihollisen päällikkö istui, ja niin viidenkymmenen miehisen vartioväen kanssa lähdettiin ajamaan itäänpäin.

Risto heti vangittuansa havahti Ollin joukosta ja huusi: "Jos pääset hengissä, niin sano terveisiä Annalle ettei epäile!"

Sittenkun vangin viejäjoukko oli kerennyt näkymättömiin, marssi vihollisen jälelle jäänyt jalkaväki sille paikalle, mihin hevoset ja reet oli jätetyt. Täällä tuli vilkas keskustelu vihollisten välillä. Väki huusi: "mitä palkintoa me nyt saamme vaivaloisesta retkestämme? Iivana lupasi meille tavaraa montakymmentä hevoskuormaa ja kaikki rahat mitä voitamme. Nyt olemme voittaneet 'ruotsin' päällikön, mutta päällikkömme menee voiton kanssa karkuun, puhumatta meille sanaakaan, se on kauniisti tehty!"

"Se rosvo ja rosvojen rosvo, kunniaheitto karkulainen, petturi, lurjus, tuulenajo, suokuikka, sehän varastaa kaikki mitä muut työllä ja henkensä uhraamalla ansaitsevat. Sitä lurjusta ette näe kuuna päivänä, hän menee vangin kanssa johonkin tuntemattomaan paikkaan, vartiaväen peijaa se jotenkin erkanemaan eli karkaa heiltä vangin kanssa, pankaa risti Snorikoffin lupausten päälle. Minunkin peijasi hän tänne suurilla lupauksillansa. Mitä olemme saaneet? Ei pölähtävää!"

Puhujaa nimitettiin Sergej Patraskoij.

"Lähdemme ajaan voivottaa perässä, kun tapaamme hänen, niin otamme vangin pois", esitteli joku.

"Missä on meidän sääripuoli opas?" kysyi Patraskoij.

"Tuolla istuu reessä ahon toisella puolella", vastasi joku.

"Menkää joku käskemään häntä tänne", käski Patraskoij.

Yksi juoksi oppaan luo käskemään häntä.

"Sano niin, että menevät heti kylään, joka näkyy ja ryöstävät sen, se on rikas kylä, sieltä saavat paljo sekä rahaa että muuta tavaraa, mitään vastusta siellä ei tarvitse pelätä, erittäinkin kun Risto väkinensä nyt on kynsipuussa, mutta joutukaa etteivät kerkiä pelastaa tavaroitansa. -- Minä ajan tästä tuota tietä kylään, joutukaa, riennä takasin!" lausui opas.

Käskyläinen juoksi takaisin ja selitti asian.

Heti lähtee joukko, jok'ainoa hevosineen ja rekineen, Patraskoij etupäässä, kylää kohti.

Olli oli piiloittaunut muutamien toveriensa kanssa erään kallionnokan taakse, jossa hän näki mitä tapahtui. Ehkei hän kuullut mitään "oppaan" ja käskyläisen kanssapuheesta, luuli hän toki edellisen viittauksesta ymmärtäneensä, että hän (opas) aikoi kylää kohden. Sentähden vetäytyi Olli tovereinensa kallion kautta kylään vievän tien vierellä satunnaisesti olevan halkopinon taakse. Nyt opaskin, joka luuli Riston kanssa vangitun kaikki suomalaiset kynnenkannattomaan eli mahdollisesti jonkun päässeen pakoon, käänsi hevosensa tielle ja alkoi hiljoillensa ajamaan kylää kohden. Kun hän kerkesi halkopinon kohdalle, hyppäsi Olli takaa reen kannolle ja puristi ajajan käsivarret lujasti sanoen: "Päivää Jussi, tuopa oli hauskaa, että vielä kerran tapasimme toisiamme, missä Saara on?"

Jussi hämmästyi niin, ettei hän tointunut huutamaan apuakaan, ennenkun Ollin toverit noin kymmenkunta miestä olivat paikalla, käärivät hevosen loimen Jussin pään ympäri, sitoivat loimen ynnä kädet, riisuivat Jussilta kaikki aseet ja käänsivät hevosen pois tieltä.